31072018 | Mun Maailmako?

Tänään on se päivä kun Mun Maailma -teatterityöpaja virallisesti loppuu, ja mun on aivan pakko kirjoittaa tästä kokemuksesta kaikki – tai ainakin kaikki mitä voin.


Mä yritän vähän muistella, että mimmonen matka tää kaikenkaikkiaan on ollut, hmm. No, muistan ensimmäisestä päivästä sen, että mua jännitti suhteellisen paljon ja päivän jälkeen mä jopa saatoin ajatella: "Tätäkö tää nyt on?" Ensimmäinen päivä ei mua oikein sytyttänyt. Ei ehkä vielä seuraava päiväkään, eikä sitä seuraava. Kävin kuitenkin tunnollisesti ja tutustuin ihmisiin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ja ne ihmiset sen Mun Maailman lopulta tekikin.

Mun Maailma sai mut uskomaan, että mä saatan pärjätä jo ilman paniikkihäiriölääkkeitä. Ja nekin mä tossa tosiaan sen aikana lopetin. Ilman tota yhteisöä en kyllä olis vieläkään siihen pystynyt. Ensimmäisen kerran musta tuntu, että mä kuulun johonkin.

Mulla on ollut tapana "lukea ihmisten ajatuksia", mutta tuolla mä en osannut lukea kenestäkään, että ne ajattelis musta vaan pelkkää pahaa. Yleensä mä saan semmosia fiiliksiä ihmisistä, mutta tuolla en kenestäkään. Ihan huikeeta porukkaa.

Mä sain tukea lähes kaikkeen. Jos mulla oli huono päivä, se huomioitiin heti ja se ei ollu enää niin huono päivä. Paniikkihäiriölääkkeiden jättämät vierotusoireetkin huomioitiin ja mua ymmärrettiin niidenkin osalta.

Meiän porukasta tuli suhteellisen tiivis kyllä loppua kohden. Me vietettiin paljon vapaa-aikaakin yhdessä. Se hämmästyttää mua, koska mä en oo osannu päästää ihmisiä noin nopeesti mun lähelle. Harmittaa kyllä suuresti jos meiän yhteydenpito loppuu nyt tähän. Mulle on ollut hyvin vaikeaa aina pitää yhteyttä ihmisiin, ihan vanhoihin kavereihinkin, mutta ehkä mä voisin koittaa tehdä parannuksen.


Työtehtävät teatterityöpajalla oli yllättävän laidasta laitaan meneviä: teatteriharjotteita, makkaranpaistoa, muuttoa, lavasteiden parissa työskentelyä ja muuta sellaista. Välillä otettiin päiviä, kun ei tehty yhtään mitään, vaan mentiin esimerkiksi piknikille. Kaikki päivät oli suhteellisen kivoja, johtuen varmaan juurikin siitä, että ne ei useimmiten ollut keskenään samanlaisia. Välillä se oli kyllä raskastakin, kun oli pistänyt ajatuksensa johonkin ennaltasovittuun, ja suunnitelmat muuttuikin täysin. Sitä se kuitenkin ilmeisesti teatterimaailmassa on. Ja siihen oppi varautumaan.

Esimerkiksi Risto Räppääjän lavasteiden parissa työskentely oli vähän semmosta, että ei koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Ohjeita saattoi tulla monesta eri suunnasta, koska oli kiire ja kaikki halusi vaan valmista. Niinä päivinä sitä ei kyllä itelleen asettanut mitään odotuksia. Kiireessä se oli pakko tarttua kaikkeen mihin kykeni.


Viimesinä viikkoina mä huomasin sen, että fyysinen homma ei ole yhtään niin väsyttävää kun se, että joudut kokoajan keskittymään pitämään itsesi oikeassa tilassa. Teatteriharjotteet väsytti mua oikeesti paljon enemmän kun viimeisten viikkojen muuttorumba. Harjotteissa mä jouduin kokoaika käymään mun päänsisälläni sotaa kaikkia ajatuksia vastaan: "Mitä jos nyt mokaan?", "No sit mokaat, se on vaan hauskaa!", "Ei ole.", "On, on! Usko mua!", "Ei saa mokata.", "Kyllä saa!"

Se on välillä vaikeeta, välillä helppoa, mutta aina aika uuvuttavaa. Tuolla mokaaminenkin sai ihan uuden käsityksen loppujen lopuksi. Harjotteista tuli vaan paljon hauskempia jos joku mokasi. Sitä kautta mä ehkä saatoin oppia siihen, että mokaaminenkin on vaan inhimillistä. Puualalla mulle raivottiin aina kun mokasin ja sen jälkeen en oo hirveesti halunnut mokailla. Nyt se ei enää nii paljoa pelota.


Hyvin kasvattava kokemus siis kaikenkaikkiaan toi Mun Maailma on ollut. Mä oon tullut ihmisenä enemmän eteenpäin tän melkein 5 kuukauden aikana, kun mitä mä oon tullut moneen vuoteen. Ihan loistavaa! Tiedättekö mikä on myös loistavaa? Mun matka Mun Maailman parissa ei oikeesti loppunut tähän.

Ensi kuussa alkaa uusi Mun Maailma. Porukka vaihtuu lähes täysin ja mä odotan sitä todella suurella innolla. Vanha porukka oli loistava ja sen parissa olis voinut kyllä jatkaa, mutta nyt mulla on mahdollisuus katsoa, että onko mun hyvä kehitys ollut vaan väliaikaista, porukasta riippuvaa? Mä haluun voittaa itteni, pelkoni ja kaikki. Siksi mä olen niin innoissani!

Terveisin,
Tekko

26072018 | Persoonaniko?

Rupesin tänään tutkimaan hieman introvertti/ekstrovertti-asioita. En oo koskaan oikeen ymmärtänyt mitä ihmettä ne edes tarkottaa, mutta nyt ehkä tiedän. Ja mä olen hyvin vahvasti introvertti.

Tämän mainittuani meiän kaveriporukan viestiketjussa, oli se ilmeisesti ollut ihan ilmiselvä asia. Ja nyt kun ajattelen, niin olihan se. Sit sain linkin, jossa voi selvittää persoonallisuutensa: 16personalities.

Täytin sen ihan ajatuksen kanssa ja sain tietää olevani Puolustaja. Nyt mä ajattelin lähtee purkamaan tota tänne mun blogiini, koska se oli aika osuva teksti.

Vaikka puolustajat ovat empaattisia, he voivat olla hurjapäisiäkin puolustaessaan perhettään tai ystäviään, ja vaikka he ovat hiljaisia ja pidättyväisiä, heillä on usein hyvät ihmissuhdetaidot ja vakaat sosiaaliset suhteet; ja vaikka he etsivät varmuutta ja vakautta, he voivat olla hyvinkin avoimia muutokselle, kunhan he kokevat tulevansa ymmärretyksi ja kunnioitetuksi.

Tää oli ensimmäinen pätkä mikä sai mun karvat hieman nousemaan pystyyn; miten se voi osua noin hyvin? Mä oon joskus tännekin sen kirjottanut, että mulle on ihan sama jos mulle käy jotain, mutta mun läheisiin ei kosketa, tai sit mä saatan olla valmis vaikka vankilaan.

Eli mä jo tän perusteella tunnen itseni puolustajaksi.

Puolustajat ottavat vastuunsa henkilökohtaisesti, ylittävät jatkuvasti omia rajojaan ja pyrkivät tekemään kaikkensa ylittääkseen odotukset ja miellyttääkseen muita, sekä kotona että työpaikalla.

Ja tämä, huh. Mä koen itseni miellyttämisenhaluiseksi ihmiseksi. Mulle useimmiten on tärkeempää toisen hyvinvointi, ja teen sen eteen paljon asioita. Otan huomioon yleensä ensin kaikki läheiset ja vasta sitten itseni. Kun muilla on hyvä, mulla on hyvä.

Puolustajien haasteena on tulla huomatuksi tekemästään. He ovat taipuvaisia vähättelemään saavutuksiaan, ja siinä missä heidän kilttiyttään usein kunnioitetaan, kyynisemmät ja itsekkäämmät ihmiset pyrkivät hyötymään puolustajan omistautuvasta ja jalosta tavasta sysäämällä heille työtä ja ottamalla tunnustuksen tehdystä työstä itselleen.

Jos oikein ymmärrän ton ensimmäisen lauseen tossa, niin kyllä. Tästäkin olen tänne joskus kirjoittanut: mä haluan jättää itsestäni jonkinlaisen jäljen ennen kun täältä poistun. Nykyään en kylläkään enää vähättele itseäni, mutta en osaa ottaa kehuja vastaan. Enkä toisaalta kyllä nykyään suvaitse sitä, että joku ottaisi kunnian jostain mitä mä olen itse tehnyt. Ei pidä alentua siihen.

Heillä on loistava muisti, mutta he eivät käytä sitä tiedon ja nippelitiedon tallentamiseen, vaan painavat mieleensä asioita ihmisistä ja heidän elämästään.

Kyllä vain. Mä en muista kovin hyvin tärkeitä asioita, mutta muistan aika hyvin mitä ihmiset on mulle kertonut elämästään. Ja sillä mä pyrin sitten auttamaan tarpeen tullen, jos mahdollista. 

Muistiin liittyy kyllä mulla sekin, että mä muistan asuntojen yms. pohjapiirustuksia. Ihan lapsuudesta asti, vaikka en mitään muuta sieltä niin hyvin muistaisi. Se ei kyllä liittynyt tähän, mutta pitihän se nyt kertoa.

Puolustajat eivät koskaan ole täysin kotonaan parrasvaloissa, ja saattavat tuntea olonsa syylliseksi ottaessaan kunniaa tiimissä saavutetuille tuloksille.

Ja taas maaliin! Mä muistan teatterityöpajan alettua, kuinka mä puhuin sielläkin siitä, että mä en pysty mihinkään missä kaikki huomio kohdistuu muhun. Mulle tuli siitä hyvin epämiellyttävä olo. En mä siihen vieläkään ole täysin tottunut, mutta mä veikkaan olevani menossa parempaan suuntaan.

Ja mä muistan joskus kouluaikoina ryhmätehtävissä, mä annoin omasta työpanoksestani lähes kaiken pois. Tai siis silleen, että vaikka mä olisin tehnyt suurimman osan työstä, niin mä jaoin sen kyllä suurimmaksi osaksi pois: "Kaikki me tehtiin samanverran!"

Puolustajat kykenevät kuitenkin nauttimaan työstään saamastaan tunnustuksesta poikkeuksellisen hyvin, mihin ei moni muu persoonallisuustyyppi kykene.

Kehuja en osaa tosiaan ottaa vastaan, mutta jälkikäteen mulle tulee kivoista sanoista todella hyvä mieli. Ja se on siis todella hyvä mieli. 

Siinä oli semmonen syväanalyysi minun persoonallisuudestani. Suosittelen kaikkia tekemään ton testin, se on aika mieletön! Varsinkin jos tekee sen ajan kanssa ja valehtelematta. Sitä saattaa ihan yllättyä, että miten hyvin tommonen sivusto voi sut tuntea!

Terveisin,

Tekko

18072018 | Turvaako?

Tahtoisin tietää, että onko muilla ihmisillä jotain semmosta, hmm, turvavaatetta/-asustetta? Vai oonko vaan outo? Ei, en tarkota tällä mitään heijastinliiviä tms. Selitän teille mun turvavaatteeni, niin saatte kiinni.

Mun turvavaate on huppari, kauluspaita tai vaikka takki. Jokin, minkä voi laittaa t-paidan päälle. Mä en ikinä pysty lähteä pihamaata pidemmälle pelkässä t-paidassa.

Jos mulla ei ole toista vaatekappaletta t-paidan päällä, niin mä tunnen oloni jotenkin tosi epämukavaksi, ehkä jopa turvattomaksi. Ja voitte kuulkaas uskoa, että se on näillä helteillä aikamoinen kirous.

Vaikka kuinka kuuma olisi, niin turvavaatetta ei voi julkisella paikalla ottaa pois. Luultavasti koko maapallo räjähtäis sillä sekunnilla..

Tämä aiheuttaa myös ihmisissä kysymysmerkkejä. Multa on nyt pari kertaa kysytty, että miksi en ota mun huppariliiviä pois päältä, vaikka hikoilen kun pieni eläin? Vastaus: se on mun turva.

On vain muutama paikka maapallolla, jossa voin ottaa turvavaatteen pois yltäni: oma koti ja vanhempien koti. Näissä paikoissa mulla on turvallista ilman turvavaatetta.

Mä tiedän, että mun isoveljellä on – tai ainakin joskus oli – lippis ja aurinkolasit, joita ilman ei voi poistua kotoota. Kuvittelen jotenkin, että se on sille vähän niinkun mulle tämä paita-homma. Joten on varmasti muitakin ihmisiä, jotka kärsii tämmösestä. Tai ehkä nauttii? No, ei me kuitenkaan voida olla ainoot näin oudot.

Jotenkin haluisin, että edes mietitte. Onko teillä joku semmonen vaate/asuste, jonka te ehkä aina laitatte päällenne? Ja mitä jos se joskus jää pois? Tuleeko siitä turvaton tai ehkä edes epämukava olo?

Mä tiedän, että avaimet, lompakko tai jopa puhelin voi aiheuttaa joillekin hämmennyksen jos sen unohtaa kotiin, mutta nyt on kyse vaatekappaleesta tai jostain asusteesta.

Nimittäin jos teillä semmosia on, niin ymmärrätte kyllä hyvin mun ongelmani.

Noin neljä tuntia eilen, ja saman verran tänään puvuston muuttoa kahdella paidalla suorittaneena voin sanoa, että se on välillä hyvin, hyvin iso ongelma.

Terveisin,

Tekko

05072018 | Sekosinko?

Elikkäs, lopetin paniikkihäiriölääkkeet 3.6.2018, ja nyt siitä on kulunut aikaa semmonen.. No, tänään on 32. päivä ilman niitä.

Kaiken järjen mukaan pahimmat vierotusoireet alkaisi olemaan takanapäin. Huh. Nyt voi varmaan sanoa, että selviän mistä vaan? Tai no, vaatii vielä aika paljon rohkeuden opettelua tämä elämä, mutta hiljaa hyvä tulee.

Toi teatterityöpaja, Mun Maailma, on ollut kyllä suuri apu. Siel on ollu semmosia ihmistyyppejä, että en ollu aikasemmin edes tavannut moisia. On ollut erittäin todella suurena apuna! Mä oon kerrankin saanut/osannut olla jossain lähestulkoon täysin oma itseni. Tietenkin kaikkeen suhteellisen julkiseen kanssakäymiseen liittyy omanlaisensa "naamari", mutta ehkä siitäkin vielä päästään. Vai tarviiko siitä edes päästä? Kai ihmisellä täytyy olla jokin "näin käyttäydyn vain kotona"-vaihtoehto?


No hupsis. Mun piti kirjottaa mun lääkkeen lopetuksen jälkeisistä fiiliksistä, mutta aihe vähän karkasi. No, nyt jatketaan siitä:

Mulla ei ole pitkään aikaan tullut mitään yllättävää tunnetilan vaihdosta. Ne ehkä kumminkin oli jonkinlainen vierotusoire. Mutta se oli ihan kiva huomata, että osaa tuntea taas vahvasti asioita. Oli se kyl silleen hieman häiritsevää alussa, kun saatto alkaa yhtäkkiä vaan itkemään ja vasta itkiessään rupes miettimään surullisia asioita, joiden kuuluisi itkettää. Tuli murrettua muutamia patoja ainakin. Ja oikeestaan, mä tykkäsin itkeä! Se jotenkin saa mut ajattelemaan asioita toisin.


Yks ikävimmistä lääkkeen lopetukseen liittyvistä asioista tapahtui, hmm, no pari päivää sitten yöllä. Pari yötä sitten? Miten sen nyt kirjottaisi fiksusti.

Eli tosiaan, mä en meinannut nukahtaa niin millään. Mä pyörin, pyörin ja pyörin lisää. Jossain kohtaa olin niin väsynyt pyörimiseen, että mun silmät vaan lumpsahti kiinni – ja heti auki! Iski kuolemanpelko. Mä kehitin itselleni siinä samassa hetkessä tunnottomuuden vasempaan käteen, joka vei pelkoa vielä pidemmälle.

Mä olin jo herättämässä Eiraa, että nyt lähetään sairaalaan ja muuta vastaavaa. Tyydyin kumminkin vaan tuskailemaan yksinäni, koska jollain tasolla olin aivan varma, että se liittyy tähän lääkkeiden lopettamiseen – näin kävi myös viimeksi kun lopetin. Se ei kuitenkaan mennyt ohi, vaikka pyrin pitämään ajatukset kasassa. Mun silmät silti lupsui pari kertaa kiinni, ihan semmoseen pieneen nukahtamiseen asti, mutta ne rävähti samantien aina auki.

Ja se taas ajoi melkein siihen, että pelkäsin sekoavani. Kuolemanpelko vaihtui sekoamisenpeloksi. Mutta se taas on ollut mulle joskus ihan normaali tuntemus, ja osasin heti pistää ajatukset suhteellisen hyvin kasaan. "Et sä ole sekoamassa, sun pää vaan temppuilee. Et sä oo sekoamassa, sun pää vaan temppuilee." Tommosta joutuu itselleen toistamaan, mutta onneksi se toimii. Ja nyt kun sen kirjottaa tollein, ni se kuulostaa ku olisin oikeesti seonnu.


Mutta semmonen episodi oli se. Ja tän mun uuden asenteeni kanssa, mä olen vaan ylpeä siitä että noin kävi. Pääsin taas testaamaan päätäni oikein oikean tilanteen edessä. Nää kaikki kumminkin on semmosia, mitkä tekee ihmisestä vahvemman. Jos siis osaa suhtautua tilanteeseen oikein. Mulla on suuri halu parantua ja sen mä myös teen!

Terveisin,
Tekko