Viimeksi kun puhuin niistä kouluarvosanoista kivulle ja ärsyttävyydelle, niin toiseen on pakko tehdä muutos. Kivun arvioisin edelleen samoin (4½), mutta ärsyttävyys nousee kyllä 9:ään. Eli yhtä ärsyttäväksi kuin korvatulehdus, mutta tämä on ärsyttävä erilailla. Korvatulehdus oli ärsyttävä siksi, että sille ei oikein voinut mitään ja se piti vaan kestää. Särkylääkkeistä oli jonkinlainen apu, mutta silti oli kaikenlaista oheisoiretta, joka söi päivän jaksamisesta paljon. Tää enterorokko on erittäin ärsyttävä siksi, että koskaan ei tiedä mitä oireita on seuraavana päivänä – joku oire voi poistua kokonaan, mutta joku uusi satunnaisesti valittu tulee tilalle. Ei ole siis ollut kahta päivää, jotka olisi mennyt samoissa oireissa. Se ärsyttää, koska tähän ei oikein voi varautua mitenkään.
Mutta hei, mä en todellakaan tullut tekemään toista merkintää enterorokosta. En tosiaan. Tulin kirjottelemaan, koska mulla on aikaa. Max nimittäin aloitti sen päiväkodin.. Voi että. Mä tiedän, että se on Maxin kehitykselle tosi hyvä asia, mutta silti.. Joku muu touhuaa Maxin kanssa aamupäivät ja saa nauttia sen pienen ihmisen seurasta. Liekö se edes päiväkotitädeille nauttimista? Siellä on niin paljon muitakin lapsia, mutta meidän poika tarvitsisi kyllä kaiken huomion! Joo, joo, älkäähän nyt, vitsillähän minä. On vaan jotenkin, hmm, haikeaa. Mä oon aika varma, että jos mulla ei olisi ollut tota enterorokkoa tässä sotkemassa ja olisin päässyt Maxin saattamaan ensimmäiselle päiväkotipäivälleen, niin mulla ois voinut tulla jonkinlainen vahva herkistyminen. Kotona se ei toiminut niin. Eira, Max ja vauva muutenkin reissaa niin paljon, että sitä saa jatkuvasti olla vaan avaamassa ja sulkemassa ovia, eikä se sen takia tuntunut normaalia kummallisemmalta.
Tänään kun se taas lähti.. Voi että se oli jotenkin tosi onnellisen oloinen. Tästäkin syystä kai pitäisi vaan olla enemmän hyvillään siitä, että Max ylipäätään pääsi päiväkotiin. Tottakai mä haluan, että sillä on kivaa. Kotona se usein kerkeää turhautumaan kun me ei keretä leikkimään sen kanssa ihan kokoaika. Tuolla on ikätovereita ja päiväkotitädit, jotka pitää kyllä varmasti huolen siitä, että Max ei turhaudu. Toki voi olla, että päiväkotitädit turhautuu jossain vaiheessa Maxin vilkkauteen, mutta itsepähän ovat työnsä valinneet.
Me aina kotona mietitään sitä, että mitenköhän kukaan pärjää Maxin kanssa kun se on persoonana semmonen touhottaja ja hyvin temperamenttinen tapaus? Mutta mä olen aika varma, että Max ei ole maailman ensimmäinen touhottaja ja temperamenttinen tapaus. Meille se on ensimmäinen laatuaan ja meillä ei ole kokemusta mistään muusta. Meidät Max on onnistunut pitämään toisinaan hyvinkin kiireisinä, mutta mehän ollaankin oltu ihan noviiseja. Kyllähän sitä on ollut hetkiä kun olisi toivonut, että lapsi olisi vähän vähemmän menossa kokoaika, mutta hei, ei se sitten olisi Max. Meidän Max on temperamettinen huipputyyppi.
Mä haluan tähän liittyen kertoa vielä jutun siitä kun tilasin Maxille syntymäpäivälahjaa internetistä. Mähän siis olen hirveän tämmönen, hmm, nössö-isä. En haluaisi kyllä käyttää sanaa nössö, koska siinä on semmonen negatiivinen sävy. Pehmo? Ehkä pehmeähkö pehmoisä on parempi. Mähän siis liikutun tosi paljon kaikesta uudesta mitä Max oppii ja tekee. Kyynelehtiä mä en osaa, mutta mun kyynelkanavat aina nykii tämmösissä tilanteissa. Max on osottautunut suhteellisen älykkääksi tyypiksi, joten se oppii, jos ei päivittäin, niin viikottain jotain uutta. Ja se innostuu itsekin aina uuden oppimisesta ja mä herkistyn taas siitä sen aidosta riemustakin. Tupla-liikutus aina kun Max oivaltaa uutta. Viimeisin oivallus on Maxilla tainnut olla värit, joita se toisinaan tunnistaa tosi hyvin ja toisinaan menee hetki miettiessä. Tai ehkä viimeisin oli roskien vieminen roskakoriin, josta Max innostui.
Mutta tämä alustus vain siksi, että mä en tiennyt olevani niin pehmo, että kun mä selailin netistä sille leluja.. Huh, mä jotenkin pääsin semmoseen lapsi-moodiin tai jotain, koska mä innostuin niistä leluista silleen Maxin kautta. Yhtäkkiä huomasin liikuttuvani todella paljon siitä kun mietin kuinka paljon Max voisi jostain lelusta pitää. Tämän hetken hitti on lentokoneet, koska niitä on koko kesän katseltu lentävän meidän talon yli. Lentokoneleluja löytyy todella vähän mistään, joten olin ihan innoissani kun netti on niitä kuitenkin pullollaan. Löysin Maxille ihan täydellisen lahjan! Älkää kertoko sille, mutta se saa lahjaksi lentokoneen, jonka ruumaan voi lastata pikkuautoja! Miettikää! Lentokone ja autot, kaksi Maxin ehdotonta lempparia yhdessä. Voi ei, taas mä hieman liikutuin kun mietin sitä mahdollista riemua mikä siitä syntyy, kun poika saa lahjan syntymäpäivänään avata. Toivottavasti se on sen lemppari-lahja! Yhtään väheksymättä mahdollisia muita lahjoja etukäteen.
Mä en tiedä miten sekaisin Max menee syntymäpäivänään, koska se on uusien lelujen kanssa vähän semmonen super-innostuja. Ei se siis sitä silleen näytä, että "vau, olen tosi innoissani tästä!", välillä toki tätäkin, mutta uusi lelu ikään kuin kasvaa Maxin käteen heti kiinni. Sille ostetaan tosi paljon leluja noin muuten vaankin (sen pitäisi kyllä ehkä loppua..), ja aina uudesta lelusta tulee ehdoton lemppari. Se siis melkein jopa nukkuu uusi lelu kädessään, jos sitä ei siltä ota pois. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – sillä on ollut 3 uutta lelua samaan aikaan ja silloin ne 3 uutta lelua on kokoaika mukana. Niin, ihmisellä on vain kaksi kättä. Silloin se kolmas kulkee jossain kyynärtaipeessa tai jossain, mutta mukana sen on oltava.
Pitäisi varmaan alkaa keräämään Maxilta jo joitain vanhimpia leluja säilöön jonnekin, jotta niistä olisi iloa Maxille itselleen ehkä myöhemmin tai sitten pikkuveljelle. Mutta ei; pikkuvelistä ei tule semmoinen, joka saa vaan isoveljen vanhoja leluja. Itsekään en sellainen ollut, joten en halua tarjota sitä myöskään omille lapsille. Mutta onhan siinä iso lelupotti kun Maxin vanhat lelut tipahtaa pikkuveljen käyttöön ensin. Sitten ruvetaan haalimaan uuden poikasen mieltymyksien mukaan uusia leluja vain häntä itseään varten.
Uudesta poikasesta on vielä sanottava myös muutama sananen. Hänhän saa nimen 9.10. Sitä päivää jostain syystä jo odottaa, koska haluaisi alkaa kutsumaan uutta veijariakin jo nimeltä. Kotonahan Eira käyttää oikeaa etunimeä jo paljon, mutta itse olen pyrkinyt välttämään, että en sitten joskus lipsauta sitä väärässä yhteydessä. Se kun on salaisuus siihen asti kunnes pappi sen sanoo.
Mites hänellä muuten menee? No, hän on huomattavasti enemmän hereillä päivän aikana kun mitä alkuun. Hän saattaa olla ja möllöttää hereillä tuntejakin. Satunnaisista hymyistä on saatu nauttia ja Eira on pari kertaa todistanut sen kun vauva hekottaa unissaan. Mä olen kerran ehkä kuullut, mutta en ole kerennyt koskaan kunnolla näkemään tätä tämmöistä tilannetta. Muutoin.. No, hän vain on ja ihmettelee. Syö, kakkii ja nukkuu pääosin – mutta kaiken edelleen tekee jonkinlaisen äänen saattelemana. Uskomattoman äänekäs poika, ainakin öisin. Siksi edelleen meikäläinen nukkuu vierashuoneessa, jota Eira on alkanut kutsumaan jo mun huoneeksi. Se kalskahtaa vähän ikävältä, joten toivon kovasti, että tämä poikkeustilanne normalisoituisi jo pian.
Mä en ehkä ole ollut uuden vauvan kanssa niin tiiviisti kun olin Maxin kanssa aikanaan, mutta ehkäpä se johtuukin siitä, että tilanne on hieman eri. Max vaatii ison lohkareen isin huomiosta ja vauva taas, no, tyytyy vähempään toistaiseksi. Se vaatii enemmän äitiä. Kunhan ei päädytä siihen tilanteeseen, että Kax alkaisi vierastamaan meikäläistä. Kyllä mä olen yrittänyt antaa huomiota kummallekin.
Ja varmasti kohta kun tämä uusikin heppu alkaa oppimaan uusia asioita, niin huomioni voi taas vastavuoroisesti kiinnittyä sinne suuntaan liikaa.. Oon kai jotenkin hieman hölmö kun en osaa sitä silleen fiksusti jakaa. Eli ehkä tässä olisi meikäläisellä opettelun paikka.
En melkein malta odottaa sitä päivää kun hänestä alkaa tulla selvästi luonteenpiirteet esille. Sehän on melkein kun Kinder-munien avaamista; ikinä ei tiedä mitä saa. Sillä erotuksella tosin, että nämä yllätykset säästetään, oli ne miellyttäviä tai ei. Tai siis, no, kylläpäs tein tästä nyt vaikean. Miksi pitää aina lähteä keksimään vertauskuvia? Toki jos ilmenee luonteenpiirteitä, jotka on haitallisia itselle tai muille, niin niitä lähdetään sitten hiomaan kuntoon. Kinder-leluja ei oikein voi hioa kuntoon, että siltä kantilta vertaus ontuu. Mietinkö mä liikaa? No ehkä mä vähän mietin, anteeksi.
Ja toki me varmasti omilla valinnoillamme ja teoillamme vaikutamme paljolti siihen mihin suuntaan lapsi lähtee kasvamaan. Seuraavaksi pieni lainaus Elastiselta:
En voi elää sun puolest tai tehdä susta kopiooni/
Oot just niinku oot, silti tiedät mis kotiovi.
Nään käytöksessäs ja kasvoissa mun piirteitä/
Teen parhaani, ettet vaan toistas mun virheitä.
Tässä se on aika hyvin kaiketi sanottu, vai mitä olette mieltä?
Mutta nyt ihmiset mulla ei muuta. Tai no.. Tää on nyt toinen blogimerkintä tämän uuden näytön kanssa ja mulle on muodostunut jo tähän uusi normi. Siinä missä aikaisemmin blogimerkinnät on ollut tosi vaihtelevan mittaisia, niin nyt mulla on joku mihin mä tähtään. Jatkossa blogimerkinnät tulee olemaan edes yhden pystynäytön mittaisia höpinöitä. Eira sanoi edellisestä jo jotain, että "liian pitkä lukea jos on vauva sylissä" tms. mutta mun mielestä pitkä blogimerkintä on parempi kuin lyhyt blogimerkintä. Tähän saatte tietenkin te lukijat vaikuttaa; jos olette sitä mieltä, että tämä uusi normi on huono, niin sanokaa se. En mä rupea liian pitkiä blogimerkintöjä kirjottelemaan jos niitä ei kukaan jaksa tai kerkeä lukemaan. Palataan sitten siihen vanhaan jos niikseen tulee.
Ja nyt ei mulla muuta. Seuraavaan kertaan ihmiset!
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)