Inhoan itseäni epäonnistujana

Mulla ei ole tarpeeksi tunteja vuorokaudessa. Eikä mulla ole sen puoleen motivaatiotakaan. Tänään mietinkin, että mistähän niitä semmosia saisi hankittua? Kärsin taas huonosta itsetunnosta, koska yksi valinta on johtanut toiseen ja se näkyy heti vartalossani. Haluaisin löytää sen saman motivaation, joka mulla oli muutamia vuosia sitten! Tuntuu vaan kuitenkin aina siltä, että tulen aina palaamaan vanhaan ja olemaan tämä vanha lössähtänyt minä.

Mistähän sitä löytäisi lisää tunteja vuorokauteen? Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että tunnit ei yksinkertaisesti riitä siihen kaikkeen mitä haluaisi keretä tekemään. Rehellisesti mä olen aika varma, että syyllinen on oikeasti taas kerran organisointi; käytän tunteja periaatteessa hieman huonosti.

Seuraavaksi kysyn, että mistähän sitä saisi nyt taas tarvittavan motivaation? Mun on pitänyt aloittaa jonkinlainen liikunta tässä jo pitkään. Olenko aloittanut? No, välillä saatan tehdä jotain, mutta mistään ei tule mitään pysyvää harrastetta. Kirjotin sillon joskus siitä, että pitäisi alkaa kävelemään. Kävin kerran kävelemässä, ehkä toisenkin kerran, mutta sitten se taas jäi. Niin ja tosiaan, jep, se oli heinäkuussa kun kirjottelin aiheesta.. Heinäkuusta on tultu rutkasti eteenpäin, mutta edelleenkään en reippaile.

Te taas kysytte, että mistä nyt oikein kiikastaa? Niin, mua alkoi eilen ärsyttämään ihan suunnattomasti kun kokeilin vaatteita ristiäisiä varten. Se paita, joka mulla oli Maxin ristiäisissä.. No, se oli jonkinlainen banaaninkuori mun päällä. Ei edes ihonmyötäinen, vaan pikemminkin se jopa piti mun mahaa ns. kasassa. Todella epäsiistiä, että nappien väleissä pullisteli taas se ainainen möhömaha. No, on mulla muitakin siistejä paitoja, onneksi, ajattelin. Vaan kun ei, ei ja ei. Aina joku jossain päin puristaa ja litistää. Sain silloin Maxin ristiäisiin hankittua kauan haaveilemani semmosen juhlaliivin, tykkäsin siitä todella – tykkäisin siitä edelleen todella! Nyt kokeilin sitä päälleni ja napit hädin tuskin ylsivät kiinni. Se oli ennemminkin korsetti. Ja siis kun mua suututtaa! Mä en inhoa itseäni lihavana, huomioikaa se, mutta mä inhoan itseäni epäonnistujana. Kerta toisensa jälkeen kun saan itseni jopa ihan itseäni miellyttävään kuntoon, niin onnistun taas pilaamaan sen täysin. En osaa pitää kiinni mistään urheilusta tai terveellisistä ruokavalioista. Pätkäpaastokin on jäänyt nyt hyvin pitkältä ajalta toteutumatta..

Mä huomaan olevani taas se sama laiska höttöä ahmiva möhömaha. Tai no en edes sano, että nykyään söisin mitenkään erityisen paljon, joten periaatteessa tässä ei ole ihan kaikki vielä menetetty. Vaan kun kokoaika mennään huonompaan ja huonompaan suuntaan, ja pitäisi oikeasti osata toimia nyt ja tehdä se käännös parempaan suuntaan – taas kerran. Mutta kun en osaa. Ja takaraivossa ajatus siitä, että epäonnistuuhan se taas kuitenkin. Mä periaatteessa viihdyn tässä elämäntilanteessa, mutta sitten en taas osaa olla onnellinen siitä miltä taas näytän, koska se muistuttaa epäonnistumisesta, tai miten paljon jaksan päivän aikana tehdä asioita.

Ja siis mihin tarvitsisin niitä mainitsemiani lisätunteja? No tietenkin juuri siihen, että mulla olisi aikaa myös huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Meidän vuorokaudet koostuu aika paljolti siitä, että herätään, pidetään lapset tyytyväisinä päivän ajan, pistetään lapset nukkumaan ja siirrytään itse nauravien nakkien kanssa sänkyyn katsomaan televisiota. Joo, nauravat nakit on tällä hetkellä ongelma. Tai ei ehkä suoranaisesti ne, mutta niiden kanssa kuluva majoneesi. Päivällä syön pääsääntöisesti ihan sopivia annoksia ja sopivan usein, mutta illalla meidän on pakko aina ottaa sänkyyn mukaan jotain ei välttämättä kovin terveellistä mutustettavaa. Mutta nyt ei pitänyt puhua nakeista tai muustakaan hötöstä, vaan siitä puuttuvasta ajasta. Me molemmat keskitytään päivän mittaan oikeestaan vaan lapsiin ja mahdolliset tyhjät välit täytetään helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli kännykällä. Tai väittäisin kännykän olevan taas enempi mun ongelma, Eira varmasti käyttää semmoset hetket paljonkin fiksummin. Meille molemmille tuntuu olevan vaikeaa irrottautua arjesta ja ottaa semmonen hetki omille jutuille. Ei me kumpikaan harrasteta oikeastaan mitään urheilullista. Me lössähdetään täällä vaan kumpikin, vaikkakin Eira tekee senkin paremmin – eli turpoamatta. Mulle itselleni kaikki huonot valinnat kertyy heti kyllä rasvan muodossa kehoon.

Ja siis kun mulla olisi tosi hyvät lähtökohdat taas tehdä parannus. Mä en lotraile alkoholin kanssa, enkä ole palannut ylensyöjäksikään. Mä en vaan yksinkertaisesti liiku tarpeeksi, jotta kuluttaisin ylipäätään yhtään mitään. Mun siis vaan yksinkertaisesti pitäisi löytää se motivaatio ja aika sille liikkumiselle. Periaatteessa siis vain motivaatio, koska aikahan löytyy kyllä motivaation myötä, siitä olen varma.

Mutta tiedättekö mitä? Kun mä mietin sitä, että mä haluaisin lähteä taas käymään vaikka hölkkälenkeillä.. Mun pää ei anna mulle mahdollisuutta enää lähteä nollasta, vaikka sitä mun kunto tällä hetkellä varmasti on. Mun pää on sitä mieltä, että jatketaan siitä mihin silloin joskus esihistoriassa jäätiin; eli suoraan vaan hölkälle ja mahdollisimman pitkiä lenkkejä kerralla. Mä tiedän, että mun pitää aloittaa kevyesti ja hitaasti, mutta samaan aikaan se on viimeinen asia mitä haluan. Alatteko jo uskomaan hiljalleen sen, että mun pää on oikeasti mun pahin vihollinen? Ja samaan aikaan kai mun paras ystävä? Mun pää osaa kuitenkin lannistaa paremmin kuin kannustaa, ja se on ehkä mun isoin ongelma. Mun kuntoiselle ihmisellehän riittäisi sekin, että lähtisi ihan vaan kävelemään; 30-60 minuuttia reipasta kävelyä päivässä alkuun olisi varmasti ihan hyvä ja toimiva ratkaisu. Ja vaikka ei edes päivittäin, niin vaikka edes joka toinen päivä.

Mä en tiedä. Mä aina haaveilen juoksumatosta, mutta ne on kalliita ja isoja vempaimia. Oon kuitenkin sitä mieltä, että se on matalimman kynnyksen urheilumuoto. Voi kävellä, hölkätä tai juosta kotona. Sitä en lähde ostamaan, koska en tiedä riittääkö mulla siihen motivaatio ja aika. Meille tuli yksi toinen matalan kynnyksen urheilumuoto; meidän porukoiden kuntopyörä. Mutta rehellisiä jos ollaan, niin sekin on jäänyt oikeastaan autotallin tukkeeksi.. Mä ajattelin, että mä tykkäisin sillä taas vedellä matkoja, mutta tässä on juurikin tämä oman ajan ottamisen vaikeus. Se on vaikea sanoa sille toiselle, että "ehditkö hoitamaan lapsia vaikka 30 minuuttia jos käyn tekemässä nopean lenkin kuntopyörällä?" Miksi se on niin vaikeaa? Käyttää sitä päivän myötä monta 30 minuuttista paljon paljon turhempaankin. Silloin sitä kyllä ollaan tavallaan käytetävissä, mutta autotallissa sitä olisi tavallaan ei niin käytettävissä.. Ehkä siksi se on vaikeampaa. Haluaa tavallaan kai kokoaika olla hyödyksi, vaikka ei sitä rehellisesti lainkaan edes olisi.


Mä tiedän, että teitä kyllästyttää lukea tästä aiheesta. Mua välillä kyllästyttää ylipäätään kirjoittaa tästä. Mä aina tulen tänne tsemppaamaan itseäni ja kertomaan kuinka aion taas kerran ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta mitään ei vaan tapahdu. Haluaisin löytää sen motivaation minkä löysin silloin joskus 2015-2016 ja seuraavan kerran kunnolla 2019-2020. Mä jaksan puskea itseni omasta mielestäni hyvään kuntoon, mutta sitten se jotenkin muuttuu niin itsestäänselväksi, että yhtäkkiä huomaan palanneeni vanhoihin tapoihin. "Nyt kun sain itseni tähän kuntoon niin kyllä se pysyy ilman isompia ponnisteluja."

Ärsyttää olla tämmöinen epäonnistuja. Haluaisin hyvään kuntoon ja pysyä siellä. Haluaisin, että joku urheilumuoto joskus veisi mut mukanaan niin, että mulle muodostuisi jonkinlainen urheilullinen harrastus. Mulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista – jos kesäisin pyöräilyä ei lasketa. Ja tosiaan kun tosta pyöräilystä tykkään, niin minkä takia kuntopyörään tarttuminen on sitten taas niin pirun vaikeaa?

Mä muistan miten paljon parempi mun oli olla aikoinaan kun sain sen 25-30 kiloakin pois itsestäni. Nyt väittäisin, että olen saanut ainakin 10-15 kiloa takaisin tässä muutaman vuoden aikana, ellen sitten jopa taas tuota kaikkea. Mä haluaisin sen fyysisesti ja henkisesti paremman olon takaisin. Haluaisin pystyä taas katsomaan itseäni peilistä ja toteamaan, että perhana, sähän näytät hyvältä mies!

Mä en nyt rupea lupailemaan mitään, koska mä en jaksa taas pettyä itseeni. Mä yritin lähinnä hakea tällä tekstillä itselleni syitä ja sitä motivaatiota, mutta ainakaan toistaiseksi en ole lähdössä lenkille. Hemmetti. Ehkä mä vielä jossain vaiheessa sisäistän tän kirjoittamani tekstin kunnolla ja saan tästä sen vaadittavan motivaation. Ken tietää? Toivon kovasti, että muutos tapahtuisi kuin itsestään, jotta sillä olisi kauaskantoisemmat siivet. Itsensä pakottaminen ja puskeminen eteenpäin on varmin tapa epäonnistua lopulta.


No, tämä oli tämmönen. Tänään on meidän toisen pienen pojan ristiäiset, joten täytynee kai mennä valmistautumaan jollain tavalla niihin. Ehkä vielä sovitella erilaisia vaatteita päälle ja murista omalle peilikuvalleen. No en kyllä viitsi, rupesi ärsyttämään jo valmiiksi. Ristiäiset ei ärsytä, mutta se ärsyttää, että joutuu olemaan siellä esillä ja mahdollisesti kuvattavana tämän näköisenä. Joo, huomaatte varmasti, että tämä on taas hyvin vahvasti mennyt meikäläisen itsetuntoon.. Mutta niin se vaan menee kun huomaa tehneensä työtä turhan takia.

Pahoittelut nyt tämmöisestä. Mulla on mahdollisesti jonkinlaista tiedostamatonta stressiä ja se purkautuu nyt tällä tavalla ulos. Tai eihän se kaikki ole tiedostamatonta; tottakai mua vähän jännittää ja stressaa tämäkin päivä. Huomenna voi olla, että olen jo paljon tyytyväisempi itseeni, vaikka en sitä tällä hetkellä uskokaan.

Se on kuitenkin seuraavaan kertaan! 

Terveisin,
Vesa-Matti