Jotain, jostain, joskus, en tiedä.

Örr. Mä oon taas varustautunu tätä mun blogimerkintää varten aika loistavasti. Kaks päivää mä oon kelannu kaikkia juttuja, mitä haluisin tänne kirjottaa. Viime yö meni valvoessa ja nyt kun iski inspiraatio, niin arvatkaa muistanko ainuttakaan aihetta? Niinpä, en, en tosiaan.

Aattelin et jos mä alotan tän kirjottamisen taas ihan vaan jauhamalla kaikkea tässä aluksi, niin jotain muistuisi mieleeni. Kokeillaan siis semmosta lähestymistapaa tällä kertaa.

No okei, heti kun aloin tarkemmin miettiä, ni tuli vaan yks keskustelu tosta meiän pihalta mieleen. Näistä ihmisistä, jotka tutkii kaikkia hyönteisiä ja muita tommosia öttiäisiä. Oikeesti, mitä järkeä? Miten ihmiselämä muuttuu sillä, että tiedetään kuinka kärpänen näkee? Tekeekö sillä tiedolla oikeesti kukaan mitään? Tai että miten se on tutkittu? Onko kärpäseltä revitty silmä päästä ja sitten on kameralla kuvattu sen läpi. "Ai tältä näyttää maailma kärpäsen silmin, hmm, mielenkiintoista." Ja samako on tehty kaikille ötököille? Ihan älytöntä ja turhaa mun mielestä. Mun maailma ei ole oikeestaan muuttunu mihinkään, missään vaiheessa, kun olen saanut lisäinformaatiota ötököiden olemassaolosta, ja niiden tavasta kommunikoida tai nähdä.

No toi oli aika turha aihe, mutta se on ollu aika paljon mun mielessä nyt. Ai miksikö? En tiedä. Mulla vaan on tapana miettiä liikaa. Liikaa ja aivan turhia asioita.

Sit mulla itseasiassa on ollu mielessä semmonenkin, että uskaltaisinkohan ottaa sähköpostitse yhteyttä mun idoliin? Ai kuka se on vai? Jos kerron, että kyseessä on aika hemmetin hyvä kirjailija ja hauska mies, niin kuinka moni arvaa? Kyllä, kyseessä on Juha Vuorinen. Emmä tiedä miksi mä haluaisin ottaa siihen edes yhteyttä.. Ihan turhaa taas kelaan tommostakin, koska ei mulla ole ensinnäkään minkäänsortin asiaa sille. Mitään perus pellefanipostia en ala laittamaan. "Hei, oot hyvä kirjottaja. Ja hauska. Hihi, terveisin, minä! PS. Vastaa mulle." Emmä oikeesti tajua. Tekisi mieli ottaa ehkä yhteyttä siksi, että voisin linkata tän mun blogin sille ja pyytää silt jonkinlaista vinkkiä jatkoa ajatellen. Mutta miksi? En tiedä.

No tässä nyt ainakin tuli ilmoille se, että kun muut fanittaa jotain fiktiivistä sarjakuva- tai elokuvahahmoa, niin minulle iso juttu on kyseinen herra. En mä ole koskaan osannut mitään superfanittamista, enkä edes näe sitä tarpeelliseksi. Se on asia, josta mä en hirveesti puhu, vaan luen sen kirjoja ja nauran. Kuuntelen sen juttuja, ja nauran. En ees varmasti ole mikään suurin vuorisfani, mutta kyllä aika usein luettuani jotain sen blogimerkintöjä, herää innostus siitä, että vois itekkin joskus tehä semmosta työkseen. Olla niinkuin Vuorinen.

En välttämättä kirjailijaksi jaksaisi ryhtyä, mutta jonkinlaista julkista blogia olisi kiva kirjoitella. Tosin, siinäkin pitäisi todennäköisesti tietää yhtä jos toistakin. Seurata uutisia ja olla mukana kaikessa. Se ei oikein taas ole mun juttu. Kuten olen joskus tännekin kirjottanut, niin musta olis kiva olla joku tyyppi jossain lehdessä. Kirjottaa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Semmoseenkin vaan sisältyy varmasti niin monta eri puolta, etten mä osais ehkä olla. "Tee haastattelu tosta" Ota kuva kun teen. "Kirjoita jostain mikä sinua ei kiinnosta" Sulta loppuu kohta kamerasta filmi, koska en.

Kaikki vaatii sosiaalisuutta. Ei mitään voi saavuttaa olemalla hiljaa. Vai? Ei oikeestaan ole mitään, missä olisin parempi kun hiljaa olemisessa.

Sekin johtaa juurensa jostain tuolta esihistoriasta - no ei nyt sentään. Mutta kuitenkin, veikkaan että nää mun kaikki paniikkihäiriöt ja sosiaalisten tilanteiden pelot sai alkunsa sillon, kun me muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle, minun käydessä vielä ala-astetta. Kaverit jäi ja uusia ei ollut tulossa.

Muistan aika hyvin juttuja ala-asteelta, mikä on sinällään jo ihme. Muistan yhen semmosen tapauksen, kun oltiin meidän uudessa luokassa, pitämässä jonkinlaista oppituntia. Taisi itseasiassa olla musiikintunti, mutta kuitenkin. Mulle tuli kesken tunnin jano, aivan mieletön jano. Mä siellä sitten kurkku kuivana yritin pysyä mukana opetuksessa, mutta kokoajan ajatukset karkasi janoon. Jossain vaiheessa mulla sitten pääsi itku, koska en uskaltanut avata suutani, että olisin päässyt juomaan. Itkin siellä luokassa ja yritin opettajalle sanoa, että mulla on jumalauta jano.

Muistaakseni opettaja vielä kielsi menemästä juomaan, että ei se suun avaaminen ois sillon ees hyödyttänyt mitään. Mutta siis siellä jo, uudessa koulussa, ala-asteella, mulla oli vaikeuksia saada sanaa suustani. Siellä mä sitten kärsin sen jonku 3-4 vuotta. Ei kavereita, ja musta tuntu jo sillon että kaikki nauraa mulle. Kärsimys helpotti yläasteelle päästessä, tosin ei aivan heti. Oli siinä kaikenlaista alkukahinaa. Muutama uus kaveri sitten vähän myöhemmin. Amikseen siirtyminen taas toi takasin kaikki vanhat tunteet siitä, että kaikki nauraa mulle, tein mitä tahansa.

Onneks jo nykyään tonkin ajatusvääristymän on saanut jotakuinkin pois elämästä. Vielä kun oppisi puhumaan. Puhumaan niinkuin muut ihmiset. Vähänkin - oikeesti vähänkin riittää - mulle tuntemattomampi ihminen saa mut hiljenemään jos saapuu paikalle kesken mun hirveen hulabaloon. Monet on varmaan huomannutkin sen. Ensin saatan höpötihöpöti pitkän aikaa, kunnes joku saapuu paikalle. Mun puhe tyssää siihen kuin seinään. Eikä se jatku, ellei multa kysytä jotain. Ja sillonkin yleensä tuijottelen ensin hetken ympärilleni miettien jotain järkevää sanottavaa, ja sanon hieman arastellen vastauksen.

Mä oikeesti haluisin oppia puhumaan ihmisille. Mä haluisin tästä mun yliluonnollisesta ujoudesta eroon. Tai jos se ei ole pelkkää ujoutta, vaan juuri se, mitä lääkäri on mulle diagnosoinut, niin haluaisin siitäkin kokonaan eroon. Eroon koko paniikkihäiriöstä ja siitä pahuksen sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Ja näin taas huomaamme, että tekniikka toimi. Ihan hirveesti mitään ajattelematta hyppelin aiheesta toiseen ja sain enemmän tekstiä kun aikoihin. Ihan mielenkiintoista musta, en tiedä teistä (susta). Taas annan isot taputukset, jos jaksoit lukea tämän tänne asti.

Terveisin,
Tekko

PS. VASTAA MULLE.