30112018 | Taasko tupakastako?

Tämä merkintä tulee taas käsittelemään tupakkaa, anteeksi. Tosiaan, mä oon ollut nyt 3 kuukautta ja 7 päivää tupakoimattomana (eli n. 8 558 400 sekuntia). Se on pisin aika mitä oon ollut tupakoimatta sen jälkeen kun sen joskus aloitin, huh, oon aika ylpee itsestäni.

Ja tiedättekö mitä mä uskallan nyt väittää? Se lopettaminen on vaan ja ainoastaan kiinni siitä, että sä päätät lopettaa ja pidät pääsi sen suhteen. Näin mä tein ja tässä ollaan. Oli mullakin kumminkin n. 9 tupakantäyteistä vuotta, joten olin mäkin ihan varmasti jollain asteella koukussa, ja silti se oli vaan päätöksestä kiinni.

En edelleenkään rupea siis paasaamaan mistään tupakan vaaroista tai mitään. En edes kannusta ketään lopettamaan, koska se on jokaisen oma asia mitä haluaa elämässään tehdä. Tietenkin jos joku haluaa kannustusta omaan lopetukseensa, niin voi mun kanssa vaikka yksityisesti jutella asiasta. En lupaa, että tiedän asiasta paljoakaan, mutta ainakin olen itse lopettanut.


Mä halusin kirjottaa tänään tupakasta, koska mä vaan jotenkin nauran nikotiinituotteille, joilla yritetään saada ihmisiä lopettamaan.. Okei, voi se joillekin toimia, mutta se mainonta on vaan jotenkin naurettavaa. "Lopettaminen ei ole mitenkään mahdollista ilman näitä purukumeja!" tms.

Mä voin kertoa, että eniten apua ainakin mulle oli kyllä tosta sovelluksesta (Smoke Free), joka kertoi mulle tupakan lopettamisen jälkeisistä vaiheista. Paljonko milläkin hetkellä olet säästänyt ja paljonko tupakkaa on jäänyt polttamatta.. Ne luvut kun alkaa pyörimään isoissa lukemissa, niin sitä voi olla itsestään todella ylpeä, ja jatkaa vaan lukujen kasvattamista.

Kolmessa kuukaudessa kun on jättänyt polttamatta 1980 tupakkaa.. Voiko sitä oikeesti tulla ikävä? Melkein 2000 tupakkaa kolmessa kuukaudessa! Ja kaikkeen tohon lystiin olisi uponnut 643,56 euroa (ja toi on vielä niillä hinnoilla, mitä aski maksoi kun lopetin).

Noi määrät ja hinnat jotenkin tajuaa vasta kun niitä alkaa seuraamaan. Kokeilkaapa, merkatkaa johonkin ylös vaikka kuukauden ajan, että paljonko on rahaa mennyt ja montako tupakkaa olet polttanut. Se, että sä tiedostat polttavasi noin askin päivässä, kuulostaa tietty vähältä. Mutta kun tiedostat polttavasi noin 20 tupakkaa päivässä, onko määrä enää niin hirveän pienen kuuloinen?

Jestas, mähän aloin kumminkin paasaamaan! Unohtakaa kaikki äskeinen! Mä nimittäin tykkään vielä välillä haistella tupakansavua, joten tupakoivia ihmisiäkin tarvitaan.. Mä en halua tulla ihmiseksi, joka paasaa tupakan lopettamisen puolesta!


Jatkan kuitenkin vielä omilla kokemuksilla, ja toivottavasti vaan ja ainoastaan kertoakseni niitä, enkä tuputtaakseni mitään elämänohjeita.

Nyt kun mä olen lopettanut tupakoinnin, niin mä olen ottanut siihen tilalle aamupalan syömisen, hampaiden pesemisen ja nyt uusimpana asiana kävelylenkit. Mä olen vähemmän ahdistunut asioista ja mun on jotenkin helpompi myös hengittää. Mä jaksan olla jopa saunassa kauemmin nykyään.. Onko se sitten uhka vai mahdollisuus? Mene ja tiedä.

Noilla kävelylenkeillä mä olen välillä miettinyt sitä, että mimmosta se käveleminen oli aikanaan.. Avas kotioven, sytytti tupakan ja lähti kävelemään. Käveli ja poltteli tupakkia. Heitti tupakan johonkin ja käveli hetken aikaa ilman tupakkia. Sytytti uuden tupakin ja jatkoi kävelyä.. Perille asti sama kehä.

Noilla 5 kilometrin (olkaa siitä mitä mieltä tahansa, mutta on se silti parempi kun 0km!) lenkeillä mitä oon nyt vetänyt, mä olen yrittänyt samalla hengittää mahdollisimman isosti. Tai siis napata vaan mahdollisimman paljon happea matkaan tai jotain. Se tuntuu hyvältä, paremmalta kun tupakansavu.

Mä väitän, että ainakin mun elämänlaatu on parantunut lopettamisen myötä. Tosin, siihen on voinut vaikuttaa muutkin asiat, koska tää vuosi 2018 on jotenkin tuntunut tosi suurelta muutosten suhteen.


Huh, nyt kun on saatu tämä pois alta, voidaan alkaa odottamaan joulukalenteria. Se ei tule sisältämään tämän myötä yhtään mitään tupakasta. Tämä on nyt pois alta ja voin jatkaa muille vesille. Tästä alkaa tupakastakirjottamislakko!

Terveisin,
Tekko

28112018 | Lenkkikö?

Eilen illalla, kun meikäläinen ei keksinyt mitään muutakaan tekemistä.. Arvatkaa mitä kävi? Mä lähin kävelemään.

Mä oon kai joskus tännekin kirjottanut siitä, että mä jotenkin tykkään tosi paljon siitä kun on pimeetä ja voi vaan kävellä ilman päämäärää. Mä tein sitä paljon joskus 15-20 vuotiaana. Varsinkin aina syksyisin, koska jotenkin se ajankohta vaan kiehtoo mua kävelymielessä.

Eilen tosiaan mulla ei ollut päämäärää, mutta mulla oli tavoite: 5 kilometriä.


Olin kävellyt noin kilometrin kun mun sovellus ilmotti mulle jotain, hyvin epäselvällä äänellä (koska olin leikkinyt sen teksti puheeksi-valikon kanssa..). Kaivoin puhelimen esille ja siinä luki 4 km! Olin ihan varma, että oon kävellyt jo 4 km! Tulin niin hyvälle mielelle siitä, että pohdin päässäni "Eihän tää tunnu missään, vedän sit 10 kilometriä!" Noin kilometri myöhemmin mun puhelin ilmoitti (nyt jo selkeämmällä äänellä, koska palautin lukijan oletusasetuksiin), että "Tavoitteeseen 3 kilometriä. Olet kävellyt nyt 2 kilometriä!" Palautuminen maanpinnalle.. Olin katsonut ensimmäisellä kertaa matkan siitä kohtaa, missä kerrotiin paljonko on jäljellä..

En onneks lannistunut siitä, että kuinka pitkältä ne kaksi ensimmäistä kilometriä oli oikeesti tuntunut, vaan jatkoin matkaa.

Seikkailin ihan uusissa paikoissa, koska tosiaan tämä Riihimäki ei ole mulle hirveen tuttua seutua loppujen lopuksi. Oli kiva katella mm. ihmisten jouluvaloviritelmiä. Jotkut tekee sen hienosti ja sitten on niitä, jotka on saattanut vaan nakata kasan valoja johonkin pöydälle.. "Hieno!" – Ei ole.


Sanottakoon, että kaikista vaikein oli viimeinen kilometri. Ei sen takia, että olisin muka jotenkin ollut uuvuksissa, vaan sen takia, että mä olin jotenkin onnistunut samoilemaan ihan kotinurkille. En tiennyt, että mihin suuntaan mun pitäis lähteä, kulkeakseni vielä sen yhden kilometrin.. Menin yhen tien ensin päähän ja tulin sieltä takaisin ja sain melkein kilometrin kasaan sillä.. Huh! Olin kävellyt 5 kilometriä naapuritalon kohdalla.

Kävin sit vielä nappaamassa Nellan mukaan ja vedettiin siihen semmonen 0,42 kilometriä päälle.


Toivottavasti tää ei taas oo jotain mulle niin hyvin tuttua alkuhuumaa, mutta mä olen jotenkin tosi innoissani siitä että tein ton! Haluisin tehdä sen uudestaan! Ja haluisin tosiaan myös, ettei tää fiilis menis ihan hetkeen ohi.


Parasta kaikessa oli se, että löysin joku aika sitten mun vanhan MP3-soittimen ja kaivoin sieltä mun jotkut vanhat suosikkikappaleet esille. Olin siirtänyt ne puhelimeen ja popitin niitä mun korviin koko ton 5 kilometriä. Siinä oli samalla jotain uutta (maisemat) ja jotain nostalgista (musiikki). Semmonen hauska kombo!

Siel mun vanhalla MP3-soittimella oli mm. vanhaa Apulantaa, ja vanhaa Apulantaa ei vaan yksinkertaisesti voita mikään.


Voisin koittaa ehkä huomenna mennä uudelleen? Jos tähtäis tyyliin joka toinen päivä tai edes pari kertaa viikossa siihen, että kävis pienen lenkin? Vois kuulostaa suunnitelmalta. Toivottavasti vaan mielentila pysyy tämmösenä toiveikkaana.

Ajatelkaa, luitte just mun 5 kilometrin lenkistä.. Hienosti käytetty aika!

Terveisin,
Tekko

27112018 | Hyppelyäkö?

Mä en oo vieläkään saanut aikaseksi sitä semmosta pientä vihkoa, mikä olisi mulla aina mukana, ja siihen olisi tarpeen tullen helppo kirjottaa ideoita ylös. Mulla nimittäin oli tänään joku aihe blogimerkinnälle, mutta arvatkaa muistanko sitä enää?

Ajattelin kuitenkin kirjottaa jotain ja kokeilla, josko se tulisi tässä kirjoitellessa taas mieleen.. Pahalta kuitenkin näyttää, nimittäin pää lyö aivan tyhjää.

No kirjottelen hetken siitä, että ootteko huomannut kuinka mun blogi herää aina eloon n. kerran kuukaudessa? Sama juttu muun sosiaalisen median suhteen. Siis silleen, että yhtäkkiä saattaa tulla monena päivänä peräkkäin merkintää, mutta sitten ei kuulu vähään aikaan mitään.

Mä olen nyt diagnosoinut sen niin, että se on mun tapa palkita itseni. Mulla ei aina ole semmonen olo, että mulla ois "lupa kirjottaa". Jossain kohtaa mä myönnän sen ittelleni ja sit tekstiä saattaa tulla. Sit taas jotenkin suljen sen päästäni ja odotan seuraavaa "lupaa".

Ja esimerkiksi Instagramissa ihan sama asia; parina päivänä putkeen saatan lisäillä kuvia, ja sitten taas jotenkin suljen sen pois. Sit odotan sitä hetkeä kun asiat on jotenkin taas muka paremmin, ja sit voin taas lisätä jotain.

Vai onko se kuitenkaan palkinto, vaiko enemmänkin joku asia mikä ilmaisee, että mulla on jotenkin normaalia parempi päivä? Tää on hyvin jännää tää itsensä tutkiminen.

Tai sit tää on ihan vaan normaali tapa toimia, ja mä vaan jotenkin yritän keksiä sille jotain syytä. Voihan sekin olla ihan mahdollista. En tee tätä työkseni ja sen takia mulla ei ole pakottavaa tarvetta kirjottaa joka päivä, vaan kirjotan sillon kun on jotain aihetta. Ehkä se on näin, yksinkertaisin vaihtoehto. En kylläkään pistäis vastaan jos voisin kirjottaa blogia työkseni, se olis kyllä aika unelma.


Nyt kun tää on jo muutenkin lähössä laukalle, enkä sitä tänään aikaisemmin keksimääni aihetta saa päähäni, niin antaa mennä. Ehkä tästäkin tulee ihan kiva. Hypitään aiheesta toiseen, koska sen mä osaan.

Tuli nimittäin kirjottamisesta mieleen, että mulle on hyvin vaikea lukea mun vanhoja blogimerkintöjä. Hassuinta tässä on se, että vain parin viime vuoden blogimerkinnät tuottaa sen tuskan. Yli pari vuotta vanhat kirjotukset on jo ihan luettavissa, niiden suhteen kai rikos on jo vanhentunut.

Mun on jotenkin tosi vaikeeta lukea tästä mun omasta kehityksestä, vaikka mä ehkä haluaisinkin. Ehkä siinä on se mahdollisuus, että joku asia on lähtenyt parannuksen jälkeen uudelleen väärään suuntaan ja en tahdo huomata sitä.

Tai ehkä se, että kaikki on tavallaan tosi hyvin mun päässäni tallessa ja en tahdo tutkia niitä yhtään sen tarkemmin? Kun jotain kirjottaa hetkessä, niin se teksti on erilaista kun mitä se olisi jos kirjottaisi jälkikäteen. Sillä hetkellä tulee laitettua ylös kaikki pienetkin asiat, jotka jäis myöhemmin huomioimatta. Ja niitä pieniä asioita mä en siispä ehkä halua lukea? En mä oikein tiedä. Ihmeellistä selitystä.

Ja tavallaan mä en pidä siitä miten mä kirjotan. Tai no joo, välillä, mutta useimmiten mulle tulee jotenkin vaivaantunut olo siitä tekstistä mitä olen saanut ylös. Ja nyt mä jotenkin rupesin toivomaan, että olen yksin sen ongelman kanssa, että tulee jotenkin vaivaantunut olo mun teksteistä. Koska jos teille lukijoille tulee vaivaantunut olo mun teksteistä, niin sitten mulla on itselleni huonoja uutisia.. Ehkä se on kuitenkin enemmän tää luojan tuska? Ettehän te ole vaivaantuneita nyt?

Sama juttu on kyllä monesti kaiken grafiikan yms. suhteen. Alkuun mun on tosi vaikea tajuta, että miksi mä olen tämmösen tehnyt.. Sit mä jossain kohtaa unohdan sen ja kun sen uudelleen joskus aikanaan sitten löydän, olen silleen, että "Vau! Tämäpä on hieno!" Mä kai tarvitsisin jonkun, joka aina katsoisi mun työt läpi ja kertoisi, että onko ne hyviä mun mielestä..

Ja kun sanon, että joku voisi katsoa mun työt läpi, niin se tarkoittaa sitä, että vasta sitten kun olen saanut ne valmiiksi. Mä en meinaan saa mitään aikaan jos joku kattoo mua kun mä teen jotain luovaa. Mä oon monet kerrat tässä koneella istuskellut ja kirjotellut jotain, yhtäkkiä Eira ilmestyy mun selän taakse ja mun kirjotus loppuu siihen. "Et saa nähdä!" ja piilotan kaiken. Ja kuitenkin tämä tulee ihan kaikkien luettavaksi internettiin..?

Hyvin mielenkiintoinen tapa, tai mikä liekään.. Jos mä edes sivusilmällä nään, että joku on lähellä kun mä toteutan mun luovuutta, niin mä meen lukkoon. Se vaan loppuu siihen. Kun hahmo sivusilmästä katoaa, kaikki jatkuu ihan normaalina. Saan taas mitä tahansa aikaan! Okei, kyllä siihen liittyy tiedostaminenkin; jos mä edes tiedostan, että joku saattaa katsoa kun mä luon, niin lukko on päällä.

Lukosta taas tuli mieleeni se, että älkää koskeko toisten ihmisten omaisuuksiin jos teillä ei ole lupaa. Mua ei ärsytä tällä hetkellä mikään niin paljon kun se, että mun pyörä on jotain julkista riistaa. Heti kun on hieman erilainen tavara kun mihin on totuttu, niin sitä saa koskea ja hipelöidä.

Mun pyörän renkaita käydään potkimassa aina kun se on jossain keskustassa. Okei, renkaiden potkiminen on vielä silleen, että "okei, kokeile vaan, ei ne kai tosta hajoa.." Tosiaan, siis kyse on nyt mun Fatbikestä, isot renkaat ja kaikkea..

Raja tulee kuitenkin siinä vastaan, kun mun vaihteiden kanssa leikitään jatkuvasti. Ei ole yksi, eikä kaksi.. Varmasti mennään jo monissa kymmenissä kerroissa, kun mun vaihteet on vaihdettu työpäivän aikana. Ai on se kummallista kun suutun siitä? Ei se ole. Kun hyppäät pyörän kyytiin ja ensimmäisenä kuulet rusahtelua ja naksumista, tuleeko siitä hyvä fiilis? Ja vaikka mä en pyöristä silleen tiedäkkään, niin mä olettaisin jonkin osan kärsivän, kun se pitää ääntä jollaista sen ei kuuluisi pitää..

Olisko ollut viime viikolla kun hyppäsin mun pyörän selkään, kuulin rasahtelua ja hyppäsin äkkiä pois.. Talutin pyörää hetken aikaa ja hyppäsin takaisin kyytiin tasasemmalla tiellä, jotta voin katsoa ne vaihteet kuntoon. Sain ne paikalleen, mutta polkiessani aina välillä tuli tyhjiä polkasuja. Eli jotain on kai menossa jo rikki!

Joten yksi pyyntö vain: Ajattele aina ensin omalle kohdallesi. Se on toiminut mun kohdalla ainakin ihan hyvin. Mä en tee asioita, joita en haluis et mulle tehdään. Ei pitäisi tehdä kenenkään muunkaan, ja maailma olisi taas hienompi paikka.


Vieläkö mä nappaan jonkun sanan, josta keksin uuden asian? Hmm.. Maailma! Okei, ei aleta puhumaan siitä vaan päätetään tää teksti tähän. Oli tässä opetuskin mukana, joten on se oikein hyvä pätkä!

Terveisin,
Tekko

26112018 | Ruokaako?

Mä oon taas pitkästä aikaa innostunut ruoanlaitosta. Se on mitä mainioin harrastus, koska voi kokeilla ihan mitä vaan. Tänään mietin, että mun on tehnyt pitkään mieli lasagnea ja hetkellisesti rupes tekemään mieli tortilloja.. Mitäpä jos! Googletin heti ensimmäisenä: "Tortillalasagne" ja semmonen löyty, hitsi. En ollut ensimmäinen.

Kuitenkaan nyt ei mennä valmiin reseptin mukaan, vaan mä sovellan omasta päästäni. Olin ottanut jauhelihat sulamaan ja kävin äsken kaupassa, joten kaikki alkaa olemaan mallillaan. Eiköhän lähdetä töihin.

Ensinnäkin, koska nyt ollaan mun testikeittiössä, niin kaikkea saattaa olla liikaa. Tai sitten ei. Ehkä mä tungen asioita väkisin mukaan? Ei voi tietää.

Tarvitset:

1 pkt tortillalättysiä

Täyte:

800g jauhelihaa

Ainakin 200g sipulia

1 kpl Taco-mausteseospussi (jos et jaksa itse maustaa)

Väliin muuta kivaa:

Viipaloituja jalopenoja, oman maun mukaan (itellä yks iso purkki)

Viipaloituja herkkusieniä, oman maun mukaan (itellä yks iso purkki)

1½ prk Salsadippiä (tulisuusasteen saat päättää itse, mulla oli kahta eri)

Juustoraastetta

Voit laittaa tässä kohtaa uunin päälle, se helpottaa lopussa. Tommonen 200 astetta on ihan ok kai. Sitten heitetään jauheliha tietenkin pannulle ottaa vähä väriä, ja sen lomassa voidaan voidella vuoka.

Voideltuun vuokaan voidaan alkaa laittaa asioita. Pari tortillalättyä pohjalle ja sivellään siihen päälle kivasti sitä salsaa. Salsan päälle voidaan heittää vähän jalapenoa, jos jalapenosta tykkää. Mä en vielä tiedä tykkäänkö siitä tuolla välissä, mutta selvinneehän sekin kohta.

Siihen päälle sit jauhelihamössöä ja juustoraastetta. Ihan oman mielen mukaan, niinkun kaikki muukin. Ite tosin jaoin ton jauhelihamössön kolmeen melkein samankokoiseen osaan ja kippasin yhen niistä osista tohon.

Sit voidaan tohon päälle iskeä taas muutama tortillalättynen. Nyt multa ilmeisesti unohtu kuvat ottaa kaikista työvaiheista, mutta siis nyt tehdään tää kerros muuten ihan samalla tavalla, mutta ei laiteta sitä jalapenoa, vaan laitetaan ne herkkusienet, eiks je? Joo. tohon tosiaan vielä juustoraaste päälle ennen ku laitatte uusia lättyjä. 

Viimenen kerros, se tehdään taas muuten ihan samalla tavalla, mutta jos tahtoo, ni voi laittaa siihen ne ylijäämät herkkusienet ja jalopenot jos tahtoo, tai voi olla laittamatta.

Tosissaan viimesen täytekerroksen päälle heitetään vielä yhen lättyset ja voidaan käyttää siihen päälle sitten ne loput juustoraasteet jos tahdotaan. Ja mähän tahdoin. 

Mä oon sen verran herkkä ton pinnan suhteen, että mä annoin olla uunissa vaan n. 14 minuuttia. Uskon, että sitä voi pitää siellä kauemminkin, mutta mä en kestänyt katsoa ton tummumista pidempään. Vihaan makaronilaatikossakin niitä kivikovia makaroneja, joten.. No ei se liity tähän mitenkään.

Ulkonäöllisesti toi on just eikä melkein mun makuun. Nyt ois testattava enää, että onko ton maku mun makuun.. Jännää. Tää on tosiaan nimittäin taas tämmönen blogi, mikä on kirjotettu hetki hetkeltä eteenpäin.

Hmm, maistuu ihan uunissa paistetulta tortillalta. No ei vaineskaan, tai siis kylläkin, mutta ei se ole vain niin. Mä tykkään tästä, öö, tekstuurista enempi näin. Pinta on rapea ja sisältö on suussa sulavaa. Täytteet osu kyllä ihan nappiin tällä kertaa! Mutta ei tää kyllä lasagnenhimoa vienyt pois, että sinäänsä se epäonnistui.

Ja tässä on myös se ero normaaliin tortillan syömiseen, että tää ei sotke niin paljoa. Yleensä mulla on täytteet lautasella ja tortillalätty kourassa ensimmäisen purasun jälkeen. Eli ehdottomasti tää on parempi vaihtoehto!

Onneks tää resepti on nyt tallessa täällä, koska ihan varmasti tulen tekemään toistekin!

Tää oli ikäänkuin tämmönen varaslähtö joulukalenterin suhteen. Tämmösiä blogimerkintöjä meinaan tein yhteen joulukalenteriin aika paljonkin. Mielenkiintoinen tapa toteuttaa ja saa mahansa täyteen.

Terveisin,

Tekko

22112018 | Joulukalenteriko?

Alotetaan tänään vähän positiivisemmin. Mitä positiivista tänään on jo kerennyt käymään?

Oon ollut hereillä pari tuntia, mutta kummallista kyllä, heräsin hyvin levänneenä. Se, ettei tänään väsytä niin paljon kun eilen väsytti, on vain ja ainoastaan positiivista.

Oon tosiaan opetellut syömään aamupalaa. Oon tänään jo aamupalan kerennyt syömään ja se alkaa hiljalleen tapahtua jo siten, ettei tarvitse pakottaa itseään. Se on positiivista.

Pienistäkin asioista ihminen voi tulla onnelliseksi, jos vain ajattelee sen niin.


Sitten siirrytään siihen valitusosioon. No ei kai, mutta tässä alkaa nyt jo hiljalleen stressi kasvaa. Mun blogini joulukalenteri, se on täysin kesken! Okei, ei voida sanoa, että se on kesken, koska en ole edes keksinyt siihen vielä mitään! Tämä plus yhdeksän päivää jäljellä ensimmäiseen luukkuun!

Nyt jos koskaan teistä lukijoista olisi apua! Mä haluaisin toteuttaa tän vuoden joulukalenterin silleen, että mä tykkäisin siitä ja te tykkäisitte siitä.. Mitä se siis mahdollisesti olisi?

Oon aikaisempina vuosina kokeillut kaikenlaista, mm.:
⦁ Ruoanlaittoa. Kokeilin semmosia ruokajuttuja, mitä en ollut ennen tehnyt. Esimerkiksi kokeilin tehdä joululaatikoita, ja se oli ihan kivaa. Ruoanlaittojutut on siis ihan mahdollisia tänäkin vuonna.
⦁ Kysymyksiin vastailua. Oon tosiaan ettinyt netistä hirveen määrän erilaisia kysymyksiä ja vastaillut niihin. Se oli kyllä omasta mielestä tosi viihdyttävää, mutta en tiedä oliko se lukijoiden näkökulmasta. Ja toisaalta, onko enää uusia kysymyksiä? Ne meinasi loppua jo silloin kesken.
⦁ Kertonut kuulumisia. Oon muistaakseni joskus kokeillut myös ihan silleen, että oon kirjottanut päivittäin mitä oon tehny ja mitä kuuluu. Onhan sekin ihan kivaa tehdä, mutta mä luulen, että lukijoita se ei hirveesti miellytä. Ehkä.
⦁ Testaillut tuotteita. Oon myös upottanut joihinkin kalentereihin semmosia testailuhommia. Olikohan viime vuonna kun maistelin jouluoluita ja pahoja suklaakonvehteja? Se on ihan mielekästä myös. Se voi olla jopa lukijoiden kannalta ihan viihteellistä sisältöä?

Mä voin toki tänäkin vuonna mennä sillä kaavalla, että teen vaan kaikkea. Ihan sillä periaatteella, että miltä sillä hetkellä tuntuu. Mut mä haluisin painottaa sitä johonkin suuntaan, jotta tulis tehtyä sitten enemmän asioita. Jos esimerkiksi ihmiset haluais uusien reseptien testailua, niin mä todennäköisesti tekisin enemmän ruokaa ja makaisin vähemmän sohvalla.

Kertokaa ja vaikuttakaa – eli auttakaa. Mitä juuri sinä tykkäisit lukea?


Nyt vetäydyn odottamaan mahdollisia mielipiteitänne ja pohtimaan asiaa hieromalla samanaikaisesti partaani. Ehkä tästä vielä hyvä tulee? Kyllä tulee, uskon niin.

Terveisin,
Tekko

15112018 | Kauppareissuko?

En oo aikoihin tätä tehnyt, mutta nyt taas. Tässä tulee kieli poskessa kirjoitettua suurta vihaa. (Mun mielestä se on kieli poskella, mutta Googlen mukaan kieli poskessa on enemmän oikein, pöh..)

Päivän aihe on, mikäs muukaan kuin kaupassa käyminen.

Saavut autolla kaupan pihaan ja huomaat heti, että missään ei ole vapaata parkkipaikkaa. Pyörit ja etsit. Lopulta huomaat kuinka joku on lähtemässä omasta ruudustaan! Syöksyt paikalle vain huomataksesi, että joku pakitti siihen jo. Pyörit ja etsit lisää.

Oot saanut auton parkkiin, huh, kauanhan siihen menikin. Kävelet kärrykatoksen luokse ja huomaat sen olevan ihan tukossa; kärryjä on oikeinpäin, väärinpäin, ylösalasin ja alasylösin. Ja mikä parasta, juuri se kärry minkä sä haluat, on kaiken tuon alla. (Kaikilla kuitenkin on jonkinlainen suosikkikärry nykyaikana, eikö niin? Onhan?)

Sait oman kärrysi kaivettua kasan alta ja olet matkaamassa kaupan ovelle. Parasta olisi, jos vastassa olisi vielä suojatie mikä pitää ylittää.. Sä et pääse siitä koskaan yli. Aina kun oot astumassa suojatielle, jostain pamahtaa auto paikalle, eikä varmasti anna tilaa. Odotat ja odotat. Vasta kun tähtikuviot on oikeilla paikoillaan, pääset yli.

Seuraava esteesi on kaupan nurkilla notkuvat lapset/teinit. Pärisyttelee mopoillansa, kiroilee, syljeskelee päälle ja nauraa epämiellyttävän kovaäänisesti. Tää este on onneksi suhteellisen helppo, mutta hyvin paljon hermoja raastava.

Pääsit sisään kaupan ovista, hienoa!

Ostosten tekemisen ja sinun välilläsi ei ole enää muuta kun kaupan porttijärjestelmä. Ne onneksesi toimii tänään! Voit nyt alottaa kaupassa kiertelyn ja asioiden haalimisen.

Käännyt ensimmäiseen hyllyväliin ja mitä näetkään? Pariskunta on haalimassa vaikka esimerkiksi koiranruokaa. Kärry on keskellä kulkuväylää ja kumpikaan ei ole tekemässä asian eteen mitään, ennen kun oikea koiranruokamerkki on löytynyt. Et pääse oman kärrysi kanssa siitä ohi ja tunnet hyvin epämiellyttäväksi koskea toisten kärryihin, joten odotat. Esität siinä, että tutkit koiranruokaa itsekin.

Kun pariskunta on löytänyt oikean koiranruoan – joka oli se sama mitä ne puolituntia sitten ensimmäisenä katsoi – pääset itsekin jatkamaan kauppareissua. Seuraavaan hyllyväliin päästyäsi huomaat kaksi vanhempaa miestä, jotka ovat sattumalta törmänneet ensimmäistä kertaa noin kolmeenkymmeneen vuoteen! He keskustelevat keskellä kulkuväylää.. Kolmekymmentä vuotta käydään läpi juurikin siinä samaisella paikalla, eikä muita ihmisiä huomioida.

Tutkittuasi siinä välikössä kaikki mahdolliset tuotteet, kaverukset viimeinkin saapuvat vuoteen 2018 ja erkanevat toisistaan. Pääset nyt vasta jatkamaan matkaasi, koska et jaksanut kiertää tätä tapahtumaa toisen hyllyrivin kautta.. Tiedätpähän nyt ainakin jotain uutta satunnaisista ihmisistä. Löydät hyllyn päästä etsimäsi kissanruokapaketin ja siirryt seuraavaan hyllyväliin.

Kappas, sielläpä suurperhe tutkii mehuja. Neljä lapsista itkee ja toinen aikuisista myös. Kolme lasta pyörii lattialla, koska ei saanut haluamaansa mehua, toinen aikuisista myös. Päätät jättää mehun ostamatta, koska tämä väli olisi vienyt lopun ajan.

Huomaat, että irtokarkit on alennuksessa! Äkkiä hakemaan. Pääset irtokarkkihyllyn luokse ja siellä on kaikki muutkin. Hetken jonottelun jälkeen saat oman kauhan ja pussin ja pääset keräilemään karkkeja. Kaikki kävelee hyllyllä eri suuntaan, kaikki. On oikeastaan vaan kaksi eri kulkusuuntaa siinä karkkihyllyllä, mutta kyllä siellä kuljetaan silti ihan kaikkiin muihinkin eri suuntiin. Ei ole mitään logiikkaa siinä, että missä järjestyksessä sitä kuuluisi kiertää. Ja mikä parasta, kaikki suosikkikarkkisi on loppu, joten poistut hyllyltä pussin kanssa, jossa on vaan kenellekään kelpaamatonta moskaa.

Päädyt tilanteeseen, jossa sinun tulee ohittaa oluthyllyt. Jostain hyllynvälistä pongahtaa mopoikäinen nuorimies ja pyytää sinua ostamaan hänelle kaljaa. Kieltäydyt ja saat tietää olevasi idiootti aikuinen, tai ehkä jotain pahempaakin. Toisen hyllyn välistä ilmestyy skootteri-ikäinen tyttö, joka haluaa sinun ostavan hänelle ja hänen kavereilleen siideriä. Kieltäydyt ja saat tietää olevasi idiootti aikuinen, tai ehkä jotain pahempaakin.

Pääset juustohyllylle ja tiedät mitä haluat. Jos tää olisi jotenkin helppoa, niin siinä kohtaa hyllyä ei seisoisi tukeva täti tutkimassa ja haistelemassa erilaisia juustoja. Mutta koska mikään ei nyt mene oikein, niin siinä seisoo tukeva täti tutkimassa ja haistelemassa erilaisia juustoja. Odotat siinä omaa vuoroasi tuijottaen tuotetta, jonka tiedät haluavasi. Et vain yletä siihen ja muille ihmisille puhuminen ei ole mahdollista.

Nyt sulla on jo kissanruokapaketti, pahoja irtokarkkeja ja juusto.

Leipähyllyllä joku kodittoman näköinen mies puristelee kaikkia suosikkileipiäsi. Maitohyllyllä ei ole sinun lempimaitoasi ja joudut tyytymään johonkin toiseen. Lihaosastolta on kaikki pihvit loppu. Jugurttiosastolla jugurtit on vanhoja. Ja satsumat on tietenkin pilalla.

Viimeinen asia, pakasteet. Pakastealtaassa on suurperheen viisi lasta ja isä, sukeltelee tuotteiden seassa etsien oikeaa jäätelöä. Päätät unohtaa myös pakasteet ja suuntaat kassalle.

Pääsit kassalle, mutta suurperheen äiti käy viemässä kassalle jotain rikkinäistä asiaa, jolloin koko muu perhe seurasi häntä ja he noin vain huomaamattaan ottaa paikan jonosta ennen sinua. Annat asian olla, koska et enää edes jaksaisi puuttua siihen. Taaksesi jonoon tulee hikoileva mieshenkilö, joka ei kunnioita ollenkaan sinun "omaa aluettasi". Hän siinä kiltisti hönkii sinun korvaasi ja haisee.

Lastaat ostoksesi liukuhihnalle ja huomaat, että kissanruokapakettia on joku pureskellut. Juokset vaihtamaan sen. Seuraavaksi huomaat, että juustosi ei olekaan sitä juustoa mitä olit pitkään vaaninut, vaan olit jotenkin onnistunut ottamaan väärän.. Tyydyt siihen. 

Kassaneiti ei löydä viivakoodia tuotteesta ja soittaa noin viisi puhelua ympäri kauppaa. Kassalla käy esimies, esimiehen esimies ja vielä senkin esimies. Ehkä vielä joku muukin. Koittaa kuitenkin se hetki, kun ostoksesi on piipattu ja pääset maksamaan. Vedät bonuskortin koneen läpi, eikä se toimi. Vedät sen uudestaan, eikä se toimi. Toista myyjän pyynnöstä vielä noin 10 kertaa, jonka jälkeen myyjä suostuu näppäilemään jonkin koodin koneeseen ja bonukset on ok. Pääset maksamaan ja kokeilet lähimaksua, mutta se ei kelpaa. Ei tietenkään kelpaa, koska ostokset maksoi yli 25 euroa. Kokeilet sirun kautta, mutta sekään ei nyt jostain syystä heti toimi. Hinkkaat sirua puhtaaksi ja saat ostokset maksettua hetken päästä.

Et muistanut kauppakassia, et tietenkään. Keräät ostokset vaan takaisin kärryyn ja lähdet kaupasta pihalle. Ostoskärryn yksi rengas on jotenkin viallinen ja jää kiinni johonkin ulko-oven alalaitaan ja satutat itsesi kävellessäsi ostoskärryä päin. Ehkä jopa kaikki tavarasi leviää siihen ulko-oven eteen. Teinit juoksee sylkemään päällesi ja joku ajaa pari kertaa huvikseen ylitsesi mopolla.

Kärrykatoksen luokse päästyäsi huomaat, että nyt siellä on vielä enemmän kärryjä kun mitä siellä oli sinun saapuessasi kauppaan. Heität kärryn sekaan ja lähdet etsimään autoasi. Seuraavaksi voisin sanoa, että autokin on varastettu, mutta eipä ole. Et vain muistanut mihin olit parkkeerannut sen. Nyt kiersit kuitenkin koko parkkialueen, koska onhan se nyt ihan hyvä iltalenkki..

Pääset autoon ja autosta on loppunut bensa.. Okei, ei jatketa siitä. Tää on ihan hyvä näin.

Tää ei siis ole mikään mun yksittäinen kauppareissu, vaan oon kerännyt tähän asioita joihin oon joskus törmännyt. Tai oon törmännyt joihinkin asioihin hieman pienemmässä mittakaavassa, mutta liiottelu on hauskaa.

Huh, yli tuntihan tähän taas upposi, mutta oli ihan hauskaa.

Terveisin,

Tekko

14112018 | Ikäkriisikö?

Mun on varmaan hieman avauduttava.

Ikäkriisi on semmonen asia, millä on tavallaan leikkinyt koko ikänsä. Täytti 20 ja oli muka hirveä ikäkriisi, täytti 25 ja oli muka hirveä ikäkriisi. Nyt kun ens vuonna tulee täyteen 30, niin mä olen jo nyt jotenkin ihan rikki siitä.

Mä oon nyt ihan liian usein miettinyt tota ikäjuttua tässä viime aikoina, ja mä vaan alan jotenkin olemaan jo ihan kypsä siihen. Mä en jaksa ajatella sitä, mutta se pomppaa mun mieleen jatkuvasti.


Mietitään tätä tämmösestä kulmasta; Tiedättehän Futuraman? Se piiretty tv-ohjelma? Se kaiketi julkaistiin joskus 1999, jolloin sarjan päähenkilö Fry oli 25-vuotias. Mä olin vuonna 1999 10-vuotias. En muista katoinko Futuramaa ekoja kertoja sillon, vai vasta joskus 2000-luvulla, mutta pointti on kai aika selvä. Ei se ole mullekaan – vielä.

Fry on siis vieläkin 25-vuotias, koska eihän piirroshahmot vanhene, ja mä olen 29-vuotias. Mä olen nyt vanhempi kun Fry ja sen miettiminen jotenkin tekee olon tosi vanhaksi..

Otetaan vielä toinen. Vesa-Matti Loiri oli 28-vuotias kun ensimmäinen Uuno Turhapuro-elokuva tuli.. Eli voidaan kai olettaa, että Uuno Turhapurokin oli alle 30-vuotias..

Ja siis pointtihan tässä kai nyt on se, että tuntuu jotenkin hassulta kasvaa ohi aikuisista joita on telkkarista lapsesta asti tuijottanut. Ja näiden asioiden ajattelu luo jonkinasteisen ikäkriisin.


Tää tietenkin sitten luo ihan omanlaisiaan pelkotiloja, joita ei tietenkään tarvitsisi edes käydä läpi. Ei ihminen voi ikääntymiselle mitään. Jotenkin sitä vaan on sitten alkanut ajatella joitain asioita ihan uudella tavalla, ja ehkä se kuuluu asiaan. En tiedä, koska en ole tätä ennen kokenut.

"Mun täytyy nyt muuttua täysin, koska ei tän ikänen voi käyttäytyä enää näin!" on pyörinyt mielessä. Mutta tottakai ihminen voi käyttäytyä niinkuin ihminen haluaa käyttäytyä, tai siis silleen.. Että ei kai kannata ottaa paineita? "Kuolema on joka päivä lähempänä", mutta faktahan se on ollut jo syntymästä asti.

Mä en saa tätä nyt fiksusti ulos, koska tää kaikki on mun päässä jotenkin hyvin absurdia. Mä pystyisin elämään tän kanssa ja se kai olisi tarkoituskin, mutta mun liialliseen ajatteluun taipuvainen pääkoppani haluaa painia asian kanssa ihan kyllästymiseen asti. Tai no se kyllästymiseen asti on ylitetty jo aikoja sitten. Se jauhaa sitä silti.

Heti kun kaikki on muuten ihan hyvin, niin pää keksii: "Sä oot saman ikänen kun sun isoveljesi oli 2 vuotta sitten. Ja se on siis sun isoveli. Miltä nyt tuntuu kun oot saman ikäinen kun sun isoveli oli 2 vuotta sitten?" Näin absurdia se on.


Kaikki tää kuulostaa siltä kun mun pääkopassa olisi joku pieni piru. Oikeestihan siis syyllinen tähän kaikkeen olen vaan minä itse, ei kukaan muu. Minähän nää kaikki ajatukset päähäni jostain saan. Pää ei ole mikään irrallinen asia joka syöttää mulle kaikkea tätä jostain.. Nyt tää alkaa menee jo liian paljon sivuraiteille, että ehkä olisi jo korkea aika lopettaa.

Ihan lopuksi vielä se, että kirjotin tän lähinnä vaan siksi, että toivon tän vähentävän tätä liiallista ajattelua asian tiimoilta. En jaksa enää ajatella sitä, kuinka epäluonnollista on, että minäkin vanhenen. Nyt asia on täällä, ja toivottavasti pois mielestäni.

Mulla on asiat kuitenkin ihan hyvin. Turha stressi pois, koska se on turhaa.

Terveisin,
Tekko

P.S. Kävi muuten ilmi, että tämä on mun 500. blogimerkintä!