Mä voin tässä pikkusen avata näitä asioita, jotta ette vain pidä mua liian laiskana.
Viimeset pari vuotta oikeestaan mä oon pyrkinyt kehittymään ihmisenä niin paljon kun mahdollista, kuten ootte varmaan voineet lukea täältä mun blogista. Mä oon oikeestaan keskittynyt vaan siihen, joten oon laiminlyönyt aika paljon kaikkea muuta.
Tän viikon tiistaina tai keskiviikkona (en edes osaa päiviä enää..) mä tapasin yhden henkilön, joka opastaa ja auttaa mua työnhaussa – palkkatuki kun ei voi jatkua ikuisesti, eikä ole mahdollista työllistyä pestiin ihan virallisesti. Me lähettiin puskee tota mun työnhakua aika vauhdilla eteenpäin ja mä huomasin, että mulla alkaa mennä aivot vaan lähinnä solmuun.
Mä tajusin, että mä en oo oikeestaan pysähtynyt hetkeksikään tässä parin vuoden aikana. Joo, mulla on paljon vapaa-aikaa ja joo; mä keskityn sillon lähinnä vaan olemaan, mutta siinä on se, että mä mietin silloinkin. Mä pyörittelen työasioita, mä pyörittelen kehittymistä ja samalla mä yritän myös keskittyä jotenkin olemaan kotona niinkuin kotona kuuluu olla.
Oon aikalailla vaan padonnut asioita mun sisään. En oo kerennyt edes suremaan, vaikka kyyneleitä olenkin vuodattanut. Sekin suru mitä oon kerennyt jossain vaiheessa käsittelemään on ollut muiden ihmisten puolesta, eikä oikeestaan omaa.. En oo kerennyt mitään, paitsi työtä ja itseni kehittämistä ihmisenä, jonka huomaan nyt jotenkin epäonnistuneen. Oon yrittänyt viedä itteeni eteenpäin, joka on joiltain osa-alueilta onnistunut, mutta samallahan mä oon vienyt itseäni myös taaksepäin.
En oo näiden parin vuoden aikana kerennyt näkemään ees sukulaisia hirveesti, vaikka se oli aikoinaan mulle erittäin tärkeä asia. On vieläkin, "en vain kerkeä". Tässä on se suurin syy siihen, että minkä takia mä odotan joulua.. Se on hyvä – ja melkein ainoa – hetki pysähtyä ja olla sukulaisten kesken.
Eira on multa monta kertaa kysynyt, että "haluutko lähteä Hyvinkäälle?" ja mä oon yleensä sillon ollut tosi uuvuksissa enkä oo jaksanut. Mä oikeestaan oon uuvuksissa ihan liian paljon nykyään.
Mulla ei siis ole hirveen raskas työ ja mä tykkään siitä, mä vaan jotenkin.. Annan sille liikaa aivoistani? Mä oon jatkuvasti sitä mieltä, että mun täytyy kehittyä – ja kehittyä lisää! Kehittyä talonmiehenäkin.. Tiedän mun perushommat ja osaan ne jo, miten voin kehittyä vielä? Tuhlaan siihen ihan liikaa kapasiteettiä aivoistani, joka sit taas uuvuttaa mua lisää.
Alan olemaan vähän sillä fiiliksellä, että voisin mennä jo hakemaan vaikka sairaslomaa.. Hetkeksi ihan täysin irti arjesta ja varmasti helpottaisi, uskoisin näin. Vaan kun se on sitten sitä, että olen poissa töistä, enkä sitä haluaisi..
Mä en ihan varmaksi tiedä mitä on burn out, mutta mulla on aika loppuunpalanut olo tällä hetkellä..
No, nytpähän ainakin tiedätte enemmän. Tätä mä yritän tässä nyt järkeistää mun päässäni, mutta oikeestaan tuntuu, etten pääse mihinkään fiksuun lopputulokseen koskaan..
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)