Kuten blogini pitkäaikaisimmat seuraajat tietävätkin, niin on mulla ollut muutamia hyviäkin laihdutusprojekteja, jotka on kuitenkin aina sitten tavalla tai toisella ajautunut karikolle. Elämä heittää jonkun kiven rattaisiin ja sitten tullaan taas takaisin siihen mistä on lähdetty. Mun on helppo lössähtää ja se tapahtuukin jos en keskitä lähes kaikkia mun voimavaroja siihen, että pysyn jossain dieetissä tms. Dieetit ei vaan ole mikään juttu, olen sen tajunnut. Viimeksi kun sain pudotettua painoni itselleni jo tosi ihanteelliseen tilanteeseen, niin mun kyky jatkaa siitä eteenpäin meni menetyksen myötä. Tipuin pohjalle, jossa en osannut enää pinnistellä sen eteen, että huolehtisin omasta voinnistani.
Ja se, itsestä huolehtiminen, on ollut mun isoin ongelma aina. Mä olen aina kokenut, että lähimpien ihmisten pärjääminen on mun tärkein prioriteetti. Ja tämä on poissulkenut multa sen, että voisin keskittyä myös itseenikin. Tässäpä siis isoin oivaltamiseni pitkään aikaan; jotta voin huolehtia lähimmäisistäni niin mun täytyy oppia huolehtimaan myös itsestäni.
Tämä tosin ei nyt sikäli liity aiheeseen "minun ylipainoni", koska nyt kun yritän opetella pitämään huolta myös omasta jaksamisestani niin ei liity painonpudotukseen millään tavalla. Se on vain extraa jos niin tapahtuu. Se on extraa jos painon mahdollinen putoaminen auttaa kehittämään omaa jaksamistani. Tämä opettelu liittyy vain ja ainoastaan siihen, että haluan jaksaa. Ja itseasiassa, tämä blogimerkintä ei edes ole puhtaasti pyhitetty millekään "minun ylipainoni"-teemalle, koska se on ollut vain aihe, josta olen halunnut kirjoittaa, mutta mulla on tässä paljon muutakin rupateltavaa.
Tää aihe on vaan pyörinyt mun päässä sen jälkeen kun aloitin lenkkeilyn. Mun aivot yrittää selvästi tehdä tästä laihdutusprojektia, mutta kamppailen sitä vastaan kovin. Mun aikaisemmat elämäntapamuutokset on aina nojannut johonkin väärään, tai no, lähinnä juuri painonpudotukseen. Mä olen tehnyt ne aivan väärin ja siksi ne on ollut helppo unohtaa. Projektit yleensä päättyy, tiedättehän?
Sivutakseni vielä sitä aihetta siitä minun ylipainostani niin kyllä, se on minun. Se ei ole sinun, sinun tai sinun. Se tuskin vaikuttaa sinun elämääsi mitenkään. Sen ei pitäisi vaikuttaa sinun elämääsi mitenkään. Joo, älkää ottako itseenne, mutta se kuuluu pääasiallisesti mulle. Mun ylipainoni ei ole tuhlannut aikaa lääkäreiltä, sairaanhoitajilta tai keltään. Mun ylipainoni ei ole käsittääkseni aiheuttanut teidän verorahojen valumista johonkin itseaiheutetun ongelman hoitamiseen. Mun ylipainoni ei ole tehnyt rikoksia eikä varsinkaan tappanut ketään. Jos se joskus jonkun tappaa niin se olen minä itse, mutta en koe tämän olevan nyt menossa siihen suuntaankaan.
Mutta tässä päästäänkin siihen, että mä en ole koskaan kokenut olleeni kiusattu sen takia, että mulla on ylipainoa. Muutamia "läski" tms. kommentteja joskus jossain tullut ja ne on silloin aikanaan mennyt ihon alle, mutta muutoin olen saanut olla vallan rauhassa. Isoin kiusaajani aiheen tiimoilta olen ollutkin minä itse ja se, että ylipainoisia ihmisiä pidetään jotenkin vastenmielisinä. Kannatan kehorauhaa, mutta en todellakaan sitä, että ylipainon pitäisi olla mitenkään normaali asia. Tai siis silleen tottakai normaali, että sen ei pitäisi vaikuttaa kenenkään muun elämään kun sen ylipainon kantajan. Mutta siis tarkoitan, että ylipainon ei pitäisi koskaan olla mikään tavoite tai saavutus. Ja haluan vielä korjata sen verran, että rasvalla, sokerilla ja kaljalla saavutettu ylipaino siis ei saa koskaan olla mikään tavoite tai saavutus. Siis mulla oli tässä nyt joku pointti, joka aamuaivoilla kokoaika katoaa. Ehkä se on siis se, että ylipaino on lähinnä ongelma sille, joka sitä ylipainoa kantaa. Ja aina se ei ole edes sillekään ongelma, ei ole ollut tavallaan mullekaan. Mun on ollut suhteellisen helppo elää, mutta erinäisistä kuplani ulkopuolelta tulevista signaaleista olen toisinaan ottanut liikaa paineita siitä, että täytyy laihtua.
Mitä sitten yritän sanoa? No, koska on olemassa muita ihmisiä, jotka on mun kanssa samanlaisessa tilanteessa, mutta saavat liikaa huomiota omaan ulkonäköönsä pilkan muodossa. Se ei ole koskaan okei. Mikään kiusaaminen ei ole okei. Kiusaaminen, tapahtuu se sitten livenä tai netissä, ei ole i-ki-nä okei.
Ja pohdittuani juurikin tässä varmaan viikon tai kaksikin tätä omaa ylipainoani, niin törmäsin Anssi Kelan Facebook-päivitykseen, jossa Anssi siis puhuu kiusaamista vastaan. Tai ehkä kiusaamisesta, jota on kohdannut itse, mutta sitten tottakai myös sitä kautta kiusaamista vastaan. Joo, mun aivot on aivan kippuralla.
Toisen haukkumiselle ei ole koskaan mitään perusteita. Tai antakaa esimerkki? Koska on okei sanoa, että "sinun tekemäsi ulkonäköösi vaikuttavat päätöksesi eivät sovi sinulle"? Sä saat olla tottakai sitä mieltä. Mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Ja aina kannattaa pohtia omassa päässään, että kuuluuko jokin asia edes sinulle, vaikuttaako se sinuun jollain tavalla ja mikä sinä olet siitä kertomaan sille toiselle? Asioita kannattaa miettiä aina etukäteen sitäkin kautta, että jos joku sanoisi sinulle niin, niin olisiko omat tuntemuksesi mitä? Se, jos et itse koe jotain asiaa loukkaavana ei tarkoita sitä, etteikö joku toinen voisi sen sellaiseksi tulkita. Ja se loukkaantuminen ei ole ikinä sen loukkaantuneen vika.
Mä olen yrittänyt tätä asiaa opettaa lapsillekin. Ja voin vannoa, että tulen opettamaan jatkossakin, vaikka Max on tähän mennessä ollut aivan loistava oppilas. Mä olen sanonut, että mitään negatiivista ei tarvitse toisesta sanoa, mutta jos jotain positiivista on niin sen saa sanoa. Ja Max on sanonutkin; se on kehunut lähikaupassa myyjän hienoja asusteita ja ihmisten vaatteita muutoinkin. Ihan niin, että on kiitosta sadellut. Ja jos sillä on ollut joskus jotain pahaa sanottavaa jostain, niin se ei ole sanonut sitä siinä tilanteessa, vaan se on kertonut sen mulle sitten illalla siinä nukkumaan mentäessä. "Asia X ei ehkä ollut niin Y mielestäni." Ja näistä asioista on sitten höpisty tovi. Jos se on liittynyt jonkun ihmisen ulkoiseen habitukseen niin olen sanonut, että se ei ole meidän tehtävämme tuomita. Jos se on liittynyt jonkun johonkin tekemiseen, niin edelleenkään ei ole meidän tehtävämme sitä tuomita ja on hyvä, että vaikka ei olisi vielä tarpeeksi taitava niin vain opettelemalla tulee hyväksi. Noin niin kuin esimerkiksi. Jossain vaiheessa ruvetaan varmasti käymään sitten läpi kehittävän kritiikin antamista, mutta toistaiseksi yritetään pysyä vain ja ainoastaan positiivisessa palautteessa.
Niin minä vain kysyn; eikö kaikille tosiaan opeteta kotona perusasioita? Sen ainakin pitäisi olla ihan perusasia, että kenenkään muun tekemiset ei kuulu sinulle ennen kun sinulta sitä kysytään. Ja sittenkään ei tarvitse olla julma; palautteen voi antaa kivasti. Tokihan jotkut arvostaa myös semmoista aivan rehellistä asennetta semmoisissa tilanteissa, mutta silloin on varmasti hyvä jos ihmiset tuntee toisensa entuudestaan. Ihan kenelle tahansa ei tollasessakaan tilanteessa kannata sanoa ihan mitä tahansa.
Ja hei, muuten, tiedättekö mikä on ollut isoin syy miksi minua on internetissä kiusattu? Lopeta lukeminen, mieti hetki ja koita arvata. Mä olen meinaan aika varma, että kukaan ei saa sitä oikein. Ei, kuten sanottu, ei ole ylipaino. Ei, väärin taaskin, ei mua olla koskaan tyhmäksi sanottu. Ehei, mun vaatteita on joskus kommentoitu joo jotenkin, mutta ei mun pukeutuminen ole koskaan aiheuttanut mitään sen suurempaa keskustelua. Niin, ettepä saaneet oikein. Tai jos sait, niin sä olet joku velho tai jotain. Mutta mua on kiusattu netissä kaikista eniten siitä miten kirjoitan. Mä olen lähes koko ikäni käyttänyt pilkkuja, pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Se tulee multa luonnostaan. Kaikki ei välttämättä ole aina ihan täydellisen kohdallaan, mutta pääosin. Ja se, se on ollut internetin syövereissä aina se mihin mua isketään. "Miks sä kirjotat noin tyhmästi", "tää on vaan joku chat, miks joku urpo kirjottaa isoilla alkukirjaimilla?" ja kaikkea tällaista. Annoin tämän tähän vain siksi, että huomaatte viimeistään tästä, että aina ei tarvitse olla edes mitään oikeaa syytä. Jos joku haluaa olla hölmö niin on se sitä tavalla tai toisella. Jos ei löydy muuta tarttumapintaa niin sitten voi aina yrittää pahoittaa toisen mieltä siitä miten se esim. kirjoittaa. Se miten kirjotan netissä on mun ominaisuus, josta tykkään itse tosi paljon, vaikka kuinka yritettäisiin lytistää.
Tästä on hyvä muisto ihan lähiajoilta. Silloin kun Skibidi-Sammakko löi läpi ja pyörin jossain keskustelussa lukemassa ja vähän kommentoimassa asiaa, niin joku kyseenalaisti ensin, että "ootko muka oikeesti se vesa-matti? etkä oo" ja vastasin siihen jotain, että "No, ehkä en ole sitten." Johon sain vastauksen: "oot sä se, ei kukaan muu kirjota käyttäen isoja alkukirjaimia tai pisteitä".
Olkaa omia itsejänne, mutta antakaa se mahdollisuus myös muille. Jos voit olla oma itsesi työntämättä muita alas niin sä olet kyllä aivan mahtava tyyppi. Kiitos.
Onkohan tässä merkinnässä nyt mitään punaista lankaa? Harvemmin mulla on enää säilynyt se alusta loppuun, mutta kai tässä on jotain mikä sitoo tämän yhdeksi ja samaksi blogimerkinnäksi. Mä olen vallan pahoillani jos tämä on ollut pomppuisa matka, mutta mä melkein sanoisin, että se on nykyään mun tyylini kirjoittaa merkintöjä. Oli se sitten kivaa luettavaa tai ei, niin tällaiseksi mä olen tässä ajansaatossa muodostunut ja siihen täytynee vain tottua. Tyyli voi vielä muuttua, mutta tämmöset rehelliset päivitykset tuskin tulee koskaan ottamaan mitään tasapainoista rakennetta.
Tämä blogimerkintä oli nyt sitten tässä. Kaikessa sekavuudessaan.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)