Aikainen herätys Viroon

Me käytiin eilen laivalla Virossa. Mutta mitä kaikkea voikaan yksi reissu sisältää? Aika ison tunneskaalan päästä päähän melkeimpä ainakin. Ruokailua, ruokapaikan etsimistä, shoppailua, kävelyä ja pienen ihmisen kantamista ainakin. Pääosin oli hauska reissu ja jäi siitä ainakin hyvä muisto. Entä mitä me nähtiin tullissa? No, lukekaapa juttu.

Eilen käytiin tosiaan Virossa. Meitä lähti 9-henkinen seurue; minä, Eira, Max, Miio, Eiran sisko, Eiran siskon lapset ja Eiran veljen lapsi. Mä olen edelleen sekaisin eilisestä aikaisesta herätyksestä, että en edes ole saanut pidettyä kellonaikoja tallella. Kai me heräiltiin täällä 4:30-5:30 välillä. Eli kyseessä semmonen hyvin aikainen lähtö. Ongelmaahan ei olisi muuten ollut, mutta kai kaikki täällä jo tietää mun unenlahjat? Nukahdan yleensä aikaisintaan puolenyön jälkeen, mutta kyseisenä yönä nukahdin vissiin kunnolla vasta joskus siinä kahden maissa. Joten tossa ei ihan hirveesti kerennyt nukkumista mun osalta tapahtua. Ajattelin, että nukun hetken autossa.

Vaan ainut hetki kun olin juuri nukahtamassa niin tapahtui jotain outoa. Meidän takana ollut auto alkoi vilkuttamaan meille valojaan villisti, eikä Eira oikein tiennyt mitä sen pitää tehdä. Eira ajeli tovin moottoritiellä oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle ja mietti, että mitä tapahtuu? Me ei Eiran mukaan ajettu mitenkään väärin, mutta ilmeisesti meidän takanatulija oli kiireisempi tai jotain ja sen piti ehdottomasti tehdä meille pieni jekku, että pääsee ohi. Mä siis säpsähdin ja olin ihan paniikissa, koska en tiennyt ollaanko me nyt menossa suoraan ojaan vai suoraan ojaan katon kautta ympäri? Ei onneksi menty ojaan laisinkaan. Mutta ihmiset; älkää pelleilkö siellä moottoritiellä – muuallakaan. Meillä oli nelihenkinen perhe auton kyydissä ja tässä olisi voinut käydä vaikka miten pahasti vain sen takia, että joku halusi ilmeisesti ajaa vähän nopeammin töihin tms. Mä aina itse ajattelen, että parempi perillä myöhään kuin ei ollenkaan. Viitaten siis siihen, että kiireessä ihmiset sortuu paljon helpommin ylilyönteihin, jotka johtaa pahimmassa tapauksessa johonkin kuolettavaankin. Nyt onneksi selvittiin vaan tosi pahalla säikähdyksellä.

Laivaanhan me päästiin suhteellisen kivuttomasti. Oltiin nähkääs kaikessa ilmeisesti viimeisiä, joten meidän ei tarvinnut pahemmin jonotella. Ihan kiva välillä näin. Laivassahan me sitten.. Hetkinen, voiko mulla oikeesti olla näin huono muisti? Ei, ei ole! On se huono, mutta ei näin huono. Laivassahan me ensitöiksemme suunnistettiin aamupalalle! Siellä oli semmonen perus aamupala, joka sisälsi kananmunaa, kananmunaa ja kananmunaa. Mä kun olen tässä muutenkin syönyt niin paljon kananmunaa, että olin ajatellut, että "no, minä vähennän kananmunan syöntiä." Siellä laivan buffetissa sitten huomasin lapanneeni lautaselle läjän munakasta, ottaneeni karjalanpiirakoita, joiden päällä toinen läjä munavoita ja sitten siihen kylkeen vielä pekonia ja keitetty kananmuna. Hitto. Ehkä mä jo nyt vähennän kananmunan syöntiä? Ja jostain ihmeen syystä mä otin aamupalalle limua, vaikka mehu olisi ollut parempi vaihtoehto. Ihmettelin sitä valintaa pöydässä tovin, mutta onneksi Eira kerkesi oman ruoanhakuprosessinsa aikana tuoda mulle pari mehuakin. En tainnut käydä ihan täysillä – mutta koska mä muka kävisin?

Aamupala ei ollut kummoinen show. Ruoka oli menettelevää ja lapsetkin jaksoi kiltisi olla ja möllöttää – pääosin. Aamupalalta me suunnistettiin sitten leikkipaikkaa kohti, jossa meillä sitten pitkälti se loppu laivamatka menikin. Käytiin toki kiertämässä kaupat, mutta muutoin katseltiin Maxin touhuja leikkihuoneessa ja Miion makoilua leikkihuoneen ikkunanlaudalla.

Oltiin muuten aikalailla viimeisiä myös sitten Viron päässä kun piti laivasta nousta. Odotettiin ihan tarkoituksella, että se isoin ruuhka menee ohi, mutta odotettiin vissiin hitusen liian kaukana, koska kaikki oli kerennyt häviämään. No, saatiin taas kulkea ihan rauhakseltaan ja niin leveästi kun suomalaisen kuuluu kävellä Virossa. Siellä me sitten ruvettiin metsästämään muistaakseni kahvilaa. Ensin toki kierrettiin hieman vaatekauppoja, mutta siinä samalla hieman etsien paikkaa, jossa kuluttaa luppoaikaa. Eira löysi mulle yhden hihattoman paidan, joten ihan tyhjin käsin ei munkaan tarvinnut Virosta lähteä. Eikä tyhjin vatsoin. Kulutettuamme aikaa pitkän tovin jos toisenkin pitkän tovin, niin päädyttiin ensimmäiselle ravintolalle mikä oltiin koko reissumme aikana nähty. Se oli semmonen hyvin Amerikka-henkinen paikka, jossa oli peltitauluja seinät täynnä ja urheilukrääsää roikkui katoista ja seinistäkin myös. Tarjolla oli ribsejä, burgereita, pizzaa ja tottakai paljon erilaisia lihoja. Eli hyvin Amerikka-henkinen ravintola. Taisipa käydä niin, että meikäläinen oli ainoa, joka teki poikkeuksen; muut valitsivat burgerit, mutta minä pizza-ihmisenä halusin testata pizzaa.

Täytyy sanoa, että ravintola oli muuten tosi, tosi hyvä, mutta siinä vaan jonkun lapsi itki kokoaika mun korvaan, enkä pystynyt keskittymään oikein syömiseen. Miinuspisteet ravintolalle siitä. Hetkinen.. Se oli muuten oma lapsi. Max tosiaan pääsi alkajaisiksi ravintolan leikkihuoneeseen leikkimään. Tässä kohtaahan Max oli ollut hereillä totutun viiden tunnin sijaan jo ehkä noin 7 tai 8. Ei ollut suostunut oikein syömäänkään kunnolla mitään, eikä tosiaan ollut kyennyt missään välissä nukkumaan. Siinä kohtaa kun Max pyydettiin leikkihuoneesta pois, niin paloi samalla myös sytytyslanka loppuun; Max aloitti ihan järkyttävän shown.

Tilannetta ei ihan kamalasti helpottanut se, että joka suunnasta tuli erilaisia ohjeita miten Maxin kanssa pitää nyt toimia. "Älkää huomioiko sitä", sanoi Eira, mutta samaan aikaan Max sai huomiota joka suunnasta. Mä en taas itse voinut vaan olla ja antaa pojan huutaa, koska oltiinhan me ravintolassa. Eiran sisko sai lopulta Maxin pikkusen rauhoittumaan, mutta eihän se tilanne siitä täysin rauhoittunut missään vaiheessa, koska Max ei tosiaan ollut syönyt kunnolla, eikä nukkunut silmäystäkään päiväunia. Jossain vaiheessa jopa tarjoilija kävi kysymässä, että onko kaikki hyvin. Tämä mun mielestä viittasi suoraan siihen, että joku on käynyt häiriökäytöksestä mainitsemassa henkilökunnalle. Se jotenkin vielä lisäsi omaa pahaa mieltä siinä ja ruokahalu kärsi huomattavan takaiskun. Sitten kun Max oli edes suhteellisen rauhallinen niin sain itsekin nautittua mun pizzani, vaikka en sitä tokikaan kokonaan edes jaksanut syödä. Oudointa siinä pizzassa oli se, että tilasin neljän juuston pizzan, mutta siellä oli pepperonia ja tomaattiakin seassa.. Se toki varmasti mainittiin menussa, mutta en lukenut sitä kokonaan. Halusin vain neljän juuston pizzan, koska se on parhaimmillaan todella hyvää ja simppeliä pizzaa. Mutta ei toikaan siis pahaa ollut, ei toki. Hyvää pizzaa, todella hyvällä pohjalla. Eira otti multa yhden palan ja Eiran siskon lapsi toisen palan, mutta silti mulle teki tiukkaa tunkea se loppu omaan kupuuni. 

Päästiin ravintolasta pois, mutta siinä kohtaa kun Max piti taas pukea.. No, sanotaan nyt näin, että show hieman jatkui. Oli vaan päästävä pois koko paikasta johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa Max voisi ottaa jonkinlaiset torkut. Se onnistuikin sitten laivaterminaalissa, onneksi. Max nukkui tovin ja me lopulta päästiin laivaankin kaiken ollessa ihan hyvin. Nyt ei oltu vikojen joukossa ja löydettiinkin meille paikka johon leiriydyttiin koko laivamatkan ajaksi.

Laivassahan oli sitten jossain vaiheessa erinäisiä esityksiä meidän lapsilta, mutta niistä onneksi selvittiin taas suhteellisen kivuttomasti. Maxin kanssa piti vaan kokoaika etsiä jotain tekemistä, koska se ei oikein olisi halunnut vaan olla ja möllöttää. Kai sitä enimmikseen vaivasi nälkä ja väsymys.

Käytiin sitten siellä laivan kaupassa ostelemassa asioita. Mä metsästin sieltä uusia Crystal head -pulloja, mutta en löytänyt. En sitten oikeastaan ostanut sieltä mitään. Ajatelkaa, en edes laatikollista juomisia, koska en osannut ajatella, että mun tekisi nyt toviin mieli juoda. Olisihan se kannattanut ajatella pidemmällekin, koska sieltähän sitä olisi halvalla saanut. Mun vyö meni rikki meidän ollessa kaupan jonossa, en tiedä miten, mutta siinä sitten oltiin; piti pitää kädellä housuja ylhäällä. Päästiin onneksi takaisin meidän leiripaikalle ja rupesin siinä sitä vyötä tutkimaan ja totesin, että ei siitä enää toimivaa saa. Eira onneksi suostui palaamaan kauppaan etsimään mulle vyötä ja lopulta sieltä semmonen löytyikin, mutta aika kovaan hintaan. Kun mä sain toimivan vyön housuihini, niin pääsin palaamaan takaisin kauppaan. Eira ei raaskinut ostaa itselleen sieltä semmoista Marimekon mukia, mutta se viitsi ostaa mulle sen vyön, joten mä raaskin ostaa Eiralle sitten sen mukin sieltä, jotta kumpainenkin sitten sai jotain mitä tarvitsi tai halusi.

Lopulta päästiin laivasta ulos, omille autoille ja suunnistamaan kohti kotia. Kotimatka meni suhteellisen hyvin, joten ei siitä sen enempää.


Tullista pakko sanoa yksi hauska asia. Jonkin matkan päässä meidän edellä kulki mieshenkilö hupparissa, joka oli täynnä kannabiksen kuvia. Sanottakoon, että ei ollut jostain syystä kovin iso ihme, että vastassa ollut huumekoira merkkasi tämän henkilön. Mietin vaan, että pitääkö sitä lähteä laivalle huumesekoilemaan tommosessa vaatteessa, joka on suora viittaus johonkin huumausaineeseen? Jos siinä ei olisi sitä koiraa ollut niin olen aika varma, että joku tullihenkilö sen olisi sieltä sitten valinnut "satunnaistarkastukseen". Tokihan siis mullakin on ollut joskus yksi semmonen huivi, jossa niitä kannabiksen lehtiä oli, mutta se oli semmonen nuoruuden hairahdus. "Toi on hieno!" ja se piti itselleen tilata. Se vaan ei ollut sitten semmonen huivi, jota olisin tuolla lähtenyt esittelemällä esittelemään. Oli se mulla pari kertaa päässä lippiksen alla tms. mutta sitten se jostain syystä katosi. En tiedä varastiko sen multa joku, mutta ihan sama sikäli, että ei se edustanut kyllä yhtään minua minuna. Mä olen kuitenkin ihan varma, että jos olisin sen huivin kanssa joskus laivalle erehtynyt niin olisi minut aika varmasti valittu tarkastettavaksi.

Sikäli siis kuitenkin hyvä, jos tämä kaveri mukanaan kuljetti huumausaineita, että jäi kiinni. En usko, että virheestään mitään ehkä oppii, mutta kyllä se varmasti kaveria harmittaa. Ja huumausaineiden kanssa pelleilijöitä saa mun puolesta välillä vähän tai vähän enemmänkin harmittaa.


Mutta semmonen reissu. Tämä oli aika tämmönen pelkistys siitä reissusta, mutta kaiketi muistin kaiken oleellisen kertoa. Ja sanottakoon, että vaikka reissu lopulta olikin kiva ja lapset pääosin nautti, niin en lähtisi kyllä huomenna uudestaan. Päivä tuntui välillä vaan todella pitkältä. Ehdottomasti jatkossa pitää panostaa siihen, että saa lapset syömään, ja saa taattua niille jotenkin jonkinlaiset päiväunet.

Miiohan oli sikäli helppo tapaus, että se oikeastaan vaan roikkui mun mukana kantorepussa koko matkan. Paluumatkalla oikeestaan vasta annoin poikasen enempi muiden vastuulle, mutta muutoin me oltiin Miion kanssa melkein liimattuna toisiimme. Kantoreppu meinasi aluksi unohtua kotiin, mutta onneksi käännyttiin se hakemaan; se oli Miion osalta kyllä reissun suurin pelastus. Siinä se oli hereillä, välillä nukkui, välillä taas hereillä ja taas hieman nukkui. Helppoa ja kivaa, pääosin.

Mutta joo, nyt mä olen varmasti kertonut kaiken kertomisen arvoisen. Vai olenko? Max sai tolta reissulta itselleen aurinkolasit, superpallon ja laivan pienoismallin. Miio ei tainnut saada vielä mitään, koska ei osannut vaatia. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Joo, nyt mä lopettelen ja menen lisäämään paljuun lisää puuta. Tänään nimittäin paljuillaan, koska ainakin mulla on jalat harvinaisen kipeät ja haluan uskoa, että tommonen lämmin vesi auttaa jalkoja palautumaan rankasta kävelystä. Jep, seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Nollaus

Miten viettää samaan aikaan onnistunut, mutta samaan aikaan myös epäonnistunut ilta? Tavallaanhan epäonnistuminen tapahtui vaan mun korvien välissä, mutta minkäs teen? Olihan se kuitenkin hauskaa ja hauskahan sitä on varmasti jossain kohtaa muistella taas.

Viime lauantaina kävin pitkästä aikaa viihteellä. Oli semmonen olo, että ehdottomasti tarvitsee jo nollata. Tiedättehän te sen kun seinät alkaa vaan kaatumaan päälle ja pitää päästä tekemään jotain muuta kun sitä mitä muutoin tekee kokoaika. Jos ette tiedä niin sitten mun pää vaan toimii eri tavalla, mutta ei sekään mikään uusi uutinen olisi. Mä en ole keksinyt itselleni muuta tapaa nollata päätä kun pieni viihteelle siirtyminen, mutta en tiedä pitäisikö jo pikku hiljaa alkaa kehittelemään muitakin vaihtoehtoja. Koska siis.. Mä en tiedä, että onko se seuraavan päivän olo sitten lopulta sen arvoista? Vaikka mulla ei paha krapula ollut niin silti mulle jäi vähän semmonen olo, että tätäkö tää nyt sit oli? Ensin on muutama tunti hauskaa ja sitten käristään seuraava päivä enemmän tai vähemmän.

Iltahan meni niin, että Ronin kanssa emmittiin kovin pitkään täällä meillä, että mitä tehdään vai tehdäänkö ylipäätään mitään. Mä halusin jotain tehdä, mutta Roni oli hieman vastaan, koska ei meillä ole kavereita, joiden kanssa ottaisi kuppia ja viettäisi kivaa iltaa.. Lopulta sitten päätettiin, että lähdetään Ronille Riihimäkeen ja kysytään kaikki vähänkään potentiaaliset ihmiset läpi. Saatiin noin nyrkillinen ihmisiä kasaan ja ruvettiin iltaa viettämään Ronin asunnolla. Tämä pätkä oli tosi kiva, mä viihdyin ja tunsin kuinka pää nollaantuu. Juotiin, pelattiin juomapelejä, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin niitä näitä. Porukka alkoi humaltumaan ja hauskaa oli.

Vaan sitten illanistujaisissa tulee yleensä se vaihe kun joku keksii, että "Hei! Mennäänkö baariin?" Tämä nykyään latistaa omaa tunnelmaa, koska olen nykyään hyvin vahvasti kotona/kaverilla/yksityisasunnossa juovaa tyyppiä, enkä näe baareissa oikein enää minkäänlaista viehätysvoimaa. En ole nähnyt pitkään aikaan, mutta silti mun on aina pitänyt sinne ryhmäpaineen vuoksi lähteä. En ensinnäkään pidä siitä, että baareissa on paljon ihmisiä, enkä varsinkaan siitä, että baareissa juomat maksaa noin 3 tai 4 kertaa enemmän kun kaupassa. No, baariin piti kuitenkin sitten lähteä ja se siirtymä Ronin asunnolta baariin oli taas oikein viihdyttävä pätkä. Ensimmäiset ehkä 3 minuuttia baarin sisällä oli vielä ihan hauskaa, mutta sitten ei enää. Koska siis me jouduttiin odottamaan juomia ehkä 40-50 minuuttia, jonka aikana kerkesi päästä jo pahasti laskuhumalan puolelle.

Se baaritiskin toiminta oli kyllä nyt ihan uusi kokemus, koska siis.. Siinä oli oikeestaan vaan kaksi ryhmää ennen meitä. Toinen osasi toimia tiskillä ja tilasi juomansa, maksoi ja painui hiiteen. Toinen porukka taas.. Hyvänen aika. Ne siis leiriytyi siihen baaritiskille tilaten ensin yhdet juomat ja shotit. Juomien saavuttua he alkoivat niitä siinä ryystämään, maksoivat juomat ja tilasivat uudet. Siis oikeesti, tilasivat uudet. Jossain kohtaa huomasin, että tämän seurueen muitakin jäseniä hiipi siihen meidän eteen sivureittejä pitkin ja näillekin tilattiin siinä sitten juomaa ja jatkettiin sitä ryystämistä siinä. Jos olisin ollut yhtään enempää kännissä niin olisin voinut alkaa rähisemään, koska oli se meininki oikeasti niin röyhkeää ja väärin. Nyt vaan tapani mukaan kärsin sivussa (takana) ja mietin, että tätäkö tämä on? Mietin myös, että miten ne työntekijät antoivat tommosen leiriytymisen tapahtua niin tupaten täynnä olevassa baarissa? Kaikenkaikkiaan oikein mahtavaa toimintaa tältä seurueelta ja baarin työntekijältä, joka vaan totteli mitä tämä seurue saneli.

Saatiin kuitenkin tosiaan itsekin juotavaa lopulta ja siirryttiin juomien kanssa tanssilattian viereen, koska porukan nuorimmat olivat niin päättäneet. Mä en siis kestänyt.. Se tanssilattian meininki.. Se on karua. Näihin aikoihin Maxin huoneen valvontakamera ilmoitti äänestä ja liikkeestä, joten katsoin puhelimesta mitä tapahtuu. Mulle tuli siitä entistä enemmän semmonen olo, että mä haluan vaan kotiin sieltä. Mä haluan kotiin perheen pariin, enkä olla tämmöisessä paikassa missä en yksinkertaisesti tippaakaan viihdy. Ruvettiin siinä sitten suunnittelemaan lähtöä, mutta eihän sekään koskaan onnistu ongelmitta, koska aina joku haluaa jäädä ja haluaa houkutella muutkin jäämään. Mä pysyin päätöksessäni, koska mulla oli laskuhumala, koti-ikävä ja mun mielestä perheellisen miehen paikka ei ole baarissa tanssilattian vieressä katsomassa kun itsensä pysäkille juoneet nuoret tanssii typerän nykymusiikin tahtiin. Yksinkertaisesti halusin vaan kotiin, en mitään muuta.

Me lähdettiin kai kuitenkin jonkinlaisella porukalla sieltä, mutta heti alkumatkasta meidän tärkein lenkki, Roni, avaimiensa kanssa hävisi. Jouduttiin odottamaan Ronin talon alaovella vaikka kuinka ja kauan, koska meidän tavaroita oli Ronin asunnossa. Jossain vaiheessa mestari suvaitsi saapua ja päästiin hakemaan tavarat, jonka jälkeen lähdettiin suunnistamaan juna-asemalle. Sielläpä sitä sitten odottikin oikein iloinen yllätys; seuraava juna lähtee 3:55. Kello taisi olla jotain 3:05-3:15. Pitkä odotus edessä siispä ja mä olin pukeutunut vähän kehnosti säähän nähden. Kylmähän siinä tuli. Juna lopulta tuli, päästiin hetkeksi lämmittelemään, mutta eihän toi matka Riihimäeltä Hyvinkäälle pitkä ole. Ja sitten oli vielä suunnistaminen Hyvinkään rautatieasemalta kotiin, joka tuntui kokoaika vaan pahemmalta ja pahemmalta ajatukselta. "Eiks voisi olla jo kotona?"

Mä väitän, että mä olisin ollut valmis kotiin jo joskus 00:30, mutta toisin kävi. Kaiken säätämisen, matkustelun, odottelun ja muun oheistoiminnan jälkeen olin kotona 4:41. Voi olla, että siinä sitä sitten mietti, että oliko se nyt sitten lopulta sen arvoista? Ehkä se ei ollut. Seuraavan kerran kun tekee mieli nollata päätä tällä perinteisellä tavalla niin haluan tehdä sen vain ja ainoastaan yksityisasunnossa. Mahdollisimman lähellä lokaatiota, johon pääsen halutessani nukkumaan.

Mutta sellasta se on. Yhdessä hetkessä sulla on hauskaa ja toisessa hetkessä ei. Onneksi pääosin oli hauska ilta – niin kauan kun se tapahtui Ronin asunnolla.


Ja tämä merkintä taisi olla ihan vaan tällainen. Jää pituudeltaan hieman tyngäksi, koska ei siis täytä mun nykyisiä vaatimuksiani, mutta kerrankos sitä. Ajattelin vaan tulla jotain kirjottelemaan ja tämähän se sitten sieltä pyrki ulos. Ei ollut siis sikäli mitenkään ennalta päätetty aihe, että olisin tän valmiiksi kirjoittanut vaadittuun pituuteen päässäni.

No, niin, että.. Miten nämä lopetettiin? Mä en tiedä koska taas löydän itselleni sopivan kirjoitteluhetken, mutta eiköhän se taas jostain löydy. Toivottavasti silloin on jo jotain kunnon asiaakin. No, ei tässä muuta; kiitos, anteeksi ja seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Helmikuulumisia | 2023

Tänään kerron teille kaamosmasennusmaisesta olotilastani ja vähän poikien kuulumisia, mm. siitä, että Miio ei tahdo jäädä mun kanssa kaksin ja Max on oppinut englantia. Eli siis ihan tämmönen perinteinen kuulumispäivitys tiedossa.

Mä en tiedä onko se nyt taas tämä talvi vai mikä, mutta mä en ihan oikeasti saa mitään aikaan. Tai siis kyllähän tässä arjesta selvitään ja näin, mutta siihen päälle ei sitten paljon muuta. Jokainen päivä koostuu heräämisestä, aamukahvista, lapsien kanssa touhuamisesta, sohvalla lojumisesta, ruoan tekemisestä, sänkyyn menemisestä, oman ajan viettämisestä (= pari Youtube-videota) ja lopulta nukahtamisesta. Seuraavana päivänä sama. Välillä sinne mahtuu toki Ronin näkemistä, ulkona syömässä käymistä ja välillä jopa leipomista, mutta muuten kaava on hyvin yksitoikkoinen. Se ärsyttää. Mä vaan niin odotan tota kevättä, että saataisiin ainakin toi lumi tuolta pihalta pois pilaamasta mun mielenmaisemaa. Tää talvi on ollut vielä todella ärsyttävä, jos ette ole huomanneet. Lunta sataa, lumi sulaa ja antaa merkkejä keväästä, mutta sitten taas sataa lunta. Lumi sulaa taas ja hetken päästä sataa taas uusi lumikerros päälle ja pilaa orastavan kevään. Se on vähän kun kävisi kalassa ja joku kokoaika käy repimässä koukusta, mutta mitään saalista sä et saa. Voisiko siis olla jo niin, että seuraavan kerran kun toi lumi tuolta osoittaa sulamisen merkkejä niin sitten se kanssa sulaisi kokonaan, eikä enää pelleilisi mun mielenterveyden kanssa? Mä olen nimittäin huomannut, että aina kun pihalla on vähän nätimpi keli niin mun mielikin on ollut taas paljon parempi. Mutta kun se matto kerta toisensa jälkeen taas vedetään alta niin mulla on harvinaisen paha mieli jatkuvasti.

Mähän siis olen ajatellut, että mun tekisi mieli käydä pitkästä aikaa nollaamassa päätä, koska mua siis oikeesti on ärsyttänyt ainakin viimeisen viikon ajan kaikki. Mä yritän sen parhaani mukaan peittää, mutta kyllä se sieltä aina välillä puskee läpi. Mutta mitä siihen nollaamiseen tulee, niin mun ei edes tavallaan tee mieli. Ei tavallaan kai huvittaisi sekään? Kai sitä on jotenkin jo niin jäänyt kiinni tähän tämmöiseen herää-selviydy-nuku -kierteeseen, että vaikea edes ajatella irtautuvansa siitä. Yhessä vaiheessa käytiin jo niin syvällä, että mua ei huvittanut poistua kotoa. Eira ehdotteli parina päivänä ulkona käymistä, mutta mä sanoin vaan, että "justhan mä eilen kävin" tai "justhan mä toissapäivänä kävin". Ajattelin heittäneeni sen vitsillä, mutta tajusin oikeasti ajattelevani niin. Tässä on hyvin vahvat tämmöset syrjäytymisen fiilikset nyt ja se hieman pelottaa.

Mä oon nimittäin ajatellut paljon urheiluakin, että olisi siis kiva aloittaa taas kunnolla joku kävely tai jotain. Jos oon jäänyt yksin kotiin niin oon saattanut itselleni päässä sanoa, että "nyt muuten lähdetään vaikka metsään vähän kävelemään! Jes! Nyt mennään!" ja huomannut hetken päästä, että olenkin vaan mennyt sängylle ja jäänyt tuijottelemaan puhelinta. Ajatuksia paremmasta on paljonkin, mutta teot jää aina tekemättä.

Mä olen aika varma, että kärsin jonkinlaisesta kaamosmasennuksesta. Haluaisin vaan sen kevään nyt tänne ja sitä kautta paremman mielialan. Tämä synkeä, ärsyttävä ja synkeän ärsyttävä talvi saisi ihan aikuisten oikeesti jo riittää.


Mutta ei elämä ole pelkkää masentelua nyt, ei tokikaan. Lapset antaa niin paljon huonoimpaankin päivään, että ei sitä nyt ihan täydellisen pohjamutiin olla vieläkään päästy. Eikä toivottavasti päästäkään.

Mä en muista, että olenko kertonut teille siitä, että Miio ei halua jäädä mun kanssa kaksin? Mä en tiedä onko se joku ihan oikea juttu, mutta musta alkaa tuntua siltä, että se on ihan oikea juttu. Nimittäin Miio ei yleensä koskaan itke silleen ihan kunnolla kunnolla, mutta jos hän jää mun kanssa kaksin niin mä en saa sitä mitenkään itkultaan rauhoittumaan. Eira joutuu siksipä kantamaan Miioa tosi paljon mukanaan, eikä pääse oikein mihinkään itsekseen. Äitinsä ollessa kotona Miio on suhteellisen tyytyväinen liki kokoaika, vaikkakaan Miioa ei voi jättää hetkeksikään käsistä. Miio kaipaa liki kokoaika syliä. Mutta se syli ei riitä silloin jos poikanen jää isin kanssa kaksin kotia. Ja mä en ymmärrä! Olenko mä tehnyt jotain väärin? Se on mennyt siihen tilanteeseen, että mäkään en halua jäädä tällä hetkellä Miion kanssa kaksin (ikävä edes ajatella näin), koska aikaisemman perusteella tilanne menee aina siihen, että niin kauan kun Eira on poissa kotoa niin niin (mä en saa tätä kuulostamaan järkevältä ilman kahta niin -sanaa) kauan Miio huutaa, vaikka mä yrittäisin mitä. Mä olen yrittänyt ihan samat kikat kun Eira käyttää kotona ollessaan, mutta ei, mikään ei auta. Voitte uskoa, että se on hitusen turhauttavaa.

Eira on nyt suunnitellut alkavansa tekemään jotain keikkatyötä. Tottakai mä haluaisin, että se pääsisi sitä tekemään jos se on semmosta mitä se haluaisi nyt tehdä, mutta mä en tiedättekö tiedä.. Yksi vuoro nyt ainakin meni mun epäröintien takia ohi, mutta ehkä se sinne jossain vaiheessa vielä pääseekin.. Mutta kun tässä on juurikin tämä ongelma nimeltään Miio ja isi keskenään. Tottakai jos mä saisin poikasen jollain tavalla rauhalliseksi meidän ollessa keskenämme niin mitään ongelmaa ei olisi, mutta toistaiseksi se ongelma on oikea. Mä en vaan haluaisi, että lapsi joutuu itkemään koko äitinsä työpäivän ajan.

Tiedättekö mikä tekee tästä vielä oudompaa? Sitä ongelmaa ei tule jos Eira on esimerkiksi vaan toisessa huoneessa. Kyllä Miio silloin voi olla isin kanssa kahden toisessa huoneessa. Vaan jos Eira lähtee ulko-ovesta ihan mihin tahansa niin se show alkaa heti. Vaikka se ei edes tietäisi, että Eira lähti ulko-ovesta ulos niin se aistii sen ja sen jälkeen se on menoa taas. Uskomatonta, mutta totta. Toivon vaan niin kovasti, että tämä on taas joku ohimenevä vaihe ja se olisi jo ohi.

Kaikkien ollessa kotona ja kaikkien ollessa ihan hyvillä mielin, niin Miiokin on oikein hyvillä mielin. Se on tokikin myös hieman ongelmallista välillä, että Miio ei oikeasti viihdy melkein missään muualla kuin sylissä. Sylissä ollesaan hän on liki maailman iloisin poika. Nauraa tosi paljon ja naurattaa meitä muitakin tosi paljon. Syö toisinaan hyvin ja toisinaan hieman huonommin. Yöt on edelleen välillä hyvin vaikeita ja raastavia, mutta ehkä tässä ollaan kuitenkin menossa parempaa kohti.

Mutta sitten vielä Max, meidän reipas päiväkotilainen. Maxin kanssa ei tällä hetkellä sen isompia ongelmia, mutta tälle poikaselle ei vaan kunnolla maistu ruoka. Toisinaan se syö ja toisinaan se ei syö. Ollaan ehkä yritetty opetella sitä ajatusmallia, että lapsi syö sitten kun lapsella on nälkä, eikä me voida sitä pakottaa syömään. Pääasia on kuitenkin tarjota sitä ruokaa ja katsoa, että edes joskus menee jotain alas. Nälkäänhän se ei ole kuolemassa, vaikka ruokailut on välillä tosi haastavia. Max on vaan tosi tarkka siitä, että mitä hän sinne suuhunsa laittaa. Mitään uutta ei saisi olla vaan kaiken pitää olla tuttua ja turvallista. Tai siis turvallista tottakai, ei me sille mitään epäturvallista tarjotakaan. 

Ruokailujen aikana Max toisinaan saa käyttöönsä mun tai Eiran puhelimen, Youtube Kids -sovelluksen ja liki loputtoman määrän videoita. Se on tässä ajan saatossa katsellut todella paljon englanninkielisiä videoita, joidenka "vahinko" alkaa tulemaan nyt esille. On nimittäin käynyt niin, että Max tietää tällä hetkellä ainakin värit englanniksi. Se osaa jopa ne melkein sanoa, vaikka se ei muutoin vieläkään hirveesti puhele. Ei se oikeasti ole vahinko, koska kyllä se osaa ne myös suomeksi. Se on vahinko sitten siinä kohtaa jos se alkaa puhumaan pääsääntöisesti englantia, koska kumpikaan vanhemmista ei ole kovin taitava siinä. Olisi siis tottakai kiva, että meillä olisi yhteinen kieli siinä kohtaa kun Max päättää lopullisesti avata sanaisen arkkunsa.

Mulla on itselläni nyt tällä hetkellä semmonen fiilis, että sen sanaisen arkun aukeamiseen ei enää kauaa mene. Max on tosi paljon ruvennut matkimaan myös tavuja ja äänteitä, eikä enää pelkästään eläimiä. Kuu, puu ja suu kuulostaa kaikki aika samalta, mutta onneksi aika usein tiedetään mitä näistä sanoista juuri sillä hetkellä käytetään. Äitiä se on ruvennut tavailemaan kanssa aika paljon mun mielestä, joten kyllä sekin sieltä kohta tulee.

Maxilla on semmonen huvittava tapa, että jos sitä pyytää sanomaan jotain, niin se ei sano. Se avaa suunsa ja on sanomassa, mutta sitten se tyytyy vaan nyökkäämään päätään ja olemaan hiljaa. Se vaikuttaa siltä, että kyllä se osaisi sen sanoa, mutta hän ei vaan vielä viitsi. Yleensä sanat mitä se käyttää tulee sitten ihan omalla painollaan, eikä todellakaan pyytämällä.

Maxin viimeisin oivallus on se, että hän pystyy viihdyttämään pikkuveljeä. Se on nyt pari kertaa huomannut, että Miio nauraa sen tempauksille, joten toisinaan se järjestää niitä tempauksia lisää. Se tekee hassuja liikkeitä ja ääniä Miion näkökentässä ja katsoo reaktion. Jos Miioa naurattaa niin naurattaa Maxiakin, ja yleensä jos Maxia naurattaa niin naurattaa Miioakin. Ja silloin kun Miio ja Max nauraa yhdessä niin nauraa kyllä vanhemmatkin. Eli kyllä täällä hauskaakin riittää, onneksi! 


Pakko muuten mainita tähän loppuun vielä yksi mukava sana: Lego. Meidän kotiin eksyi ensimmäiset normaalit Legot, vaikka niiden ikäraja saattaakin olla +3. Mä ihan rehellisesti olen itse hieman koukussa niiden kanssa leikkimiseen, mutta eihän kerrota kenellekään? Parhaat hetket päivässä on ne kun Max menee edes lähelle legolaatikkoa, koska sitten saa hyvän syyn kysyä "ai leikitäänkö Legoilla? No mikä ettei!" Ihan pienessä hetkessä meille ilmestyi noin 2500 Legoa, joten kyllähän niillä hetken jos toisenkin leikkii. Ja vaikka toi kuulostaa määrällisesti paljolta niin ei se oikeasti ole. Näyttää todella vähältä ja loppuu tosi nopeasti kesken kaikki tietyt osat. Toivottavasti Max ja Miio saa joskus ainakin 25 000 000 Legoa, jotta ne – tai mä – voi leikkiä niillä ja kehittää mielikuvitustaan! Ihan huippu harrastus ja niiden kanssa aika menee todella vikkelästi.


Mutta joo, eikai tässä enempiä. En tiedä koska taas seuraavan kerran jaksan raahautua koppiin ja tulla kirjoittelemaan, mutta toivottavasti edes joskus. Toivottavasti edes silloin kun aurinko taas paistaa ja lumi tekee lähtöä. Ehkä silloin mulla on jo parempi mieli ja jaksaminen. Nyt mielialat on niin vaihtelevia ja jaksaminen hyvin kortilla, joten en tiedä. No, niin tai näin, ainahan mä tänne olen takaisin eksynyt, vaikka olisi ollut pidempiäkin taukoja.

Terveisin,
Vesa-Matti