Asiaa on mulla

Moi! Tiedättekö te tämän tekstin lukijat yhden homman? No, siis mullehan on todettu aikoinaan paniikkihäiriö. Se on nyt ollu hyvän tovin jo piilossa ilman minkäänlaista lääkitystä ja oon pystyny elää suhteellisen normaalia elämää.

Nyt mulle on ilmenny semmosia oireita, että ku meen tutkimaan niitä jostain netin syövereistä, ni aina se viittaa ensimmäisenä ja eniten paniikkihäiriön oireisiin. Ennen se oli vaan sosiaalisissa tilanteissa, niinkun se lääkärikin totesi, että mulla on lähinnä vaan sosiaalisten tilanteiden pelko. Nykyään en niinkään pelkää puhua ihmisille, mutta oon mä silti aika hiljanen, enkä sitä puhumista mielelläni kyllä harrastakaan.

Oireista sanottakoon nyt vaikka tää viimeisin: rintakehään tuntuu aina välillä semmonen pistomainen tunne. Vasemmalle puolelle ja helposti sitä rupee epäilee jotain ongelmaa sydämessä. Googletin kyseisen oireen ja yleisin viittaus oli nimenomaan paniikkihäiriöön - jonkinlainen kohtaus. Sydämeen se ei vissiin ainakaan voi viitata, koska EKG (sähkösydänkäyrä) mulla oli kuulema ihan normaali.

Voisin helposti kyllä veikata syyn sille, että minkä takia se paniikkihäiriö on alkanu palailemaan mulle. Ensimmäiset kaks jaksoa tuolla koulussa meni ihan hyvin, koska tutustuin uusiin ihmisiin ja mulla oli siellä seuraa. Ei ollu mitään tarvetta millekään panikoimiselle. Nyt tällä kolmannella jaksolla, kun jouduin vaihtamaan luokkaa, se palasi. Siellä oli ihmisillä jo valmiit porukat, eikä mua oikein oteta mukaan siihen. Enkä mä osaa tuppautuakaan.

Näin mulle tapahtu aikoinaan puupuolellakin. Tai no sillonhan se mulle todettiin. Kaksi vuotta yksin, ilman ketään kenen kanssa puhua.. Kyllä se syö miestä ja siinä nyt tulee kaikenlaisia oireita. Rupesin jäämään entistä enemmän kotiin. Sitä taas jatku sit sen verran, että rehtori päätti sanoa mulle hyvästi.

Sit taas ku pääsin opiskelemaan sitä puupuolta uudestaan ja tunsin sieltä luokalta jo ihmisiä, niin mun oli helppo käydä siellä. Ei tullu niin paljoa poissaoloja ja sain kun sainkin sit sen puualan tutkinnon.

Ja kuten puualalla aikoinaan, niin nyt mulle kävi taas samallailla. Tällä kertaa vaan suhteellisen paljon nopeempaa. Kun en tosiaan tunne tolta luokalta ketään, niin mun on erittäin vaikea lähteä aamulla mihinkään. Siksi ainakin nyt oon kussut tämän kurssin. Ens kurssi on taas ns. oman luokan kanssa, joten voisin helposti veikata alkavani viihtyä koulussa taas. Ja toivon mukaan kaikki nää oireetkin katoaa kun saa taas olla ilman isompaa stressiä.

Toisaalta oon ruvennu miettimään lääkkeiden alottamista taas. Kerran mä niistä pääsin eroon, joka oli mun mielestä hemmetin hyvä asia, koska niihin jäi koukkuun. Just sen lääkeriippuvuuden takia en haluais niihin enään koskea, mutta jos ne vois oikeesti auttaa, ni miksikäs ei.. Mut siin on just se, kun en sen ensimmäisen kokemuksen takia tahtoisi enää uudestaan jäädä koukkuun mihinkään lääkkeeseen.

En mä taas tiedä.. Täytyy nyt yrittää kasata päätä tän tulevan loman aikana ja koittaa saada vähän järkeä omaan päähänsä. Ei mulla ees oo mitään hätää jos oon yksin jossain koulussa.

Mut sit ku taas rupee miettimään, tai no mietin sitä jo eilen, mut olinhan mä melkein koko ala-asteen yksin. No okei, 4-6 luokat. Mut ne onki semmosta aikaa minkä muistaa viel suhteellisen hyvin. Olihan mulla jo sillon noita kaikkia vaikeuksia pysyä koulussa ja sen takia mut meinattiin jättää luokallekin. Onneks sain vaihtaa koulua siinä vaiheessa ja pääsin luokaltanikin.

Mut kyl se varmaan juontaa juurensa sieltä asti toi mun paniikkihäiriö. Ei kenenkään pitäs joutua olemaan yksin niin paljoo. Ja nykyään aina kun kyseinen yksinäisyyden tunne toistuu, ni tapahtuu sama efekti. Mielenkiinto koulua/mitä tahansa kohtaan häviää.

Mä tosissani yritin tänäkin aamuna lähteä kouluun, vaan ei siitä mitään tullut. Mun päässä alko se sama ainainen sota. Järki yrittää sanoa, että "mene, mene!", mutta kaikki muu lähinnä vaan lamaantuu.

Terveisin,
Tekko