Taas tästä häiriöstä

Hmm, tiedätteköhän te sen tunteen, kun oot just nukahtanut ja heräät lähes samantien siihen, kun joka paikkaa kutittaa? No, se mahdollisesti on vielä suhteellisen yleistä, kai. Mutta entä se, kun rupeat raapimaan joka paikkaa, mutta et tunne oikeastaan juuri mitään?

Mä voin sanoa, että se on hyvin epämukava tapa herätä. Jokin niin arkinen kun kutinan helpottaminen raapimalla, ei yhtäkkiä toimikaan niin kuin pitäisi. Tuntuu kun vaan painais sen kutinan syvemmälle. Voin sanoa, että kun jotain noin arkista yhtäkkiä katoaa, niin siitä syntyy hyvin nopeasti kuolemanpelko.

Edellisen kerran näin kävi kesällä. Sillon mulla oli kyllä stressiä ja stressin syykin tiedossa. Nyt en vaan tiedä, että mikä tämän tällä kertaa laukaisi.

Vihdoin kun kohtaus oli ohi ja olin hetken aikaa tehnyt kaikkea muuta saadakseni itseäni hieman rauhallisemmaksi, ja päätin kokeilla nukkumista uudestaan.. Uusiutui myös kohtaus. Heräsin taas siihen kun joka paikkaa kutitti ja raapiminen ei helpottanut. Tuli takaisin myös kuolemanpelko.

Tästä toisesta kun selvisin, niin päätin, että tämän yön unet sai jäädä muutamaan silmänräpäykseen. Ei vaan kykene enää kokeilemaan, koska en tahdo kokea samaa yhden yön aikana kolmea kertaa. Se on, anteeksi kielenkäyttöni, mutta aivan perseestä.

Mä alan nyt pikku hiljaa kallistua sille kantille, että vaikka niitä lääkkeitä vastustankin, niin kohta mun on pakko hakea jotain lääkkeenkaltaista tähän mun vaivaan. Oon vaan niin huono omaksumaan rutiineja, että lääkkeiden unohtelusta tulis lähinnä se toteutuvampi tapa. Ja ne vierotusoireet on melkein enemmän perseestä kun pari kertaa yössä tulevat kohtaukset.

Koko päivän kestävä älytön huimaus on ehkä yksi niistä isoimmista syistä, miksi en halua aloittaa lääkitystä ja unohtaa ottaa yhtenä päivänä. Mutta toisaalta.. Nää kaikki muut oireet voi jatkua ilman lääkitystä vaikka koko mun loppu elämän ajan. Jos ne sais jotenkin lääkkeillä kuriin ja sit jossain vaiheessa onnistuis lopettaa lääkityksen ja ois suhteellisen terve..

Saahan sitä ihminen haaveilla..

Terveisin,
Tekko

Maailmanloppu?

Moi. Tää on varmaan mahdollisimman naurettava blogimerkintä tänään, koska tää ei varmasti tule olemaan ainut laatuaan. Maailmanloppu, tuo kaikkien aikojen suurin vitsaus.

Siis mä muistan kun mä joskus ekan kerran sain kuulla siitä, että kun Mayojen kalenteri loppuu, tarkoittaa se maailmanloppua. Mä muistan myös mun reaktion. Tottakai mä olin hieman kauhuissani ja mietin hirveesti, et "mitä jos se oikeesti tapahtuu?" Tottakai se oli semmonen perinteinen reakointi, koska en viel sillon hirveesti osannu miettii sitä omilla aivoillani.

Nyt ku on nähny näitä kaikenlaisia neropatteja, jotka on ennustanu maailmanlopun sadalle eri päivälle kertaakaan osumatta oikeeseen, alkaa sitä olemaan vähän skeptinen noitten maailmanloppujen suhteen. Niitähän vois povata vaikka joka päivälle, jos tahtoo. Kertaakaan ei oo maailmanloppu osunu omalle kohdalle, enkä mä jostain syystä usko, että vaikka se joskus osuiskin, niin kukaan ennustajahörhö ei olisi päivää päässyt päättämään.

No siis tottakai Mayat ja kaikenmaailman ennustajaeukot painii hieman eri kastissa, mutta silti. Ennustus on aina ennustus. Ja eikö ikäänkuin ollut niin, että eihän Mayat edes sitä loppua ennustaneet, vaan sen ennusti ihmiset, jotka lähti tulkitsemaan niitä niiden luomia kalentereita? Eli siis tälläkin kertaa joku foliohattu-setä päässyt näpäyttämään koko kansaa.

Mut itseasiassa niin, mun omat fiilikset on tällä hetkellä suhteellisen neutraalit. En mä osaa kelata asiaa siten, että maailma loppuisi tänään. Tää päivä on samanlainen kun kaikki muutkin päivät. Hieman erityisen tästä päivästä tosin tekee se, että heräsin vasta äsken. Ja nyt kun mä olen tän merkinnän kirjottanu, lähen kahville ja tupakalle.

Jonkun lähteen mukaan maailma loppuu 13:11 ja haluan ehtiä tupakalle vielä ennen sitä. Joten..

Terveisin,
Tekko

Asiaa on mulla

Moi! Tiedättekö te tämän tekstin lukijat yhden homman? No, siis mullehan on todettu aikoinaan paniikkihäiriö. Se on nyt ollu hyvän tovin jo piilossa ilman minkäänlaista lääkitystä ja oon pystyny elää suhteellisen normaalia elämää.

Nyt mulle on ilmenny semmosia oireita, että ku meen tutkimaan niitä jostain netin syövereistä, ni aina se viittaa ensimmäisenä ja eniten paniikkihäiriön oireisiin. Ennen se oli vaan sosiaalisissa tilanteissa, niinkun se lääkärikin totesi, että mulla on lähinnä vaan sosiaalisten tilanteiden pelko. Nykyään en niinkään pelkää puhua ihmisille, mutta oon mä silti aika hiljanen, enkä sitä puhumista mielelläni kyllä harrastakaan.

Oireista sanottakoon nyt vaikka tää viimeisin: rintakehään tuntuu aina välillä semmonen pistomainen tunne. Vasemmalle puolelle ja helposti sitä rupee epäilee jotain ongelmaa sydämessä. Googletin kyseisen oireen ja yleisin viittaus oli nimenomaan paniikkihäiriöön - jonkinlainen kohtaus. Sydämeen se ei vissiin ainakaan voi viitata, koska EKG (sähkösydänkäyrä) mulla oli kuulema ihan normaali.

Voisin helposti kyllä veikata syyn sille, että minkä takia se paniikkihäiriö on alkanu palailemaan mulle. Ensimmäiset kaks jaksoa tuolla koulussa meni ihan hyvin, koska tutustuin uusiin ihmisiin ja mulla oli siellä seuraa. Ei ollu mitään tarvetta millekään panikoimiselle. Nyt tällä kolmannella jaksolla, kun jouduin vaihtamaan luokkaa, se palasi. Siellä oli ihmisillä jo valmiit porukat, eikä mua oikein oteta mukaan siihen. Enkä mä osaa tuppautuakaan.

Näin mulle tapahtu aikoinaan puupuolellakin. Tai no sillonhan se mulle todettiin. Kaksi vuotta yksin, ilman ketään kenen kanssa puhua.. Kyllä se syö miestä ja siinä nyt tulee kaikenlaisia oireita. Rupesin jäämään entistä enemmän kotiin. Sitä taas jatku sit sen verran, että rehtori päätti sanoa mulle hyvästi.

Sit taas ku pääsin opiskelemaan sitä puupuolta uudestaan ja tunsin sieltä luokalta jo ihmisiä, niin mun oli helppo käydä siellä. Ei tullu niin paljoa poissaoloja ja sain kun sainkin sit sen puualan tutkinnon.

Ja kuten puualalla aikoinaan, niin nyt mulle kävi taas samallailla. Tällä kertaa vaan suhteellisen paljon nopeempaa. Kun en tosiaan tunne tolta luokalta ketään, niin mun on erittäin vaikea lähteä aamulla mihinkään. Siksi ainakin nyt oon kussut tämän kurssin. Ens kurssi on taas ns. oman luokan kanssa, joten voisin helposti veikata alkavani viihtyä koulussa taas. Ja toivon mukaan kaikki nää oireetkin katoaa kun saa taas olla ilman isompaa stressiä.

Toisaalta oon ruvennu miettimään lääkkeiden alottamista taas. Kerran mä niistä pääsin eroon, joka oli mun mielestä hemmetin hyvä asia, koska niihin jäi koukkuun. Just sen lääkeriippuvuuden takia en haluais niihin enään koskea, mutta jos ne vois oikeesti auttaa, ni miksikäs ei.. Mut siin on just se, kun en sen ensimmäisen kokemuksen takia tahtoisi enää uudestaan jäädä koukkuun mihinkään lääkkeeseen.

En mä taas tiedä.. Täytyy nyt yrittää kasata päätä tän tulevan loman aikana ja koittaa saada vähän järkeä omaan päähänsä. Ei mulla ees oo mitään hätää jos oon yksin jossain koulussa.

Mut sit ku taas rupee miettimään, tai no mietin sitä jo eilen, mut olinhan mä melkein koko ala-asteen yksin. No okei, 4-6 luokat. Mut ne onki semmosta aikaa minkä muistaa viel suhteellisen hyvin. Olihan mulla jo sillon noita kaikkia vaikeuksia pysyä koulussa ja sen takia mut meinattiin jättää luokallekin. Onneks sain vaihtaa koulua siinä vaiheessa ja pääsin luokaltanikin.

Mut kyl se varmaan juontaa juurensa sieltä asti toi mun paniikkihäiriö. Ei kenenkään pitäs joutua olemaan yksin niin paljoo. Ja nykyään aina kun kyseinen yksinäisyyden tunne toistuu, ni tapahtuu sama efekti. Mielenkiinto koulua/mitä tahansa kohtaan häviää.

Mä tosissani yritin tänäkin aamuna lähteä kouluun, vaan ei siitä mitään tullut. Mun päässä alko se sama ainainen sota. Järki yrittää sanoa, että "mene, mene!", mutta kaikki muu lähinnä vaan lamaantuu.

Terveisin,
Tekko

Voe voe..

Kyllä se taitaa olla niin, että tämä poika alkaa vähentää alkoholin kertakäyttöä (~12 tuntia hyvällä tahdilla, ei ilmeisesti oo hyvä tahti). Vaikka mitään vastaavaa ei ookkaan aikoihin tapahtunu, mut nyt ku jotain tapahtu ni se ottaa kyllä aika jumalattoman koville.

Mitään puolustuksia mulla ei oikeestaan ole mihinkään asiaan. Vaikka en asioista oikein mitään muistakkaan, niin kyllä kertomuksien perusteella oon ollu aika täydellinen kusipää.

Muistan hämärästi sen kun lähettiin täältä kämpiltä keskustaan päin. Automatka on hämärän peitossa kylläkin. En muista miten oon päässyt Level 5:seen, enkä ymmärrä miten mut on sinne päästetty. Levelistä muistan sen verran, että pyörin jossain Black Jack-pöydän lähettyvillä. Muistan hämärästi jotain ihmisiä, mutta en sitä, että keitähän ne ihmiset on mahdollisesti olleet, en muista yhtään mitä mulle on puhuttu.

Seuraava muistikuva on se kun hoipun narikan ja ovimikon ohi pihalle ja astelen muutaman askeleen päähän ja alan oksentaa. Sen jälkeen muistan kävelleeni S-Marketille päin ja sit tulee taas täydellinen pimento. Jostain vaiheesta muistan sen ku oon tönässy yhen kaverin maahan ja taas pimeetä.

Sit tulee jotain ihme fläsäreit, et yks kaveri lohduttelee mua ja taisin sit senkin tönästä pois siitä. Itkua.. Taksi saapuu pihaan, hypätään kyytiin. Automatka taas ihan pimennossa. Sit muistan jotain et oon itkeny tän talon alaoven luona jossain, en tosin muista mitä olen itkeny. Sisko siinä taisi olla lähettyvillä.. Mut muuten taas ihan mustaa.

Tässä on mun muistikuva illan tapahtumista. Pilasin Eiran synttärit, pilasin ainakin yhden kaverisuhteen ja hävitin lompakkoni. Kaikenlisäks heräsin aamuyöllä keittiön lattialta oksentamaan.

Mä saan todennäkösesti nyt kuulla monen kuukauden ajan Eiralta tästä ja mitä ilmeisemmin en koskaan yheltä kaverilta sitä, mitä oikeesti on tapahtunu. Kumpa vaan ihmiset ymmärtäis, kuinka pahoillani mä oikeesti oon - pahoillani siitä mitä muistan ja siitä mitä en muista, mutta mitä mulle on kerrottu. Ja voihan se olla, etten vieläkään tiedä kaikkea.

Sen verran paha moraalinen krapula ollu nyt n. 4 päivää.. Tämmönen klisee, mut voi kun sais tehdyn tekemättömäks.. Ja pyydän vilpittömästi anteeksi ihmisiltä, joita oon loukannu. Anteeksi.

Tää oma paska fiiliskään ei tunnu häviivän millään, ni ymmärrettävää, ettei se hävii muiltakaan, mutta silti..

Terveisin,
Tekko