Mä oon vihdoinkin taas hyvin inspiroitunut kirjoittelemaan tänne blogiin tekstiä. Mä oon löytänyt pitkästä aikaa tän itseni kehittämisen ja itsestäni huolehtimisen takaisin. Nimittäin tänään tuli taas kehitystä, vaikka vaan ihan vahingossa. Se voi olla just sulle pieni asia, mutta mulle se on paljon – ja se on nykyään se mikä eniten merkitsee.
Mun uusi mottoni on viime blogimerkintäni otsikko: Pienikin asia on jotain. Aina ennen kun mä oon alkanut treenaamaan tai suorittamaan jotain dieettejä sun muita, niin mun ensimmäinen liike on ollut mennä täysiä sitä kohti. "Nyt mä alan kävelemään päivässä 10 km, pyöräilen siihen päälle 15 km ja vielä nostelen painoja tai jotain siihen päälle!" Joo, tolla saa varmasti nopealla aikataululla tulosta, mutta omalla kohdallani olen törmännyt tämän mallin kanssa aina seinään. Jaksaminen loppuu, vaikka sen pitäisi kehittyä.
Nyt kun olen antanut itselleni luvan tehdä ihan vähän vaan, niin mä olen alkanut luonnollisesti tekemään enemmän. Ja mikä oli tämän päivän kehitys tai oppi? No, mä hölkkäsin ensimmäistä kertaa tietoisesti niin, että menin ihmisiä vastaan. Yleensä mä olen jarruttanut, jatkanut kävellen ihmisen ohi ja sitten saattanut jatkaa hölkkää. Miksi? Luultavasti siksi, että olen ajatellut, että ei yrittämiseni kuitenkaan riitä. Mä peilasin sitä muihin, vaikka ne tuli kävellen vastaan. Mietin, että ne miettii musta jotain mitä ne ei todennäköisesti todellisuudessa edes mieti – miksi miettisi?
Ja mulla tuli hyvä olo siitä! Mä huomasin, että mun vatsa osallistui hölkkään tämän jälkeen enemmän. Aiemmin vatsa ei ole osallistunut lenkkiin mitenkään, tai, että se ei ole tuntunut lenkillä miltään. Ehkä se on tossa keinahdellut mukana, mutta se ei ole tehnyt minkäänlaista työtä. Nyt mä huomasin, että kun mä lakkasin miettimästä mitä muut ajattelee musta lenkillä ja olen antanut itselleni luvan tosiaan siihen vähäiseenkin treeniin, niin vatsa osallistui jollain ihan uudella tavalla. Mulle tuli jonnekin vatsan seudun lihaksiin semmoinen hyvän kivun tunne. Ja siis se oli oikeasti hyvää kipua, se tuntui hyvältä ja treenin jälkeen vähän jopa hymyilytti se, miten oli jaksanut jotenkin ihan uudella tavalla.
10.2.2026
Mulla jäi eilen kirjoittaminen kesken, joten mun on pakko jakaa tää blogi nyt näin päivämäärän mukaan. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että eilinen pätkä on kirjoitettu siinä tunteessa joka tulee hyvästä ja onnistuneesta treenistä, ja tää jatko tulee olemaan seuraavan aamun heränneen mielen ajatuksia – nää fiilikset on niin kaukana toisistaan, että en varmaan nyt löydä sitä samaa inspiroitunutta tapaa kirjoittaa aiheesta.
Mutta niin, tiedättehän sen itsensä voittamisen fiiliksen? Tää vuosi 2026 on tuonut sitä nyt jo monesti. Mä koen, että mä kehityn kuin kehitynkin ihmisenä melkein koko aika. Kun vaan antaa itselleen luvan tehdä asioita vain ja ainoastaan omalla painollaan, niin jotenkin se antaa luvan kokea treenaamisenkin paremmin. Se on ennen voinut tuntua inhottavalta ja toisinaan sen varmasti kuuluukin siltä tuntua, mutta nyt pääasiallisesti on aina ollut jollain tavalla hyvä olo treenin jälkeen. Oli se sitten kevyttä kävelyä, hölkkä+kävelylenkki, jotain x-hyppelyä mikron edessä tai kahvakuulan kanssa touhuumista. Oli se sitten vaan vähän, mutta vähäkin riittää nykyään tuottamaan hyvän olon siitä, että on tehnyt jotain.
Kyllä mä olen tässä huomannut jo senkin, että mun kunto on selvästi parantunut lokakuusta 2025. Silloin pelkästään toi mun lyhyin lenkki (2,5 km) tuntui kunnon rykäisyltä. Nykyään toi samainen lenkki on semmonen ns. välipäivän "teen jotain" -taaperrus. Ja usein ton lyhyen lenkin jälkeen on semmonen olo, että tekisi mieli käydä tekemässä se uudestaan.
Monesti itse asiassa tulee nykyään ton pidemmän lenkinkin jälkeen semmonen olo, että olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa vielä kilometri jos toinenkin? Mutta mä tiedän; Jos se menee vahingossakaan liian epämiellyttävän puolelle niin seuraavalle lenkille lähteminen on piirun verran vaikeampaa. Tunnen itseni näissä asioissa nykyään sen verran hyvin jo. Mutta en täydellisesti, jonka tämäkin blogimerkintä osoittaa.
Mulla oli vielä jotain, mitä mun piti eilen kirjoittaa, mutta en kerennyt.. Ja nyt en muista mitä se oli. Hmm.. No, tätä tää toisinaan on, jos jotain ei muista laittaa heti ylös niin se tulee häviämään johonkin tuntemattomaan. Lupaan palata tähän jos muistan mitä asia koski, pahoittelen jos herätin uteliaisuuden.
Tää alkuvuosi on tuonut mukanaan elämään uutta ja se on inspiroinut myös ylläpitämään tätä blogiakin. On ollut kiva kirjoittaa kun elämässä tapahtuu jotain erilaista, eikä mennä päivästä toiseen vaan autopilotilla – jolta siis olo on toisinaan tuntunut. Kun elämä on ollut pitkään: herää, vie lapset, tuhlaa aikaa, hae lapset, tuhlaa aikaa ja pidä lapset hengissä, tuhlaa aikaa, mene sänkyyn ja nukahda jos nukahdat. On ollut kiva lisätä toi itsestähuolehtiminen mukaan tohon kuvioon niin on saanut vähän lisäsisältöä ja erilaisuutta tähän. Aikaisemmasta on ollut vähän vaikea kirjoittaa mitään ja muutenkin pääpaino kirjottamisessa oli biisien kirjoittamisessa.
Nyt alkaa olemaan hyvä tasapaino. Ja mä tykkään tästä. Ai että!
En kuitenkaan tahtoisi hehkuttaa tätä taas liikaa, koska silläkin saan tästä tehtyä enemmän ja enemmän päässäni projektiluonteisen. Siis jos hehkutan kuinka hyvin nyt menee ja kuinka hyvin treeni kulkee, niin se asettaa sen semmoseen "onnistuneen tekemisen" -laatikkoon, eikä välttämättä "tätä elämä nyt on" -laatikkoon. Tiedättekö? Pitäisi antaa ehkä vaan antaa tekemisen viedä enemmän ja kirjottaa vähemmän ylös. No, mennään fiiliksessä ja koitan parhaan kykyni mukaan olla tekemättä tästä taas vain projektia.
Terveisin,
Vesa-Matti
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)