Kaiken järjen mukaan pahimmat vierotusoireet alkaisi olemaan takanapäin. Huh. Nyt voi varmaan sanoa, että selviän mistä vaan? Tai no, vaatii vielä aika paljon rohkeuden opettelua tämä elämä, mutta hiljaa hyvä tulee.
Toi teatterityöpaja, Mun Maailma, on ollut kyllä suuri apu. Siel on ollu semmosia ihmistyyppejä, että en ollu aikasemmin edes tavannut moisia. On ollut erittäin todella suurena apuna! Mä oon kerrankin saanut/osannut olla jossain lähestulkoon täysin oma itseni. Tietenkin kaikkeen suhteellisen julkiseen kanssakäymiseen liittyy omanlaisensa "naamari", mutta ehkä siitäkin vielä päästään. Vai tarviiko siitä edes päästä? Kai ihmisellä täytyy olla jokin "näin käyttäydyn vain kotona"-vaihtoehto?
No hupsis. Mun piti kirjottaa mun lääkkeen lopetuksen jälkeisistä fiiliksistä, mutta aihe vähän karkasi. No, nyt jatketaan siitä:
Mulla ei ole pitkään aikaan tullut mitään yllättävää tunnetilan vaihdosta. Ne ehkä kumminkin oli jonkinlainen vierotusoire. Mutta se oli ihan kiva huomata, että osaa tuntea taas vahvasti asioita. Oli se kyl silleen hieman häiritsevää alussa, kun saatto alkaa yhtäkkiä vaan itkemään ja vasta itkiessään rupes miettimään surullisia asioita, joiden kuuluisi itkettää. Tuli murrettua muutamia patoja ainakin. Ja oikeestaan, mä tykkäsin itkeä! Se jotenkin saa mut ajattelemaan asioita toisin.
Yks ikävimmistä lääkkeen lopetukseen liittyvistä asioista tapahtui, hmm, no pari päivää sitten yöllä. Pari yötä sitten? Miten sen nyt kirjottaisi fiksusti.
Eli tosiaan, mä en meinannut nukahtaa niin millään. Mä pyörin, pyörin ja pyörin lisää. Jossain kohtaa olin niin väsynyt pyörimiseen, että mun silmät vaan lumpsahti kiinni – ja heti auki! Iski kuolemanpelko. Mä kehitin itselleni siinä samassa hetkessä tunnottomuuden vasempaan käteen, joka vei pelkoa vielä pidemmälle.
Mä olin jo herättämässä Eiraa, että nyt lähetään sairaalaan ja muuta vastaavaa. Tyydyin kumminkin vaan tuskailemaan yksinäni, koska jollain tasolla olin aivan varma, että se liittyy tähän lääkkeiden lopettamiseen – näin kävi myös viimeksi kun lopetin. Se ei kuitenkaan mennyt ohi, vaikka pyrin pitämään ajatukset kasassa. Mun silmät silti lupsui pari kertaa kiinni, ihan semmoseen pieneen nukahtamiseen asti, mutta ne rävähti samantien aina auki.
Ja se taas ajoi melkein siihen, että pelkäsin sekoavani. Kuolemanpelko vaihtui sekoamisenpeloksi. Mutta se taas on ollut mulle joskus ihan normaali tuntemus, ja osasin heti pistää ajatukset suhteellisen hyvin kasaan. "Et sä ole sekoamassa, sun pää vaan temppuilee. Et sä oo sekoamassa, sun pää vaan temppuilee." Tommosta joutuu itselleen toistamaan, mutta onneksi se toimii. Ja nyt kun sen kirjottaa tollein, ni se kuulostaa ku olisin oikeesti seonnu.
Mutta semmonen episodi oli se. Ja tän mun uuden asenteeni kanssa, mä olen vaan ylpeä siitä että noin kävi. Pääsin taas testaamaan päätäni oikein oikean tilanteen edessä. Nää kaikki kumminkin on semmosia, mitkä tekee ihmisestä vahvemman. Jos siis osaa suhtautua tilanteeseen oikein. Mulla on suuri halu parantua ja sen mä myös teen!
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)