Pihahommista jaarittelua

Nyt on taas vaikea keksiä mitään tekemistä, joten nyt on aikaa kirjoitella. Me ollaan tosi paljon touhuiltu pihalla ja käytän sitä nyt tekosyynä merkintöjen vähäisyydelle. Tää koko vuosi on kyllä ollut aika hiljaista. Tai en tiedä.. Hmm, tää ois kuitenkin 17. merkintä tälle vuodelle. Jos mun tarkoitus on tänä vuonna yltää yli 100 merkinnän, niin sitten mulla tulee hieman kiire. Mutta mikäli teen tätä tälleen lepposasti määrästä välittämättä, niin.. No, niin tai näin, ei tätä vaan kannata pakottaa. Laitetaan sen verran merkintöjä ulos kun tuntuu hyvältä, eikö?

Voisin mä periaatteessa nytkin olla pihalla tekemässä pihatöitä. Niitä kun kuitenkin riittää.. Max vaan nukkuu ja Eira on kahvilla työkaverinsa kanssa, joten.. No, en jaksa leikkiä itkuhälyttimien kanssa.

Tosiaan, te jotka ette muka tienneet, niin muutettiin viime vuonna omaan ns. loppu elämän kotiin. Me remontoitiin tää sisältä tossa syksyn ja talven aikana, ja nyt kun kevät viimein koitti, niin päästiin tutkimaan tota pihaa. Siinä on ja tulee olemaan paljon laittamista. Meidän ensisijainen tarkoitus olisi saada piha täysin aidattua, jotta voidaan Maxin kanssa olla suhteellisen huolettomasti omalla pihalla. Toistaiseksi ollaan saatu pariin paikkaan tukkeet, mutta Maxilla on vielä yksi iso pakoreitti. Nimittäin; tän talon vanhoilla asukkailla ja naapurin asukkailla on ollut niin hyvät ja lämpimät välit, että näiden tonttien välissä ei ole aitaa. Rajalla sijaitsee yhteinen grillauspaikka, joka kaipaa pikaista kaatamista. Tätä ongelmaa varten meillä on kyllä jo ratkaisu ja se ratkaisu saatetaan tehdä jo tänään illemmalla.

Meillä on aitatolppia ja verkkoaitaa. Niistä me tehdään taas joku nopea viritelmä tohon esteeksi ja sen jälkeen pihan pitäisi olla täysin aidattu.. No, pari orapihlajapuskaa pitää siirtää turhasta paikasta vielä järkevämpiin paikkoihin ja sitten voidaan sanoa, että meillä on oma rajattu piha. Ja itseasiassa.. No, me ajateltiin, että me heitetään orapihlaja-aidan alareunaan vielä erillinen verkkoaita. Ai miksikö, sinä kysyt? Me halutaan, että meidän eläimet pysyy meidän pihalla ja villieläimet pysyy poissa meidän pihalta. Täällä liikkuu nimittäin paljon jäniksiä tai mitä lie pupuja onkaan, joita me ei haluta meidän tontille. Piha on täynnä papanoita ja ne on järsineet Maxin kirsikkapuuta – mutta toivottavasti ei pilalle asti..

Sit me ollaan tehty paljon muutenkin semmosta hommaa, että jos joku ei miellytä silmää niin pois vaan. Tuolta takapihalta esimerkiksi yksi kukkapenkki, joka oli kyllä mitä ihmeellisin viritelmä.. Ja etupihalta lähti yhdestä paikasta kasa tiiliä, koska niillä ei ollut mitään syytä olla siellä. Niistä tiilistä tulee semmonen polku terassilta paljun kaminan luokse, koska.. No, se maasto on tosi vetistä ja se selvästi tarvitsee fiksun polun.

Tommosen pihalaatotuksen tekeminen on kyllä ihan uusi juttu mulle, joten se etenee vähän hitaasti. Mulla on periaatteessa apuna vain Google. Oon kaivanut maata pois ja seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa suodatinkangas kuopan pohjalle ja alkaa lapioimaan päälle mahdollisesti asennushiekkaa. Asennushiekan jälkeen alkaa se kaikista hermostuttavin asia kun pitää alkaa niitä tiiliä latomaan oikein. Mä olen suunnitellut hyvin, joten eikö se ole käytännössä jo puoliksi tehty?

Mua jää aina hirveesti harmittamaan jos en saa ennen ja jälkeen -kuvia. Tosta laatotushommasta olen kokoaika ottanut kuvia, mutta ympäri tonttia on semmoisia asioita, mihin on siirrytty puolivahingossa ja silloin ei ole kuvien ottamista mietitty. Etupihalle tein harjoitustyönä roskiksen alle pienen laatoituksen. Tai siis, upotin ne laatat. Siitä mulla ei ole ennen -kuvaa, eikä jälkeen -kuvallakaan enää mitään sitten tee. Sitten etupihalle tuli myös sitä aitaa, niin siitäkään ei taida olla kuvia.. Etupihalla parkkipaikan vieressä ollaan kaiveltu maata tasaisemmaksi, koska sinnekin laitetaan suodatinkangas ja kiveä, koska ihmeellinen kukkapenkki ihmeellisessä paikassa ei miellyttänyt meidän silmiä.

Tosta etupihalta kun siirretään vielä epämääräinen orapihlaja-aita pois, niin se prosessi täytyy muistaa kuvata. Se tulee nimittäin vaikuttamaan etupihan ulkonäköön huomattavasti. Ja tähän orapihlaja-aitahässäkän tilalle ollaan suunniteltu toista parkkipaikkaa – vieraille. Se on niin iso projekti lopulta, että siitä jos ei ole ennen ja jälkeen -kuvia, niin se harmittaa suuresti.

Hmm.. Takapihalle, siihen mistä otettiin pois epämääräinen kukkapenkki, siihen ollaan laitettu nyt ruohon siementä. Se kun siihen sitten ajallaan kasvaa, niin piha näyttää fiksummalta. Ja siihen nurkkaan on jossain vaiheessa tulossa Maxille trampoliini, koska pitäähän nyt lapsiperheen pihalla trampoliini olla. Ja Max tykkää – ainakin katsoa kun mä taitan siellä niskani.

Toi grillikatoshässäkkä tossa meidän tonttien välillä.. Se on riesa. Siihen on tehty oikein betonista pohjatyöt, joten sen räjäyttäminen atomeiksi ei olekaan niin helppoa kun voisi kuvitella. Katos itsessään on kaatumassa minä hetkenä hyvänsä, joten se ei olisi ongelma purkaa. Eira ehdottikin, että hyödynnettäisiin tätä betonipohjaa ja rakennettaisiin siihen päälle joskus jonkinlainen puuvarasto. Me tarvitaan puuta ihan vaan paljua varten, joten ei me ihan mahdottoman kokoista puuvarastoa edes tarvittaisi. Se voisi ihan hyvin toimia pohjana se toinen puolikas siitä betonialustasta. Mutta siis riesan siitä tällä hetkellä eniten tekee se, että kun toi meidän naapuri ei ole enää. Me käsittääkseni saatiin suullinen lupa katoksen purkamiseen, mutta kuka todistaa? Jos toi talo nyt menee jossain vaiheessa myyntiin ja siihen muuttaa joku toinen ihminen, joka haluaakin pitää meidän tonttien välissä lähes kaatuneen grillikatoksen.. Mitä me voidaan siinä kohtaa tehdä? Posauttaa vaan oma puoli? En tiedä, pitäisi ehkä yrittää käydä juttelemassa perikunnan kanssa, mutta onhan se ehkä hieman tökeröä tässä kohtaa..


No, en tiedä, tässä tuli jotain tekstiä. Mua harmittaa, että olen huono lisäämään kuvia tähän blogiin. Syy on yksinkertaisesti semmoinen, että kuvien siirtäminen puhelimelta tietokoneelle on mulla hyvin suurien ponnisteluiden takana. Tässä mun tietokoneen ympärillä kun ei ole hirveesti tilaa toimia, eikä toi tietokonepöydän ovikaan aukea kunnolla, jotta saisi liitettyä USB-johdon koneeseen.. Ja vaikka saisinkin johdon liitettyä koneeseen ja puhelimeen, niin sitten tuleekin seuraava ongelma; joko johto on surkea tai sitten se puhelin ei tahdo tehdä yhteistyötä tietokoneen kanssa kunnolla. Se ilmoittaa yhdistyvänsä, mutta sitten se saattaa ilman mitään järkevää syytä ilmoittaa irronneensa, vaikka olisi ollut kokoaika ihan paikallaan.

Oon todennut, että helpoin tapa on lisätä kuvia Instagramiin ja upottaa ne sieltä sitten tänne. Sitten taas siinä tulee seuraava ongelma, koska en tahdo tunkea Instagramiani täyteen turhanpäiväisiä, tai siis pikemminkin sinne mielestäni kuulumattomia, tekovaihekuvia. Tai siis.. Kun mä olen tavallaan aika tarkka siitä mitä nettiin laitan. Paino sanalla tavallaan. Mua ahdistaa tunkea materiaalia esim. juurikin kyseiseen Instagramiin, koska mua seuraa ihmisiä. Mun päässäni on jokin vika joka ajattelee, että mun pitäisi pystyä miellyttämään kaikkia, jotka on painanut haluavansa seurata mua. Ja sehän on mahdotonta, eikä siihen tarvitse edes pyrkiä. Olen kuitenkin täynnä ongelmia.

Tulen pihaprojekteista laittamaan kuvia Instagramiin, mutta vasta sitten kun saadaan jotain valmista. Eli kun mulla on ne ennen ja jälkeen -kuvat. En tykkää tuoda keskeneräistä näytille, vaikka sitä kuitenkin Instagramin Tarinani-osiossa teenkin.. No, se sopii niille, koska ne häviää näkyvistä 24 tunnin jälkeen. Ne ei jää sinne pällisteltäväksi.

Oho, mun piti ruveta päättämään tätä merkintää, mutta tähänhän tulikin vielä pätkä kuvien lisäämisen vaikeudesta.


No, nyt ei mulla muuta. Vaikka tavallaan aivoissa vielä pyöriikin juttuja, niin en halua tunkea yhtä merkintää täyteen eri aiheita. Ne saa jäädä odottamaan. Jos niitä enää myöhemmässä ajankohdassa edes enää muistan. Se riski täytyy kuitenkin ottaa.

Terveisin,

Vesa-Matti

Meikäläisen peruskouluaika

Eilen palasin taas ajatuksissani ala-asteelle. Jouduin kaivamaan vanhoja luokkakuviakin taas esille, koska piti etsiä yksi henkilö. Tai piti ja piti, halusin kokeilla muistanko oikein; siskon uusi työkaveri on siis mun vanha ala-asteluokkalainen ja mun piti tarkistaa, että osaanko yhdistää nimen naamaan. Osasin, kaiketi.

Mä hieman muutenkin tutkailin noita luokkakuvia taas ja täytyy sanoa, että suhteellisen turhia asioita mä muistankin – mutta oleellisia ja tärkeitä en niinkään. Osasin melkein kaikki ihmiset luokkakuvissa nimetä.

Tänään oon sitten jatkanut ala-asteajan ajattelua, koska.. No, en edes tiedä. Kai näitä asioita voi välillä miettiä ilman pätevää syytä. Eihän siitä mitään hyötyä ole, mutta täytyykö kaikesta aina olla? Mä ajattelin kuitenkin, että kerron tänne blogiin nyt tarinan mun peruskoulusta, koska en varmaan ole sitä tänne koskaan kokonaisuudessaan kirjoitellut? Mun muistille tekee ehkä ihan hyvää välillä kaivella tämmösiä asioita, koska se on muutoin kovin huono. Voisiko tämä ehkä kehittää muistia? En usko, mutta kokeillaan. 

Mä tosiaan kerron kaiken siten kun mä asiat muistan. En mä oikein muuhun pysty. Otan avukseni tähän vanhat luokkakuvat taas ja katselen niistä vähän vuosilukuja, koska niitä mä en ilman lunttausta muista. Noita luokkakuvia en voi teille tänne tuoda näytille, koska niissä esiintyy mun lisäkseni niin monia muitakin ihmisiä, eikä mulla ole niiltä lupaa.


Mun opintieni alkoi ilmeisesti vuonna -95, Riihimäellä pienessä kyläkoulussa, joka Hiivolan koulunakin tunnettiin. En tiedä tunnetaanko kyseistä koulua nykyään enää ollenkaan, mutta sieltä minä kuitenkin olen ponnistanut. Luokkalaisista muistan kuvan perusteella isoimman osan. Mun ensimmäisessä luokkakuvassa näkyy myös mun kaksi vuotta vanhempi isoveljeni, joka siis kertoo hyvin koulun koosta – kaikkia luokkia ei edes viitsitty kuvata erikseen, koska oppilasmäärät oli todella pienet.

Vuodet 1995-1998 tuli vietettyä tuossa kyseisessä koulussa. Mun muistikuvissa meidän koko luokka oli kavereita keskenään. Joskus tuli joitain uusia oppilaita, jotka otettiin sitten silmätikuksi ja niitä ikävä kyllä piti kiusata. Jotenkin mulla on vahvat muistikuvat siitä, että rehtorin puhuttelussa tuli käytyä tuon tuosta.

Muistan, että ton Hiivolan koulun takana oli metsä, johon ei käsitykseni mukaan olisi saanut mennä. Sinne kuitenkin aina mentiin välitunneilla, koska kiellettyhän kiinnostaa aina. Siinä oli muistaakseni joku puro välissä, mutta sen yli vaan hypättiin ja mentiin popsimaan metsästä ketunleipiä. Ton koulun pihalla, kuten varmasti kaikkien koulujen pihalla, oli kaikenlaisia leikkitelineitä. Mulla on itselläni sellainen muistikuva, että mä olisin joskus jäänyt joistain naruista kiinni semmoseen telineeseen ja meinannut kuristua. Joku luokkalainen mut sai siitä irti. Mun muistoissa on myös semmonen asia, että ton jalkeen mulla oli jonkin aikaa niskatuki. Mä olen kysellyt tästä perheeltä toisinaan, mutta kukaan ei muka muista, että tommosta olisi koskaan tapahtunut. En tiedä onko tää sitten jotain mun unimaailmaa, joka on sotkeutunut mun muistoissa oikeaan maailmaan. Niin joko kävi tai oli käymättä, mutta ärsyttäähän se muistaa asia, joka ei olisi oikeasti edes tapahtunut.

Muistan myös tuolta ajalta, että mä olin koulun parhaimpia pallon heittäjiä. Siihen asti, kun kouluun saapui uusi pahis, joka oli kaikessa urheilussa muita parempi – tai ainakin minua parempi.

Ja jotenkin päälimmäisenä noilta ajoilta muistuu mieleen aina semmonen, että kun koulun aikanaan alotin, niin sain ehkä ensimmäisenä päivänä paketillisen pieniä paketteja erilaisia muroja. En tiedä miksi mä tämmösen asian muistan, mutta ehkä se oli pikku-Veskun mielestä hieno asia.


Tässä kohtaa mun muisti- ja luokkakuvat erkanevat toisistaan. Mä oon ollut ihan varma tähän asti aina, että mä vaihdoin koulua siten, että tulin uuteen kouluun neljännelle luokalle. Luokkakuva vaan väittää, että olen tullut uuteen luokkaan vuonna 1999 ja luokka on ollut 3 A. Olen siis tullut Hyvinkäälle kolmosluokkalaisena? En nelosluokkalaisena, niin kuin olen aina muistanut? Hmm, ehkä hyvä käydä näitä välillä läpi, jotta palaset loksahtelee paikoilleen.

Me siis muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun uudeksi kouluksi tuli Hyvinkäällä semmonen koulu kun Hämeenkadun koulu. Ja ihan rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tämä koulunvaihdos on varmasti ollut isoin syy kaikille ongelmille, joita jouduin ajansaatossa kohtaamaan (Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko).

Mähän siis käännyin aivan sisäänpäin tässä kohtaa. Kaikki kaverit jäi Riihimäelle ja Hyvinkäältä en uusia saanut. Uudet luokkalaiset oli kaikki keskenään jo kaverustuneet ja uutta ei siihen porukkaan otettu. Luokalla kuitenkin oli muutama "hylkiö" mun lisäkseni, joista sain sitten toisinaan jonkinlaista turvaa.

Yksi näistä hylkiöistä käytti mun ystävyyttä törkeästi hyväkseen, koska tiesi, että mulla ei muita oikeastaan ollut. Koulussa hengailtiin ja oltiin hyvää pataa, mutta koulun jälkeen siitä tuli välillä kuin toinen ihminen. Se haukkui, kiusasi ja kerran jopa pamautti mua nyrkillä naamaan. Silti mun piti aina palata sen ystäväksi, koska muita ei oikeastaan ollut. Se oli kuin mikäkin huono parisuhde, vaikkakin vain kaverisuhde. Tää tyyppi sai mut jopa kokeilemaan näpistystä, mistä onneksi jäätiin kiinni. Se oli tärkeä opetus mulle itselleni. Nykyään kun mä törmään tähän tyyppiin jossain päin Hyvinkäätä, niin mua vaan kuvottaa vieläkin. Se ei ollut mulle hyvä ihminen, joten ei mun tarvitse siitä edelleenkään pitää.

Toisen tyypin kanssa oltiin toisinaan välillä koulun jälkeen. Mä koin, että se saattoi olla mun ystävä. Tämäkin kuitenkin oli loppua kohden vain semmonen kaverisuhde, että mulle naljailtiin kaikesta. Tästäkin huolimatta, tästä tyypistä tuli joskus jopa mun Facebook-kaveri, mutta ilmeisesti mun jutut siellä ei sitten lopulta miellyttäneet sitä ja se haukkui mut yksityisviestillä ja poisti kavereista. Olin kuulema lihava ja laiska – joka toisaalta saattoi olla jopa totta, mutta ei sitä mulle itselleni olisi tarvinnut tulla kertomaan. Ja toisekseen, mitä sitten?

Oli kyllä vielä kolmas ihminen, joka taas oli lähinnä vain outo. Se oli meidän naapuri jossain vaiheessa, joten sen takia sen kanssa tuli hengailtua koulun jälkeen. Tämäkin tyyppi harrasti toisinaan näpistelyä ja yritti saada mut siihen mukaan. Koska olin saanut jo tärkeän opetuksen näpistelystä, niin en tähän suostunut. Muistan kuitenkin, kuinka tää tyyppi yritti tunkea mun taskuuni suklaarusinalaatikoita kaupassa, jotta olisin kuitenkin osallistunut tähän typeryyteen. Otin rasiat pois ja tein ostokseni kuten ostokset kuuluu tehdä.

Noissa kuvissa on myös pari tyyppiä, jotka kaiketi edes yritti joskus olla mulle ystäviä. Tai ystävällisiä. Parin tyypin kanssa muistan muutamat hengailut, mutta ei niistä sitten koskaan käsittääkseni kehittynyt mitään pysyvämpää ystävyyssuhdetta. Toisen näistä tyypeistä näin joskus jonkun baarin edustalla, mutta koska olin silloin itse juonut stressiin, niin aloin sille avautumaan ja saatoin haukkua sen siinä täysin pystyyn. Syytin sitä muistaakseni koko huonosta koulukokemuksesta, vaikka se oli edes yrittänyt olla välillä ystävä. En tarkasti muista miten keskustelu meni, mutta mä olin silloin vihainen ja annoin kaiken tulla ulos. Oon monta kertaa halunnut pyytää anteeksi, mutta enpä mä ole tyyppiin enää törmännyt.

Muut luokkalaiset piti mua ilmana, tai niin mä ainakin ton ajan muistan. Eli heistä mulla ei ole sen enempää sanottavaa. Ei hyvää, eikä pahaa. Jos jotain pitäisi sanoa, niin, hmm.. Ei mua suoranaisesti kiusattu, joten ehkä sitten kuitenkin jotain hyvää. Tultiin me kai toimeen, mutta mut vaan jätettiin tosi vahvasti ulkopuolelle kaikesta ja se on jättänyt arvet. Eli onko se kuitenkin vain pahaa sanottavaa? En tiiä, en mä muistele sitä silleen ihan kamalalla vihalla.

Muita muistoja Hämeenkadun koulusta, hmm.. Joku muistikuva mulla on siitä, että oltiin meidän koulun musiikkiluokassa ja sen musiikkiluokan takaseinässä oli semmoset liukuovet, joista pääsi jonkinlaiseen tuolien säilytykseen tarkoitettuun tilaan. Muistan, että opettajan ideasta me mentiin aina välillä sinne ja luettiin siellä kirjoja ääneen. Muistaakseni siellä kuulin ensimmäistä kertaa Harry Potterista. Vuosi oli kaiketi 2000.

Toinen muisto kyseisestä luokasta on se, että jostain syystä mä en ollut muistanut juoda tai jotain ennen tunnin alkamista ja mulla kuivui kurkku täysin. Mä muistan kuinka tuskaisaa se oli, enkä mä muista, että olisin sitä ennen sitä tai sen jälkeenkään kokenut. Mun kurkkua vaan kuristi ja mä yritin kärvistellä siinä. Jossain vaiheessa aloin vaan itkemään ja halusin päästä juomaan, jota opettaja muistaakseni vastusti. En muista miten tilanne eteni, mutta toi hetki on jotenkin jäänyt mun päähän kummittelemaan.

Sitten mieleeni tuleekin yksi asia, jossa kiusaajasta tulikin kiusattu. Eli tämä minut näpistelyyn yllyttänyt henkilö sai maistaa omaa lääkettään minun toimesta. Sain välitunnille siirtyessä idean viedä kyseiseltä tyypiltä pipon ja juosta niin kovaa kun jaloistani pääsin. Esteenä oli yksi lasiovi, mutta etumatkani antoi minulle aikaa avata ja sulkea sen. Sitä samaa etua ei tällä toisella kaverilla ollut ja sieltä se tulikin lasioven läpi hienosti sirpaleiden päälle. Ei toki ole hyvä olla vahingoniloinen, mutta se kaikki mitä olin saanut kestää ja sain kestää sen jälkeenkin, niin olinhan mä nyt hitusen onnellinen tommosesta. Se oli periaatteessa ihan oikein, vaikka se ei oikeasti ihan oikein ollutkaan.

Jossain vaiheessa mulla alkoi sitten opintojen suhteen menemään vahvasti alaspäin. Mua ei kiinnostanut tehdä läksyjä ja sainkin lähes kokoaika jälki-istuntoa. Siellä mun olisi pitänyt joka päivä olla koulun jälkeen tekemässä jonkun aineen unohtuneita läksyjä. Muistan, että joitain läksyjä tein kielloista huolimatta jo tunnilla, jotta koulun jälkeen ei tarvitsisi olla niin pitkään. Ja jotkut jälki-istunnot jätin väliin ihan suosiolla. Meillä kun oli monia eri rakennuksia siinä koulussa ja jotkut aineet oli toisessa rakennuksessa, niin oli helppoa vaan jättää menemättä sinne toiseen rakennukseen koulun jälkeen. Yleensä siis tuli vaan lähdettyä kotiin. Englanti oli yksi aineista, josta sain lähes poikkeuksetta jälki-istuntoa ja se oli myös se, jonka lähes poikkeuksetta jätin väliin. Muistan ehkä, että jossain vaiheessa mulle laitettiin sitten jonkinlainen saattaja, jotta myös menen "ansaitsemaani" jälki-istuntoon.

Hmm.. Sitten tuli vielä mieleen semmonen juttu, että kun tosiaan elettiin sitä vuosituhannen vaihtumisen aikaa, niin silloinhan tuli semmoinen ilmiö Suomeen kuin Pokemon. Koulun pihalla niitä vaihdeltiin ja niillä pelailtiin runsaasti. Pokemon-kortit oli kyllä semmonen ilmiö siihen aikaan, että se sai minutkin juttelemaan ihan vieraille ihmisille, koska kortteja piti vaihdella. Mentiin ihmisen luokse, kysyttiin mitä kortteja sillä on ja sitten yleensä plärättiin vielä toisen kortit läpi. Jos sieltä löytyi joku kiinnostava, niin sitten ruvettiin hieromaan kauppoja. "Oliko mulla jotain mikä sua kiinnosti? Jos vaihat ton siihen?" ja muuta mukavaa. Mä sainkin sitten aikanaan vaihtelemalla ja ostelemalla kerättyä itselleni oikein hienon kasan kortteja, mutta nehän sitten varastettiin multa. Osaan nimetä henkilön luokkakuvan perusteella, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Olin kuitenkin niin sisäänpäin kääntynyt, että en uskaltanut mennä sitä syyttämään siitä, vaikka olin tosi varma. Sille jäi hyvä läjä Pokemon-kortteja ja mun kiinnostus kortteja kohtaan katosi, koska olisi pitänyt aloittaa alusta.

Jossain kohtaa vuonna 2001 meidän opettaja otti sitten mut silmätikukseen. Meillä siis oli opettaja vaihtunut lukuvuoden vaihduttua ja tämä uusi opettaja tunnettiin siitä, että se savustaa oppilaita ulos. Yleensä oppilaat, joista tämä kyseinen kaveri ei pitänyt, oli tummaihoisia. Mä valikoiduin tähän ihan syystä, lähinnä sen takia, että mun koulumenestykseni ei ollut kovin hyvä lintsailun ja läksyjen tekemättä jättämisen takia. Muistan vaan jotenkin lauseen: "Joko sinä jäät luokallesi tai sitten sinä vaihdat koulua." Minä vaihdoin koulua.

Viimeinen muisto mulla tosta koulusta on semmonen iso kortti, johon nämä mun luokkalaiset saivat kirjoittaa hyvästit. Muistan, että kaikki oli kirjoittanut jotain positiivista. Tottakai mä olin silloin aika onnellinen siitä, että mut muistettiin niinkin hyvänä tyyppinä, mutta jossain kohtaa mä tajusin, että hei.. Eihän kukaan edes pitänyt mua minään silloin kun olisi ollut mahdollisuus viettää mun kanssa aikaa. Miksi siinä kortissa oli niin paljon hyvää, vaikka oltiin lähes kolme vuosiluokkaa oltu samaa porukkaa, mutta olin aina vaan ei kukaan? Sitä en käsitä tänäkään päivänä. Ehkä lapset osaa vaan olla sitten sen verran kieroja.


Vuoden 2002 luokkakuva onkin sitten koulusta, joka kantoi nimeä Martin erityiskoulu. Kantaakohan vielä, en tiedä? Se oli kuitenkin meille, joille ei opiskelu maistunut tai oppiminen oli muuten vain vaikeaa. 

Varhaisin muisto tosta koulusta on Gogot. Ne oli siis tullut käytännössä Pokemon-korttien tilalle. Niillä pelailtiin ja niitä vaihdeltiin välitunneilla. Gogot taisi tulla hitiksi juuri siihen aikaan kun minä vaihdoin koulua ja sen takia muistan ne paremmin kun itse koulun alkamisen. Mullakin oli Gogoja muistaakseni aikamoinen määrä, mutta kaikki ne taisi sittemmin mennä pikkuveljen laatikkoon.

Koulusta itsestään muistan sen, että meillä oli ns. pienemmät luokat. Todellisuudessa se oli kylläkin niin, että monta eri vuosiluokkaa oli tungettu samaan luokkaan. Meidän luokalla oli kuutosluokkalaisista kasiluokkalaisiin. Tää koulu oli kuitenkin hyvin erilainen noin kaikin puolin ja mä sain taas jopa kavereita. Tai siis se koko koulu.. Se tuntui siltä kun kaikki olisi olleet keskenään kavereita. Toki siellä sitten oli myös näitä pahiksia, jotka piti omaa rooliaan hirmusen tärkeänä. Mutta nekin oli lopulta sitten ihan ok-tyyppejä.

Kaikista luokkalaisista mulla on vaan hyviä muistoja. Toki koulun jälkeen kaikki kasvoi erilleen, eikä oikein minkäänlaisia kaverisuhteita jäänyt jäljelle. Paitsi, no, ysiluokalta jäi käteen yksi kaveruus, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä. Yhden tyypin kanssa ollaan vaihdettu toki kuulumisia, mutta muuten en ole pahemmin tyypeistä kuullut. Eikä se kyllä periaatteessa mua harmita, ne kaverit kuului siihen ajankohtaan ja kun ne ei pidemmälle kantanut niin sille ei voi mitään. Toki oli toinen kaveri myös, jota aina silloin tällöin näin peruskoulun loppumisen jälkeenkin, mutta tää kaveri ei ole enää olemassa muualla kuin muistoissa.

Jotenkin mulla on semmonen muistikuva, että tässä kohtaa tapahtui taas jonkinlainen käänne mun käytöksessä. Ei musta varsinaista kiusaajaa tullut, koska toi koko koulu oli keskenään kavereita, mutta mä muistan, että mulla oli jonkinlaisia raivokohtauksia välillä. Muistan nimittäin, että joltain välitunnilta mut haettiin muutaman opettajan voimin sisään ja sitten mua rauhoitteli käytännössä koko koulun henkilökunta. Mä istuin tyyliin meidän oman opettajan sylissä, koska se piti mua kiinni, etten taas livahtaisi riehumaan ja loput opettajat kävi toinen toisensa jälkeen siinä sanomassa mulle pari rauhoittavaa sanaa.

Sitten oli toinen suuttuminen, jossa toinen osapuoli täysin ignoorasi mut ja se suututti mua vielä enemmän. Se kävi ensin ärsyttämässä mua, sen jälkeen piti mua ilmana kun puhuin sille takaisin, ja sitten mulla kilahti. Tää tyyppi lähti kävellen karkuun kun mä vielä mietin, että teenkö mä nyt jotain.. Lopulta kun päätin rynnätä sen päälle niin tää oli jo ulko-ovilla kovasti matkalla sisään. Muistan kuinka ryntäsin sitä kohti, tää vaan väisti mut ja mä juoksin päin tolppaa. Näin, ärsytetty ja lopuksi vielä nöyryytetty oppilas makasi ulko-oven edessä lyötynä. Se on ehkä viimeinen muistikuvani tämmösistä raivokohtauksista.

Meidän rinnakkaisluokalla oli tyyppi, joka toi mulle vahvasti mieleen sen ala-asteaikaisen tuttavuuden. Sen, joka yllytti mut näpistämään. Tässä oli vaan tilanne niin, että koulussa tämä tyyppi halusi olla kaveri näiden pahisten kanssa ja mä olin koulussa sille kuin ilmaa, mutta vapaa-ajalla me oltiin ihan hyviä kavereita. Vierailtiin toistemme luona ja kaikkea mitä nyt lapset tekee. Koulussa sen piti kovettua takaisin siihen muottiin, jonka pahikset hyväksyi. Se oli hitusen ikävää, mutta toimi ihan hyvin kai. Itseasiassa tästäkin tyypistä muistuu nyt sitten yksi raivokohtaus mieleen, mutta sen on täytynyt tapahtua ennen tota tolppaan juoksemista.

Jossain vaiheessa mua ilmeisesti ärsytti se, että se halusi olla mun kaveri koulun jälkeen, mutta ei pystynyt olemaan edes ystävällinen kouluaikana. Mulla sitten ilmeisesti kilahti ja muistan kun tää tyyppi oli heittelemässä koripalloa koulun takana. Mä kävelin sinne, herjasin jotain ja lopulta kaadoin sen sinne maahan. Siinä oli lähellä semmonen betoniporsas, johon mä muistaakseni sen päätä kolauttelin pariin kertaan. Älkääkä ymmärtäkö väärin, mä en todellakaan ole ylpeä tästäkään. Mä vaan kerron asiat kuten mä ne muistan. Hirveä tekohan toi oli, mutta siitä onneksi selvittiin sillä, että kaverilla tuli pää kipeäksi ja se sai loppupäivän vapaata koulusta. Mä sain puhuttelun tottakai ja se on ihan varmasti auttanut mua kehittymään semmoseksi mitä mä olen nykyään. Ja siis mähän en nykypäivänä hyväksy väkivaltaa missään muodossa, joten.. Ehkä tämäkin on näitä kantapään kautta opittuja asioita. Tiedän, että siinä olisi voinut käydä paljon pahemminkin ja sitä mä muistan miettineeni kauan ja hartaasti.

Koulusta itsestään.. No, siellä mua alkoi taas opiskelu kiinnostamaan ja mä menestyinkin oikein hyvin käsittääkseni. Tein matematiikan tehtäviä niin suurella intohimolla, että menin jopa muista luokkalaisita ohi kirjojen suhteen. Muut teki oman vuosiluokkansa matematiikkaa kun taas minä saatoin tehdä jo seuraavan vuosiluokan kirjaa. Kaikki aineet mua yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan ja mä muistan myös, että mä piirtelin paljon noihin aikoihin. Kaikki mun vihkot oli täynnä erilaisia piirustuksia. Uskonto mua ei kiinnostanut, mutta piirsin niitä kuvia siitä kirjasta mun vihkooni ja meidän uskonnon opettaja ilmeisesti piti siitä ja antoi mulle siitä syystä hyvän numeron. Ruotsi ei kiinnostanut, kopioin kotiläksyt kaverilta ja sain lopulta sitä paremman numeron todistukseen. Siihen vaikutti kai se, että käyttäydyin tunneilla sitten muka kuuntelevasti ja muutenkin hyvin.

Sen koulun opettajat oli kyllä kaikki jotenkin, hmm, parempia kun ns. normaaleissa kouluissa. Ne kuunteli ja ne ymmärsi jokaisen oppilaan ehkä paremmin yksilötasolla. Noissa ns. normaaleissa kouluissa kaikki oppilaat oli siihen aikaan massaa ja paremmin ymmärrettiin vaan niitä, jotka oli keskivertoa parempia. Jos sä olit hyvä, niin sitten sä olit jotain.

Peruskoulu päättyi mulla ihan oikeassa ajassa. En jäänyt luokalleni kertaakaan, vaikka niin välillä uhkailtiin. Päättäreihin saavuin krapulassa, koska.. No, en edes tiedä. Muistan sieltä semmosen hetken kun opettaja jakoi todistukset ja ruusut oppilaille. Muiden kohdalla opettaja onnitteli ja halasi, mutta mun kohdalla se ilmeisesti haistoi mun eilisen päivän, joten se tyytyi vaan suoristamaan mun paidan kauluksia ja antamaan oleelliset asiat mulle käteen. Koulusta ulos ja vapauteen!


Ja siinähän se sitten oli. Mä en käsikirjotellut tätä mitenkään, vaan mä kirjottelin oikeestaan hetkessä. Kaikki tää tuli siis ulos semmosena kun se mun päässä oli. Siellä on paljon mistä ei voi olla ylpeä, mutta kai sinne mahtuu myös niitä hetkiä, mistä voi olla ylpeä. Niitä ei vaan tullut ehkä kirjoiteltua niin paljoa, koska ei semmoset hetket mulla ilmeisesti jää päähän. Muistan itteni jostain syystä aika pahana poikana, johtuen viimeisistä peruskouluvuosista, jolloin käytös oli toisinaan ala-arvoista.

Ja nyt ei mulla muuta. Toivottavasti teillä oli kivaa tämän parissa, koska mulla oli ainakin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huhtikuulumisia

Mun on ollut nyt vaikea löytää semmosta väliä, että olisin kerennyt tai mua olisi kiinnostanut kirjoittaa jotain. Toisinaan mua kiinnostaisi hirveesti päivitellä tänne asioita, mutta silloin ei tunnu löytyvän aikaa. Sitten taas kun olisi aikaa, niin se tuntuu menevän kaikkeen muuhun. Nytkin tavallaan vaan pakotin itseni tänne tietokoneluolaan – joka myös vaatehuoneena tunnetaan – jotta saan kirjoitettua edes pienet kuulumiset.

Tää ei nyt jotenkin yhtään lähde käyntiin tämä kirjoittelu. Mä oon kirjotellut tässä jo pitkiäkin pätkiä, mutta pyyhkinyt aina kaiken. Tuntuu tulevan ulos kaikkea turhaa, jota ei tähän merkintään tarvita. Jos kokeilen siirtyä siihen tilaan, että annan vaan mennä, enkä välitä mitä ulos tulee. Tässä tulee siis toivottavasti nyt kuulumiset.


Mun on ollut tänään jotenkin harvinaisen vaikea herätä. En tiedä miksi. Mä olen siis ollut pystyssä jo useita tunteja, mutta mun silmiä vieläkin väsyttää. Aivoja myös. Ei vaan jotenkin meinaa lähteä käyntiin, enkä ymmärrä missä vika. 

Voiko unien näkeminen vaikuttaa vireyteen? Mä en taas muista koska ennen tätä olisin unia nähnyt, mutta nyt kolmena edeltävänä yönä olen. Niistä ei aamulla ole oikein mitään mainittavaa, mutta joka yö on mennyt seikkaillessa unimaailmassa. Ensimmäisestä yöstä muistan sen, että vietin koko yön jonkinlaisessa, hmm, koulun liikuntasalissa kai. En muista mitä siellä tapahtui, mutta muistan paikan. Seuraavan yön unesta en taas muista mitään, mutta muistan heränneeni kesken jonkinlaisen unen. Ja viime yönä mun uni oli täynnä vanhoja tuttuja. En muista mitä kaikkea tehtiin, mutta muistan tuttuja hahmoja.

Tänään aamulla mä vaan muistan heränneeni silmät kiinni. Yleensähän siis aamut menee niin, että herään ja sillä samalla sekunnilla silmät on jo auki. Tänään mä heräsin ja mulla oli silmät kiinni vielä tovin heräämisen jälkeen, koska en saanut niitä jotenkin vaan auki. Ei ne siis mitenkään jumissa ollut, mutta mun aivot kaiketi oli. Ja on sitä toki vieläkin, mutta nyt silmät on sentään auki.

Sitten on taas touhuttu Maxin kanssa ja luettu sotauutisia. Hmm, mun ongelmani ei ole poistunut mihinkään. Edelleen harrastan tätä kokoaikaista uutisten lukua ja siitä huolestumista. Nykyään en vaan huolestu enää ihan kokoaika ja niin pahasti kun silloin Venäjän ja Ukrainan sodan alussa. En toki vieläkään tykkää lukemastani, mutta oon kai oppinut vähän suodattamaan sitä pois siten, että se ei enää normaalia elämää niinkään vaikeuta. Onneksi, koska alkuun se oli kyllä yhdenlaista stressaamista ja joka käänteestä huolestumista, että jäin vähän pahemmin siihen puhelimen maailmaan tutkimaan kaikkea ylimääräistä. Kokoaika piti kaivaa kännykkä esille ja katsoa jokainen uusi käänne.

Onneksi se on tosiaan jäänyt se jatkuva puhelimen räpeltäminen, jotta on taas enemmän aikaa olla poikasen kanssa. Eilenkin oltiin noin 1 tunti ja 40 minuuttia pihalla touhuamassa kaikenlaista. Max rientää, tutkii ja leikkii kun taas minä vaan seuraan ja autan leikkien kanssa minkä ehdin. Mutta se on ihan huippua! Mä jotenkin vaan tykkään niin paljon poikasen kanssa ulkoilusta. Pitäisi vaan löytää joku vähän turvallisempi paikka, koska nyt meidän touhut on ollut tässä meidän lähistöllä näillä kaduilla ja parkkipaikoilla. Toi viereinen puisto voisi tosta jo sulaa, jotta päästäisiin vaikka sinne pakoon autoteiltä. Toki me ollaan paljon omalla pihallakin, mutta Maxille se ei aina riitä ja silloin pitää rientää tonne vähemmän turvallisimmille alueille. Sielläkin toki pärjää, kun muistaa itse vaan olla kokoaika hereillä ja valppaana.

Max tykkää paljon rynnätä jalkakäytävältä autotielle.. Mä oon yrittänyt sille toitottaa, että autotielle ei saa mennä, eikä varsinkaan juosten. Varovainen pitää olla. Eihän ton ikänen toki vielä sitä jakeluunsa saa, mutta pitäähän se silti toitottaa, josko se sitten joskus sinne korvien väliin jäisi. Eilenkin se yritti kokoaika rientää autotielle, mutta mä hypin siinä sen edessä, jolloinka siitä tulikin yhtäkkiä hauska leikki sen mielestä. Max nauraa räkätti ja yritti ohittaa mut kun taas mä yritin estää sen pääsyä autotielle.

Onni on toki se, että noilla meidän lähikaduilla ei nyt ihan mahdottomasti autoja mene. Yksikin auto voi silti olla liikaa, joten ehdottomasti pitäisi keksiä jo uusi leikkipaikka. Tänään, jos sää sallii, mennään tohon leikkipuiston läheisyyteen. Siellä ei autot liiku, mutta siellä ei myöskään ehkä ole mitään mikä Maxia kiinnostaisi. Maxin lemppariasioita on kaivot, koska niistä kuuluu kiva ääni kun niihin tiputtaa kiviä. Ja sitten on tietenkin lätäköt, joita on yleensä autotien reunustalla, juuri vaarallisella alueella. Mitä on lumisessa puistossa, jossa ei oikein voi leikkimiseen tarkoitettuja laitteitakaan käyttää? Siellä ei oikein ole mitään.


Sittenpähän tämä arki koostuukin lähinnä selvitytymisestä. Ei kuitenkaan tällä hetkellä epämiellyttävästä sellaisesta, mutta siis.. No, arki koostuu arjesta. Kyllähän te tiedätte mitä se on. On asioita, joita pitää tehdä, sitten pitää muistaa syödä ja muuta.

Jos jotain kiinnostaa mitä mun paastolle kuuluu, niin sille kuuluu vaihtelevaa. Mä pyrin elämään pätkäpaastossa, mutta toisinaan tuntuu, että ei se vaan onnistu. On hetkiä kun ei vaan kerkeä itse syömään ja sitten on hetkiä, kun ei vaan tee mieli syödä. Mikä on sikäli mulle uutta, koska mulla on aina ollut hyvä ruokahalu. Nyt on ihan liian usein mennyt aikataulut niin pieleen, että on pitänyt syödä myöhemmin kun olisi enää saanut, mutta mä olen antanut sen tapahtua.

Yksi mikä on jotenkin jäänyt todellakin tavaksi on se, että mä en osaa syödä ennen kun kello tulee 10 aamulla. Se johtuu siitä, että asetin itselleni ruoka-ajaksi 10-18. Toisinaan voin joustaa loppupäästä, mutta alkupää on pysynyt kyllä kuin kallio. Monesti mulla on aamupala valmiina jo vaikka 9:40, mutta sitten se odottaa kiltisti sitä hetkeä kun kello on tasan 10, koska sitten saa vasta syödä.

Ennen kello kymppiä saan juoda kahvia, mustana. Se taas on tehnyt nyt sen, että mä en enää tykkää yhtään suodatinkahvista jos sinne tunkee jotain maitoa tai maidonkaltaista. Suodatinkahvista tehdään sen verran vahvaa, että sinne voidaan lorauttaa vähän kylmää vettä viilentämään sitä ja nauttiminen voidaan aloittaa välittömästi.

Sitten toisinaan tulee semmosia hetkiä kun haluan jotain spesiaalimpaa kahvia. Silloin jauhan pavut itse, kiehautan veden keittimessä ja teen pressopannussa viimeisen päälle kahvin, johon saatan lisätä makusiirappia ja kauramaitoa. Se meneekin sitten jo jälkiruoasta. Tämä tapahtuu siis vasta kello 10 jälkeen, koska tässä on niin paljon asioita sitten jo mitkä pilaisi paaston.

Täytyy se vielä syömisestä sanoa, että vaikka pääosin paastoankin, niin voisin kyllä alkaa taas hieman enemmän kiinnittämään huomiota siihen mitä syön. Jokainen aamu alkaa käytännössä kahdella leivällä, joidenka päällä on paistetut kananmunat. Näin on jatkunut varmaan jo.. Öö, no, ainakin toista kuukautta. Joka aamu. Muistaakseni kananmunilla oli jonkinlainen taipumus nostaa kolestelolia.. Korestelolia.. Kolesterolia.. Joten sitä pitäisi ehkä vähentää. En tiedä onko mun arvot korkealla, mutta voisin kuvitella tämmösellä kananmunien popsimisella.

Vastapainoksi sille mä olen yrittänyt alkaa tekemään vähän terveellisempiä päiväruokia. Toki meillä on kaikki perus jauhelihakastikkeet ja muut listalla vielä, mutta mä lisään niihin nykyään enemmän väriä. En elintarvikeväreillä vaan erilaisilla kasviksilla, juureksilla tai mitä nämä nyt ikinä onkaan. Nyt ollaan ehkä saatu vakiinnutettua porkkana lähes kaikessa ruoassa, ja siihen rinnalle ollaan nyt yritetty vielä purjoa. Ollaan aika huonoja ostamaan mitään kasviksia, joten pitäisi keksiä just joitain semmosia mitkä säilyy pitkään hyvänä jääkaapissa. Eli jos tähän on ideoita niin saa antaa, lupaan kokeilla erilaisia asioita.

Purjo on muuten aika jännä kapistus. Mä luulin, että mä vihaan sitä. En vieläkään ole sitä uskaltanut sellaisenaan maistaa, mutta ruokiin se tuo kyllä ihan uudenlaisen kulman. Eikä se kulma ole huono, vaan päinvastoin. Se purjo ei itsessään siellä ruoassa yleensä maistu, mutta se tuo koko ruokaan käytännössä uuden maun, joka on hyvä. Porkkana ei yleensä myöskään itse maistu sieltä ruoasta, mutta se käsittääkseni tekee ruoasta hitusen edes täyttävämpää. Tai siis, että tulee syötyä jotain muutakin siinä sivussa kun pelkästään esim. jotain pastaa ja lihaa.

Hyviä lisäyksiä ja pitää vaan ylläpitää tätä. Tuoda vielä lisääkin erilaisia kasviksia tms. ruoanlaittoon. Mä haluaisin mennä ehkä enemmän ja enemmän sitä kohti, että ruoassa olisi enemmän jotain muuta kun lihaa. En tosiaankaan pysty siirtymään miksikään kasvissyöjäksi, koska rakastan lihaa, mutta haluaisin silti ruokaani enemmän kasviksia tms. Jos sitä salaattia ei jaksa ruoan kylkeen tehdä, niin sitten se terveellisyys pitää piilottaa siihen itse ruokaan. Helppoa ja kivaa, eikö?


Hmm, eikai mulla sitten muuta. Ei ainakaan tule mieleen mitään. Jos mä koen jotain unohtaneeni, niin onpahan ainakin hyvä syy tulla kirjoittamaan uutta blogimerkintää myöhemmässä ajankohdassa. Toki tähän elämään kuuluu tällä hetkellä myös stressiä ja sen päälle vähän myös stressiä, mutta en jaksa niitä nyt lähteä täällä puimaan. Äiti mulle sanoikin, että mä olen vähän semmonen huolehtija. Mua huolettaa kaikkien muiden tilanteet niin paljon, että välillä unohdan itse hengittää. En silti osaa asioille mitään tehdä, joten.. No, sitten mä vaan olen huolissani täällä kotona..

Mutta tosiaan, mun ei pitänyt siihen mennä. Eli tämä merkintä oli tässä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kihloihin!

Oli 30.3.2022, Max oli juuri saatu nukkumaan. Vesku meni pimeään suihkuun istumaan ja käymään mielessään menneitä paria viikkoa läpi. Eira touhusi asunnossa kasaantuneita juttuja. Jossain vaiheessa Eira avasi suihkun oven ja saapui myös suihkuun. Eiran oli tarkoitus vaan nopeasti peseytyä, mutta Vesku keskeytti tilanteen ja avasi keskustelun. Asioita keskusteltiin läpi uudestaan ja keskustelu jatkui:

– Kun me tästäkin taas selvittiin.. Niin, mitä jos.. Tuota.. Haluaisitko sä.. Hmm.. Mahdollisesti joskus meidän sukunimen, Vesku takelteli sanoissaan.
Vesku jatkoi: 
– Siis, ei sun oo pakko sitä sukunimeä.. Mutta siis.. Jos vaikka mentäis ensin kihloihin ja mietittäisiin vaikka naimisiin menoa..?

Eira suostui.
Seuraavana päivänä Vesku ja Eira kävi ostamassa sormukset.


Hei ihmiset. Ajattelin tulla tännekin vielä erikseen ilmoittamaan, että me mentiin eilen (tai siis sormukset vaihdettiin silloin) kihloihin Eiran kanssa. Se ei tapahtunut mitenkään romanttisesti se meikäläisen kosiminen, koska.. No, minä olen minä, enkä mä osaa olla semmonen romantikko. 

Meillä oli tässä pari viikkoa suhteellisen tulehtunut meininki kotona, joka johtui pääosin siitä, että me kumpikaan ei osata oikein puhua ajoissa. Päästetään asiat patoutumaan ja kaikki tietää, että mitä siitä seuraa; se purkautuu sitten jotenkin huonolla tavalla jossain tilanteessa. Tuli tilanne, joka johti toisenlaiseen tilanteeseen ja sitten oltiinkin melkein pari viikkoa vihaisia toisillemme.

Mä olen kyllä monesti aikaisemminkin miettinyt, että olisi kiva ns. mennä seuraavalle tasolle. Nyt kuitenkin koin hetken jotenkin oikeaksi kun saatiin asiat puhuttua läpi ja luvattiin toisillemme parempaa puheyhteyttä.

Mä olen siis kyllä kerran aikaisemminkin yrittänyt ehdottaa kihloja, mutta silloin tilanne oli vielä jotenkin ehkä katastrofaalinen, jos niin voidaan sanoa. Silloin Eiran kieltäytymiselle oli ihan ymmärrettävä syy, koska mulla oli silloin tapana tavallaan vaan kadota ryypiskelemään. Sen tavan mä olen jättänyt aikaa sitten hyvin vahvasti pois ja keskittynyt muutenkin enemmän olemaan poissa alkoholin parista. Mutta voitte varmasti kuvitella, että Eiran luottamus muhun ei ollut silloin kovin vakaalla pohjalla. Kieltäytymisen myötä mä tavallaan kai jäin odottamaan, että ehkä Eira sitten itse kertoo kun on valmis.

Siitä on tosiaan tultu monen monta vuotta eteenpäin ja mä olen yrittänyt parhaani mukaan olla parempi mies. Ja nyt kun toivottavasti avattiin parempi puheyhteys, mitä siis kovasti ainakin toivon, niin mä tosiaan ajattelin, että enää en odottele, vaan nyt minä toimin ja kysäisen.

Ja siis kyllä, mulla on mielenkiintoa ihan naimisiin asti. Paljon tehdään sitä, että mennään kihloihin ja jäädään siihen, vaikka kihlaushan on lupaus avioliitosta. Tai oli ainakin joskus. Aikataulusta juteltiin kyllä, mutta mitään ei lyöty vielä lukkoon. Eiralla on omia ajatuksiaan sen suhteen, joten mennään Eiran ajatusten mukaan. Eihän tässä mihinkään kiire ole.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Sormukset ovat tuossa. Me kun ei mitenkään varakkaita ihmisiä olla, niin eihän me nyt mitään timantteja. Mä olin määritellyt semmosen budjetin mihin kykenen omista pienistä säästöistäni venymään, mutta Eira tosiaan alitti sen. Se ihastui tuohon ja se sitten ostettiin. 

Hyvin kertoo myös meidän yhteiselosta se, että naureskeltiin sormuksille, jotka maksaa +500 euroa. Kai jollain on niihinkin varaa, mutta ei meillä, eikä meillä ole edes mielenkiintoa maksaa rinkulasta niin suuria summia. Mä ehkä muutenkin koen, että ei noi sormukset ole semmonen, hmm, näyttämisen väline. Enemmän merkitsee se, että se on semmonen, mitä tykkää sormessaan katsella – oli hinta mitä oli. Ja siis muutenkin se symboliikka, eli se, että nyt noi sormukset on tavallaan pari, mikä me ollaan valittu ja me nyt ollaan oikeat ihmiset kantamaan niitä.

Jos se jotain kiinnostaa, niin mulla on titaaninen ja Eiralla on hopeaa. Semmosiin me nyt venyttiin, koska jos Eiran sormukseen olisi materiaalin vielä jotenkin päivittänyt, niin hinta olisi melkein 10 kertaistunut. Voin alkaa tässä nyt sitten säästämään ja jos Eira naimisiinmentäessä tahtoo timantteja ja muuta, niin ehkä mulla sitten on mahdollisuus Eiralle semmoinen järjestää. No, tuskin mitään isoja timantteja, mutta jos edes jotain.

– Yhteiseloa 29.8.2011 lähtien.
– Max syntyi 28.10.2020.

– Kihloissa 31.3.2022 lähtien.
– Poika numero 2 on hyvällä mallilla, kasvaa hyvää vauhtia valmiiksi kohtaamaan maailman.
– Naimisissa, hmm, no, se jää nähtäväksi.


Onnellisuutta onneksi mahtuu tähän maailmaan, vaikka tilanne toisaalla on aika kurjakin. Ja nyt ei mulla kai muuta.

Terveisin,

Vesa-Matti