"Isi jaksaa nyt"

Minä ja suorittaminen ei sovita yhteen, koska mä olen pahin tuntemani kausi-ihminen ja kaikki suorittamiset muuttuu kausiksi. Siksipä olenkin yrittänyt alkaa tässä tekemään liikunnasta osaa minua itseäni, enkä aina vaan projektiluontoista laihdutuspyrähdystä. Ne on nähty ja koettu turhaksi. Tässäpä vähän pohdintaa siitä, miten se on lähtenyt liikkeelle.

Mä en todennäköisesti tule sivuamaan tätä aihetta täällä blogissani enää tätä merkintää enempää, koska tässä on taas mahdollisuus sille, että tästä tulee rutiinin sijaan liiallista suorittamista. Mutta siis joo, mä olen kun olenkin saanut vihdoinkin aikaiseksi alkaa käymään suhteellisen aktiivisesti lenkeillä.

Ja kertooko se sitten jotain mun vallan yksinäisestä elämästä, että tähänkin asiaan on pitänyt sotkea tekoäly mukaan. Lähinnä vaan siinä muodossa, että syötän sille tilastoja ja se vaan laskeskelee hieman kehitystäni. Ja muutenkin jos lenkin jälkeen on jokin paikka kipeänä tai jotain niin tekoälyltä on kiva kysyä, että mistä voisi johtua? Usein sitten saa ihan fiksuja vastauksia ja voi alkaa keskittymään esim. tekniikan kehittämiseen ja muuta. Mutta pääsyy sille, että miksi halusin taas kerran mainita tekoälyn oli se, että se keksi mulle ihan hemmetin hyvän mantran. Aina jos ei meinaa inspiraatiota löytyä lenkille niin mietin vain lausetta "isi jaksaa nyt". Ja se on ollut tosi iso apu.

Mutta kyllä, suurin syy mun tälle lenkki-innolle on se, että haluan jaksaa enemmän. Kun tossa joku aika sitten havahduin miettimään aikaa hieman taaksepäin niin muistan vastanneeni lasten pyyntöihin liian usein jotakuinkin "ei isi nyt jaksa", "isillä on selkä kipeä" tai jotain muuta vastaavaa. Onneksi rupesin miettimään sitä, koska mä petyin itse todella vahvasti omaan toimintaani. Omaan jaksamiseeni.

Tää lenkille pääseminen nyt vihdoinkin oli todella iso askel mun omassa hyvinvoinnissani. Ja mä toivon, että se tulee jossain vaiheessa olemaan tosi iso askel siinä, että jaksan tehdä lasten kanssa enemmän. Että jaksan muutakin kun vaan siirtyä sängyltä sohvalle, joka ei nyt varsinaisesti ole koko totuus, mutta kärjistetysti kyllä.

Kauanko mä sitten olen taas vaihteeksi ollut tekemättä itseni eteen oikein mitään? No, melkein viimeiset neljä vuotta. Miksi? No, mun on ollut vaikea löytää jaksamista, inspiraatiota ja/tai aikaa. Arton kuoleman jälkeen mä en ole vaan enää osannut. Sitten iskän sairastuminen ja kuolema.. Ennen tätä kaikkea mä olin oikein elämäni kunnossa kun olin pätkäpaastonnut ja harrastanut liikuntaa enemmän kuin koko elämässäni muutoin. Kaiken negatiivisen jälkeen mulla alkoi taas takaisinlössähtämisvaihe. Toki olen yrittänyt kesäisin käydä mahdollisimman paljon pyöräilemässä, mutta pitkän talven jälkeen se on aina vaatinut niin paljon ylimääräistä ponnistelua, että sekin on jäänyt sitten todella vähäiseksi lopulta.

Ja kun mä ajattelen kesäisiä pyöräilyretkiäkin niin musta tuntuu, että nekin on ollut enemmän suorittamista kun mitään muuta. On ollut pakko lähteä pyöräilemään, jotta saa talvella karttuneet kilot muka kuriin. En ole saanut, ei se ole ollut niin aktiivista pyöräilyä. En ole saanut sillä mitään kuriin. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen edes yrittänyt. Luultavasti se on auttanut kuitenkin jollain tapaa pitämään jonkinlaisen kunnon.

Ja siis nyt mun pointtini tässä liikunnassa on se, että en halua tehdä siitä mitään suorittamista. Haluan sen osaksi arkeani. Haluan kyetä joskus olemaan aktiivinen ihminen, joka liikkuu siksi, että liikkuminen on kivaa, ei siksi, että on ylipainoinen ja tahtoo pudottaa painoaan. Painonpudotuksesta ei saa tulla missään vaiheessa mikään pääprioriteetti tässä hommassa, koska muuten tämä menee liian suorituskeskeiseksi ja siitä tulee mun elämässä taas vain kausi.

Mutta kai tässä oli jotain sellaistakin, mitä sivusin jo vuoden ensimmäisessä blogimerkinnässä. Olen varmaan vain rasittava jaarittelija, mutta muistaakseni en vielä silloin ollut päässyt lenkille. Nyt olen ottanut sen askeleen. Olen käynyt lenkillä. Alkuun meinasin ottaa tavaksi kävellä 5 kilometrin lenkin noin joka toinen päivä, mutta kun huomasin, että se ei ole yhtään mieluisaa niin päätin muuttaa lähestymistapaa. Karsin lenkin pituudesta puolet heti pois, koska mä en halua tehdä tästä epämukavaa. noin 2,5 kilometrin lenkki on tuntunut nyt toistaiseksi tosi hyvältä. Joku voi siellä ajatella, että ei tommosesta lenkistä ole mitään hyötyä kenellekään niin voin vain sanoa, että kyllä on. 2,5 kilometriä on paljon enemmän kuin 0 kilometriä.

Ja tämähän on vasta alku. Toistaiseksi olen ajatellut, että jatkan tätä 2,5 km lenkkiä niin kauan, että jaksan hölkätä sen kokonaisuudessaan. Jos se päivä joskus tulee niin sitten voin ruveta miettimään pidempiä lenkkejä..

Stop! Mä huomaan, että rupeen tosi helposti suunnittelemaan tän kanssa tommosia etappeja. Etappien asettaminen taas tuntuu siltä, että mennään liiaksi suorittamiseen. Suorituskeskeisyys ei ole se tämän jutun pointti laisinkaan. On varmasti ihan normaalia, että ihmiset asettaa itselleen tavotteita asiassa kun asiassa, mutta ikävä kyllä se ei oikein sovi mulle. Mä tiedän itseni niin hyvin, että jos asetan tavoitteen päästä hölkäten ton matkan niin sen jälkeen annan itselleni luvan taas lössähtää. Ja se ei ole ollenkaan se mitä tavoitellaan. Toi voi olla välietappi kyllä, mutta lopullinen maali on se, että ei ole mitään lopullista maalia. Olen matkalla jaksamiseen ja mitään absoluuttista jaksamista ei voi koskaan saavuttaa. Sen koitan vaan pitää mielessäni jos innostun näitä etappeja laittamaankin.

Mutta joo, 2,5 kilometriä olen mennyt käyttäen kävelyä ja hölkkää. Mulla ei mitään varsinaista ohjelmaa ole hölkän suhteen, mutta olen koettanut tehdä sen minkä jaksan. Täytyy vaan jatkossa muistaa panostaa lämmittelyyn ja tekniikkaan, jotta en särje sääriäni.

Pelottaa vaan se, että jos tulen tässä alkuvaiheessa kipeäksi pidemmäksi aikaa. Onko kaikki taas sitten unohdettu ja annan itselleni vain luvan lässähtää? Olen pyrkinyt lähtemään lenkille joka toinen päivä ja se on toistaiseksi aika hyvin pitänyt. Kerran on ollut kaksi päivää välissä, mutta silloin koinkin taas olevani voittaja, koska jaksoin sitten taas lähteä. Nuokin on vaarallisia minun tapauksessani; liikaa välipäiviä voi johtaa siihen, että mitään lenkkeilyä ei missään vaiheessa ollutkaan.

Mutta joo, mitä enemmän mä jauhan tätä asiaa täällä niin sitä enemmän tää taas kuulostaa vain suorittamiselta. Koitetaan nyt välttää sitä ja pidetään tämä nyt toistaiseksi viimeisenä avautumisena asian suhteen. Muistuttakaa mua vaikka puolenvuoden päästä ja kysykää, että no, onko lenkkeily vielä maistunut? Toivon, että voisin vastata siihen, että vaikka se ei aina maistuisikaan niin on se silti osa minua.

Ja nyt mä alan lopettelemaan tämän jaarittelun. Katsellaan tätä asiaa sitten joskus jos jaksetaan, mutta ei varmastikaan ihan lähiaikoina. Ellei jotain vallan suurta takapakkia tule, mihin en kyllä toistaiseksi tällä tarmolla jaksa uskoa. Joo, näkemiin! Isi jaksaa nyt!

Terveisin,
Vesa-Matti