Olenko minä nyt aikuinen?

Mitä on aikuisuus? Selviääkö se tässä blogimerkinnässä? Tuskin, mutta ainakin pohdin sitä kovasti tässä. Yöllisestä herkkyydestä, siitä fiiliksestä kun tuntuu, että vihdoin alkaa olemaan aikuinen ja muuta mukavaa. Kyllähän sinne muutama sananen löytyi myös työelämästä, koska aikuisuus on myös sitä. Kirpputoreja, lasitavaraa ja viherkasveja, onko se myös sitä? Siis se aikuisuus? Kuinka monta kertaa edes yhden blogimerkinnän aikana voi sanoa aikuinen tai aikuisuus? Aika monta ilmeisesti.

Mä olen se tyyppi, joka iltaisin sänkyyn mennessä saa kaikki parhaat ajatukset. Tai siis ei ne paukahda mun päähän silleen kun vaan meen makaamaan, mutta sängyssä yötä viettäessäni mä mietin paljon kaikkea. Niin, jotkut käyttää sen ajan nukkumiseen, mutta en minä edelleenkään osaa. Siellä sängyssä sitten tulee aina jossain kohtaa yötä semmonen herkkä hetki kun tekisi mieli itkeä sitä kuinka onnellinen mä oikeastaan olenkaan. Kun se hetki tulee niin mä yleensä katselen kuvia meidän pojista, jotka on siis mulle nyt tärkeintä maailmassa. Mä tulen onnelliseksi siitä miltä ne näyttää ja miten ne kokoaika hirmuisen kamalalla vauhdilla kasvaa isommiksi ja viisaammiksi. Tulen onnelliseksi siitä, että ne vihdoin on. Kerkesinhän mä sitä odottamaan liki puolet elämästäni. Ja täytyyhän se myöntää, että kyllä mä aika usein olen onnellinen myös siitä, että Eira on mun elämässä. Ilman Eiraa ei olisi myöskään poikia, mutta ei se ole ainoa syy miksi mä olen onnellinen myös siitä. Eira on kumminkin kulkenut mun kanssa aika pitkän pätkän elämästään ja on yhä edelleen mun kanssa, vaikka mulla mun omat vikani onkin. Kaikillahan meillä on omat vikamme, mutta mun viat voi olla toisinaan aika raskaita jaksaa – koska ne on sitä ainakin mulle itsellenikin toisinaan. Mutta jos se toinen vielä näinkin monen vuoden jälkeen on rinnalla ja rakastaa, niin eihän siitä voi olla kuin onnellinen. Nää asiat muuttuu päässä jotenkin itsestäänselviksi, vaikka ei todellakaan pitäisi. 

Ja sitten kuitenkin nää asiat jää sinne yöaikaan. Mä mietin niitä, mutta en mä koskaan niistä kenellekään mitään sano. Miksi? En tiedä. Aamulla mulla ei enää ole sitä samallaista tunteellista oloa, vaikka mä edelleenkin olen onnellinen kaikesta tästä. Mä yritän halailemalla ja pusuttelemalla osoittaa tunteitani, mutta joskushan asiat olisi myös hyvä sanoa ääneen. Tätä mä just meinasin, musta tuntuu nyt oudolta kirjottaa tämmöstä, koska nyt ei ole yö ja mulla ei ole sitä fiilistä mikä on silloin yöllä. Mikään ajatus ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, mutta mulla on jotkut defenssit päällä päivisin, enkä osaa jotenkin luontevasti ilmaista niitä tunteita mitä tunnen.

Tätä kautta mä olen jotenkin myös ajautunut miettimään aikuisuutta. Mä en ole ihan hirveän pitkään vielä ollut aikuinen, se on pakko myöntää. Mä voisin väittää, että musta on kasvanut aikuinen vasta oikeastaan sen jälkeen kun Max syntyi. Sekään ei tapahtunut siinä hetkessä vaan oikeastaan pikkuhiljaa. Mikäkö on sitten muuttunut? Sanotaan näin, että ajatusmaailma hyvin vahvasti. Ennen lapsia mä odotin aina kaikkia juhlapyhiä, omia synttäreitä ja bileitä tosi innoissani. Oli kiva päästä itsensä vuoksi tekemään asioita. Oli muun muassa kiva olla synttärisankari ja kaikessa oli kyse aika paljolti vain itsestä. Lahjojen saaminen oli tosi kivaa, vaikka se oli vaikea näyttää ulospäin.

Vesku 2.0, eli aikuisempi versio Veskusta, ei ajattele enää niinkään asioita itsensä kannalta. Mä en odota omia synttäreitä tai juhlapyhiä sen takia, että mä saan mennä ja tehdä. Mä odotan kaikkea nyt sen vuoksi, että me saadaan näyttää meidän lapsille mitä kaikkea tämä elämä on. Mikä on vappu, mikä on pääsiäinen, mikä on joulu ja näin. Lasten synttärit on mulle tällä hetkellä noin 99 % tärkeämmät kun mun omat synttärit ja tälläkin hetkellä mä odotan tulevaa perjantaita kuin kuuta nousevaa, koska Max täyttää silloin 2 vuotta. Mä tulen onnelliseksi nykyään siitä kun mä nään, että lapset on onnellisia. Ja mä jotenkin ajattelen, että tämä on nyt sitä aikuisuutta. Vai onko tämä vanhemmuutta? No, niin tai näin.

Eiralla on ollut tapana ostaa mulle jopa liikaa lahjoja tässä aikaisempien vuosien aikana. Olen tykännyt, tottakai, vaikka se on usein tosiaan tuntunut liialta. Mutta nyt kun Eira kysyi multa, että mitä haluan isänpäivälahjaksi niin mun vastaus oli, että en mitään. Multa ei puutu mitään. Jatkoin kuitenkin: jos jonkun teidän tekemän isänpäiväkortin saan ja jos syödään vaikka jotain hyvää ruokaa silloin, niin mä olen erittäin tyytyväinen siihen. Mä en edes miettinyt muuta, vaikka aikaisempina vuosina olen ruvennut miettimään mitä voisin tarvita. Ja toisinaan keksinytkin kaikkea ja sitten Eira on hassannut rahansa kaikkeen.

Ja kun mietittiin jossain vaiheessa joulua, niin mä halusin myös, että siihen tulee pieni muutos; ei osteta toisillemme kuin jotain pientä (jos on pakko) ja laitetaan se mahdollinen lahjabudjetti lapsien joululahjoihin, koska sitä kautta saadaan se onnellisuus myös itselle. Tää kuulostaa siltä kun kaipailisin jotain mitalia uhrauksistani, mutta ei se sitä ole. Kun lapsesta näkee sen aidon ilon, se tekee ainakin minut tosi onnelliseksi. Ja se onnellisuus on sitä mitä mä toivon lahjaksi, jos on pakko jotain toivoa.


Aikuistumiseen, tai aikuisuuteen kuuluu hyvin vahvasti myös työt. Ja siis te ette edes tiedä kuinka paljon mä haluaisin löytää työpaikan, jossa mä voisin viihtyä. Mun työhistoriastani ei ole kovin paljoa mainittavaa, vaikka olen jo 33-vuotias. Mä olen pitänyt työtä aina tärkeänä, mutta mä en vaan ole löytänyt itselleni sopivaa työtä. Mä olen ajelehtinut kuntouttavasta työtoiminnasta pajoille, pajoilta kuntouttaviin työtoimintoihin ja jonkinlaisiin työkokeiluihin. Koulusta toiseen ja toisesta taas kolmanteen. Paljossahan mä tavallaan olen ollut mukana, mutta sitä semmosta työkokemusta mitä työnantajat nykypäivänä arvostaa niin ei ole kertynyt ihan kamalasti. Ja se kuulostaa pahalta omaankin korvaan, koska tässä iässä monet on tehnyt työtä jo vaikka ja kuinka kauan. Ajatellaan vaikka, että jos ihminen menee töihin 18-vuotiaana, niin mun olisi pitänyt olla työelämässä jo 15 vuotta.. Se on aika pitkä pätkä elämää "tekemättä mitään".

Ja mä olen ihan tosissani ruvennut haaveilemaan siitä, että voisin tuoda omalta osaltani enemmän rahaa meidän pienelle perheelle. Mä elän taas kerran tukien varassa, joten ei sillä ihan kamalasti perheelle mitään tuoda. Toki ruokabudjettiin pystyn osallistumaan ja maksamaan joitain laskuja, mutta siinä se aika pitkälti on. Olisi kiva, että jotain voisi mennä säästöön johonkin kivaan yhteiseen juttuun tulevaisuudessa. Vaan kun ei. 

Tää asia on kanssa semmonen mitä mietin usein yöllä. Kuten myös; miksi mä en osaa puhua ja tulla toimeen vieraiden ihmisten kanssa? Miksi työelämä on mulle niin mahdottoman vaikea ajatus? Miksi mun pitää tulla toimeen tuilla, vaikka mulla olisi mahdollisuus saada rahaa tekemällä sitä mitä osaan? Miksi, miksi ja miksi? Miksi en saa aikaiseksi alottaa sitä ad/hd-tutkimusta? Miksi en voisi olla normaali? Tai, no, täysin normaali en halua olla, mutta normaali silleen sosiaalisilta taidoiltani joo. Puhumattomuus kuitenkin rajottaa niin paljon, uskokaa tai älkää.


Tää teksti on nyt kirjoitettu kolmessa osassa, koska mun on pitänyt ottaa hetki sieltä ja toinen täältä, jotta vaan saan tän joskus valmiiksi. Yhtään tarpeeksi pitkää väliä ei ole ilmennyt vielä. Mutta meneepä tämä näinkin. Tää kolmas, toivottavasti viimeinen, pätkä tulee meidän kirpputorireissun jälkeen. Siis nyt, kun siis äsken käytiin kirpparilla. Mutta onneksi käytiin, koska sieltä tarttui mukaan karahvi, jolla tuskin oikeasti mitään teen, mutta kun se oli niin hieno ja sen takia pakko ostaa. Sieltä tarttui myös hyvää jatkoa tälle blogimerkinnälle.

Mä olen aina tykännyt kirppareista, mutta mä en oo oikein koskaan etsinyt sieltä mitään – ja silti kaikkea. Mä olen vaan katsonut mitä kaikkea ihmiset myy. Harvoin ostan mitään. Oon kuitenkin huomannut tässä viime vuosina eron myös kirpparikäyttäytymisessäni, joten väitän sen olevan myös osa tätä aikuistumista. Tosiaan kun aikaisemmin en ole oikein etsinyt mitään, mutta olen etsinyt kaikkea, niin nykyään mä olen aivan pöhkönä lasituotteisiin. Mä käyn läpi kaikki Humppilan Lasin tuotteet, Riihimäen Lasin tuotteet, Arabian astiastoja ja kaikkea tätä tämmöistä. Mun silmät etsii kokoaika uusia lasituotteita. Mä ihastelen niitä ja mietin mielessäni, että pitäisikö mun aloittaa harrastus ja ruveta keräilemään lasituotteita? Miksi minua kiinnostaa lasituotteet? Ei mua ennen ole pahemmin kiinnostanut, koska lasitavara on ollut lähinnä semmoista missä poltetaan kynttilöitä, niistä juodaan tai syödään. Ei niillä ole ollut muuta käyttötarkoitusta. Eikä niillä ole vieläkään, mutta mun mieli on sitä mieltä, että lasituotteita olisi kiva kerätä pölyttymään kotiin johonkin hienosti esille. Ja jos sekään ei ole aikuistumista niin mikä on?

Mä olen nyt parina viime kertana tehnyt pieniä ostoksia. Muutamia tuikkukippoja ja nyt tosiaan toi karahvi. Ne on ostettu muuten vaan, eikä niinkään siis keräilytarkoituksessa. Mutta mä mietin kyllä hyvin kuumeisesti sitäkin vaihtoehtoa, että alkaisin jotain tiettyä lasitavarasarjaa keräilemään. Mä oon ollu huono keräilijä koko ikäni, mutta jos se tulisi nyt?

Ja jos lasituotteetkaan ei ole merkki aikuisuudesta niin onko se, että on alkanut tykkäämään viherkasveista? Mun tekisi niitäkin mieli ostaa kokoaika, mutta toistaiseksi olen saanut maltettua mieleni. En tiedä mikä niissä kiehtoo? Voisin kuitenkin kuvitella, että se on se kun on muutamaa kasvia tässä onnistunut pitämään elossa, että tekee mieli ottaa vastuulleen vielä useampia ja useampia kasveja. Semmosen onnistumisen tunteen hakemista kai? Vastuullisuuden kasvatusta? Mitä? Kertokaa, mitä se on?


No, niin tai näin, ehkä mä olen vihdoin oikealla tiellä? Elokuvassa nimeltään "Pussikaljaelokuva" mainitaan seuraavanlaisesti: Nuoruuttaan voi jatkaa kolmekymppiseksi asti. Ehkäpä mä olenkin ottanutkin sen liiankin kirjaimellisestikin ja tehnytkin sitten juurikin niinkin. Anteeksi tosta, oli pakko(kin). Toisaalta mitään en historiassani muuttaisi, koska kaikki se mikä on tehty on tehty ja se on tehnyt minusta sen mitä olen tänään. Mulle tämä on muutoin hyvä, mutta sinne työelämään olisi korkea aika jo päästä mukaan. Ja tietenkin pitäisi saada pää enemmän kuntoon, mutta no.. Ehkäpä mä vielä joskus aikuistun senkin verran, että otan itseäni niskasta kiinni ja raahaudun vastaanotolle tai johonkin.

Tietynlainen pilke silmäkulmassa pitää edelleen pitää, joten toivon, että tässä ei muututa ihan täysin siihen, että herään aina kello 6 aamulla, keitän kahvia ja luen sanomalehteä silmälasit nenänpäässä tunnin verran keittiön ruokapöydän ääressä. En siis sano, ettäkö se olisi paha tapa viettää elämää, mutta sanon, että se ei kuulosta omalta. Ei ainakaan vielä. Kuka tietää mihin tämä elämä meitä kuljettaapi?

Eipä mulla tässä nyt muuta. Tämä oli tämmöinen päivitys ja seuraava päivitys on sitten taas sellainen kun se on. Mitäpä minä siitä vielä tiedän? Yksi ajatus mulla tässä tätä merkintää kirjoittaessa heräsi tota blogiputki-joulukalenteria silmällä pitäen, että pitää ihan ruveta miettimään. Mietin vaan nimittäin, että kun ihmisistä kirjoitetaan kauniita sanoja vasta kun ne on poissa, että mitä jos yrittäisi joulukuussa muutamaan luukkuun saada kauniita sanoja läheisistä ihmisistä muuten vaan? Yrittää löytää se yöllinen herkkyys ja haavoittuvaisuus ja kirjoittaa siinä mielentilassa jotain? Ikään kuin kirjeen muodossa, mutta kuitenkin tänne blogiin anonyymisti? Mitäs pitäisitte semmoisesta ajatuksesta? Itse pidän kovasti.

Jäädään tätä pohtimaan, mutta kommenttia saa aina laittaa jos niin mielii. Minkä tahansa asian tiimoilta siis. Nyt ei mulla muuta, joten seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

"Kax" sai oikean nimen!

Eilen oli meidän toisen pojan ristiäiset. Tänään kerron teille nimen ja vähän miten tämmöiseen nimeen päädyttiin. Loppupuolella kerron myös hieman eräästä liikuttavasta eleestä. Ja ihan lopussa paljastan vielä minkälaisen tatuoinnin haluan pojista ottaa.

Mä olen nyt kamalan aktiivinen täällä blogin puolella, mutta eikai se ketään haittaa? Jos nyt kirjottaa kaiken pois mielen päältä, niin voi sitten pitää taas hyvillä mielin pidemmän tauon – jos tarvitsee. Kohta täytyy kyllä alkaa latautumaan joulukuuta varten, koska silloin tottakai totuttuun tapaan tulee blogiputki-joulukalenteri. Pitäisi kai alkaa jo ajattelemaan aiheita sinne, mutta.. No, mietitään sitä myöhemmin. Olen juuri se ihminen, joka jättää kaiken viime hetkeen.

Tänään, kuten jo otsikosta varmasti olette voineet jotain päätellä, tulin kirjottamaan meidän toisen pojan ristiäisistä. Tai en tiedä jaksanko niistä ristiäisistä puhua, mutta kerron teille ainakin poikasen nimestä jotain.


Sen enempiä jaarittelematta kerron teille suoraan, että nimi on koko komeudessaan Miio Oiva Eemeli. 

Miio on etunimenä harvinainen, Miioja löytyy Suomesta yhteensä alle 381 kappaletta. Jos oltaisiin kirjoitettu nimi yhdellä I-kirjaimella niin tilanne olisi ollut toinen, koska Mioja taas löytyy Suomesta alle 1065 kappaletta. Etunimi on periaatteessa täysin Eiran ideoima, mutta mä en sitä tuominnut yhtään. Voi olla, että mä vaikutin joltain osin vain siihen, että pojasta ei tullut Mio vaan juurikin Miio. Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että nimi kirjoitetaan yhdellä vokaalilla, mutta lausutaan kahdella – ei siis millään pahalla ketään kohtaan. 

Annettiin ihmisille mahdollisuus arvailla nimeä ja välillä tiputettiin pieniä vinkkejä. Neljä kirjainta ja alle 400 kappaletta Suomessa, eikä kukaan arvannut sitä oikein – tavallaan. Kerran kävi lähellä kun Eiran isä kysyi "onko sun nimi Mi(i)o?" ja me molemmat pysähdyttiin niille sijoillemme ja sanomatta mitään ihmeteltiin, että miten se sen tiesi? Hetki sen jälkeen se perui mietteensä, koska "Siinä on kyllä vaan kolme kirjainta, että ei se ehkä se ole.." Se lausui sen selvästi Miio, eikä Mio, joten oltiin varmoja siitä, että kiinni jäätiin. Muutoin kaikki arvaukset on aina mennyt liki metsään. Milo ja Miro on toki myös käynyt lähellä.

Mä en ollut kuullut koko nimeä ennen kun Eira sitä ehdotti. Tai olen voinut sivukorvalla jossain yhteydessä kuulla, mutta en ole koskaan rekisteröinyt sitä aivooni. Mutta hyvin paljon pidän nimestä ja sen harvinaisuudesta. Ja pidän siitä, että se kirjoitetaan samalla tavalla kun se lausutaan.

Toinen nimi Oiva. Se tulee aivan puhtaasti mun suvusta, papalta. Olen hyvin onnellinen siitä, että Eira hyväksyi sen, koska musta oli jotenkin tosi tärkeää saada se nimi mukaan. En osaa sitä ehkä sen paremmin selittää, mutta se oli lähes ensimmäinen nimi minkä halusin. Yleensä suvuissa on toisia nimiä, jotka lähtee jatkamaan matkaansa isältä lapselle ja lapselta lapsenlapselle ja näin, mutta mä en jotenkin osannut omia Kalevia meille. Kalevi matkustaa tällä hetkellä sukupuun toista oksaa pitkin, mutta mulle oli ehdottoman tärkeää saada joku nimi suvusta jatkamaan matkaansa täältä minun oksastani. 

Tän nimen suhteen mulla oli myös pelkoja. Mä jostain syystä ajattelin, että se jotenkin tuomitaan. En tiedä miksi, joten älkää kysykö. Mä pääosin kuitenkin ajattelen tämän arvostuksena juuriani kohtaan, jota se siis ihan puhtaasti onkin.

Ja sitten siellä on tosiaan kolmantena nimenä vielä Eemeli. Siihen ei liity taas mitään sen syvällisempää tarinaa, mutta se iski muhun heti kun Eira sanoi sen ääneen. Mä halusin sen siltä seisomalta meidän toisen pojan nimirimpsuun. Kääntelin jossain vaiheessa sen jopa niin, että Eemeli olisi ollut ihan ensimmäinen nimi, koska pidin siitä niin paljon. Eemeli Oiva Miio tai Eemeli Miio Oiva ei ole yhtään niin sointuva, joten ei sitä voi vaan kääntää. Nimi varmaan kolahtaa muhun Vaahteramäen Eemelin takia, joka oli jossain vaiheessa omaa lapsuutta todella hyvää iltalukemista. Ja mikäänhän ei estä mua kutsumasta poikaa Eemeliksi jos haluan, koska se kuitenkin on siellä sen nimessä.

Ja nyt kun mainitsin tosta sointuvuudesta, niin se on ollut meille myös tärkeä aspekti. Me haluttiin molempien poikien kohdalla, että nimet on kokonaisuudessaan helppo sanoa. Max Venni Antero ja Miio Oiva Eemeli. Ne on ihan eri nimet, mutta niissä on silti paljon samaa ja hyvin paljon ajatusta mukana. Miettikää nyt ja asetelkaa noi nimet jotenkin eri järjestykseen. Ei ne vaan toimi muutoin, vai oletteko eri mieltä kanssani?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Piti ihan tuoda tuolta Instagramin puolelta tuo eilinen julkaisu tähän vielä jatkoksi. Ihan vaan siksi, koska mä voin. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olisin voinut lisätä kuvan siitä hetkestä kun Miiolla oli vielä kastemekko päällä. Se olisi ollut kiva, koska siis siinä samaisessa mekossa on kastettu minutkin, sisarukseni, liki kaikkien sisarusteni liki kaikki lapset ja kaikki. No ei kaikkia, mutta siis ainakin kaikki mainitsemani meidän suvusta. Ja siis tietenkin siinä kastettiin melkein pari vuotta sitten myös Max. Se on tärkeä mekko ja mä toivon, että se säilyy ehjänä ja suvussa vielä pitkään! Oma oletukseni tällä hetkellä on, että se lähtee kulkemaan toista oksaa pitkin eteenpäin, eikä Maxin tai Miion mahdollisia jälkeläisiä enää kasteta samassa mekossa. Voi olla myös, että olen väärässäkin. Enhän minä mitään kristallipalloa omista. Enkä edes tiedä miksi aloin tämmöistä asiaa spekuloimaan tässä?

Pakko vielä ihan erikseen mainita, että mulla on meinannut tässä silmäkulmat kostua useaan otteeseen yhdestä lahjasta, joka on kyllä enempi ehkä ele, joka tapahtui eilen. Mun ehdoton valinta kummiksi oli siskonlapsi, joka on siis joskus silloin kun itse olin teini-ikäinen, ollut syy mun vauvakuumeelle. Se oli silloin jo ihan ykköstyyppi. Sen jälkeen on vielä käynyt ilmi, että se on ykköstyyppi monella muullakin tavalla ja meillä on joku semmonen hassu yhteys. Mutta siis tämä ykköstyyppi toi Miiolle, kummipojalleen, ristiäislahjaksi oman rippiristinsä. Ja siis.. En yhtään vähättele muidenkaan tuomia lahjoja tai ajatuksia niiden takana, mutta toi meni mulla vaan ihan täysillä tunteisiin.

Kiitos vielä täältä käsin paikan päälle päässeille, etänä tilannetta seuranneille ja muutenkin kaikille, joille tämä jotain merkitsee ja on sen jollain tavalla ilmaissut. Eilinen oli ihan huippupäivä ja nyt meillä kaikilla on suuri ilo kutsua meidän poikaa nimellä Miio – tai Eemeli.


Olin jo lopettelemassa tätä merkintää, mutta haluan sanoa vielä jotain. Mä olen haaveillut pitkään siitä, että otan Maxista tatuoinnin. Mulla on ollut ideakin valmiina jo kauan. Nyt Miion tultua myös meidän elämään niin tottakai haluan myös Miiosta tatuoinnin. Ja mä haluan nyt esitellä luonnoksen teille, koska se on ehkä aika hieno. Itse olen sen suunnitellut, joten kyllähän se nyt on hieno!

Mä toivon, että tämä tatuointi joskus koristaa mun käsivarttani. Ehkä joitain rajoja voisi vielä hitusen siistiä, mutta muuten tämä on kyllä puhdasta kultaa. Ja siis noi jalanjäljet on oikeasti poikien ensimmäisistä jalanjäljistä mitä niiltä on koskaan otettu. Ei ne ehkä näytä enää aidoilta jalanjäljiltä kun niihin on niiden nimet tungettu, mutta asento ja varpaat on piirretty suoraan läpi. Ja ne tulee luonnollisessa koossa tietenkin iholle. Maxin jalanjälki 8,2 cm ja Miion 8 cm pitkä.

Ja nyt ei mulla muuta! Seuraavaan kertaan siispä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Inhoan itseäni epäonnistujana

Mulla ei ole tarpeeksi tunteja vuorokaudessa. Eikä mulla ole sen puoleen motivaatiotakaan. Tänään mietinkin, että mistähän niitä semmosia saisi hankittua? Kärsin taas huonosta itsetunnosta, koska yksi valinta on johtanut toiseen ja se näkyy heti vartalossani. Haluaisin löytää sen saman motivaation, joka mulla oli muutamia vuosia sitten! Tuntuu vaan kuitenkin aina siltä, että tulen aina palaamaan vanhaan ja olemaan tämä vanha lössähtänyt minä.

Mistähän sitä löytäisi lisää tunteja vuorokauteen? Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että tunnit ei yksinkertaisesti riitä siihen kaikkeen mitä haluaisi keretä tekemään. Rehellisesti mä olen aika varma, että syyllinen on oikeasti taas kerran organisointi; käytän tunteja periaatteessa hieman huonosti.

Seuraavaksi kysyn, että mistähän sitä saisi nyt taas tarvittavan motivaation? Mun on pitänyt aloittaa jonkinlainen liikunta tässä jo pitkään. Olenko aloittanut? No, välillä saatan tehdä jotain, mutta mistään ei tule mitään pysyvää harrastetta. Kirjotin sillon joskus siitä, että pitäisi alkaa kävelemään. Kävin kerran kävelemässä, ehkä toisenkin kerran, mutta sitten se taas jäi. Niin ja tosiaan, jep, se oli heinäkuussa kun kirjottelin aiheesta.. Heinäkuusta on tultu rutkasti eteenpäin, mutta edelleenkään en reippaile.

Te taas kysytte, että mistä nyt oikein kiikastaa? Niin, mua alkoi eilen ärsyttämään ihan suunnattomasti kun kokeilin vaatteita ristiäisiä varten. Se paita, joka mulla oli Maxin ristiäisissä.. No, se oli jonkinlainen banaaninkuori mun päällä. Ei edes ihonmyötäinen, vaan pikemminkin se jopa piti mun mahaa ns. kasassa. Todella epäsiistiä, että nappien väleissä pullisteli taas se ainainen möhömaha. No, on mulla muitakin siistejä paitoja, onneksi, ajattelin. Vaan kun ei, ei ja ei. Aina joku jossain päin puristaa ja litistää. Sain silloin Maxin ristiäisiin hankittua kauan haaveilemani semmosen juhlaliivin, tykkäsin siitä todella – tykkäisin siitä edelleen todella! Nyt kokeilin sitä päälleni ja napit hädin tuskin ylsivät kiinni. Se oli ennemminkin korsetti. Ja siis kun mua suututtaa! Mä en inhoa itseäni lihavana, huomioikaa se, mutta mä inhoan itseäni epäonnistujana. Kerta toisensa jälkeen kun saan itseni jopa ihan itseäni miellyttävään kuntoon, niin onnistun taas pilaamaan sen täysin. En osaa pitää kiinni mistään urheilusta tai terveellisistä ruokavalioista. Pätkäpaastokin on jäänyt nyt hyvin pitkältä ajalta toteutumatta..

Mä huomaan olevani taas se sama laiska höttöä ahmiva möhömaha. Tai no en edes sano, että nykyään söisin mitenkään erityisen paljon, joten periaatteessa tässä ei ole ihan kaikki vielä menetetty. Vaan kun kokoaika mennään huonompaan ja huonompaan suuntaan, ja pitäisi oikeasti osata toimia nyt ja tehdä se käännös parempaan suuntaan – taas kerran. Mutta kun en osaa. Ja takaraivossa ajatus siitä, että epäonnistuuhan se taas kuitenkin. Mä periaatteessa viihdyn tässä elämäntilanteessa, mutta sitten en taas osaa olla onnellinen siitä miltä taas näytän, koska se muistuttaa epäonnistumisesta, tai miten paljon jaksan päivän aikana tehdä asioita.

Ja siis mihin tarvitsisin niitä mainitsemiani lisätunteja? No tietenkin juuri siihen, että mulla olisi aikaa myös huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Meidän vuorokaudet koostuu aika paljolti siitä, että herätään, pidetään lapset tyytyväisinä päivän ajan, pistetään lapset nukkumaan ja siirrytään itse nauravien nakkien kanssa sänkyyn katsomaan televisiota. Joo, nauravat nakit on tällä hetkellä ongelma. Tai ei ehkä suoranaisesti ne, mutta niiden kanssa kuluva majoneesi. Päivällä syön pääsääntöisesti ihan sopivia annoksia ja sopivan usein, mutta illalla meidän on pakko aina ottaa sänkyyn mukaan jotain ei välttämättä kovin terveellistä mutustettavaa. Mutta nyt ei pitänyt puhua nakeista tai muustakaan hötöstä, vaan siitä puuttuvasta ajasta. Me molemmat keskitytään päivän mittaan oikeestaan vaan lapsiin ja mahdolliset tyhjät välit täytetään helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli kännykällä. Tai väittäisin kännykän olevan taas enempi mun ongelma, Eira varmasti käyttää semmoset hetket paljonkin fiksummin. Meille molemmille tuntuu olevan vaikeaa irrottautua arjesta ja ottaa semmonen hetki omille jutuille. Ei me kumpikaan harrasteta oikeastaan mitään urheilullista. Me lössähdetään täällä vaan kumpikin, vaikkakin Eira tekee senkin paremmin – eli turpoamatta. Mulle itselleni kaikki huonot valinnat kertyy heti kyllä rasvan muodossa kehoon.

Ja siis kun mulla olisi tosi hyvät lähtökohdat taas tehdä parannus. Mä en lotraile alkoholin kanssa, enkä ole palannut ylensyöjäksikään. Mä en vaan yksinkertaisesti liiku tarpeeksi, jotta kuluttaisin ylipäätään yhtään mitään. Mun siis vaan yksinkertaisesti pitäisi löytää se motivaatio ja aika sille liikkumiselle. Periaatteessa siis vain motivaatio, koska aikahan löytyy kyllä motivaation myötä, siitä olen varma.

Mutta tiedättekö mitä? Kun mä mietin sitä, että mä haluaisin lähteä taas käymään vaikka hölkkälenkeillä.. Mun pää ei anna mulle mahdollisuutta enää lähteä nollasta, vaikka sitä mun kunto tällä hetkellä varmasti on. Mun pää on sitä mieltä, että jatketaan siitä mihin silloin joskus esihistoriassa jäätiin; eli suoraan vaan hölkälle ja mahdollisimman pitkiä lenkkejä kerralla. Mä tiedän, että mun pitää aloittaa kevyesti ja hitaasti, mutta samaan aikaan se on viimeinen asia mitä haluan. Alatteko jo uskomaan hiljalleen sen, että mun pää on oikeasti mun pahin vihollinen? Ja samaan aikaan kai mun paras ystävä? Mun pää osaa kuitenkin lannistaa paremmin kuin kannustaa, ja se on ehkä mun isoin ongelma. Mun kuntoiselle ihmisellehän riittäisi sekin, että lähtisi ihan vaan kävelemään; 30-60 minuuttia reipasta kävelyä päivässä alkuun olisi varmasti ihan hyvä ja toimiva ratkaisu. Ja vaikka ei edes päivittäin, niin vaikka edes joka toinen päivä.

Mä en tiedä. Mä aina haaveilen juoksumatosta, mutta ne on kalliita ja isoja vempaimia. Oon kuitenkin sitä mieltä, että se on matalimman kynnyksen urheilumuoto. Voi kävellä, hölkätä tai juosta kotona. Sitä en lähde ostamaan, koska en tiedä riittääkö mulla siihen motivaatio ja aika. Meille tuli yksi toinen matalan kynnyksen urheilumuoto; meidän porukoiden kuntopyörä. Mutta rehellisiä jos ollaan, niin sekin on jäänyt oikeastaan autotallin tukkeeksi.. Mä ajattelin, että mä tykkäisin sillä taas vedellä matkoja, mutta tässä on juurikin tämä oman ajan ottamisen vaikeus. Se on vaikea sanoa sille toiselle, että "ehditkö hoitamaan lapsia vaikka 30 minuuttia jos käyn tekemässä nopean lenkin kuntopyörällä?" Miksi se on niin vaikeaa? Käyttää sitä päivän myötä monta 30 minuuttista paljon paljon turhempaankin. Silloin sitä kyllä ollaan tavallaan käytetävissä, mutta autotallissa sitä olisi tavallaan ei niin käytettävissä.. Ehkä siksi se on vaikeampaa. Haluaa tavallaan kai kokoaika olla hyödyksi, vaikka ei sitä rehellisesti lainkaan edes olisi.


Mä tiedän, että teitä kyllästyttää lukea tästä aiheesta. Mua välillä kyllästyttää ylipäätään kirjoittaa tästä. Mä aina tulen tänne tsemppaamaan itseäni ja kertomaan kuinka aion taas kerran ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta mitään ei vaan tapahdu. Haluaisin löytää sen motivaation minkä löysin silloin joskus 2015-2016 ja seuraavan kerran kunnolla 2019-2020. Mä jaksan puskea itseni omasta mielestäni hyvään kuntoon, mutta sitten se jotenkin muuttuu niin itsestäänselväksi, että yhtäkkiä huomaan palanneeni vanhoihin tapoihin. "Nyt kun sain itseni tähän kuntoon niin kyllä se pysyy ilman isompia ponnisteluja."

Ärsyttää olla tämmöinen epäonnistuja. Haluaisin hyvään kuntoon ja pysyä siellä. Haluaisin, että joku urheilumuoto joskus veisi mut mukanaan niin, että mulle muodostuisi jonkinlainen urheilullinen harrastus. Mulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista – jos kesäisin pyöräilyä ei lasketa. Ja tosiaan kun tosta pyöräilystä tykkään, niin minkä takia kuntopyörään tarttuminen on sitten taas niin pirun vaikeaa?

Mä muistan miten paljon parempi mun oli olla aikoinaan kun sain sen 25-30 kiloakin pois itsestäni. Nyt väittäisin, että olen saanut ainakin 10-15 kiloa takaisin tässä muutaman vuoden aikana, ellen sitten jopa taas tuota kaikkea. Mä haluaisin sen fyysisesti ja henkisesti paremman olon takaisin. Haluaisin pystyä taas katsomaan itseäni peilistä ja toteamaan, että perhana, sähän näytät hyvältä mies!

Mä en nyt rupea lupailemaan mitään, koska mä en jaksa taas pettyä itseeni. Mä yritin lähinnä hakea tällä tekstillä itselleni syitä ja sitä motivaatiota, mutta ainakaan toistaiseksi en ole lähdössä lenkille. Hemmetti. Ehkä mä vielä jossain vaiheessa sisäistän tän kirjoittamani tekstin kunnolla ja saan tästä sen vaadittavan motivaation. Ken tietää? Toivon kovasti, että muutos tapahtuisi kuin itsestään, jotta sillä olisi kauaskantoisemmat siivet. Itsensä pakottaminen ja puskeminen eteenpäin on varmin tapa epäonnistua lopulta.


No, tämä oli tämmönen. Tänään on meidän toisen pienen pojan ristiäiset, joten täytynee kai mennä valmistautumaan jollain tavalla niihin. Ehkä vielä sovitella erilaisia vaatteita päälle ja murista omalle peilikuvalleen. No en kyllä viitsi, rupesi ärsyttämään jo valmiiksi. Ristiäiset ei ärsytä, mutta se ärsyttää, että joutuu olemaan siellä esillä ja mahdollisesti kuvattavana tämän näköisenä. Joo, huomaatte varmasti, että tämä on taas hyvin vahvasti mennyt meikäläisen itsetuntoon.. Mutta niin se vaan menee kun huomaa tehneensä työtä turhan takia.

Pahoittelut nyt tämmöisestä. Mulla on mahdollisesti jonkinlaista tiedostamatonta stressiä ja se purkautuu nyt tällä tavalla ulos. Tai eihän se kaikki ole tiedostamatonta; tottakai mua vähän jännittää ja stressaa tämäkin päivä. Huomenna voi olla, että olen jo paljon tyytyväisempi itseeni, vaikka en sitä tällä hetkellä uskokaan.

Se on kuitenkin seuraavaan kertaan! 

Terveisin,
Vesa-Matti

Kuvat ovat tärkeitä

Haluttiin Maxin vauvakuvat yksien kansien väliin, joten saatiin vihdoinkin aikaiseksi ifolor-kirja. Tahdotaan tehdä siitä vuosittainen tapa, koska kuvat täytyy saada hyvään talteen. Ja kun puhutaan kuvista, niin puhutaan kuvista sitten ihan kunnolla. Ja kun kuvista puhutaan, niin puhutaan myös niiden säilytyksestä ja säilytyspaikoista. Ja niiden rikkoutumisestakin. Lopussa vielä pieni narina niin-sanan käytöstä, jota en oikein ehkä täysin hallitse.

Me tehtiin Maxin ensimmäisestä vuodesta ifolor-kirja. Se oli siis yllättävän hauskaa hommaa, koska siinä sai selailla Maxin vauvakuvia ja samalla kerätä parhaat kuvat yksien kansien väliin. Vaikein homma oli löytää kaikki kuvat, koska on tullut tehtyä sen verran sekavia kansioita ja sen lisäksi Eiran puhelimen hajoamisen myötä joitain kuvia puuttui. Niitä sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa pitkin kaikkia keskusteluita, että josko niitä olisi lähetelty ajansaatossa jonnekin ja ne sieltä saisi vielä talteen. No, löydettiin lopulta parhaat mahdolliset kuvat ja nyt se kirja on tilattu! Olisipa se jo valmis, jotta pääsisin näkemään miltä se näyttää livenä! Ja siis ette tiedäkään kuinka tyydyttävää oli sommitella niitä kuvia sinne kirjaan ja saada sivuista juuri sellaiset kun itse haluaa. Mä oon ihan pöhkönä sommitteluun, jos ei ole tullut teille vielä selväksi missään aiemmin.

Päätettiin, että tehdään tästä kirjasta tapa. Joka vuosi kerätään molemmista lapsista kuvat vuoden ajalta (synttäristä synttäriin) ja niputetaan ne yksien kansien väliin. Niin kauan tietenkin kun lapset suostuu olemaan kuvattavana, koska eihän me sitten enää voida kun ne päättää, että mitään kuvia ei oteta tai niputeta mihinkään kirjaan. Toivottavasti sitä ei ihan pian tapahdu, koska haluan kaksi ainakin 18-osaista kirjasarjaa pojista. Onhan ne kirjat sitten kiva muisto meille ja heille itselleenkin, jos joskus oppivat arvostamaan tommosia muistoja. Se voi olla, että sitten joskus tämmöset kirjat on muinaisjäänne, eikä sen ajan nuoria enää kiinnosta semmoset.


Tota kirjaa niputtaessa tuli tosiaan tutkittua tietokoneelta kuvia. Oon ajansaatossa vaan tehnyt kansioita nimellä "puhelimen_tyhjennys_päivämäärä" ja heittänyt kaikki edellisen tyhjentämisen jälkeen otetut kuvat aina sitten sinne. Vuodesta 2015 niitä kansioita oli tähän päivään mennessä kertynyt jokunen, väittäisin noin pariakymmentä. Mulla ei ole enää tarkkaa lukua, koska aloin käymään niitä kansioita läpi ja tein vielä useampia kansioita paremmilla päivämäärillä. Mulla meni noin tunti plärätä parin vuoden kuvat, tehdä jokaiselle kuukaudelle oma kansionsa ja siirrellä kuvat fiksumpaan järjestykseen. Tähän mennessä olen järjestellyt 01.2021-10.2022 väliseltä ajalta 6119 tiedostoa, yhteensä 41 gigatavun verran. Nyt jokainen saa ihan pienen hetken aikaa miettiä, että kuinka paljon mun puhelimen tyhjennys -kansioissa on yhteensä kuvia.

Mä katsoin ensin jotenkin jostain syystä väärin ja kerroin kaikille, että mun koneella on yli 18 000 kuvaa yhteensä! Niinpä, aika hullu määrä olisi ollut jos olisi ollut totta. Totuus on kuitenkin se, että mun koneella on kaikenkaikkiaan puhelimella otettuja kuvia yli 27 000. Tarkka määrä 27 781 tiedostoa, 91,3 gigatavua.

Rupesin miettimään, että minkä takia parin viime vuoden ajalta otetut kuvat vie noin paljon enemmän tilaa, mutta sitten muistin; ei tuolla olekaan pelkkiä kuvia. Mä olen laittanut videot tietenkin näihin samoihin kansioihin ja tietenkin parin viime vuoden aikana on tullut enemmän otettua myös liikkuvaa kuvaa (koska lapset). 2021 ja 2022 vievät keskenään melkein saman verran tilaa kun 2015, 2016, 2017,2018, 2019 ja 2020. En tiedä miksi nämä vuosiluvut piti eritellä näin, mutta tulipahan tehtyä. Ajattelin taas jotenkin vaikeesti ja toimin näin.

Mulla on siis aikamoinen työmaa vielä tässä kuvien järjestelyssä, mutta kun sen kerran tekee niin sittenpähän se on tehty. Tässä on vaan matkan varrella syntynyt pelko; mitä jos tää mun ulkoinen kovalevy hajoaa? Mä menetän kaikki kuvat, videot ja muutkin tiedostot mitä tuolla säilytän. Mä en ole koskaan perehtynyt pilvipalveluihin, mutta ehkä pitäisi alkaa perehtymään? Toistaiseksi kuitenkin ajattelin hommata ainakin yhden vara-kovalevyn, jonne siirrän kaiken myös talteen. Jos yksi menee rikki niin sitten on ainakin toinen vielä. Noi kuvat on kuitenkin sen verran arvokkaita muistoja, että pitäisi varmasti hommata kolmaskin kovalevy, jotta olisi vielä varmemmassa tallessa.


Mulla on nimittäin joskus mennyt ulkoinen kovalevy rikki ja mä muistan vieläkin kuinka paljon se sattui. Sattuu vieläkin kun muistelee. Silloin multa hävisi kaiketi kaikki ennen vuotta 2015 otetut kuvat – ja paljon paljon muuta. Musta olisi hirveen kiva tänäkin päivänä vielä selailla niitä kuvia, mutta niitäpä ei tosiaan enää ole, ei missään. Niistä ei ole mitään ifolor-kirjaakaan. Tokihan niissä kansioissa olisi ollut vaan nuoren Veskun toilailuja, mutta ne olisi silti ihan kiva olla tallessa. Mä kumminkin tykkään toisinaan harhailla muistoissa, joten olisi kiva jos olisi myös jotain konkreettista materiaaliakin. Onhan niitä internettiin joskus ladattu, mutta vain muutamia ja vain ns. parhaat – se kaunisteltu totuus.

Ennenhän oli kaikki paremmin, eikö? Kuvattiin filmikameralla filmirulla täyteen, lähetettiin teetettäväksi ja saatiin valokuvia. Siis ihan oikeita valokuvia! Ne sitten säilöttiin parhaaksi katsomallansa tavalla ja ne on olemassa toisilla vieläkin. Vaan kun on kovalevy, johon siirretään kuvat puhelimelta ns. talteen, niin ei tarvitse kuin pieni kolhaisu tai jotain ja kaikki on poissa. Pala omaa historiaa tiessään. Tai no siis kuvat siitä, ei se historia itsessään.

Ja siis saisihan nykyäänkin teetettyä noita kuvia, vaan kuka jaksaa? Että ehkäpä tässä nyt on kyse sitten ihan puhtaasti vaan omasta saamattomuudesta. Ennen sulla oli filmirulla, jonka kanssa sä tarkkaan mietit, että mitä kuvia otat ja kuinka monta tietystä kohtaa. Nykyään kun kuvien ottaminen on niin helppoa niin sitä tulee räpsittyä samasta kohtaa se kymmenenkin otosta, jotta löytyisi varmasti edes se yksi onnistunut. Tokihan ne kuvat voisi käydä siinä hetkessä sitten läpi ja poistaa epäonnistuneet, mutta en minä semmoista jaksa. Se on ehkä suurin syy sille, että minkä takia noita kuvia ylipäätään tuolla ulkoisella on noin paljon.. Jos jokaisesta kohdasta on rätkitty se kymmenenkin otosta niin eihän tuolla ole kuin joku 2700 kuvaa käytännössä. Ei vaan, kyllä siellä on paljon enemmän, en mä ihan kamalasti yhdestä kohtaa kuvia ota, mutta toisinaan tulee niinkin tehtyä. Mutta siellä varmasti on myös hyvinkin turhanpäiväisiä otoksia seassa paljon.


Kaikesta tästä koheltamisesta on kuitenkin tässä matkan varrella opittu. Enää mulla ei ole pystyyn asennettavaa ulkoista kovalevyä, enkä nykyään muutenkaan halua edes koskea tohon ulkoiseen kovalevyyn kovin usein – vain jos on pakko. Ja vaikka varjelen tota kovalevyä aika hanakasti, niin silti pitää kyllä ehdottomasti hommata sen rinnalle toinen säilytyspaikka – jonka itseasiassa taidan ostaa iskältä, koska sillä ylimääräisenä yksi kovalevy on. Ja jos jossain vaiheessa onnistun jostain vielä löytämään tarpeeksi isoja muistitikkuja tai jotain, niin ehdottomasti vielä kolmanteenkin paikkaan kuvat, tai siis tiedostot, talteen.

Tässä kun sitä vanhaa rikki mennyttä ulkoista kovalevyään kokoaika muistelee, niin se alkaa vaan sattumaan enemmän ja enemmän. Mua ei haittaa, että sen mukana meni melkein toista sataa leffaa ja toista tuhatta biisiä, koska ne oli laittomasti ladattu. Rikos on toivottavasti vanhentunut jo, enkä saa tästä enää mitään pahaa niskaani – sen kovalevyn rikkouduttua en ole enää edes kyseistä aktiviteettia harrastanut ollenkaan. Ehkä se oli siispä jopa opetus, että älä lataa laittomasti tai saatat menettää kaiken muunkin. Anteeksi silti kaikki keneltä laittomasti nuorena vein mahdollisia tuloja. Mua harmittaa lähinnä se kaikki muu mitä siellä kovalevyllä oli. Mä niihin aikoihin jo piirtelin tietokoneella paljon ja ne piirustukset oli ulkoisella.. Ja siellä oli kaikki Windows live messenger -keskustelulokit tallessa. Miettikää miten kiva olisi tänä päivänä lukea, että mitä kaikkea sitä on silloin joskus jonkun kanssa jutellut.. Tai no, ne lokitiedostot olisi kyllä niin pitkiä, että ei niitä lukisi sikakaan vinkumatta alusta loppuun.

Säilökää siis tiedostonne kunnolla, olkoon tämä opiksi muille. Ja itselleni toki jatkoa ajatellen, koska tiedän hyvin selvästi miten paljon harmittaa menettää tärkeitä tiedostoja.


Tänne loppuun on pakko kirjoittaa, että mä en oikein tiedä miten niin-sana toimii. Jos te olette niin tarkkoja pisteistä ja pilkuista kun mitä minä yritän olla, niin te huomaatte toisinaan mun käyttävän pilkkua ihan väärin. Niin-sanan eteen ei ilmeisesti aina kuulu pilkkua, mutta mulla se tuntuu sinne tulevan aina automaattisesti. Mä luen tätä tekstiä samalla kun mä tätä kirjotan, joten mä yritän tehdä tästä mahdollisimman selkeälukuista itselleni, jotta se olisi selkeälukuista myös teille. Mun mielestä pilkku niin-sanan edessä on usein tosi hyvä ratkaisu. Yritän opiskella miten tämä toimii ja toivottavasti osaan jatkossa kirjottaa siltäkin osin paremmin. Koen, että olen suhteellisen hyvä kirjoittaja jo, mutta silti mietin pitäisikö tätäkin varten vielä käydä jonkinlainen koulutus, jotta saisi tästäkin ns. kaiken ilon irti.

Nyt ei mulla muuta, seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Uusi ulkoasu on saapunut!

Tein blogin ulkoasusta omasta mielestäni selkeän, jotta lukijat viihtyisivät sivulla vaikka hetken edes pidempään. Tässä merkinnässä käyn oikeastaan vaan läpi mitä olen ulkoasulle tehnyt, miten olen sen tehnyt ja miksi ihmeessä olen toiminut näin. Merkintä sisältää "maallikon" korvaan aika paljon liirumia ja laarumia, joka ei ehkä kaikkia tosissaan kiinnosta. Lopussa vielä lievä raivokohtaus tämänhetkisestä koulutuksesta.

Tervetuloa te vanhat ja mahdollisesti myös uudet lukijat minun uuden ulkoasuni pariin. Tää on suunniteltu nyt silleen, että olen yrittänyt tulla teidän housuihinne.. Tuota.. Siis asettua teidän saappaisiinne! Niin, kyllä, asettua teidän saappaisiinne. Pahoittelut tosta möläytyksestä, se oli ensimmäinen asia mikä tuli mieleen ja en viitsinyt sitä enää huumoriarvonsa takia pyyhkiäkään. Seisoin tämän blogin edessä teidän saappaat jalassa, mietin hartaasti miten lukijat tätä sivua käyttää ja sitä kautta sitten yrittänyt tehdä tästä mahdollisimman selkeän ja helppokäyttöisen. Tai en tiedä miten tästä olisi tullut helppokäyttöisempi, mutta.. No, tein jotain.

Ennenhän tämä oli jaettu käytännössä kolmeen lohkoon. Oli vasen lohko, jossa oli jotain tietoa minusta ja joitain widgettejä – eli siis tommosia laatikoita, jotka sisältää jotain asiaa. Sitten oli keskimmäinen lohko, joka sisälsi otsikot, päivämäärät ja sitten tietenkin kaiken tämän tekstin. Oikea lohko taas piti sisällään enemmän sisällöllisiä juttuja, kaiketi. Nyt tämä sivu on enää kaksi lohkoa, vasen ja oikea. Vasemmalla on kaikki tiedot mitä voit täältä tarvita ja oikealla on tämä kaikki sisältö mitä te tulette tänne lukemaan.

Miksi ja miten päädyin tähän? Tää blogi on kuitenkin ihan alusta asti ollut kolmilohkoinen, joten olihan tämä aika massiivinen muutos. Kun mä yritin katsoa blogini ulkoasua lukijan silmin, niin mulle tuli ensivilkaisulla liikaa tavaraa näkökenttään. Siinä oli käytännössä siis kaikki mahdollinen heti saatavilla. Tokihan sen voi ajatella myös hyvänä, mutta nyt kun mä mietin sitä ihan ajan kanssa niin se rupesi mua enemmänkin ahdistamaan. Nyt kun blogi on enää kaksilohkoinen, niin tässä ei tule semmosta ähkyä heti. Ensisilmäyksellä näet kirjoittajan, eli minut ja pätkän tekstiluetteloa – toki uusimman blogimerkinnän ja blogin logonkin. Se ei kuitenkaan ole liikaa, ei mun mielestä. Ensivilkaisun jälkeen kun sä lähdet lukemaan blogimerkintää niin sulle aukeaa vasemmassa laidassa kokoajan jotain uutta. Toki se voi aiheuttaa silmien hyppimistä tekstistä toiseen, mutta olisi se tapahtunut vanhallakin ulkoasulla. En tiedä mitä yritän selittää, mutta mun mielestä tämä blogi on nyt paljon selkeämpi.

Ulkoasun värimaailma on periaatteessa toteutettu semmosella mallilla kuin 60/30/10. Ja sitten taas ei. Se oli kuitenkin semmonen ajatus mitä tavoittelin, mutta otin tänne silti käytännössä yhden enemmän värejä kun oli tarkoitus. Valkoinen on kuitenkin se perusväri, jonka pitäisi olla toi hallitseva 60 %. Sitten on tämä kiva sininen, joka periaatteessa valtaa sen noin 30 % kaikesta sisällöstä. Ja kyllä, kaikessa on käytetty samaa sinisen sävyä, mutta olen vähän muokkaillut sen läpinäkyvyysasteita, joten se sama sininen on hieman eri sininen joka puolella. Jotkut voisi ajatella, että se viimeinen 10 % on musta, mutta sitä mä en ajanut takaa. Viimeinen väri on yleensä siis jonkinlainen, hmm, korosteväri? Tämä väri on semmonen beige, joka löytyy jokaisesta blogimerkinnästä kun vierittää tätä blogia alaspäin. Se tulee himmeenä pohjaväriksi ilmoittamaan, että olet lähenemässä merkinnän loppua ja sen jälkeen allekirjoitus on vielä alleviivattu tällä samalla värillä. Nerokasta, minä sanon.

Mutta voi pojat.. Kyllä minä taas säädin! Jos toi edellinen pätkä ei ollut vielä tarpeeksi liirumlaarumia teille, niin nyt tulee sitten senkin edestä. On se hitusen liirumlaarumia vielä itsellekin, mutta ymmärrän nykyään jo jotain. Mulla oli täällä siis semmonen ajansaatossa muodostunut css-tiedosto, tyylisivu tai joku tämmönen, mitä muokkaamalla sain tästä ulkoasusta aina piirun verran erilaisen. Se on siis täynnä koodia, jota mun on täytynyt tässä opetella matkan varrella. Tällä koodilla voi oikeastaan täällä vaikuttaa vaan tän blogin ulkoasuun, en tiedä onko siitä muuten mitään hyötyä missään. Vanha ulkoasu sisälsi semmoisen noin 20 sivua (A4) erilaisia koodirimpsuja. Mitä tein tämän uuden ulkoasun kanssa? Mä alotin ihan puhtaalta pöydältä. Kopioin talteen vanhan sivupohjan ja rupesin hallitusti luomaan tätä uutta ulkoasua bloggerin tarjoaman sivupohjan päälle siis tyhjästä. Käytännössä tyhjästä. Mä voin kiinnostuneille tuoda tähän yhden lainauksen tuolta css-tiedostosta.

#Profile1 .widget-content {
padding-top: 20px;
padding-bottom: 16px;
}

.profile-data a {
background-size: 0px;
padding-left: 0px;
text-transform: uppercase;
}

.profile-img {
background: white;
border-radius: 30px;
border: solid 1px rgb(84, 186, 185, 0.1);
}

Esimerkiksi siis tämä koodi tässä. Tällä mä olen saanut ton mun profiilikuva-laatikon näyttämään juuri tuolta. Jokainen viiva ja syvennys on tehty hyvin tarkasti harkiten. Mä olisin voinut myös jättää noi kaikki vasemman palstan laatikot samallaisiksi, mutta mä koin jotenkin tarpeelliseksi muuttaa niitä hieman yksilöllisemmiksi, jotta selaaminen olisi kai mukavampaa. En tiedä.

Ja kun tämä ei siis ole niin yksinkertaista kun miltä se kuulostaa. Mulla ei ollut missään mitään tietoa siitä, että millä nimellä mä rupean muokkaamaan mitäkin. Tai, no, olishan mulla ollut se vanha css-tiedosto, mutta jostain syystä unohdin hyödyntää sitä.. Mun on pitänyt hyvin paljon tutkia tän ulkoasun luojan, hmm, lähdekoodia tai jotain, mitä se nyt sitten ikinä onkaan. Ja vaikka sen koodin tutkiminenkin on aika helppoa lopulta, niin mun on silti täytynyt vielä käyttää omaa järkeäkin, jotta oon löytänyt joitain kadoksissa olleita asioita. Ja joo, tässä meni ajallisesti muutamien päivien ajan kaikki mahdollinen "oma aika". Tää nyt kuulostaa siltä kun yrittäisin puhua itselleni jotain mitalia, mutta.. No, antakaa vaan! No ei tarvitse, pärjään ilmankin. Mä tein sen teidän vuoksi ihmiset! Mä halusin, että te viihtyisitte paremmin täällä mun blogissani. Joten kovasti toivon, että tämä mun suuri työni oli sen vaivan arvoista, koska muuten.. No, mä en palaa enää vanhaan, joten sitten teidän täytyy vaan lopettaa lukeminen. Toki sekin on myös suuri harmi, mutta antakaa mun nyt olla ylpeä tästä työstä mitä olen tehnyt!


Mun suurin motivaattori tämän blogin ulkoasun päivitykseen oli toi koulutus. Tosiaan kun opiskelen verkkosivutuotantoa, niin ei tämmöset omat harjotukset ole pahitteeksi. Me ei olla kyllä ton koulutuksen aikana vielä kertaakaan koskettu mihinkään koodiin, että vähän sen puolesta pelottaa, että tiedänkö käytännössä enemmän kun on tarve. Tuskin. Olisin halunnut, että voin hyödyntää tätä koodia, joka selvästi kiinnostaa ja jota jo osaan.. Vaan ei. Me tehdään verkkosivuja WordPressillä – sitä en rupea teille tässä sen enempää avaamaan, että mikä se on, mutta se on juttu, jolla tehdään verkkosivuja. Ja jotta verkkosivujen tekeminen ei olisi liian helppoa, niin meillä on siellä vielä semmonen plugin (Elementor Pro), joka tekee hommasta käytännössä palapelin kasaamista. Laita laatikko tuohon, lisää laatikkoon sisältö, lisää seuraava laatikko ja näin..

Tässä on taas vaan semmonen asia, joka mua hyvin suuresti ärsyttää. Kerrankin kun mä olen koulutuksessa, joka mua oikeasti todentotta kiinnostaa, niin meidän opettaja peruu luentoja kokoaika. Meillä olisi luento joka perjantai, mutta tässä on kohta kuukausi istuskeltu ilman ainuttakaan luentoa. Ei ole tulevana perjantainakaan, tänään sain tietää. Käytään hakemassa oppimateriaali ItsLearning-sivustolta ja tehdään omatoimisesti hommia, joita opettaja meidän haluaa tekevän. Mä haluaisin, että meillä olisi luentoja! Mä haluaisin, että joku selittäisi nämä asiat mulle. Vaikka mä ne omatoimisesti toki handlaankin, niin jotenkin haluaisin, että tämä tieto menisi takuuvarmasti päähän, jotta musta voisi joskus tulla alan ammattilainen.

No, mä periaatteessa saan nyt enemmän rahaa, vaikka vaivaa mun ei tarvitse sen eteen nähdä. Mutta tässä tapauksessa se ei ole se mikä mua kiinnostaa. Mua oikeesti kiinnostaa tämä koulutus ja haluan tehdä verkkosivuja. Haluan tulla tässä hyväksi tai ainakin paremmaksi mitä olen nyt. Rehellisesti mua kiukuttaa aina joka viikko lukea, että opettaja peruu viikon ainoan yhteisen tunnin jonkun ihmeellisen syyn takia. Okei, se on ollut sairaana ja työmatkoilla, mutta silti! 

Mä opin ihan liian vähän ja mulla on koulun puolesta ihan liian vähän tekemistä. Sen takia pitää sitten koodailla omaan blogiin uutta ulkoasua. Vaikka eihän sekään toki huono ole, vai? Niin tai näin, tämä kiukuttaa minua – jos se ei siis tullut vielä selväksi.

Tämä merkintä on sikäli typerä, että jos joskus päädyn uudistamaan ulkoasua uudemman kerran niin tämä ei ole enää validi. Tällä hetkellä tämä kuitenkin on kovinkin paikkaansapitävää tietoa, joten nauttikaa vielä kun voitte. Nyt ei mulla nimittäin enää muuta! Seuraavaan kertaan.

Terveisin,
Vesa-Matti