Tottakai mä stressasin työjuttuja, vaikka kotona olinkin. Ei sitä pääse pakoon mitenkään. Oon halunnu antaa tolle työpaikalle kaiken, joten viikko irti sieltä on myös aika kuormittavaa. Pääosin oon kuitenkin onnistunut olemaan miettimättä sitä liikaa.
Oon yrittänyt myös käsitellä kaikkia asioita, jotka on multa aikanaan jäänyt käsittelemättä kunnolla. Niiden kanssa nyt ei hirveitä harppauksia otettu, mutta niitä on kuitenkin käsitelty. Oon vähän vuodatellut kyyneliä salassa, joten kai mä olen vähän surutyötäkin tehnyt.
Tää oli vaan jotenkin uus ja vaikee tilanne. On mulla kerran aikasemminkin ollut tilanne, jossa olin tosi hädässä, mutta tää oli jotenkin se vielä kertaa kaksi. Saattohan tässä olla vielä edellisenkin melkein hajoamisen taakka harteilla, joka silloin viimeksi siis vaan käsiteltiin nopeasti ja siirrettiin sivuun.
Liikaa padottuja asioita ja naps. Mä oon aina kokenut olevani vahva ihminen ja pystyväni kantamaan paljon asioita harteillani – näin varmasti on vieläkin, mutta nyt ehkä tiedostan omat rajani vielä paremmin. Niin vahvaa ihmistä ei olekaan, joka jaksaisi kasata kaiken ja olla kun ei olisikaan. Se murtuminen tulee väistämättä joskus ja ehkä olisi helpompi, jos sitä käsiteltävää tavaraa ei olisi niin paljoa. Sen mä tästä nyt ainakin opin siis.
Kävin moikkaamassa vanhempianikin ja se oli ehkä viikon kohokohta. Vaikka me ei oikeestaan muuta tehty kun istuttiin olohuoneessa, kateltiin tv:tä ja välillä keskusteltiin jostain, niin oli sillä silti jokseenkin parantava vaikutus.
Mä voisin jatkossa kyllä yrittää käyttää mun vapaa-aikaa fiksummin ja lähteä vaikka ihan junalla Hyvinkäälle moikkaamaan ihmisiä. Se kumminkin tuo itselle hyvää mieltä ja auttais jaksamaan paremmin.
Mulla vaan on isoja ongelmia ajanhallinnan kanssa. Mä koen, että jos mun työpäivä loppuu vaikka kello 13, niin en kerkeä tekemään enää mitään fiksua. Valetta. Mulla on silleen aika ideaali tilanne, että mun työt yleensä päättyy suhteellisen aikasin verrattuna muihin, joten mulla jos jollain olisi aikaa.
Liian helposti se vaan on sitä, että tuun kotiin ja lösähdän sohvalle. Siinä on loppu päivän pysyvä lokaatio. Siihen pitäis alkaa kiinnittää enemmän huomiota, ja tehdä asialle jotain. Välillä teenkin ja sillon yleensä lähen iltalenkille, mutta mun pitäis tehdä se useammin. Eikä sekään oikeestaan edes riitä; jos pääsen kello 13 ja menen iltalenkille kello 20, niin välissä olisi 7 tuntia, jotka voisi käyttää fiksusti.
Iltalenkistä tuli mieleen, että kävin yks päivä heittää 10 kilometrin lenkin. Havaitsin vain, että se on toistaiseksi liikaa. 5 kilometrin lenkit on vielä itelle parempia, koska mä jaksan ne tosi hyvin ja siinä on helpompi keskittyä omiin tavotteisiin. 10 kilometrin lenkillä huomasin ihan liian usein pohtivani turhia asioita, vaikka olisin halunnu käsitellä asioita päästäni. Se jotenkin sotkee, en tiedä miksi.
Jatkossa siis pysyttelen vielä 5 kilometrin lenkeissä ja jos jossain vaiheessa mielenkiinto kasvaa pidempiä lenkkejä kohtaan, niin katotaan sitten uusiksi. Ja voihan sitä lisätä vaikka kilometri kerrallaan, eihän sitä ole heti pakko tuplata. Etsii sieltä semmosen hyvän pituuden ja pysyttelee sitten siinä.
No, mutta.. Voin jo vähän paremmin ja mulla on nyt uutta energiaa, joten eiköhän nää asiat tästä vielä hyväksi muutu. Näitä rajoja on hyvä välillä opetella, vaikka se ei saisi ihan näin pitkälle mennä, että meinaa ihan rikki mennä koko ukko. Ihmetellään sitten jatkossa lisää.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)