Lisää unta, kiitos

Kello 04:47 ja juon aamukahvia täällä. Mä en oo pitkään aikaan taas osannut nukkua kunnolla kokonaista yötä. Vähän alkaa jo uuvuttaakin, mutta ehkäpä tämä tästä. On se ennenkin mennyt ohi jossain vaiheessa.

Nää on taas näitä stressiheräämisiä. Saatan nukahtaa illalla ihan vaikka vaan tunniksi ja herätä täysin virkeänä kuin uuteen päivään. Virkeyttä jatkuu noin 5-6 tuntia, jonka jälkeen energia taas loppuu ja haluan vain takaisin nukkumaan.

Nyt on niinkin hurja tilanne, että saatoin nukkua illalla n. 2 tuntia. Nukahdin suhteellisen aikasin, koska väsymys oli kova, ja heräsin sitten siinä 22-23 välillä. Ja koska tää on nyt ollut aika toistuva teema, niin kyllä mä herään aika kiukkuisena, koska tiedän unensaannin olevan mahdotonta enää. Yritetty on.

Olenkin siis tehnyt niin, että kun voin aika hyvin itse määritellä omat työaikani, niin olen mennyt heti aamulla töihin, joka tarkoittaa mun päässäni menemistä kello kuuteen. Ja koska mulla on vain 5 tuntia töitä päivässä, niin pääsenkin kotiin jo 11 aikaan ja silloin on oikein hyvä nukkua päikkärit. Päikkärit tosin ei oo koskaan ollut mua varten, vaan yleensä olenkin oikeestaan vielä paljon väsyneempi niiden jälkeen. Väsyneempi ja ärtyneempi.

Ja nukuin mä päikkärit tai en, niin illalla saattaa stressiherääminen taas tapahtua. Todella raskasta se on siinä kohtaa jos ei ole edes niitä päikkäreitä ottanut, vaan joutuu menemään toisen päivän melkein samoilla silmillä.

Viime viikollakohan se oli kun nukuin kahden päivän aikana kolmesti, mutta unta tuli maksimissaan 4 tuntia. Sen toisen päivän kun vielä selvisi, niin unta taisi tulla semmonen 11-12 tuntia yhtäsoittoa, joka on itseasiassa myös hyvin väsyttävää..

Mutta mä olen kokenut tän ennenkin ja tiedän, että ei tämä loputtomiin kestä. Jossain vaiheessa ne tietoiset ja tiedostamattomat stressit sieltä pääkopasta hälvenee ja elämä on taas paljon mukavampaa.

Jos tätä tämänhetkistä tilaa lähdettäisiin patterin kuvalla määrittelemään, niin oltaisiin vissiin aikalailla samassa kun mitä viime merkinnän kansikuva näytti. Eli voitaisiin sanoa, että laturi lähti irti ja ollaan jotenkin jumissa tässä parissa pykälässä. Pääasia kuitenkin, että ei olla ainakaan enää alaspäin menty. Siellä kun ei kertakaikkiaan ollut kovin kivaa.

Olettaisin kuitenkin, että se laturi saadaan vielä takaisin kiinni ja ehkä jo viimeistään joulukuussa olisi isoimmat stressitekijät takana, ja voitaisiin keskittyä iloisin mielin joulukalenteriin.

No, kello alkaa olemaan jo 05:13 ja mun pitäisi ihan kohta lähteä etenemään työpaikalle. Jotenka päätetäämpä tämä merkintä tähän. Johan tässä tuli tämänhetkinen tilanne ihan hyvin selitettyäkin.

Terveisin,

Tekko

Täältä noustaan vielä

Otin viikon lomaa töistä ja se alkaa olla lusittu, mutta mä ainakin tunnen voivani nyt hieman paremmin. Jospa olisin vaan osannut koko viikon olla miettimättä mitään, niin voisin vielä paljon paremmin.

Tottakai mä stressasin työjuttuja, vaikka kotona olinkin. Ei sitä pääse pakoon mitenkään. Oon halunnu antaa tolle työpaikalle kaiken, joten viikko irti sieltä on myös aika kuormittavaa. Pääosin oon kuitenkin onnistunut olemaan miettimättä sitä liikaa.

Oon yrittänyt myös käsitellä kaikkia asioita, jotka on multa aikanaan jäänyt käsittelemättä kunnolla. Niiden kanssa nyt ei hirveitä harppauksia otettu, mutta niitä on kuitenkin käsitelty. Oon vähän vuodatellut kyyneliä salassa, joten kai mä olen vähän surutyötäkin tehnyt.


Tää oli vaan jotenkin uus ja vaikee tilanne. On mulla kerran aikasemminkin ollut tilanne, jossa olin tosi hädässä, mutta tää oli jotenkin se vielä kertaa kaksi. Saattohan tässä olla vielä edellisenkin melkein hajoamisen taakka harteilla, joka silloin viimeksi siis vaan käsiteltiin nopeasti ja siirrettiin sivuun.

Liikaa padottuja asioita ja naps. Mä oon aina kokenut olevani vahva ihminen ja pystyväni kantamaan paljon asioita harteillani – näin varmasti on vieläkin, mutta nyt ehkä tiedostan omat rajani vielä paremmin. Niin vahvaa ihmistä ei olekaan, joka jaksaisi kasata kaiken ja olla kun ei olisikaan. Se murtuminen tulee väistämättä joskus ja ehkä olisi helpompi, jos sitä käsiteltävää tavaraa ei olisi niin paljoa. Sen mä tästä nyt ainakin opin siis.


Kävin moikkaamassa vanhempianikin ja se oli ehkä viikon kohokohta. Vaikka me ei oikeestaan muuta tehty kun istuttiin olohuoneessa, kateltiin tv:tä ja välillä keskusteltiin jostain, niin oli sillä silti jokseenkin parantava vaikutus.

Mä voisin jatkossa kyllä yrittää käyttää mun vapaa-aikaa fiksummin ja lähteä vaikka ihan junalla Hyvinkäälle moikkaamaan ihmisiä. Se kumminkin tuo itselle hyvää mieltä ja auttais jaksamaan paremmin.


Mulla vaan on isoja ongelmia ajanhallinnan kanssa. Mä koen, että jos mun työpäivä loppuu vaikka kello 13, niin en kerkeä tekemään enää mitään fiksua. Valetta. Mulla on silleen aika ideaali tilanne, että mun työt yleensä päättyy suhteellisen aikasin verrattuna muihin, joten mulla jos jollain olisi aikaa.

Liian helposti se vaan on sitä, että tuun kotiin ja lösähdän sohvalle. Siinä on loppu päivän pysyvä lokaatio. Siihen pitäis alkaa kiinnittää enemmän huomiota, ja tehdä asialle jotain. Välillä teenkin ja sillon yleensä lähen iltalenkille, mutta mun pitäis tehdä se useammin. Eikä sekään oikeestaan edes riitä; jos pääsen kello 13 ja menen iltalenkille kello 20, niin välissä olisi 7 tuntia, jotka voisi käyttää fiksusti.


Iltalenkistä tuli mieleen, että kävin yks päivä heittää 10 kilometrin lenkin. Havaitsin vain, että se on toistaiseksi liikaa. 5 kilometrin lenkit on vielä itelle parempia, koska mä jaksan ne tosi hyvin ja siinä on helpompi keskittyä omiin tavotteisiin. 10 kilometrin lenkillä huomasin ihan liian usein pohtivani turhia asioita, vaikka olisin halunnu käsitellä asioita päästäni. Se jotenkin sotkee, en tiedä miksi.

Jatkossa siis pysyttelen vielä 5 kilometrin lenkeissä ja jos jossain vaiheessa mielenkiinto kasvaa pidempiä lenkkejä kohtaan, niin katotaan sitten uusiksi. Ja voihan sitä lisätä vaikka kilometri kerrallaan, eihän sitä ole heti pakko tuplata. Etsii sieltä semmosen hyvän pituuden ja pysyttelee sitten siinä.


No, mutta.. Voin jo vähän paremmin ja mulla on nyt uutta energiaa, joten eiköhän nää asiat tästä vielä hyväksi muutu. Näitä rajoja on hyvä välillä opetella, vaikka se ei saisi ihan näin pitkälle mennä, että meinaa ihan rikki mennä koko ukko. Ihmetellään sitten jatkossa lisää.

Terveisin,
Tekko

Kytke laturi

Toistaiseksi ainakaan tässä kuussa ei ole tulossa "Jokaiselle jotakin"-merkintää. Johtuen oikeestaan viime merkinnässä kertomastani ongelmasta. Pää tuntuu olevan jotenkin niin jumissa, että en tiedä saanko sieltä mitään fiksua ulos.


Mä voin tässä pikkusen avata näitä asioita, jotta ette vain pidä mua liian laiskana.

Viimeset pari vuotta oikeestaan mä oon pyrkinyt kehittymään ihmisenä niin paljon kun mahdollista, kuten ootte varmaan voineet lukea täältä mun blogista. Mä oon oikeestaan keskittynyt vaan siihen, joten oon laiminlyönyt aika paljon kaikkea muuta.

Tän viikon tiistaina tai keskiviikkona (en edes osaa päiviä enää..) mä tapasin yhden henkilön, joka opastaa ja auttaa mua työnhaussa – palkkatuki kun ei voi jatkua ikuisesti, eikä ole mahdollista työllistyä pestiin ihan virallisesti. Me lähettiin puskee tota mun työnhakua aika vauhdilla eteenpäin ja mä huomasin, että mulla alkaa mennä aivot vaan lähinnä solmuun.

Mä tajusin, että mä en oo oikeestaan pysähtynyt hetkeksikään tässä parin vuoden aikana. Joo, mulla on paljon vapaa-aikaa ja joo; mä keskityn sillon lähinnä vaan olemaan, mutta siinä on se, että mä mietin silloinkin. Mä pyörittelen työasioita, mä pyörittelen kehittymistä ja samalla mä yritän myös keskittyä jotenkin olemaan kotona niinkuin kotona kuuluu olla.

Oon aikalailla vaan padonnut asioita mun sisään. En oo kerennyt edes suremaan, vaikka kyyneleitä olenkin vuodattanut. Sekin suru mitä oon kerennyt jossain vaiheessa käsittelemään on ollut muiden ihmisten puolesta, eikä oikeestaan omaa.. En oo kerennyt mitään, paitsi työtä ja itseni kehittämistä ihmisenä, jonka huomaan nyt jotenkin epäonnistuneen. Oon yrittänyt viedä itteeni eteenpäin, joka on joiltain osa-alueilta onnistunut, mutta samallahan mä oon vienyt itseäni myös taaksepäin.


En oo näiden parin vuoden aikana kerennyt näkemään ees sukulaisia hirveesti, vaikka se oli aikoinaan mulle erittäin tärkeä asia. On vieläkin, "en vain kerkeä". Tässä on se suurin syy siihen, että minkä takia mä odotan joulua.. Se on hyvä – ja melkein ainoa – hetki pysähtyä ja olla sukulaisten kesken.

Eira on multa monta kertaa kysynyt, että "haluutko lähteä Hyvinkäälle?" ja mä oon yleensä sillon ollut tosi uuvuksissa enkä oo jaksanut. Mä oikeestaan oon uuvuksissa ihan liian paljon nykyään.


Mulla ei siis ole hirveen raskas työ ja mä tykkään siitä, mä vaan jotenkin.. Annan sille liikaa aivoistani? Mä oon jatkuvasti sitä mieltä, että mun täytyy kehittyä – ja kehittyä lisää! Kehittyä talonmiehenäkin.. Tiedän mun perushommat ja osaan ne jo, miten voin kehittyä vielä? Tuhlaan siihen ihan liikaa kapasiteettiä aivoistani, joka sit taas uuvuttaa mua lisää.


Alan olemaan vähän sillä fiiliksellä, että voisin mennä jo hakemaan vaikka sairaslomaa.. Hetkeksi ihan täysin irti arjesta ja varmasti helpottaisi, uskoisin näin. Vaan kun se on sitten sitä, että olen poissa töistä, enkä sitä haluaisi..

Mä en ihan varmaksi tiedä mitä on burn out, mutta mulla on aika loppuunpalanut olo tällä hetkellä..


No, nytpähän ainakin tiedätte enemmän. Tätä mä yritän tässä nyt järkeistää mun päässäni, mutta oikeestaan tuntuu, etten pääse mihinkään fiksuun lopputulokseen koskaan..

Terveisin,
Tekko