Reissu Porvooseen 2020!

Joskus pikkutyttönä mä sain jonkinlaista nautintoa siitä, että heräsin ennen vanhempia ja vietin aikaa television parissa yksikseni tai sisarusten kanssa. Semmosta jonkinlaista onnellisuutta huolettomuudesta tai jotain.. Oon miettinyt, että miksi se ei nykyään toimi? Tai no siis joo, en asu enää vanhempieni kanssa, mutta miksei sama voisi toteutua nykyisessä tilanteessa? Tai siis miksei sitä osaa enää nauttia semmosista pienistä hetkistä samalla tavalla?

Tämmöstä aihetta mä olen tässä pyöritellyt päässäni nyt parina aamuna ja parina yönä, ratkaisua siihen keksimättä. Nyt en ole siis aiheeseen sen enempää paneutumassa, mutta tällä on ihan hyvä alustaa seuraavaa.

Lähettiin siis tänään Porvooseen, meidän melkein jo perinteeksi muodostuneelle retkelle vanhaan kaupunkiin ja karkkitehtaalle. Alotettiin reissu sillä, että mentiin siinä aamutuimaan istuskelemaan vanhaan kaupunkiin johonkin kahvilan terassille. Se hetki siinä terassilla, se oli semmonen, että siitä osasi nauttia. Kahvi naaman edessä ja ihan vieraita ihmisiä ympärillä, jotka höpisi ihan omiaan. Se oli jotenkin semmonen hetki irti kaikesta.

Mä siis jotenkin kummallisesti nautin kaikesta siinä; random ihmiset ympärillä puhumassa omiaan, joita sitten salaa sivusilmällä kuuntelin. Erinäiset tuoksut, hajuvedet ja kahvilan luomusten tuottamat. Ilma ei ollut liian kuuma olla, vaan oikeestaan ihan sopiva. Eiran kanssa keskustelu. Se kaikki, se hetki. Nautin siitä. En tiedä miksi se tapahtui juuri nyt, mutta ihan hyvä ajoitus, koska olen asiaa jo hyvän tovin miettinyt.

Aamukahvihetki vanhassa Porvoossa.

Mutta mentäiskö sitten vähän syvemmin tähän reissuun? Tai no, eihän siitä paljoa ole kerrottavaa, mutta se vähäkin oli oikein mukavaa ajanvietettä, joten sen on hyvä tulla kuulluksi. Varsinkin itselle muistoksi, jos ei muuta.

Aamukahvit tosiaan hörästiin siinä pienessä kahvilassa, tai oikeastaan sen terassilla. Pienet linnut lenteli kokoajan kohti ja käyttäytyi muutenkin aika villisti siinä. Niille oli kai opetettu, että on ihan ok kiusata ihmisiä ja syödä lautasilta, jotka oltiin jätetty odottamaan tiskaajaa. Ne ei siis käytännössä pelänneet mitään, tuli ihan luokse ja pyörittelivät vaan päitään.

Meillä vierähti siinä kahvilassa tunti, vaikka ei oikeestaan mitään sen kummallisempaa tehty. Hörpittiin kahvia ja juteltiin, ja ehkä vähän tosiaan salakuunneltiin ja ihmeteltiin ihmisiä. Kahvin jälkeen piti mennä laittamaan lisää parkkiaikaa, koska siis noin tyyliin kaikki parkkipaikat siinä vanhan Porvoon läheisyydessä on maksullisia. Kun lisää parkkiaikaa oltiin ostettu, niin ei muuta kun kiertelemään sitä pientä rypästä erinäisiä sisustusliikkeitä ja muita kauppoja. Niissäkin saa yllättävän vikkelästi aikansa kulumaan kun vaan kiertää ahkerasti melkein kaikki.

Ne pienet kaupat on jotenkin tosi mahtavia. Mä nautin kyllä suuresti niiden kiertämisestä, koska ne on vaan niin hienoja sisältä ja ulkoa. Se vanhan kaupungin meininki näkyy ja melkein jopa tuntuu. Tai no melkein jopa tuntuu, kyllähän se tuntuu ihan oikeesti. Sitä hetken jotenkin kuvittelee olevansa poissa vuodesta 2020. Se jos jokin on mahtava fiilis.

Vanhasta Porvoosta en niinkään kuvia ottanut, koska musta tuntuu, että teen sen joka vuosi ja sitten ne kuvat vaan jää johonkin historiaan. Keskityin siis siellä fiilistelemään sitä lähinnä omien silmieni läpi. Sain siitä silleen enemmän irti. Blogaajana mun olis varmasti pitänyt olla siellä kokoaika kamera kädessä, mutta onneksi tämä ei ole niin vakavaa.

Pari tuntia vanhassa Porvoossa ja sitten otettiin nokka kohti seuraavaa paikkaa. Viime vuonna käytiin ensimmäistä kertaa, mutta se muodostui ilmeisesti heti osaksi tätä retkeä; siispä suunnattiin Paskakauppaan. Tuntuu pahalta kirjottaa toi, koska en harrasta minkäänlaisia voimasanoja täällä blogissa, nyt kuitenkin pitää muistaa, että se on sen paikan nimi, enkä voi sitä mennä muuttamaan. Kakkakauppa sopis paremmin, mutta se ei olisi enää sama.

Paskakauppa Porvoossa.

Jos joku ei tiedä tota kauppaa, niin siis kyllä, se on aika kakka kauppa. Ne myy semmosta tavaraa, josta voi helposti joku pahottaa mielensä – en minä, minusta ne on hauskoja. Tuotteet sisältää hyvin paljon voimasanoja, joten en ala täällä niitä sloganeja huutelemaan. Joudun kuitenkin lisäämään tähän seuraavaksi yhden kuvan, josta käy hyvin ilmi kaupan meininki.

No *PIIP* hip hei.

Se on semmonen muki juu. Viime vuonna ostettiin mulle ja Eiralle omat mukit sieltä samaisesta kaupasta ja nyt lähti mukaan vain tämä. Keräilkööt muut muumimukeja, mutta tästä tuli ehkä mulle jonkinlainen osuma. Aion joka kerta kun tuolla käydään ostaa itselleni uuden jonkinlaisen hassunhauskan mukin. On siellä siis paljon muutakin tavaraa, mutta mukeista tuli nyt mulle se juttu, kai.

Tän kakkakaupan jälkeen meidän suunta oli kohti Brunbergin tehtaanmyymälää. Karkkia haalimaan, vaikka siis, ei me oikeestaan koskaan edes haalita.. Me käydään siellä, mutta ei me meille itsellemme oikeestaan koskaan haluta sieltä mitään. Joka kerta sitten ollaan jotain otettu väkisin mukaan, jotta ei ihan turhaan oltaisi menty. Tällä kertaa mulla oli kyllä aika mittava tilaus veljeltä, joten se oli jo hyvä syy käydä se myymälä taas kerran ihmettelemässä. Ja kun se kuuluu siihen reissuun. Ei ole Porvoo-reissua ilman Brunbergin tehtaanmyymälässä vierailua.

Brunbergin jälkeen meidän oli aika siirtyä jo syömähommiin. Okei, mun paasto olisi jatkunut todellisuudessa vielä tovin, mutta Eira sai ylipuhuttua. Alotan tänään sitten illalla taas tuntia aikasemmin, jotta saan paaston taas toimimaan oikein. Käytiin viime vuonna syömässä tuolla semmosessa paikassa kun Ravintola Seireeni, ruoka oli siellä siis sen verran toimivaa, että otettiin nokka sitä kohti tänäkin vuonna. 

Ravintola Seireeni Porvoossa.

Ensimmäinen asia mikä oli mielestäni muuttunut siellä oli semmonen, että jos halusi ottaa salaattia ennen varsinaista ruokaa, niin joutui maksamaan 0,90 € lisää. Outoa, ajattelin. Ei toki ihan mahdottoman kallista, mutta kuten sanottu, outoa. Salaattipöytä oli sitten kaikenlisäksi todella laimea, siellä oli vaan muutamaa erilaista asiaa, jäi vähän paha fiilis taas siitäkin.

Mentiin kuitenkin pihalle, jossa siis oikein iso ja hyvä terassi, josta siis plussapisteet ehdottomasti paikalle. Syötiin siinä sitten meidän alkusalaatteja, kunnes meiän ruoat tuotiin pöytään.

 

Ei niin tasokasta ruokaa.

Ensiajatus mulla ruoasta oli, että tästäkö me maksetaan 10 ja risat? Ajattelin, että vaikka se ei ulkonäöllä nyt koreilekaan, niin se on sitten edes tosi hyvää. Mä nimittäin muistelisin, että viime vuonna ruoka tuolla oli todella maittavaa.

Sanottakoon, että ruoka oli hyvin keskinkertaista. Voisin melkein jopa väittää, että jos mä yrittäisin tehdä tota nyt kotona, niin onnistuisin jopa paremmin. Siinä on siis, öö, kanan rintafilee riisillä ja sitten oliko kenties herkkusienikastike? Vai metsäsienikastike? No, joku sienikastike joka tapauksessa, joka maistui arvatkaapa miltä? Maistui nimittäin siltä, että se oli ihan varmasti jostain kaupan kastikejauhepussista tehty. Mulla heräs jopa pienet traumat, koska se maku muistutti ehkä vähän jopa niitä jauheesta tehtäviä keittoja, joita kokeilin silloin pari viikkoa dieetillä syödä. Se oli siis ihan järkyttävän kehno väkerrys.

Eira oli aika samoilla linjoilla ruoan suhteen ja päätettiinkin yhteistuumin, että ensi vuonna ravintola on ihan joku muu. Toi paikka sai viimeisen mahdollisuutensa, vaikka ekalla kerralla olikin mahtava. Vaikka nälkäni onnistuikin tyydyttämään, niin makunautintoa en saanut. Ja se makunautinto on iso osa ruokaa silloin kun siitä joutuu ison summan rahaa maksamaan.

Ei pilkata sitä paikkaa nyt kuitenkaan enempää. Lähdetään vaan hymyillen pois sieltä ja noustaan autoon. "Vielä olisi jotan kiva tehdä", ajateltiin kai molemmat siinä kohtaa. Eira ehdotti, että mennään jäätelölle, minä suostuin.

Semmonen jähmelö se.

Ajettiin sitten siihen Porvoon Jokirantaan(?). En oo ihan varma oliko toi sen paikan nimi, mutta ainakin Instagrammin sijaintipalvelu antoi sen minulle ensimmäisenä. Siellä oli koju, joka kantoi nimeä Vanhan Porvoon Jäätelötehdas, josta sitten napattiin meille pienet(!) jäätelöt matkaan ja mentiin istumaan semmoselle kai laiturille.

Ensinnäkin, toi jäätelö suli melkein heti käsille, en arvostanut. En usko, että lämpötila aiheutti sitä yksin, vaan väitän, että noi jäätelöt ei ole jokseenkin ihan täydellisiä. Mä en tarkalleen muista mikä toi maku oli.. Joku banaani-suklaakeksijuttu kai. Banaanin maistoin heti, se oli oikein hyvä, mutta kuten näette; mun jätskissä ei ollut kun oikeestaan sitä banaanijäätelöä. Eiran töttörössä, joka ei nyt kuvaan päässyt, oli semmosia ruskeita raitoja, jotka maistui siis siltä keksihärpäkkeeltä. Oli mullakin sitten vähän syvemmällä muutama, ja itseasiassa hyvä niin; mä en nimittäin edes välittänyt siitä toisesta mausta.

Mutta siis.. Öö, miten sen nyt sanoisi kauniisti? Mun mielestä toi jäätelö oli silleen nautinto ehkä ensimmäisen minuutin. Sen jälkeen se kävi kovin tylsäksi ja sen olisi voinut jo heittää pois. Laitoin tossa aikasemmin ton huutomerkin ton sanan pieni perään, koska siis haluan korostaa sitä, että toi olisi voinut olla vieläkin paljon pienempi annos. Jos se olisi ollut vieläkin pienempi annos, niin olisin voinut antaa hyvinkin hyvät arvosanat kyseiselle paikalle. Nyt sitä jäätelöä oli vaan liikaa ja mä kyllästyin siihen nopeesti. Ehkä vika on mussa, mutta kyllä se mun kokemukseen vaikutti huonolla tavalla. Mä en ehkä vaan oo tarpeeksi jäätelöihminen.

Sillalla joku mieshenkilö (ehkä minä).

Jäätelön jälkeen käytiin vähän vielä ihmettelemässä siinä vieressä ollutta siltaa ja räpsäytettiin siellä muutamat kuvat muistoksi. Sillalla ihmettelyn jälkeen oli aika startata kohti kotia.

Kotimatkalla poikettiin sitten viemässä veljelle namilasti ja hörästiin siinä sitten vielä kahvit. Sitten käytiin porukoilla, koska löysin semmosesta pienestä kaupasta vielä äitillekin jotain; pienen perhospinssin. Se oli niin sen näkönen, että se on pakko äitille ostaa. Ja se oli myös suomalaista käsityötä, joten rahakin meni varmasti oikeaan paikkaan. Ja äiti ainakin vaikutti siltä, että oli kovasti iloinen, joten se oli kaikinpuolin vain voittoa.

Sitten tultiin kotiin. Ja nyt ollaan täällä. Tai no minä olen, Eira ei malttanut taaskaan pysyä paikallaan. Ja ei mulla muuta tällä kertaa.

Terveisin,

Tekko