Mä olen siis täällä Riihimäellä asuessani saanut kasvatettua mun itsetuntoa huomattavasti, eikä mua periaatteessa enää hetkauta se, että mua sanotaan läskiksi tai vastaavaa. Mä olen ihan minut mun oman ulkonäköni kanssa.
Jos mun ulkomuoto ei muita miellytä, niin sille mä en voi mitään. Sitä voi sitten itse miettiä, että onko se oikeesti sit sun asiasi? Kaikkia ei tietenkään voi, eikä pidäkään miellyttää.
Mä olen joskus ollut hyvin epävarma itsestäni. Mulla oli sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka olin saanut siitä, että mua ei hyväksytty ala-asteella piireihin kun muutettiin uuteen kaupunkiin. Mä jäin yksin ja rupesin miettimään, että "mitä vikaa mussa on?" Kehitin itselleni sitten siinä vuosien saatossa kaikki mahdolliset viat. Ja näiden vikojen kanssa mun oli hyvin vaikea koskaan olla hyvä juuri sellaisena kun olen. Nyt mä alan hiljalleen uskoa, että mä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Menihän siihen päälle 15 vuotta.
Lapset osaa kyllä olla todella pahoja toisilleen, oikeesti. Pieneltä tuntuvasta pilkasta voi toinen ihminen olla "hajalla" seuraavat 15 vuotta elämästään. Enemmänkin. Jotkut jopa päätyy siihen ratkaisuun, että ei edes jaksa jatkaa elämää. Onneks mä oon jatkanut, koska onhan elämä ihmisen parasta aikaa – kaikesta huolimatta.
Mä oon nyt kirjottanut ja pyyhkinyt tätä tekstiä niin paljon, että en pysy oikein enää kärryllä mitä oon kirjottamassa. Tää on pyyhkimisestä päätellen kumminkin aika vaikea asia käsitellä.
Niin.. Jatkan vielä vähän lapsuudesta. Kaikki jotka on ivaamista joskus kokeneet, tietää, että lause "toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos" ei toimi. Se on helppo sanoa, mutta se on hyvin vaikea toteuttaa. Asian kun jättää muka täysin huomioitta, niin se ilmenee jossain vaiheessa elämää kumminkin. Asioiden patoaminenkaan kun ei ole se toimivin ratkaisu. Se kasvattaa hyvin vahvan pelon asioita kohtaan. Siitä mulla on henkilökohtaista kokemusta.
Mä olin just se, jolle sanottiin ja tehtiin asioita. Mä uskoin tohon aikasempaan lauseeseen ja annoin asioiden olla niin kun ne on. Joskus kerroin jollekkin ihmiselle jotain, mutta kun huomasin sen olevan ihan turhaa, aloin patoamaan kaiken sisääni. Peruskoulu, nelosluokalta ysiluokalle, viisi pitkää vuotta mä patosin pilkkoja sisääni. Ja loppuiko se siihenkään? Ei. Ysiluokka oli mun peruskouluvuosista paras, mutta ammattikoulussa kaikki kaatui taas. Kaks vuotta kävin ammattikoulua vasten mun tahtoani – haluamallani alalla kylläkin. Mä en vaan päässyt mukaan kuvioihin ja olin taas ulkopuolella kaikesta. "Mitä vikaa mussa on?" ja viat vaan kasvoi.
Ammattikoulun aikana mulle todettiin tosiaan paniikkihäiriö. Ei mikään hauskin asia, uskokaa tai älkää.
Mä kävin ammattikoulun loppumisen jälkeen monissa kuntouttavissa työtoiminnoissa ja monilla eri pajoilla. Lähin taas hakemaan suuntaa elämääni, koska ammattikoulun loppuminen veti tietyllä tavalla maton alta. Jossain kohtaa pääsin opiskelemaan puualaa uudestaan, mutta tällä kertaa pääsin pikkuveljen kanssa samalle luokalle. Sain puusepän paperit, mutta ei elämä niillä helpottunut.
Uusi kierros pajoilla ja kuntouttavissa. Ne oli niin vahvasti työelämään ohjaavia, että ei ne periaatteessa kuntouttanut millään tapaa. Ei siellä otettu ihmisiä yksilöinä huomioon, vaikka siellä yksilövalmentajat olikin. Ihmisestä yritettiin lähinnä saada vaan uusi ratas rattaistoon. Ei se niin toimi, ei ainakaan mun kohdalla.
Jollain pajalla sitten innostuin maalaamisesta ja lähdin opiskelemaan maalausalaa. Pintakäsittelypuolella vietetyt kolme vuotta oli kyllä ihan loistavia. Mä aloin saada kiinni siitä, että mimmosta on viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Pieni kohennus itsetuntoon, mutta silti oltiin aika pohjalla vielä.
Pintakäsittelypuolen jälkeen seuraava itsetuntoa kohottava kohta oli Riihimäelle muutto. Mä päätin, että nyt mä alotan kaiken alusta. Suhtaudun asioihin uudella tavalla ja ehkä näin mä pääsen ylöspäin. Riihimäellä alotin pajatoiminnan taas kerran, mutta tällä kertaa se ei ollut niinkään "mene töihin"-painotteista. Vaikka siellä tietenkin ohjattiin töihin, niin se ei ollut semmosta liian pakottavaa. Mut huomioitiin yksilönä ja sain toteuttaa asioita josta tykkään. Se oli hyvää lääkettä itsetunnolle. Olin hyvä jossain, se huomattiin ja mua kannustettiin siihen suuntaan.
Tän jälkeen sitten Mun Maailma, ja siitä te ootte voinut täältä lukea jo vaikka kuinka paljon. Se miten paljon se on mua nyt tuonut ylöspäin, huh..
Tämänkin jutun pitkäaikaisimmat lukijat on varmaan lukeneet jo pariin otteeseen, mutta kertaus on opintojen äiti. Tai oikeestaan, mä oon tätäkin blogia kirjottanut jo lähes 10 vuotta, että ei sitä välttämättä enää edes muista mitä kaikkea on tänne kirjottanut.
Palataan vielä takasin nykytilanteeseen. Mä olen saanut tosiaan mun itsetuntoa kasvatettua aika paljonkin. Päässyt pois sieltä pohjamudasta, missä joskus olin itseni kanssa. Nykyään on helppoa olla tyytyväinen itseensä. Antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta käsitellä ne siinä välissä. Olla suhteellisen onnellinen aikuinen ihminen.
Jos mä kuulen toisen aikuisten ihmisten käyttävän musta sanoja, joista en tykkää, niin olkoon niin. Se voi tuntua hetken aikaa pahalta jos joku ajattelee niin, mutta ei se ole mun ongelma. Se on sen ongelma. Ei se ole periaatteessa multa iteltäni pois mitenkään.
Mä en tosiaan vielä tiedä miten sekava teksti tää on, koska mä olen nyt vaan kirjottanut. Ja mun oikoluku tapahtuu vasta julkaisun jälkeen, joten tämä lähtee tällaisenaan internettiin.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)