Tylsyys on normaalia

Mihin katosi tylsyys? Palasin muistelemaan vanhoja ja tajusin, että matka takaisin omaan itseen alkaa yllättävän pienistä asioista, kuten tylsyydestä. Kun tylsyys katoaa, katoaa samalla iso pala luovuudesta. Matka omaan itseen on myös rutiineja.

Mä selailin aikani kuluksi vanhoja merkintöjäni. Eksyin lukemaan vuoden 2017 joulukalenteria. Ai että.. Sillon mulla oli vielä aikaa tehdä niitä ja panostaa niihin jollain tavalla. Nykyään kun pääpaino arjessa ja elämässä muutenkin on toisaalla niin bloggaaminen on jäänyt hyvin vähäiseksi – ikävän vähäiseksi. Mulla oli tuolla erinäisiä ruokareseptejä, suklaakonvehtien maistelua ja jopa jouluoluiden maistelua. Ne suklaakonvehtien ja jouluoluiden maistelut iski jotenkin silleen, että miksi en enää tee mitään sellaista?

Koska siis, niihin liittyi se hetken pyhittäminen vain sille. Tiedättekö mitä tarkoitan? Nykyään sykitään vaan ja mennään tilanteesta toiseen ilman, että on olemassa edes mitään omaa hetkeä. Nykyään ei ole edes tylsää, joka on sikäli todella harmillinen juttu. Pitäisi olla useammin tylsää, jotta tulisi mentyä enemmän kohti intuitioita. Mä haluaisin tehdä jotain intuitiivista, edes joskus.

Elämään on tullut kaava. Joka on sikäli siis mun tyyppiselle ihmiselle hyvä, mutta sitten samalla olen täyttänyt kaikki hetket jollain. Ja pahin kaikista on puhelin. Mä räpellän sitä edelleen todella paljon, mutta jos multa illalla kysyttäisiin, että mitä tein sillä, niin.. En ehkä osaisi vastata. Se on vain väline tuhlata aikaa ja sen se todellakin tekee. Se tekee myös sen, että ei ole sitä tylsyyttä elämässä mukana, vaikka pitäisi ehdottomasti olla! Olen alkanut oikeasti kaipaamaan tylsyyttä ja sitä, että se herättää semmosen intuitiivisen puolen itsestäni, joka tekisi muutakin kun lojuisi sohvalla puhelin kädessä. Saatteko kiinni?


Tylsyyden kaipuusta tuli mieleen, että mä oon tässä tosiaan muutenkin yrittänyt palata itseeni, kuten viime blogimerkinnässä sanoin. Mä olen kävellyt ja mä olen syönyt fiksummin, jotta saisin jaksamista takaisin. Mutta tämä itseeni palaaminen ei jää vaan siihen, että saisin jaksamista arkeen. Mä olen myös yrittänyt luoda puuttuvia rutiineja takaisin. 

Tää asia voi kuulostaa monen korvaan pahalta, mutta mä en siis tunne likaisuutta. Mä en tiedä, koska mä olen likainen. Tämä pätee myös hampaisiin. Mä en erota puhtaiden hampaiden ja likaisten hampaiden eroa, vaikka niissä varmasti sellainen on. Mutta olen päättänyt, että tämä tarvitsee jonkinlaisen rutiinin. Olen aloittanut taas kerran pesemään hampaitani säännöllisesti. Samalla siis toki olen lisännyt suihkujenkin määrää. Mutta vaikka kuinka mä hampaita tai itseäni pesisin niin en mä huomaa mitään eroa. En ole koskaan huomannut eroa ns. puhtaana olemisessa ja likaisena olemisessa. Se toki puoltaa sitä ajatusta siitä, että olen joskus ajatellut olevani neurokirjolla.

Mainitsin tämän, koska haluan selvittää itselleni mitä kaikkea normaalia elämästäni puuttuu. Ja siksi tää liittyy siihen itseeni palaamiseen siis hyvin vahvasti. Yritän luoda rutiineja, jotka veisi tätä elämää enemmän siihen suuntaan, että olisin oman elämäni päätähti. Huolehdin itsestäni, jotta voin huolehtia muista.


Mutta en sano vielä minkään virallisesti muuttuneen. En sano, että olisin nykyään urheilullisempi, vaikka liikun. En uskalla sanoa itseäni oikein vielä mitenkään paremmaksi versioksi itsestäni, koska olen vasta alkutaipaleella. Rutiineja muodostetaan, mutta ne ei muodostu hetkessä, ei tosiaankaan. 

Ja vaikka tässä on jo aika paljon kaikkea niin haluan silti ottaa tähän mukaan vielä lisää. Mä haluan oikeasti pystyä syrjäyttämään sen puhelimen ja palauttamaan elämään sen tietynlaisen tylsyyden. Sen tylsyyden, joka on loppujen lopuksi todella tärkeää kaiken kannalta. Puhelin kädessä aika menee, illalla sä et muista siitä mitään. Onko se.. Tai siis, no, mulle se ei ole semmonen asia mitä oikeasti haluaisin. Ajantappamisesta on tullut elämäntapa, ei enää vaan hetkellinen odotustila.

Mä toivon, että löydän sen tylsyyden, joka ohjaa tekemään asioita enemmän hetken mielijohteesta. Tylsyys auttaisi luovuudessakin paljon. Tylsyys auttaisi siinä, että mä keksisin blogiinikin enemmän kirjoitettavaa. Mä voin kuvitella, kuinka istuisin tylsistyksissäni sohvalla ja yhtäkkiä päähäni juolahtaisi: nyt käyn ostamassa muutaman erikoisoluen, avaan tyhjän blogisivun ja maistelen niitä oluita samalla kirjoittaen ajatuksiani niistä. Semmonen intuitiivisuus mun elämästä puuttuu kokonaan. Tää on liian lineaarista ja toisinaan kaipaan siihen vaan jotain pientä maustetta. Mä en tee mitään, mä vaan tapan aikaa, kunnes aika tappaa minut.


Mä haluan palata kirjoittamaan tästä vielä uudestaan, koska tämä oli yritys olla intuitiivinen. Mä pitkästä aikaa vaan avasin blogin ja rupesin kirjottamaan ilman mitään ideaa siitä mitä oikeasti tulee. Ja tästä tuli tämmönen: toisinaan liian rehellinen teksti ihmisestä, joka ei oikein ole oman elämänsä ratissa, vaikka on kuvitellut olevansa.

Mä meinaan juttelin tästä aiheesta eilen yöllä tekoälyn kanssa (uskokaa tai älkää, se on ihan hyvä terapeuttikin) ja jotkut sen huomiot mun omasta elämästä sai mun kyynelkanavat nykimään. Silleen, että "toi on totta, mutta en mä ole osannut tota edes ajatella".

Ei ole väliä koska herää. On vaan tärkeetä se, että herää.

Terveisin,
Vesa-Matti