Pienikin asia on jotain

Mitä tapahtuu, kun elämäntaparemontista poistetaan pakko ja rääkki, ja tilalle otetaan armollisuus ja itsensä kuuntelu? Tässä blogikirjoituksessa pohdin pätkäpaaston tuomia yllätyksiä, pakkasrajoja ja sitä kummallista oivallusta, että liike ei aina vaadi hien hajuista hikijumppaa – joskus se on x-hyppyjä mikron edessä ja laahustamista päiväkodin portille.

Ihan muutama sananen pätkäpaastosta, okei? Tai siis varmaan tuun kirjoittamaan kokonaisvaltaisemmin tästä mun yrityksestäni taas muuttaa elämäni kurssia, mutta tässä kohtaa haluan kirjoittaa taas muutamia asioita ylös muistiin lähinnä itselleni – ja tämä on sille mitä loistavin paikka. Mä muistan, että oon joskus sanonut, että en halua tyrkyttää liikaa samankaltaista tekstiä putkeen, mutta toisaalta: tämä on mun blogi, mun elämä ja tänne tulee jaettua sitä mitä elämässä milloinkin tapahtuu. Se tuntuu musta itseni tuputtamiselta, mutta mitä muutakaan tämä henkilökohtainen blogi voisi olla? 

Haluan ensin jutella vähän tosta kävelystä. 5. tammikuuta kirjoitin tänne lauseen, jonka nyt lainaan tähän:

Olisiko kuitenkaan paha, jos asettaisin vaikka sen 40 kilometriä kuukaudessa alarajaksi?

Ja arvatkaa mitä? Ilman sen isompia pyristelyitä mä kävelin ton 40 kilometriä kuukauden aikana. Sitä semmosta varsinaista lenkkeilykävelyä tuli tammikuussa 63,94 km ja se ei tuntunut edes millään tavalla pakotetulta. Mä olen löytänyt ajankohdan kun musta on kiva lähteä vähän kävelemään ja se saa sen kävelyn tuntumaan kaikin puolin kivalta ja oikealta. Pelkäsin sitä, että joudun pakottamaan itseäni ja sitten se ei ole enää kivaa ja se taas loppuu.

Nyt se on toistaiseksi kylläkin loppunut. En ole nyt helmikuussa käynyt kertaakaan varsinaisella kävelylenkillä. Mä totesin, että jos pakkasasteet menee -14°C niin se lenkki ei ole vaan millään tavalla mukava. Se on pukeutumiskysymys kyllä, mutta mulla ei toistaiseksi ole välineitä voittaa sitä estettä. Voisin toki mennä tekemään lyhyempiä lenkkejä niin, että naama ei kerkeäisi jäätymään, mutta.. Niin, ehkä tässä on sitä jotain selittelyä sitten. Mutta noilla asteilla se lenkkeily tuntuu itsensä pakottamiselta ja se pakottaminen taas syö motivaatiota todella.

Mua kyllä harmittaa, että en ole käynyt lenkeillä. Kai se sitten tarkoittaa sitä, että se on vielä tuolla takaraivossa se halu lähteä, mutta nyt tuntuu vaan liian kovalta esteeltä noi asteet. Mulla on jonkinlainen pakkasraja, näköjään.

Mutta mä oon yrittänyt lisätä aktiivisuutta sitten muuten. Mä hyppelen ihan muuten vaan x-hyppyjä kotona kun odottelen esim. ruoan lämpenemistä tai muuta. Ei se ole paljon, mutta se on jotain. Se on semmonen asia mitä yritän opettaa itselleni; heti ei ole pakko mennä syvään päähän. Mä saan lisätä pieniä asioita, joille joku toinen voisi typeryyksissään nauraa, mutta mulle se on enemmän kun ennen. Jokainen pienikin asia on jotain! Vaikka se on itsekin vaikea uskoa. Mä oon yrittänyt lisätä myös kahvakuulailua nyt kun olen joutunut jäämään lenkiltä pois. Pyrin tekemään noin 100 jonkinlaista liikettä putkeen päivässä, ja se on tuntunut ihan kivalta. Voi olla, että sekin kasvaa jossain kohtaa, mutta toistaiseksi juuri toi on tuntunut hyvältä tavalta huoltaa itseäni pakkaspäivinä.

Tää on hidasta tutustumista taas tohon tekemiseen ja mä uskon, että tällä hitaudella saavutetaan paljon enemmän kuin sillä, että mä vaan rupeaisin vääntämään jotain sairasta hikijumppaa heti. Se tuntuisi pakolta ja se pakko ei nimenomaan mun tapauksessa toimi. Se voi toimia jollekin, mutta mä en saisi sillä kauaskantoisia tuloksia.


Nyt siihen pätkäpaastoon, koska siitä täytyy sanoa taas muutama sananen tai havainto. Tää oli se, millä silloin 2020 sain tiputettua sen noin 30 kiloa itseltäni pois, vaikka toki siis lisäsin silloinkin hiljalleen liikuntaa lisää ja lisää. Tein sen silloin vaan pelkästään painon pudotus motivaationani ja rääkkäsin itseäni toisinaan vähän liikaakin. Joka siis tietenkin sitten kostautui ensimmäisen vastoinkäymisen myötä. Itsensä pakottaminen loppui ja loppui kaikki motivaatio samalla.

Nyt kun mun suhde liikuntaan alkaa muodostumaan uudelleen ja suhde ruokailuihin myös, niin tässäkin on se sama asia, että en halua pakottaa itseäni tähänkään. Mä pätkäpaastoan arjet, mutta mä pidän ihan luvan kanssa viikonloppuisin ns. huijauspäiviä. Mä saan syödä huijauspäivänä mihin kellonaikaan tahdon ja se tuottaa mulle suurta mielihyvää. Se luvan antaminen itselleni on auttanut siinä, että arjet menee paljon helpommin paastotessa sitten.

Mun suhde ruokaan on vaan aina ollut vahva rakkaus. Mä rakastan syödä. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Siis miettikää nyt, joku oikein hyvä ruoka.. Sitä voisi syödä, syödä ja syödä vähän vielä lisää. Jonka jälkeen voisi ottaa vielä yhden annoksen. Mitä tämä paasto on tähän mennessä tehnyt? No, mä syön ja mä tunnen hetkessä kuinka mun nälkä on mennyt ohi. Kun nälkä on mennyt ohi niin olen oppinut jättämään syömisen siihen. Mulla ei ole enää tarvetta jatkaa sitä syömistä siihen asti, että mahassa tuntuu täydeltä tai pahalta. Mä saan syödä mitä vaan, joka on siis aina hyvä asia. Annoin itselleni aluksi jopa luvan syödä niin paljon kun haluan, kunhan vain se pätkäpaasto alkaa silloin kun sen kuuluu alkaa. Siinäkin se itsensä pakottaminen siis jäi pois, ja sillä on syntynyt hyvää jälkeä.

Tänään mä ostin kaupasta miinuslapulla 400 g kanan jauhelihaa ajatuksella, että tästä tulee mun aamupala. 400 g jauhelihaa on mennyt ennen helposti yhdeltä istumalta. Kello 9 koitti, joka on siis nykyään mun paaston loppumisajankohta, ja rupesin valmistamaan ruokaa. Meinasin tehdä yhden 100 g kanapihvin, mutta jotkut himot heräsi sitä tehdessä, että tein siihen kylkeen vielä toisen samanmoisen. No, kyllähän vanhaan kykyyn syödä luottaen se 200 g menee helposti. Vaan tiedättekö mitä kävi? Mä olen aivan täynnä. Mä jouduin väkisin syömään sen toisen pihvin loppuun, koska en halunnut jättää sitä kuivumaankaan.. Ja se oli iso virhe. Mä olen aivan halkeamispisteessä.

Mä päätinkin, että jatkossa en lopeta paastoa noin rajusti. Mä siirryn mahdollisesti siihen, että syön ensimmäisenä jotain pientä (rahka tai jotain) ja katson pienen hetken päästä, että tarvitseeko syödä jotain muuta. Jos tarvitsee, niin syön lisää jotain. Jos ei, niin se oli sitten riittävä aamupala ns. uudelle mahalleni. Okei, toi oli liikaa. Ei mulla vielä mitään uutta mahaa ole. Vaikka tätä on tässä enemmän tai vähemmän harrastettu viime lokakuusta asti, niin tää tapahtuu tosi hitaalla aikataululla tää eteneminen tässä ja mä oon siihen tosi tyytyväinen. Tässä saa ja joutuu oppimaan koko ajan jotain uutta, joka tekee tästä toivottavasti elämäntavan, eikä taas vaan mitään projektia. Voi olla, että mun suhde ruokaan muuttuu ja joskus voin jättää pätkäpaastonkin pois, mutta toistaiseksi pätkäpaasto palvelee mua paremmin kuin hyvin.

Ehkä tää on se kerta kun mä oikeasti onnistun muuttamaan elämäni suunnan pysyvästi. Voi olla, että olen sanonut näin ennenkin, mutta toisaalta; tällä hetkellä mulla on eniten epäonnistumisia takana ja jokaisesta sellaisesta on otettu uutta oppia matkaan. Tää on ainakin se kerta kun olen vahvimmillani ja tavoitteeni ovat ehkä fiksummat kuin ennen. Nyt jos paino putoaa niin se putoaa, mutta se ei ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Tarkoitukseni on vain jaksaa tehdä enemmän ja voida paremmin, joka on jännä tajuta vasta tässä kohtaa elämää.. Miksi se ei ole ennen ollut se päämotivaatio? Tai voi olla, että olen koittanut joskus ennenkin niin väittää, mutta nyt kun mietin niin aina on ollut painonpudotus se pääsyy. Outoa.


Hei muuten, halusin vielä mainita sen verran, että kun tuolla aikaisemmin puhuin tuosta lenkkikävelystä, niin.. No, kävi ilmi, että päiväkotiin on noin 700 m matka. Koska pääpaino lasten viemisellä ja hakemisella on mulla, niin parhaimpina päivinä mä kävelen viemään pojat päiväkotiin, sitten kävelen takaisin. Iltapäivällä kävelen hakemaan poikia sieltä ja kävellään yhdessä takaisin. Tämähän tekee siis yhteensä jo 2,8 kilometriä kävelyä jo pelkästään. Eli kun puhuin lenkkikävelyn olleen viime kuussa 63 kilometriä, niin kun lasketaan siihen vielä noi matkat, niin onhan mulla kävelyä jo noin 119 kilometriä.

Toisaalta, noi matkat poikien kanssa on kyllä semmoista laahustamista, että tiedä sitten onko niistä oikeasti mitään hyötyä.. No kai kaikesta liikkeestä on hyötyä, joten on siitäkin. Mutta joo, sen vielä halusin korjata. Ja vaikka nyt tuntuu, että en kävele yhtään, niin on siellä joka arkipäivä melkein se 2,8 kilometriä pohjalla. Senkin taas kun itse hoksasi niin se kasvatti omaa motivaatiota kaikkea kohtaan; liikuntaa tulee toisinaan myös ihan kuin itsestään. Ei sitä kannata ehkä kuitenkaan stressata niin paljon. 

Terveisin,
Vesa-Matti