Mulla on tässä yksi iso huoli kaikkien omien huolien päälle. Huoli läheisestä ihmisestä.
Ihmisestä, jonka kanssa olen lapsena tapellut ja jonka kanssa olen viettänyt hauskoja hetkiä. Ihmisestä, joka tavallaan opasti mut murrosiän läpi aikuisuuteen. Jos mulla ei ollut muita kavereita, tiesin silti ainakin yhden keneen voin tukeutua. Olihan niitä varmasti muitakin, mutta kyllähän te teinit tiedätte.
Mä olen auttanut ja mä olen saanut apua.
Mun täytyy sanoa, että eilen kun viestiteltiin, niin kyllä mulla tuli tunteet pintaan - vaikka ne aika hyvin piilotankin. Niin teet sinäkin. Kai se on meidän kirous.
Juteltiin siitä kuinka elämä onkaan meitä potkinut päähän kun anto meille tän yhteisen sairauden - paniikkihäiriön. Sen kanssa eläminen on välillä todella vaikeeta - molemmat tiedetään se. Mut ehkä sen takia meiän on helppo olla toisiimme yhteydessä jos tuntuu, että muut ei ymmärrä.
Synkät ajatukset pitäis pystyä jakamaan, ennen kun ne ajaa ihmisen siihen itsekkäimpään tekoon. Elämä on kertakäyttönen ja siitä pitäis pystyä tekemään semmonen kun itse haluaa. Haluatko sä elää noin? Nimittäin mä en halua, että sä elät noin.
Mä haluan vielä joskus nähdä, että sä elät tätä elämää täysillä. Semmosena ku sä sen itse oikeesti haluat. Poissa synkkyydestä ja ahdistuksesta. Hymyilet, ilman, että oot vaan turruttanut pahan olon. Hymyilet aidosti.
Asioilla on tapana selkeytyä ja niistä on hyvä osata puhua jollekin. Kasaa ajatukses ja pidä mielessä, että meitä välittäviä ihmisiä on sun ympärilläs. Pään laittaminen puskaan joka käänteessä ei ollu mullekkaan se paras vaihtoehto.
Elämä ilman sua ei ole sama.
Nää sanat oli multa sulle. Mun tavallani. Merkitsi ne sulle jotain tai ei.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)