26082018 | Aikaako?

Tupakoimattomana 2 päivää, 12 tuntia, 22 minuuttia ja 19 sekuntia. Olen säästänyt rahaa tällä hetkellä 16 euroa ja 35 senttiä. Pulssini ja happitasoni pitäisi olla normalisoituneet. Hiilimonoksidi on eliminoitunut ruumiistani ja nikotiini on poistunut. Maku- ja hajuaistini pitäisi olla takaisin. Seuraava etappi olisi se, että hengittämisestä pitäisi tulla helpompaa.

Jep, tupakan lopettamiseen löytyy myös kivoja sovelluksia.


Haluatteko kuitenkin tietää mikä tässä on se vaikein osuus? Se on ajankäyttö. Nopean laskutoimituksen mukaan säästän päivässä n. 100 minuuttia. Se on 1 tunti ja 40 minuuttia.

Periaatteessa toi on laskettu yläkanttiin, koska laskin pahan päivän mukaan: pahoina päivinä mulla meni noin 20 tupakkaa, ja jokaiseen aikaa n. 5 minuuttia. Mutta toisaalta toi oli laskettu myös alakanttiin, koska usein tupakalla meni pidempään kun 5 minuuttia. Joten jos yläkantti ja alakantti miinustetaan toisistaan niin toi 100 minuuttia on täydellisen tarkka aika.

Mulla on siis päivässä melkein 2 tuntia enemmän aikaa tehdä.. Hmm, tehdä.. Asioita, joita teen.. Asioita joihin olen jo muutenkin melkein kyllästynyt.

Pahimpia hetkiä on siis ne, kun mä kyllästyn taas kerran jonkun asian tekemiseen ja yritän keksiä itelleni jotain tekemistä. Sillon tupakka tulee yleensä hyvin vahvasti mieleen. "Tämän aukon voisin täyttää käymällä tupakalla." mutta ei voi. Ehkä voisin alkaa täyttää ne hetket kirjottamalla, hmm, siinä voisi olla ajatusta.


Toisaalta, asiasta mahdollisesti kukkaruukkuun, mä vihaan sitä, että pitää rajottaa iteltään asioita kokonaan pois. Loppu elämä kun on hyvin pitkä aika ilman jotain. Jos osais tehdä tupakoinnin kanssa jonkun kompromissin.. No joo, ehkä ei lähetä siihen.

Kyllä mulla ainakin vielä toistaiseksi pyörii päässä semmonenkin ajatus, että "kun mä tästä selviän, palkitsen itseni tupakalla!" En oikein osaa ymmärtää. Selviän lopettamisesta ja palkitsen itseni tupakalla? Aivot, olettepa nyt kovin fiksuna siellä.

Ehkä nää on vaan tän alun ajatuksia. Kumminkin, takana vasta kaksi ja puoli päivää. Suhteellisen helpot kaksi ja puoli päivää. Pitää odottaa sitä hetkeä kun mulla on oikeesti ihan tajuttoman tylsää, olen yksin kotona, enkä saa ketään kaveria kiinni. Sillon oltaisiin nimittäin todella, todella vaikeassa tilanteessa. No, ehkä semmosta ei tule. Tai toivotaan ettei tule, niin ei tulekaan. Ehkä. Tai sitten se tulee än, yy, tee, nyt? No ei tullut, onneksi.

Mä en tiedä onko se just toi tupakka, mikä on yleensä pitänyt mun kirjottamisen edes jollain tasolla kasassa? Lähtee meinaan jotenkin todella helposti laukalle nykyään. Keskittyminen herpaantuu ja juttujen taso muuttuu täysin. Toisaalta se tuo ihan uutta vaihtelua tähän blogiin ja se voi olla ihan hyväkin juttu!

Lopetetaas tämä päivittely tähän.

Terveisin,
Tekko

24082018 | Viimeinenkö?

Aamu, avaan silmät ja sen jälkeen puhelimen tarkastaakseni mm. kellonajan. Nousen ylös sängystä, laitan housut jalkaan ja paidan päälle. Kävelen keittiöön ja otan kupin kahvia. Maidolla tietenkin. Kävelen ulko-ovelle ja laitan tossut jalkaan. Astun ulos ulko-ovesta, istahdan terassilla tuolille ja otan tupak... Hetkinen. Tupakanko? No en tänä aamuna.

Tänä aamuna rupesin ensitöikseni tutkimaan mun sähkötupakkia. Se ei toimi – ilmeisesti se kuuluisa atomisaattori on rikki. Irroitellessani sähkötupakan osia toisistaan, huomasin, että meinasin hermostua jatkuvasti. Osat oli tiukasti toisissaan kiinni ja mun teki jatkuvasti mieli heittää kädessäni sillä hetkellä oleva esine mahdollisimman kovaa johonkin. Maltoin mieleni.

Viimeisestä tupakasta on nyt 13 tuntia, 42 minuuttia ja 3 sekuntia ja oon huomannut jo monta tilannetta, missä mun olis tehnyt mieli mennä röökille: yöllä kun en saanut unta, aamukahvin kanssa ja se kun hermot menee. Mutta ei tää oikeestaan ole edes vaikeeta ollut vielä.

Muistan kun joskus aikanaan tein Facebookiin tilapäivityksen: "Niin moni kun tästä tykkää, olen niin monta päivää polttamatta." Tykkäyksiä taisi tulla joku 31 ja mä olin polttamatta 28 päivää. Ensimmäinen tarpeeks kova isku ja meikäläinen juoksi kauppaan hakemaan tupakkaa.

Aikanaanhan mä alotin tupakoinnin siksi, että sain tarpeeksi kovan iskun. Tai no sillon se tuntu kovalta iskulta ja tupakkaa oli tarjolla, joten miksi ei. Kovalla iskulla tarkotan elämäntilanteen muuttumista jotenkin epämiellyttävämpään suuntaan.

Kuitenkin, pystyn siis lopettamaan tupakoinnin seinään, oon pystynyt ennenkin. Se palaaminen siihen vaan on tosi helppoa jos tulee joku liian suuri vastoinkäyminen eteen. Joten sovitaanko, että ette tuo mun eteen vastoinkäymisiä? Hyvä.

Mä huomaan kyllä nyt olevani hieman levoton kun en ole aamutupakkaa saanut.. Mun on ollut hyvin vaikea keskittyä nyt tähän mitä kirjotan. Mun mieli käy jatkuvasti tupakalla ja jättää mut kirjottamaan tätä ilman ajatusta. Onneksi tämä pahin kestää vaan pari päivää.. Tai pahimmillaan pari viikkoa.. Ehkä pidempäänkin, en voi tietää.

No, mä tulen kuitenkin pitämään teidät ajan tasalla. Jos lankean, lupaan kertoa sen teille. Jos en lankea, lupaan kertoa senkin teille. Jos en kerro sitä teille, kerron siitäkin teille. Joo, nyt pitää kyllä jo lopettaa.

Terveisin,

Tekko

21082018 | Itsetuntoko?

Mainitsin eilen sanan "itsetunto". Mä olen täälläkin siitä useasti jutellut, mutta musta se on aika jännä aihe. Aiheen käsittelyn tarve nousi mulle taas esille, kun mulle kirjoitettiin runo joka sisälsi sanan "läski".

Mä olen siis täällä Riihimäellä asuessani saanut kasvatettua mun itsetuntoa huomattavasti, eikä mua periaatteessa enää hetkauta se, että mua sanotaan läskiksi tai vastaavaa. Mä olen ihan minut mun oman ulkonäköni kanssa.

Jos mun ulkomuoto ei muita miellytä, niin sille mä en voi mitään. Sitä voi sitten itse miettiä, että onko se oikeesti sit sun asiasi? Kaikkia ei tietenkään voi, eikä pidäkään miellyttää.


Mä olen joskus ollut hyvin epävarma itsestäni. Mulla oli sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka olin saanut siitä, että mua ei hyväksytty ala-asteella piireihin kun muutettiin uuteen kaupunkiin. Mä jäin yksin ja rupesin miettimään, että "mitä vikaa mussa on?" Kehitin itselleni sitten siinä vuosien saatossa kaikki mahdolliset viat. Ja näiden vikojen kanssa mun oli hyvin vaikea koskaan olla hyvä juuri sellaisena kun olen. Nyt mä alan hiljalleen uskoa, että mä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Menihän siihen päälle 15 vuotta.

Lapset osaa kyllä olla todella pahoja toisilleen, oikeesti. Pieneltä tuntuvasta pilkasta voi toinen ihminen olla "hajalla" seuraavat 15 vuotta elämästään. Enemmänkin. Jotkut jopa päätyy siihen ratkaisuun, että ei edes jaksa jatkaa elämää. Onneks mä oon jatkanut, koska onhan elämä ihmisen parasta aikaa – kaikesta huolimatta.


Mä oon nyt kirjottanut ja pyyhkinyt tätä tekstiä niin paljon, että en pysy oikein enää kärryllä mitä oon kirjottamassa. Tää on pyyhkimisestä päätellen kumminkin aika vaikea asia käsitellä.


Niin.. Jatkan vielä vähän lapsuudesta. Kaikki jotka on ivaamista joskus kokeneet, tietää, että lause "toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos" ei toimi. Se on helppo sanoa, mutta se on hyvin vaikea toteuttaa. Asian kun jättää muka täysin huomioitta, niin se ilmenee jossain vaiheessa elämää kumminkin. Asioiden patoaminenkaan kun ei ole se toimivin ratkaisu. Se kasvattaa hyvin vahvan pelon asioita kohtaan. Siitä mulla on henkilökohtaista kokemusta.

Mä olin just se, jolle sanottiin ja tehtiin asioita. Mä uskoin tohon aikasempaan lauseeseen ja annoin asioiden olla niin kun ne on. Joskus kerroin jollekkin ihmiselle jotain, mutta kun huomasin sen olevan ihan turhaa, aloin patoamaan kaiken sisääni. Peruskoulu, nelosluokalta ysiluokalle, viisi pitkää vuotta mä patosin pilkkoja sisääni. Ja loppuiko se siihenkään? Ei. Ysiluokka oli mun peruskouluvuosista paras, mutta ammattikoulussa kaikki kaatui taas. Kaks vuotta kävin ammattikoulua vasten mun tahtoani – haluamallani alalla kylläkin. Mä en vaan päässyt mukaan kuvioihin ja olin taas ulkopuolella kaikesta. "Mitä vikaa mussa on?" ja viat vaan kasvoi.

Ammattikoulun aikana mulle todettiin tosiaan paniikkihäiriö. Ei mikään hauskin asia, uskokaa tai älkää.

Mä kävin ammattikoulun loppumisen jälkeen monissa kuntouttavissa työtoiminnoissa ja monilla eri pajoilla. Lähin taas hakemaan suuntaa elämääni, koska ammattikoulun loppuminen veti tietyllä tavalla maton alta. Jossain kohtaa pääsin opiskelemaan puualaa uudestaan, mutta tällä kertaa pääsin pikkuveljen kanssa samalle luokalle. Sain puusepän paperit, mutta ei elämä niillä helpottunut.

Uusi kierros pajoilla ja kuntouttavissa. Ne oli niin vahvasti työelämään ohjaavia, että ei ne periaatteessa kuntouttanut millään tapaa. Ei siellä otettu ihmisiä yksilöinä huomioon, vaikka siellä yksilövalmentajat olikin. Ihmisestä yritettiin lähinnä saada vaan uusi ratas rattaistoon. Ei se niin toimi, ei ainakaan mun kohdalla.

Jollain pajalla sitten innostuin maalaamisesta ja lähdin opiskelemaan maalausalaa. Pintakäsittelypuolella vietetyt kolme vuotta oli kyllä ihan loistavia. Mä aloin saada kiinni siitä, että mimmosta on viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Pieni kohennus itsetuntoon, mutta silti oltiin aika pohjalla vielä.

Pintakäsittelypuolen jälkeen seuraava itsetuntoa kohottava kohta oli Riihimäelle muutto. Mä päätin, että nyt mä alotan kaiken alusta. Suhtaudun asioihin uudella tavalla ja ehkä näin mä pääsen ylöspäin. Riihimäellä alotin pajatoiminnan taas kerran, mutta tällä kertaa se ei ollut niinkään "mene töihin"-painotteista. Vaikka siellä tietenkin ohjattiin töihin, niin se ei ollut semmosta liian pakottavaa. Mut huomioitiin yksilönä ja sain toteuttaa asioita josta tykkään. Se oli hyvää lääkettä itsetunnolle. Olin hyvä jossain, se huomattiin ja mua kannustettiin siihen suuntaan.

Tän jälkeen sitten Mun Maailma, ja siitä te ootte voinut täältä lukea jo vaikka kuinka paljon. Se miten paljon se on mua nyt tuonut ylöspäin, huh..


Tämänkin jutun pitkäaikaisimmat lukijat on varmaan lukeneet jo pariin otteeseen, mutta kertaus on opintojen äiti. Tai oikeestaan, mä oon tätäkin blogia kirjottanut jo lähes 10 vuotta, että ei sitä välttämättä enää edes muista mitä kaikkea on tänne kirjottanut.


Palataan vielä takasin nykytilanteeseen. Mä olen saanut tosiaan mun itsetuntoa kasvatettua aika paljonkin. Päässyt pois sieltä pohjamudasta, missä joskus olin itseni kanssa. Nykyään on helppoa olla tyytyväinen itseensä. Antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta käsitellä ne siinä välissä. Olla suhteellisen onnellinen aikuinen ihminen.

Jos mä kuulen toisen aikuisten ihmisten käyttävän musta sanoja, joista en tykkää, niin olkoon niin. Se voi tuntua hetken aikaa pahalta jos joku ajattelee niin, mutta ei se ole mun ongelma. Se on sen ongelma. Ei se ole periaatteessa multa iteltäni pois mitenkään.


Mä en tosiaan vielä tiedä miten sekava teksti tää on, koska mä olen nyt vaan kirjottanut. Ja mun oikoluku tapahtuu vasta julkaisun jälkeen, joten tämä lähtee tällaisenaan internettiin.

Terveisin,
Tekko

20082018 | Hajumuistiko?

Mul on taas alkanut tulemaan semmosia hetkiä, kun mietin "tästä mun pitää kirjottaa mun blogiin!" Tulee siis vaan mieleen joku aihe ja sen jälkeen pakottava tarve kirjoittaa siitä. Nyt mulla on päällekkäin kaksi, ja se on vaikeaa.

Mun tyyliin kuuluu, että kirjotan vaan yhden merkinnän päivässä, siis jos kirjotan. Kaksi merkintää yhdessä päivässä ei jotenkin vaan onnistu. Se on joku päänsisäinen ongelma taas. Mutta voinko käsitellä kaksi aihetta samassa merkinnässä? En, jollei ne ole hyvin lähellä toisiaan. Hyvin ongelmallista. Mun tekis mieli tällä hetkellä käsitellä aiheita "hajumuisti" ja "itsetunto". Toisaalta, itsetuntoa mä olen käsitellyt niin monesti mun blogihistoriassa, että ehkä mä voin käsitellä nyt hajumuistin.


Mä en tiedä onko "hajumuisti" oikea termi, mutta jos ei ole, niin nyt se on. Tai mulle se on.

Tarkotan tällä sitä, että.. No, esimerkki: kävelet kaupassa, vastaan tulee ihminen jolla on tutun tuoksuista hajuvettä, muistat jonkun tilanteen hyvin vahvasti vaan sen tuoksun perusteella.

Mulle käy tätä aika usein. En tiedä liittyykö se mun tohon hajuaistiyliherkkyyteen vai mihin, mutta toisaalta se on kyllä oikein mukava tapa tehdä pieniä muistelumatkoja.

Ja kaikki on varmaan huomannut sen kun menee johonkin vieraampaan paikkaan, että kaikkialla on jonkinlainen ominaistuoksu? Semmonen mikä häviää jos sitä haistelee päivät pitkät. Ja nämä hajut/tuoksut sit joskus herättää hyvin vahvan muiston jostain.


Mä olin tosiaan tossa sen pari viikkoa "kesälomalla" ja palasin takasin tonne "työpaikkaan". Noin kaksi viikkoa ja mun nenä oli "unohtanu" sen tuoksun siellä. Sit kun se tuoksu viimein tuli taas mun nenään, mulle tuli siitä semmonen rauhallinen fiilis. Tuoksu on hyvin tuttu ja siihen tuoksuun liittyy lähinnä vaan hyviä muistoja.

Joskus jossain kaupassa on käynyt niin, että oli tutun tuoksuinen hajuvesi jossain lähellä ja mun pää palasi semmoseen hetkeen lapsuudessa, kun meiän äiti suihkutti meiän tyynyliinoihin välillä jotain hajuvettään. Semmonen juttu, mitä ei ois ehkä muuten muistanut, mutta se tuoksu yhdisti siihen.

Ne on niitä tuoksuja jotka vie sut ajatuksissa ihan toiseen paikkaan. Ihan yhtäkkiä vaan haistat jonkun kasvin tuoksun vaikka ja oot yhtäkkiä jossain paikassa missä ekaa kertaa törmäsit siihen tuoksuun. Ne on mahtavia hetkiä.

Yhellä mun kaverilla on hajuvesi, joka palauttaa mut aina mökille. Siellä se tuli ensimmäisen kerran vastaan ja aina kun sen oon sen jälkeen haistanut niin oon ollut taas ihan mökillä. Mulla on itellänikin yks hajuvesi (siis mulla ei ole sitä kotona, koska sitä ei löydy enää mistään), mikä palauttaa mut semmoseen hetkeen kun mulla oli valkoinen paita päällä, hienot farkut jalassa ja valkoset kengät, seisoskelin semmosta seinää vasten jossain musatapahtumassa, pitelin mun olkalaukun hihnasta kiinni ja kuuntelin musaa.. Ja vaikka mä olin sen hajuveden kotona laittanut, niin se pölähti mun nenään siinä hetkessä ja se vakiinnutti paikan siitä.


Tuoksut on vähän semmosia asioita, että niitä ei osaa muistella. Mut niihin sisältyy muistoja jos niitä tulee vastaan. Kai se on oikeestaan kaikissa ihmisten aisteissa, mutta mulla se on vahviten hajuaisti. En mä esimerkiksi koskaan ole kesken ruoan ollu sillein, et "hei, tätä mä söin joskus jossain ja ne oli muuten loistavat bileet ja mul oli semmoset vaatteet päällä..." 

No joo, kaikki sai varmaan kiinni. Ja jos teillä on aikaa/mielenkiintoa, niin voitte kommentoida onko tää vaan mun oma juttu, vai tapahtuuko näitä myös muille? Tai jos se on sulla vaikka just joku toinen aisti mikä vie muisteluihin? Ois kiva kuulla. En niinkään enää nykyään ole niin kommenttien perään, koska niitä ei koskaan tule, mutta olen hyvin paljon muiden tarinoiden perään. Siksi kysyin.

Terveisin,
Tekko

18082018 | Muistelinko?

Me käytiin tossa toissa päivänä, tai iltana, S-Marketin iltamyynnissä. Me mentiin sinne liian aikasin ja löydettiin kaikkea hyvää.. Piti jäädä sitten odottamaan kello yhdeksää. (Jos joku ei tiennyt, niin yhdeksän jälkeen -30% -lappuiset tuotteet on -60%.) Ja kun meillä oli siinä noin puolisen tuntia aikaa, me kierrettiin kauppa moneen kertaan läpi.

Käytiin jokainen hyllyväli hyvin tarkkaan läpi. Ja miksi mä nyt kirjotan tästä? No, mä alan ilmeisesti olemaan nyt vanha – mä kävin mun lapsuuttani läpi tuotteiden kautta.

Löyty kaikkia semmosia tuotteita mitä muistan lapsuudesta, mutta ei oo tullu hirveesti aikuisena törmättyä moisiin. Kauppareissut kun nykyään on nopeita suorituksia: mene kauppaan, kerää ostokset mahdollisimman nopeasti ja suoriudu kassalle.

Aika moni tuote aiheutti semmosta haikeutta, kaipuuta lapsuuteen. "Tätä meillä oli aina sillon ku mä olin pieni.. Tää on tosi hyvää.. Tai oli ainakin sillon.." Ois tehnyt mieli ostaa ne kaikki ja kokeilla, että onko aika vaan kullannut muistot.

Ajatella, että kaupassakin pääsee moiselle retkelle.


Sit eilen käytiin taas iltamyynnissä, mutta siellä mulla ei herännyt tommosia kaipuita. Mut myöhemmin sitten. Me juteltiin Chihuahuaoista.. Chihuahoista.. Chihuista.. No, pienistä isosilmäisistä koirista, jotka on alunperin Meksikosta. Meillä kun on toi Nella, joka aina välillä pyyhkii takamuksensa meidän päiväpeittoon: mulle tuli siitäkin mieleen lapsuus. Ei sillä, että olisin itse joskus takamustani pyyhkinyt peittoon, vaan sillä, että me löydettiin pikkuveljen kanssa joskus kirjastosta hauska koirapeli.

Siinä koirapelissä oli muistaakseni juurikin kyseisen rotuisia koiria, jotka pyyhkivät takamustaan kaikkialle. Sit mul tuli taas hirveen ikävä lapsuuteen, pelaamaan pikkuveljen kanssa koirapeliä.


Noinkin typerältä kuulostavat asiat saa aikaan vaan hauskoja muistoja, joita tulee sitten heti ikävä. Tai siis ikävä siihen hetkeen. Sit sitä taas muistaa olevansa jo aika vanha. Mut ehkä mä joskus tulevaisuudessa ikävöin tähän hetkeen? Ei voi tietää.

"Tuli tosta koirien pyllynpyyhintäjutusta mieleen se kun kerran kirjotin siitä mun blogissani. Ja siitä mulle tuli sitten mieleen se, että lapsena pelattiin koirapeliä, jossa koirat pyyhki pyrstöjään kaikkialle. Ai ai."


Mutta joo, minkäs sille voi, lapsuus oli parasta. Mulle se oli kyllä hyvin onnellista aikaa. Ei sillä ettenkö nyt olisi onnellinen, mutta lapsena sitä oli erilailla onnellinen. Ilman huolia pysty olemaan onnellinen kaikesta: nauraa vaikka hassulle koiralle, joka raahaa takamustaan lattiaa pitkin. Tai no, on se kyllä vielä nykypäivänäkin hauskaa.

Joo, mut tää oli tämmönen. Mä vaan koin taas kovin tärkeäksi kirjoittaa tän muistiin. Ja itseasiassa tästä on hyvä jatkaa siten, että:

Hyvää syntymäpäivää äiti! Kiitos, että mahdollistitte iskän kanssa meille onnellisen lapsuuden, jota voi muistella missä ja milloin vaan. Tai vaikka ei muistelis, niin silti se palaa ilosina pätkinä mieleen.

Terveisin,
Tekko

07082018 | Virossako?

Käytiin tossa viime torstaina Virossa. Edes jonkinlainen pieni "kesälomareissu" siispä tuli tehtyä.

Mulla oli sillon aamulla suuret suunnitelmat – ensimmäinen tarina mun Instagramiin reissusta Viroon. Laitoin mun puhelimen suurimpaan virransäästötilaan, koska mä tiesin ettei se tule kestämään reissua jos se saa tuhlata akkuaan ihan vapaasti. Vaan kestikö se edes silloin? No ei. Sain pienen videopätkän aamulla kun lähdettiin ja laivassa pari kuvaa, sit sammui puhelin. Akkua olis kyllä ollut n. 70% jäljellä, mutta eihän toi mun vanha puhelin ymmärtäny mitä se tarkottaa.

No, luojan kiitos meillä oli meidän järkkäri mukana. Ei siis järjestyksenvalvoja vaan järjestelmäkamera. Sillä mä sain sieltä todennäköisesti ihan kivoja kuvia. Tää on meinaan ensimmäinen kerta myös mulle kun avaan noi kuvat, joten tää tulee olemaan jännää. Onkohan siellä julkasukelpoisia kuvia? Lisään tänne kaikki parhaat ja koitan muistaa mistä ne on tai mitä niissä edes tapahtuu.

Me lähettiin ensin johonkin. Kyllä, johonkin. Mä en ollu yhtään tietonen missä milloinkin liikuttiin. Siellä tunsi itsensä kuitenkin aika pieneksi. 

Siellä oli paljon hienoja puita. Vanhoja ja isoja.

Ja jotenkin tosi kaunis luonto muutenkin. Kaikki jotenkin niin hoidetun näköistä.

Olikohan tää presidentinlinna? No, kaunis rakennus kyseessä kuitenkin. Siellä seiso oikein vartijat ovella.

Kattokaa nyt tätäkin kuvaa. Hieno tommonen vesilähde ja todella hyvin hoidetun näkönen ympäristö.

Sit siel oli joku toinenkin tosi upee rakennus. Tai no, kaikki tuolla päin oli hienoja rakennuksia, mutta tää oli kyllä ylitse muiden. Niin nätti paikka.

Sit pongattiin Mikkeli-museo. Hmm, ei se varmaan kumminkaan tarkota sitä paikkaa Suomessa? Eihän?

Sit kun eksyttiin pois sieltä hienolta seudulta, niin päädyttiin syömään tommoseen paikkaan. Täytyy sanoa, että oli kyllä sisustukseltaankin ihan kutsuvan näköinen.

Ja siellä oli hyvää ruokaa. Pannupizzaa. No okei, mun makuun tossa oli liian vähän täytettä pohjaan nähden, mutta mä en ookaan ennen pannupizzoja syönyt. Kai niiden kuuluu olla tommosia? Hyvää se oli silti. Oikein hyvää.

Tää taitaa olla ensimmäinen pala vanhaa kaupunkia. Mä tykkäsin tosta korkeesta muurista ja mun oli pakko näpsästä siitä muisto.

Ja sit päästiin sinne vanhaan kaupunkiinkin. Siellä niitä hienoja rakennuksia sit vasta olikin. Huh.

Tota rakennusta mä katoin silleen, että haluun mennä kyllä näkee ton lähempääkin. Ja onneksi päästiinkin.

Kuljeskeltiin jossain muureissa ja sit tuli vastaan tämmönen Axl Smithin unelma. Hauska kuikuilupaikka.

Sit piti ottaa tämmönen oikein taiteellinen kuva kyydistä. Tossa oli kaiketi lappu, että se kulkee max 25 km/h. Hytkytti kyllä sitäkin enemmän.

Ja pitihän se kiertoajelujuna vielä lopuksi kuvata. Veikee menopeli.

En tiedä kuka tää oli, mutta yritti mun rahoja pyydellä ni näpsäsin kuvan siitä. Välttäkää tän näköstä tyyppiä.

194 kuvaa ja 18 niistä päätyi tänne, hmm. No, siihen on selityksensä. Ensinnäkin ton junan kyydissä kun istuttiin, niin mä jouduin räpsimään kuvia vähän niinkuin "lonkalta". En saanut kunnon asentoa, että olisin päässyt kunnolla kuvaamaan.

Mutta kyllähän nämäkin riittää, vai mitä?

Semmonen lyhyt esitelmä meiän seikkailusta. Ilman närästystä ja selkäkipua toi reissu olis ollut tosi mahtava – nyt se oli vaan mahtava.

Ja heti seuraavana päivänä oli pakko hakea uusi puhelin. Samsung Galaxy S8. Nyt toimii akku, joten oisko uusi reissu mitään?

Ei mulla muuta.

Terveisin,
Tekko