Helmikuulumisia | 2023

Tänään kerron teille kaamosmasennusmaisesta olotilastani ja vähän poikien kuulumisia, mm. siitä, että Miio ei tahdo jäädä mun kanssa kaksin ja Max on oppinut englantia. Eli siis ihan tämmönen perinteinen kuulumispäivitys tiedossa.

Mä en tiedä onko se nyt taas tämä talvi vai mikä, mutta mä en ihan oikeasti saa mitään aikaan. Tai siis kyllähän tässä arjesta selvitään ja näin, mutta siihen päälle ei sitten paljon muuta. Jokainen päivä koostuu heräämisestä, aamukahvista, lapsien kanssa touhuamisesta, sohvalla lojumisesta, ruoan tekemisestä, sänkyyn menemisestä, oman ajan viettämisestä (= pari Youtube-videota) ja lopulta nukahtamisesta. Seuraavana päivänä sama. Välillä sinne mahtuu toki Ronin näkemistä, ulkona syömässä käymistä ja välillä jopa leipomista, mutta muuten kaava on hyvin yksitoikkoinen. Se ärsyttää. Mä vaan niin odotan tota kevättä, että saataisiin ainakin toi lumi tuolta pihalta pois pilaamasta mun mielenmaisemaa. Tää talvi on ollut vielä todella ärsyttävä, jos ette ole huomanneet. Lunta sataa, lumi sulaa ja antaa merkkejä keväästä, mutta sitten taas sataa lunta. Lumi sulaa taas ja hetken päästä sataa taas uusi lumikerros päälle ja pilaa orastavan kevään. Se on vähän kun kävisi kalassa ja joku kokoaika käy repimässä koukusta, mutta mitään saalista sä et saa. Voisiko siis olla jo niin, että seuraavan kerran kun toi lumi tuolta osoittaa sulamisen merkkejä niin sitten se kanssa sulaisi kokonaan, eikä enää pelleilisi mun mielenterveyden kanssa? Mä olen nimittäin huomannut, että aina kun pihalla on vähän nätimpi keli niin mun mielikin on ollut taas paljon parempi. Mutta kun se matto kerta toisensa jälkeen taas vedetään alta niin mulla on harvinaisen paha mieli jatkuvasti.

Mähän siis olen ajatellut, että mun tekisi mieli käydä pitkästä aikaa nollaamassa päätä, koska mua siis oikeesti on ärsyttänyt ainakin viimeisen viikon ajan kaikki. Mä yritän sen parhaani mukaan peittää, mutta kyllä se sieltä aina välillä puskee läpi. Mutta mitä siihen nollaamiseen tulee, niin mun ei edes tavallaan tee mieli. Ei tavallaan kai huvittaisi sekään? Kai sitä on jotenkin jo niin jäänyt kiinni tähän tämmöiseen herää-selviydy-nuku -kierteeseen, että vaikea edes ajatella irtautuvansa siitä. Yhessä vaiheessa käytiin jo niin syvällä, että mua ei huvittanut poistua kotoa. Eira ehdotteli parina päivänä ulkona käymistä, mutta mä sanoin vaan, että "justhan mä eilen kävin" tai "justhan mä toissapäivänä kävin". Ajattelin heittäneeni sen vitsillä, mutta tajusin oikeasti ajattelevani niin. Tässä on hyvin vahvat tämmöset syrjäytymisen fiilikset nyt ja se hieman pelottaa.

Mä oon nimittäin ajatellut paljon urheiluakin, että olisi siis kiva aloittaa taas kunnolla joku kävely tai jotain. Jos oon jäänyt yksin kotiin niin oon saattanut itselleni päässä sanoa, että "nyt muuten lähdetään vaikka metsään vähän kävelemään! Jes! Nyt mennään!" ja huomannut hetken päästä, että olenkin vaan mennyt sängylle ja jäänyt tuijottelemaan puhelinta. Ajatuksia paremmasta on paljonkin, mutta teot jää aina tekemättä.

Mä olen aika varma, että kärsin jonkinlaisesta kaamosmasennuksesta. Haluaisin vaan sen kevään nyt tänne ja sitä kautta paremman mielialan. Tämä synkeä, ärsyttävä ja synkeän ärsyttävä talvi saisi ihan aikuisten oikeesti jo riittää.


Mutta ei elämä ole pelkkää masentelua nyt, ei tokikaan. Lapset antaa niin paljon huonoimpaankin päivään, että ei sitä nyt ihan täydellisen pohjamutiin olla vieläkään päästy. Eikä toivottavasti päästäkään.

Mä en muista, että olenko kertonut teille siitä, että Miio ei halua jäädä mun kanssa kaksin? Mä en tiedä onko se joku ihan oikea juttu, mutta musta alkaa tuntua siltä, että se on ihan oikea juttu. Nimittäin Miio ei yleensä koskaan itke silleen ihan kunnolla kunnolla, mutta jos hän jää mun kanssa kaksin niin mä en saa sitä mitenkään itkultaan rauhoittumaan. Eira joutuu siksipä kantamaan Miioa tosi paljon mukanaan, eikä pääse oikein mihinkään itsekseen. Äitinsä ollessa kotona Miio on suhteellisen tyytyväinen liki kokoaika, vaikkakaan Miioa ei voi jättää hetkeksikään käsistä. Miio kaipaa liki kokoaika syliä. Mutta se syli ei riitä silloin jos poikanen jää isin kanssa kaksin kotia. Ja mä en ymmärrä! Olenko mä tehnyt jotain väärin? Se on mennyt siihen tilanteeseen, että mäkään en halua jäädä tällä hetkellä Miion kanssa kaksin (ikävä edes ajatella näin), koska aikaisemman perusteella tilanne menee aina siihen, että niin kauan kun Eira on poissa kotoa niin niin (mä en saa tätä kuulostamaan järkevältä ilman kahta niin -sanaa) kauan Miio huutaa, vaikka mä yrittäisin mitä. Mä olen yrittänyt ihan samat kikat kun Eira käyttää kotona ollessaan, mutta ei, mikään ei auta. Voitte uskoa, että se on hitusen turhauttavaa.

Eira on nyt suunnitellut alkavansa tekemään jotain keikkatyötä. Tottakai mä haluaisin, että se pääsisi sitä tekemään jos se on semmosta mitä se haluaisi nyt tehdä, mutta mä en tiedättekö tiedä.. Yksi vuoro nyt ainakin meni mun epäröintien takia ohi, mutta ehkä se sinne jossain vaiheessa vielä pääseekin.. Mutta kun tässä on juurikin tämä ongelma nimeltään Miio ja isi keskenään. Tottakai jos mä saisin poikasen jollain tavalla rauhalliseksi meidän ollessa keskenämme niin mitään ongelmaa ei olisi, mutta toistaiseksi se ongelma on oikea. Mä en vaan haluaisi, että lapsi joutuu itkemään koko äitinsä työpäivän ajan.

Tiedättekö mikä tekee tästä vielä oudompaa? Sitä ongelmaa ei tule jos Eira on esimerkiksi vaan toisessa huoneessa. Kyllä Miio silloin voi olla isin kanssa kahden toisessa huoneessa. Vaan jos Eira lähtee ulko-ovesta ihan mihin tahansa niin se show alkaa heti. Vaikka se ei edes tietäisi, että Eira lähti ulko-ovesta ulos niin se aistii sen ja sen jälkeen se on menoa taas. Uskomatonta, mutta totta. Toivon vaan niin kovasti, että tämä on taas joku ohimenevä vaihe ja se olisi jo ohi.

Kaikkien ollessa kotona ja kaikkien ollessa ihan hyvillä mielin, niin Miiokin on oikein hyvillä mielin. Se on tokikin myös hieman ongelmallista välillä, että Miio ei oikeasti viihdy melkein missään muualla kuin sylissä. Sylissä ollesaan hän on liki maailman iloisin poika. Nauraa tosi paljon ja naurattaa meitä muitakin tosi paljon. Syö toisinaan hyvin ja toisinaan hieman huonommin. Yöt on edelleen välillä hyvin vaikeita ja raastavia, mutta ehkä tässä ollaan kuitenkin menossa parempaa kohti.

Mutta sitten vielä Max, meidän reipas päiväkotilainen. Maxin kanssa ei tällä hetkellä sen isompia ongelmia, mutta tälle poikaselle ei vaan kunnolla maistu ruoka. Toisinaan se syö ja toisinaan se ei syö. Ollaan ehkä yritetty opetella sitä ajatusmallia, että lapsi syö sitten kun lapsella on nälkä, eikä me voida sitä pakottaa syömään. Pääasia on kuitenkin tarjota sitä ruokaa ja katsoa, että edes joskus menee jotain alas. Nälkäänhän se ei ole kuolemassa, vaikka ruokailut on välillä tosi haastavia. Max on vaan tosi tarkka siitä, että mitä hän sinne suuhunsa laittaa. Mitään uutta ei saisi olla vaan kaiken pitää olla tuttua ja turvallista. Tai siis turvallista tottakai, ei me sille mitään epäturvallista tarjotakaan. 

Ruokailujen aikana Max toisinaan saa käyttöönsä mun tai Eiran puhelimen, Youtube Kids -sovelluksen ja liki loputtoman määrän videoita. Se on tässä ajan saatossa katsellut todella paljon englanninkielisiä videoita, joidenka "vahinko" alkaa tulemaan nyt esille. On nimittäin käynyt niin, että Max tietää tällä hetkellä ainakin värit englanniksi. Se osaa jopa ne melkein sanoa, vaikka se ei muutoin vieläkään hirveesti puhele. Ei se oikeasti ole vahinko, koska kyllä se osaa ne myös suomeksi. Se on vahinko sitten siinä kohtaa jos se alkaa puhumaan pääsääntöisesti englantia, koska kumpikaan vanhemmista ei ole kovin taitava siinä. Olisi siis tottakai kiva, että meillä olisi yhteinen kieli siinä kohtaa kun Max päättää lopullisesti avata sanaisen arkkunsa.

Mulla on itselläni nyt tällä hetkellä semmonen fiilis, että sen sanaisen arkun aukeamiseen ei enää kauaa mene. Max on tosi paljon ruvennut matkimaan myös tavuja ja äänteitä, eikä enää pelkästään eläimiä. Kuu, puu ja suu kuulostaa kaikki aika samalta, mutta onneksi aika usein tiedetään mitä näistä sanoista juuri sillä hetkellä käytetään. Äitiä se on ruvennut tavailemaan kanssa aika paljon mun mielestä, joten kyllä sekin sieltä kohta tulee.

Maxilla on semmonen huvittava tapa, että jos sitä pyytää sanomaan jotain, niin se ei sano. Se avaa suunsa ja on sanomassa, mutta sitten se tyytyy vaan nyökkäämään päätään ja olemaan hiljaa. Se vaikuttaa siltä, että kyllä se osaisi sen sanoa, mutta hän ei vaan vielä viitsi. Yleensä sanat mitä se käyttää tulee sitten ihan omalla painollaan, eikä todellakaan pyytämällä.

Maxin viimeisin oivallus on se, että hän pystyy viihdyttämään pikkuveljeä. Se on nyt pari kertaa huomannut, että Miio nauraa sen tempauksille, joten toisinaan se järjestää niitä tempauksia lisää. Se tekee hassuja liikkeitä ja ääniä Miion näkökentässä ja katsoo reaktion. Jos Miioa naurattaa niin naurattaa Maxiakin, ja yleensä jos Maxia naurattaa niin naurattaa Miioakin. Ja silloin kun Miio ja Max nauraa yhdessä niin nauraa kyllä vanhemmatkin. Eli kyllä täällä hauskaakin riittää, onneksi! 


Pakko muuten mainita tähän loppuun vielä yksi mukava sana: Lego. Meidän kotiin eksyi ensimmäiset normaalit Legot, vaikka niiden ikäraja saattaakin olla +3. Mä ihan rehellisesti olen itse hieman koukussa niiden kanssa leikkimiseen, mutta eihän kerrota kenellekään? Parhaat hetket päivässä on ne kun Max menee edes lähelle legolaatikkoa, koska sitten saa hyvän syyn kysyä "ai leikitäänkö Legoilla? No mikä ettei!" Ihan pienessä hetkessä meille ilmestyi noin 2500 Legoa, joten kyllähän niillä hetken jos toisenkin leikkii. Ja vaikka toi kuulostaa määrällisesti paljolta niin ei se oikeasti ole. Näyttää todella vähältä ja loppuu tosi nopeasti kesken kaikki tietyt osat. Toivottavasti Max ja Miio saa joskus ainakin 25 000 000 Legoa, jotta ne – tai mä – voi leikkiä niillä ja kehittää mielikuvitustaan! Ihan huippu harrastus ja niiden kanssa aika menee todella vikkelästi.


Mutta joo, eikai tässä enempiä. En tiedä koska taas seuraavan kerran jaksan raahautua koppiin ja tulla kirjoittelemaan, mutta toivottavasti edes joskus. Toivottavasti edes silloin kun aurinko taas paistaa ja lumi tekee lähtöä. Ehkä silloin mulla on jo parempi mieli ja jaksaminen. Nyt mielialat on niin vaihtelevia ja jaksaminen hyvin kortilla, joten en tiedä. No, niin tai näin, ainahan mä tänne olen takaisin eksynyt, vaikka olisi ollut pidempiäkin taukoja.

Terveisin,
Vesa-Matti