Nyt on semmonen hetki, että blogin kirjottaminen saattaa helpottaa mun oloa. Mulla on nyt mitä ilmeisemmin kauhea stressi päällä työasioista.
Sillon aikasemmin kirjotin, että mulla alkaa 12.1.2016 se remottihomma. Asiaa todella - siis
todella - paljon miettineenä olen nyt tullut siihen tulokseen, että en halua sinne. Tänään olisi se päivä, mutta mä olen vielä hereillä kello 3:23. Noin kuuden tunnin päästä pitäisi olla siellä.
Vahvasti olen siinä uskossa, että en sinne tule selviytymään. Syyt ovat seuraavanlaiset:
- Mä tiedostan miten rankkoja remonttihommat voi olla. Olen niitä kuitenkin aika paljon tehnyt. Tiedän myös miten paljon siitä työstä maksetaan oikeasti. Nyt mä menisin tekemään sitä hommaa Kelan korvauksilla. En usko, että työtehtävät ja palkka kohtaa missään kohtaa. Laskeskellessani voittamaani summaa, sain lopputulokseksi noin 60 euroa.
- Mua ei oikein yhtään inspiroinut se väki mikä siellä sitä työtä tekee. Mä inhoan olla itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten, varsinkin miesten, pompoteltavana. En siis usko, että mun sosiaalisten tilanteiden pelko yhtään helpottaa työssä, jossa ihmiset ei ole mun mieleen.
- Se pienin syy taas on se, että mulla ei todellakaan ole varaa nyt kustantaa itselleni jotain bussikorttia, jolla pääsisin paikan päälle. Joo, kävely on vaihtoehto, mutta pikaisesti vilkaistuna matka on 4,3 kilometriä ja veisi laskurin mukaan noin tunnin verran aikaa. Mun pitäisi siis normaaleina aamuina olla hereillä kello 6:00, lähteä kävelemään kello 7:00 ja olisin perillä siellä kello 8:00. Ei mahdottomuus, mutta en usko taipuvani. Varsinkaan kun en saa siitäkään mitään erillistä korvausta.
- Sitten on vielä se, että kun mä olen mielestäni lojunut noilla pajoilla jo aivan tarpeeksi. Tämänkin tarkistin, ja kaikenkaikkiaan olen niissä aikaa viettänyt noin 3 vuotta elämästäni. En usko, että tuo työkokemus on se kaikista himotuin. Ne voi kaiketi tiivistää jotenkin tyyliin "pajalainen, sekalainen työnteko". Eli kuinka moni työnhakija haluaa työntekijän, joka voi kertoa olleensa vain sekalaisessa "työssä" noin kolme vuotta ja opiskelleensa noin seitsemän?
Eilen kun soitin työkkäriin niin mulle vaan yritettiin ylipuhua tätä paikkaa täysillä. Mä yritin kertoa puhelimessa kaiken tämän mitä nyt kirjoitin, mutta en saanut aikaiseksi, koska en tosiaankaan osaa avata suutani oikeissa tilanteissa. Tämän puhelun jälkeen lähdin etsimään sähköpostiosotteita, joihin voisin kirjoittaa asiat siten miten ne ovat. Kirjoittaessa olen kuitenkin omalla kotikentälläni. Ainuttakaan tarvitsemaani sähköpostiosoitetta ei löytynyt.
Mulle myös sanottiin sitä, että "kyllä sun nyt pitää jotain tehdä" ja kyllä mä mielelläni tekisinkin. Heti kun ne kehittelee työkokeilun, jossa toi Kelan maksama korvaus on edes tyydyttävä, niin mä suostun.
Sain jopa kuulla jossain vaiheessa, että osa näistä työntekijöistä saattaa olla siellä maksimissaan sen yhden päivän viikosta ja saa siitä lähes saman korvauksen kun minä saisin täydestä työviikosta.
Mä tiedostan, että olen erittäin vaativa tässä, mutta mun mielestä mun täytyykin olla. Mä en vaan näe ainuttakaan syytä ryhtyä "orjaksi".
Mua kuvailisi ehkä parhaiten jokin "taiteilijasielu"-tyyppinen ratkaisu. Mä tiedostan mikä kannattaa ja mikä ei. Mä tekisin töitä jopa halvalla jos se vaan olis mun mieleen. Mut mä en todellakaan lähde hommiin, jotka ei miellytä mua millään tasolla - vaikka tiedostan myös sen, että elämässä pitää tehdä välillä myös asioita, joista ei välttämättä pidä. Mä en vaan usko siihen, koska ei mun todellakaan tarvitse.
Mun ei periaatteessa tarvii tehdä yhtään mitään mitä mä en halua. Miksi tarvitsisi? Jos ootte lukenut mun blogeja jo pitkään, niin tiedätte mimmonen mä suurinpiirtein olen. Mä en näe itselleni roolia yhteiskunnan pyörityksessä, jos se ei ole mun mieleen.
Edelleenkin mä olen vahvasti sitä mieltä, että mun työ olisi jokin yksityinen huonekalujen kunnostaja. Vaan arvatkaapa saisinko näillä sosiaalisilla taidoilla semmoista aikaan? Mä en usko, että mä näillä mun sosiaalisilla taidoilla saavutan koskaan sitä paikkaa mikä mulle kuuluu. Kunnianhimoa multa ei puutu, mutta se erittäin useasti mainittu pelko vaikeuttaa mun tietä "tähtiin".
Tämä oli tämmöinen pitkä yöllinen avautuminen siitä, että mimmosilla fiiliksillä nyt mennään.
Lopuksi vielä katkerat terveiset teille samaa ikäluokkaa edustavat ihmisotukset, jotka ette ottaneet uutta hyvinkääläistä mukaan juttuihinne ala-asteella. Noin kolme vuotta hyljittynä ei ollut elämäni parasta aikaa. Veikkaan sen olevan vahvasti nykyisen pelkotilani takana. Jos tekään nyt noin 26-vuotisen elämänne aikana ette ole saavuttaneet mitään, niin mulla on lohduttavat sanat: Olette te ainakin polkeneet yhden ihmisen itseluottamuksen täysin maahan - ja se ei ole vieläkään kunnossa. Pienillä teoilla saa paljon aikaan, hyvässä kuin pahassa.
Terveisin,
Tekko
