Toukokuun viimeiset kuulumiset

Kesäkuuputki ei saanut kovin suurta kannatusta – Facebookissa yksi tykkäys. Mä voisin kyllä alottaa kesäkuuputken jo vain sen tykkäyksen takia, mutta ehkä mä en alota sitä niin vakavana. Mä lupaan yrittää kirjottaa mahdollisimman monena päivänä jotain, mutta jos se katkeaa niin se katkeaa. Varmasti ehkä katkeaakin, koska kohta on se muuttokin, eikä silloin varmaan kerkeä paljoa miettiä kirjottelua. Tai ei sitä tiedä, Eira on kuitenkin niin tehokas muuttaja, että se on melkein muuttanut meidän sinne uuteen asuntoon jo, vaikka meillä ei ole edes avaimia. Tyyliin kaikki on pakattu, ja ne mitkä ei pakkausta vaadi, on tyhjennetty ja lähtövalmiina. Eli kun 5.6. koittaa, niin se on muutama lenkki edestakaisin ja ollaan hyvinkääläisiä.

Eira käy huomenna hakemassa avaimet ja sillä on siis peräkärryyn pakattu jo ensimmäinen lasti tavaraa, joten en tiedä keretäänkö me sinne ns. viralliseen muuttopäiväänkään edes, ennen kun tämä kämppä on tyhjä. Luultavasti kyllä noi painavimmat pitää jättää pakettiautoon, mutta muutenhan Eira varmaan heivaa ohimennen kaiken uudelle kämpälle jo..

Semmonen se on aina ollu. Meiän kaikki muutot on mennyt tosi mutkattomasti, koska Eira on ollut tehokas. Yleensä tosiaan meiän asunnot on ollut pakattuna muuttolaatikoihin jo paria kuukautta ennen muuttoa, että on siinä vähän huonoakin – pari viimeistä kuukautta saa yleensä hermostua jatkuvasti kun jokin asia on hukassa, eli muuttolaatikossa jo. Mutta ei ne oo niin vakavia asioita ehkä kuitenkaan.

Saapas muuten nähdä, että puretaanko me noita tavaroita tossa välissä ollenkaan. Se on kumminkin vain noin pari kuukautta vuokra-asuntoelämää ja sitten ollaan taas muuttamassa – toivottavasti ainakin. Ja jos tavarat on aina ollut pakattuna paria kuukautta ennen, niin eihän meiän käytännössä tarvitse mitään purkaa, eikä pakkailla sitten välietapin takia. Vaikka toisaalta, hmm.. Olisihan se kiva jos tavarat löytäisi oikeista paikoista ja muuta, mutta viitsiikö sitä nyt muutaman kuukauden takia..


Mä muuten sanoin Eiralle semmosen jutun, että kun päästään aikanaan siihen uuteen omaan asuntoon, niin minä päätän keittiössä tavaroiden sijoittelusta. Ja otan täyden vallan vaihtaa sijoittelua mieleni mukaan, koska keittiö on mun valtakunta. Mä haluaisin, että keittiössä olisi mahdollisimman mutkatonta tehdä ruokaa ja se vaatii sen, että mä itse saan päättää mistä mikäkin asia löytyy. Eikä niitä mun päätöksiä voi kumota mikään.

Aikasemmin ollaan menty niin, että tavarat on löytäneet keittiöstä jonkun paikan ja sinne ne on jäänytkin. Tässä jokunen aika sitten muutettiin keittiön järjestystä hieman enemmän siihen suuntaan kun minä halusin, mutta ei se kerennyt olemaan niin kuin pienen hetken, ja sitten tuli se päivä kun Eira paketoi keittiön muuttolaatikoihin. Nyt siellä ei ole ollut käytännössä kun välttämättömät välineet, joten hifistelyyn ei ole oikein ollut mahdollisuuksia. Jos puhtaana on ollut puulasta, eikä muovinen, niin sitten on käytetty puista. Muoviset on yleensä hyviä asioiden kääntelyihin yms. kun taas puulasta on mun mielestä paras jauhelihan paistamisessa. Nyt on jouduttu paistamaan jauhelihaa muovisellakin, ja se se on ollut kamalaa.

Mielenkiintoisille urille lähti tämä teksti, mutta ei jatketa siitä enää enempää.


Hmm, mä heräsin viime yönä kello yhden maissa, enkä ole sen jälkeen nukkunut. Mua väsyttää tällä hetkellä aika valtavasti, mutta en viitsi pilata itseltäni myös seuraavia yöunia, joten pysyttelen hereillä ja kärsin.

Lauantaina oli nimittäin Ronin synttärikemut ja mulla on nyt ollut pää kipeänä siitä lähtien. En ymmärrä. Krapulat on kyllä muuttaneet muotoaan kovin huonompaan suuntaan. On suuri onni, että se on tehnyt sen tässä kohtaa kun alkoholin kulutus ei ole enää mitenkään kovin korkealla sijoituksella mielenkiinnon kohteissa.

Toisaalta, hmm, aikasemmin krapulat oli hyvin lamauttavia. Seuraava päivä meni maatessa ja syödessä kaikkea, mutta mitään fiksua ei saanut aikaiseksi. Tän päänsäryn kanssa sentään pystyy toimimaan, ja tulee yleensä toimittuakin. Että onko se sitten kuitenkaan vain huonompi suunta? Ehkä mä kestän pari päivää päänsärkyä mielummin kun yhden päivän kykenemättä tekemään mitään. En tiedä. Ei kahdesta pahasta voi oikein valita parempaa pahaa.


Ja jotta saadaan vieläkin sekavampi merkintä, niin kerrottakoon nyt vielä, että kävin tänään koululla juomassa "valmistujaiskahvit". Siitä jäi vähän, hmm, kehno maku suuhun. Mä olisin halunnut, että mun kanssa oltaisiin keskusteltu enemmänkin, mutta kun en osaa roolia ottaa ja muut puhuu kokoaika, niin jäi omalta osaltani vain kahvin juomiseen ja kakun popsimiseen.

Olisin siis halunnut sille opettajalle sanoa tässä kohtaa, että nyt kun me muutetaan Hyvinkäälle, niin mä haluan ensin ihan rauhassa katsella miten se elämä lähtee siellä taas kulkemaan ja sitten mahdollisesti hakeutua jatkamaan tota kokkikoulua. En edes tiedä miksi se olisi pitänyt siellä kertoa, mutta kun ei kerrottu niin ei kerrottu.

Ja siis oikeesti mä haluan odottaa sitä, että tää korona häviää tästä välistä pois. Se teki tosta koulunkäynnistä oikeesti mulle tosi vaikeeta. Mulla oli niin eri suunta kun muilla samaan aikaan alottaneilla, että mä tosiaan jouduin opiskelemaan paljon asioita aivan ihan itsekseni. Ja kun tosiaan tää meidän vielä tämänhetkinen kämppä on yksi iso donitsi, jossa ei pääse meteliä tai muutakaan karkuun, niin ei mulla oikein ollut keskittymiskykyäkään opiskeluun. Sain mä tehtävät yleensä tehtyä ja se tuntui toisinaan jopa riittävän, mutta mä haluaisin itse pystyä panostamaan nyt kerrankin siihen koulunkäyntiin kunnolla. Tai siis silleen ainakin, että oppisin mahdollisimman paljon alasta, joka mua nyt oikeestioikeesti kiinnostaa.

Ihan unelma olisi saada joskus se oppisopimuspaikka jostain ja valmistua sitten sitä kautta kokiksi. Ja sitten olla taitava kokki. Sen jälkeen televisiosarja: "Kuppilat kuntoon, Vesa-Matti". Sitten tuomariksi MasterChefiin. Ja nyt sitten loppuu tämä laukalle lähtö.

Mutta saa nyt nähdä. Tavallaan kokinhommat olis mulla nyt se suunta, mutta oon tässä välissä avoin kaikelle muullekin. Aloin taas nimittäin vähän kehittämään graafista osaamistanikin, jotta ei sekään taito täysin unohtuisi tässä. Jos joskus mahdollistuu paikka lähteä vääntämään grafiikkaa jonnekin, niin kyllä se saattaa ajaa kokkihaaveiden ohi. Kokkailusta voi jäädä siinä kohtaa vain todella mielenkiintoinen harrastus.

Ja jos tässä löytyy jotain muuta työtä välissä, niin katsotaan se kortti toki sitten siinä kohtaa läpi ja mietitään muita suunnitelmia myöhemmässä jaksossa.

Mutta niin.. Tässä kohtaa ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

15 kohtaa meidän kodista

Facebookissa tuli vastaan joku iäisyyden vanha semmonen kysymyspatteri ja mä ajattelin, että olis aika hauska täyttää tää kuvilla. Mun hirveesti tekis mieli tallentaa tätä meiän tän hetkistä kämppää jotenkin johonkin, mutta en ole keksinyt vielä mitään sopivaa tapaa siihen. Tämä tämmönen juttu tallentaa tätä ainakin vähän ja se on ihan hauska juttu!

Mietin, että voisin nyt tän kaaoksen keskellä toteuttaa tämän ensimmäisen kerran, ja sitten aikanaan kun muutetaan siihen uuteen omaan kotiin, niin toteutan tän siellä sitten uudestaan. Tulee semmonen hauska "täältä on päädytty tähän"-meininki.

Mä ihan vapaalla kädellä karsin muutamia kysymyksiä pois, koska en niistä kuvaa saa otettua. Niitä ei joko ole täällä tai sitten sen kuvan ottamisessa ei vaan olisi mitään järkeä. Te ette kuitenkaan näe mitä olen pois karsinut, joten ihan turhaan mä tätä tässä selitän. Lähdetään kiertämään meidän kotia!

1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet?

Siinä on tommonen mun itse siihen mittatilaustyönä tekemä avain- ja aurinkolasinaulakko peilillä. Nyt se on tosin suhteellisen tyhjillään, koska tässä tosiaan ollaan tätä muuttoa tekemässä ja Eira on kerennyt pakata jo kaiken.

2. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet?

Keittiön ikkunasta on ihan kivat maisemat, mutta niistä ei vaan oikein koskaan ole päässyt nauttimaan. Keittiö on silleen tyhmän mallinen, että ikkunan ääreen ei saa ruokapöytää mitenkään fiksusti. Ja muutenkin; Eira vetää meillä aina sälekaihtimet kiinni, että ei täältä muutenkaan pahemmin ulos vilkuilla.

3. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta?



Eipä siinä oikeestaan koskaan ole muuta kun saippua. Välillä nestemäinen, välillä palasaippua. Harvemmin palasaippua. Tarkkasilmäinen saattaa huomata mun vessalukemiseni; Loiri. Se ei vaan ole lavuaarin reunalla, että ei sitä lasketa.

4. Mikä on kotisi viihtyisin huone?



Mun täytyy sanoa, että olohuone. Ja varsinkin toi pitkä sohva. Yksinään kun oon kotona, niin aikaa tulee ehkä eniten vietettyä taas tuossa (tässä) tietokoneen ääressä. Ja tää olohuone on tällä hetkellä muutenkin vain varjo entisestään, koska tosiaan kaikki on jo pakattu ja purettu. Jäljellä on vaan ne mitä voidaan tarvita parina viimeisenä viikkona.

5. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta?



Tässä kuvassa on aikamoinen kaaos, mutta ei se mitään. Joskus elämä on semmosta, varsinkin näin muuttorumban aikaan. Yksityiskohta josta itse ehkä eniten pidän on tuo tapetti tuossa. Se on siis meidän makuuhuoneen tehosteseinä. Se ei ehkä ihan tässä kuvassa pääse oikeuksiinsa, joten valitsen sittenkin tuon Apin, joka on siis Maxin ensimmäinen vappupallo.

6. Missä säilytät imuriasi?



Tuolla se on yläkertaan vievän käytävän alkupäässä. Ylös tarvii niin harvoin mennä, että noi rappuset on muutenkin toiminut lähinnä lisäsäilytystilana meillä. Nyt sinne on eksynyt näköjään myös Eiran isän vaimon tekemä tommonen sisustustaulu. Normaalisti toi taulu koristi tota eteisen käytävää, mutta Eira on sen siirtänyt tuonne odottamaan siirtymistä uuteen kotiin.

Ja itseasiassa toi imuri on aika harvoin tossa, koska yleensä se on kyllä Eiran kädessä. Se se tykkää imuroida.

7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia?

Tää meidän olohuoneen tehosteseinä on kaivannut pientä korjausta ihan alusta asti. Musta jotenkin tuntuu, että se tuli tehtyä vähän hutiloiden. Ja sitten siihen on vaikuttanut vielä talon eläminen ja oma eläminenkin vähän. Siellä on siellä täällä pieniä reikiä ja jos tonne verhon taakse katsoisi, niin tuolla alalaidassa ei muistaakseni edes ole tapettia. Hassua, en muista onko siellä.. Enkä jaksa mennä katsomaan. Se kuitenkin laitettiin, se on ollut ihan kiva, mutta jos sitä jää pitkäksi aikaa tutkimaan niin huomaa erilaisia puutteita.

8. Millainen sänky? + Petaatko sänkysi joka aamu?

Me nukutaan tällä hetkellä olohuoneen lattialla. Ei ole sänkyä, on vain patja. Toinen sängyistä näkyi itseasiassa viidennen kysymyksen kuvassa vasten makuuhuoneen seinää. Sängyistä luopuminen ja olohuoneeseen muuttaminen oli joku mun aivopieru, mutta ihan hyvin sitä tuossakin on nukuttanut.

Ja meillä on ollut vähän semmonen tapa, että se kumpi nousee viimeisenä sängystä petaa sängyn. Yleensä siis minä. Mä vaan toisinaan saatan unohtaa sen ja Eira sitten petaa sen mun puolesta. Toisinaan jopa ihan yhteistuumin.

9. Mitä jääkaapistasi löytyy aina?

Jääkaapista pitää löytyä aina Arki rae. Voi on myös ihan hyvä, mutta ei se ole niin oleellinen kun raejuusto. Myöskään tuo eilen ostamani tuorejuusto ei ole oleellinen, mutta se päätyi kuvaan mukaan vahingossa. Kuvan pointti kuitenkin siis tuossa keskellä, eli Arki rae. Toisinaan se on loppu, mutta yleensä sitä haalitaan sinne se 3 pakettia ja haetaan heti lisää kun loppuu. Se on hyvää.

10. Millaiset verhot kotonasi on?



En tiedä miksi otin kuvan juuri tästä verhosta, mutta siinä se nyt kuitenkin on. Toi ei oikein edes pääse oikeuksiinsa tossa olohuoneen ikkunan edessä, varsinkaan valoisaan aikaan. Se on ihan liian läpinäkyvä ja siitä häviää kaikki noi kivat kuviot. Se on kuitenkin kiva.

11. Mitä jääkaappisi ovessa on?



Me ollaan pariin kertaan kokeiltu josko pidettäisiin jääkaapin ovessa jotain magneetteja, mutta Eira ne siitä aina myöhemmässä jaksossa hävittää = ottaa pois ja toteaa, että jääkaapin ovi on hienompi ilman mitään magneetteja. Joten meidän jääkaapin ja pakastimen ovet on tommosia blankoja.

12. Millaisia koriste-esineitä kotonasi on?

Tää on semmonen esine mihin mä jotenkin ehkä rakastuin heti kun sen sain ja kuulin sen tarinan. Se on siis semmonen keinuhevonen, millä mun iskä on aikoinaan leikkinyt. Se meinasi joutua jo vieraaseen perheeseen, mutta sitten vieraan perheen isäntä ilmeisesti palautti sen ja sanoi, että se kuuluu meille, vaikka se niiden puolella olevassa leikkimökissä olikin. Vaikuttaa reilulta tyypiltä. Iskä ton mulle viime jouluna lahjoitti ja se otti kunniapaikan tuolta takan päältä. Toivottavasti tolle löytyy arvoisensa paikka myös seuraavasta kodista, koska toi on tosi kiva.

13. Onko kotonasi valokuvia esillä?



Itseasiassa liian vähän. Nyt kun käytiin Maxia kuvauttamassa, niin nämä kuvat on olleet tässä takan reunalla ja mun tietokone pöydällä on yksi. Sitten muistan ainakin, että täällä on ollut esillä joitain Eiran perhekuvia ja sitten on ollut muutama kuva musta ja Eirasta yhdessä.

Jos siellä lukijoissa on joku, joka on joskus vieraillut esimerkiksi mun äitillä ja iskällä, niin tietää mistä mä olen lähtöisin. Meillä oli, ja porukoilla on siis vieläkin, aina seinät täynnä valokuvia. Mä haluaisin siis sen takia, että valokuvia olisi enemmän esillä, mutta Eira on vähän enemmän yksinkertaisen ystävä; meillä ei ole edes tauluja tai julisteita. Ei edes seinähyllyjä. Toivottavasti Eiran mieli muuttuu jossain kohtaa ja aletaan sisustamaan myös seinille.

14. Mikä asunnossasi luultavasti kiinnittää ensimmäiseksi vieraiden huomion?



Tämä keinuhevonen pääsee edustamaan nyt itseään uudestaan. Tää on semmonen asia, mistä aina välillä kysästään jotain. Jotain tyyliin, että "mikäs ton tarina on?" se on niin vanhan näköinen kapistus ja niin näkyvällä paikalla, että kyllä mä uskaltaisin väittää tän olevan se asia mihin vieraat kiinnittää sen huomionsa lopulta.

Vaikka siis yleensä ihan ensimmäisenä kuulee kehuttavan sisustusta. Kun tossa äsken sanoin, että Eira on yksinkertaisen ystävä, niin ei se ole pelkästään huonossa. Meidän kämpät on aina näyttänyt siisteiltä ja tyylitellyiltä munkin silmään, ja yleensä Eira on vastannut kaikesta sisustuksesta. Ja tottahan se on, että yksinkertainen on kaunista.

15. Onko sinulla huonekasveja?

Tossa on ainakin pari. Palmuvehka oli tuparilahja porukoilta ja peikonlehti taitaa olla Eiran ostama. Peikonlehti ei jokseenkin ole viihtynyt, mutta toi emerald palm on kyllä hieman villiintynyt. Se loi jopa tänä vuonna lisää itseään. 

Eira on nyt alkanut kovasti elvyttämään tota peikonlehteä ja onhan se hieman alkanut piristymäänkin, mutta on se silti jokseenkin surullisen näköinen näky. Palmuvehka taas ei oikeestaan ole vaatinut edes vettä, se vaan porskuttaa, se on helppo ja oikein kivan näköinen kasvis.

Jos ette huomanneet, niin mä en osaa vieläkään käyttää mun puhelimen kameraa oikein. Monessa kuvassa on vasemmassa yläkulmassa semmosta mustaa sumeeta aluetta ja se johtuu puhtaasti siitä, että onnistun säätämään puhelimen suojakuoret mukaan kuvaan. No, onneksi nää kuvat ei mihinkään kilpailuun olleet menossakaan.


Ja se oli sitten semmonen merkintä. Joskus aina välillä multa pyydetään enemmän kuvia näihin, joten siinä niitä nyt sitten on. Nää tulee varmasti olemaan itselle kiva muisto joskus muutamankin vuoden päästä jo, ja sen takia tämän nyt siis tosiaan toteutin. Mä en halua tätä kämppää unohtaa, koska tää oli kumminkin ensimmäinen semmonen, mistä saatiin tehdä mahdollisimman paljon meidän näköinen. Ja tää on myös se paikka, missä Max on viettänyt kohta ensimmäiset 7 kuukautta elämästään. Tää oli hyvä koti ja toivonkin, että tuleva asukas arvostaa tätä ja vie tän vielä pidemmälle kun me kerettiin.

Meiän paikka vaan on tosiaan enemmän Hyvinkäällä ja sen takia tämä jää nyt vain osaksi meidän historiaa.


Mä tiedän, että Eira ei ehkä näitä mun kuvia niinkään nyt arvosta, koska se ei koskaan halua, että kukaan näkee meiän kotia mitenkään huonossa jamassa, mitä siis ilmeisesti muuton keskellä eläminenkin on. Mä kuitenkin sain tän idean vasta nyt ja nyt oli viimeiset hetket tämä toteuttaa. Ja kaikki ymmärtää, että eihän tää nyt voi mitenkään näyttää enää siltä miltä tän pitäisi, koska tässä on aika paljon jo tehty sitä varten, että saadaan tavarat uuteen kämppään heti kun oikea päivämäärä on kalenterissa.

Ja se oikea päivämäärä on kalenterissa kun on kulunut 10 yötä.. 10 yötä.. 10 yötä..

Terveisin,
Vesa-Matti

Kesäloma pätkäpaastosta

Mä annoin itselleni kesäloman pätkäpaaston suhteen. Haluatteko kuulla miten se on mennyt? No, tietenkin te haluatte. Se on mennyt niin, että mä olen syönyt, syönyt ja syönyt. Mulla on tässä tätä kesälomaa vielä jäljellä Hyvinkäälle muuttoon asti, 5.6.2021, ja mua vähän pelottaa, että kerkeen ihan täysin pyöristyä tässä ajassa.

Mä huomaan, että jos otan iteltäni raamit pois syömisen suhteen, niin se lähtee täysin lapasesta. Paaston aikana mä söin kun mulla oli nälkä tai kun oli fiksua syödä, mutta nyt mä syön kun mua huvittaa. Se on hyvin ikävää. Onneksi mä oon syönyt tässä lähinnä vaan leipää, enkä mitään herkkuja kokoaika, että sikäli ei pitäisi ihan mahdoton huoli olla.

Tää on ollut hyvin ristiriitaista aikaa sikäli, että mä olen samaan aikaan tosi onnellinen, että saan syödä koska mua huvittaa ja niin paljon kun mua vaan huvittaa, mutta sitten mulla on kokoaika se hirveä stressi siitä, että mun tulokset mitätöityy täysin ja joudun aloittamaan pätkäpaaston taas ikäänkuin ihan alusta. Toivottavasti en kuitenkaan sieltä melkein 130 kilosta, mutta kyllä tässä varmasti jokunen kilo lisää kertyy kun ei edes tee mitään kuluttaakseen niitä ylimääräisiä kaloreita.

Ja tää kesäloma-ajatus lähti siis ihan puhtaasti siitä kun toi mun selkä meni siellä Hesburgerissa. Mä en ole varma, että miksi se aiheutti mulle näläntunnetta kokoaika, mutta sitä se siis aiheutti. Voiko selkäkivut olla jotenkin yhteydessä vatsalaukkuun? Kuulostaa oudolta. Mä siis söin, mutta se ei poistanut nälkää. Mä join paljon vettä, jotta jos se näläntunne olisikin ollut vain janontunnetta, olisi se mennyt sillä ohi.. Mutta ei. Mulla oli selkä kipeänä ja jatkuvasti vaan nälkä. Lopulta päätin, että en taistele vastaan ja kokeillaan, että miten käy jos annan itselleni vähän enempi siimaa.

Nyt selkä alkaa olemaan jo parempi, mutta jatketaan tätä kesälomaa nyt kuitenkin vielä. Lähinnä ehkä siksi, että vaakakin on jo pakattu, enkä saa tuloksia ylös.. Näettekö miten hyvä olen keksimään tekosyitä?


Mä haluaisin, nyt kun selkä taas on paljonkin parempi, alkaa taas tekemään jotain. Rullaluistelemaan tai pyöräilemään. Mutta mä en saa aikaiseksi, koska mulla on nyt tämä "odotan Hyvinkäälle muuttoa"-kausi päällä, enkä osaa keskittyä muuhun kun siihen odottamiseen. Kaikki mun pyöräily- tai rullaluistelulenkit mä ajattelen päässäni kokoaika niin, että "sitten kun ollaan Hyvinkäällä.." Vähän kehnoa, mutta minkäs teet? Toki voisin pakottaa itseni lähtemään.. Ja niin aion varmasti jossain vaiheessa tehdäkin, koska onhan tämä nyt turhauttavaa.

Eilen kävin moikkaamassa yhtä kaveria niin, että laitoin Maxin rattaisiin ja käveltiin. Noin 5 kilometriä tallusteltiin lopulta ja se oli ihan mukavaa. Vaan kun Max ei nukahtanut sen lenkin jälkeen, ei niin millään, niin jouduin kävelemään vielä noin kilometrin matkan, josta taas huomasin, että pitäisi kyllä ehdottomasti tehdä enemmän kuntonsa eteen. Se pääsee niin nopeasti huonoon jamaan, että ei pitäisi antaa selkäkipujen pysäyttää ja jäädä vaan makaamaan.

Noin 6 kilometriä kävellen, vauvaa rattaissa työntäen, oli meikäläiselle tosi suuri urheilusuoritus, vaikka sen pitäisi olla enemmänkin normi kuin suuri suoritus. Eli ehkä pitäisi nyt vaan alkaa väkisinkin tekemään jotain.

Tässä ei siis tavallaan olla kadonneen motivaation perässä, koska siis mulla on paljon ajatuksia ja haluja alkaa taas harrastaa, mutta kun asetan ne tosiaan kalenterissa ihan väärään paikkaan. Kaiken pitäisi tapahtua tässä ja nyt, eikä vasta sitten kun.


Eli tässä on siis hyvät lähtökohdat itsensä lihottamiselle taas. Olen antanut itselleni luvan syödä nyt, mutta liikunnan olen asettanut muutaman viikon päähän. On se kyllä mielenkiintoinen se ihmisen mieli, kun voi tehdä tämmösiä temppuja.


Ja jotta ei jaariteltaisiin enempiä mun syömisestä, liikkumisesta ja lihomisesta, niin haluaisinkin kysyä teiltä tässä kohtaa, että kiinnostaako jotakuta teistä kesäkuuputki? Että alotetaan kesäkuun 1. päivä ryyppäämään ja lopetetaan 30. päivä? No ei tietenkään, hyi. Todellisuudessa tarkotan siis sitä, mitä tein viime kesänäkin, ja mitä teen yleensä joulukuinakin (onpas muuten mielenkiintoinen taivutus), mutta nimellä joulukalenteri. Eli siis kirjoittaisin mahdollisimman monena päivänä putkeen jotain mitä ikinä keksinkään.. Kuulumisia ja muuta mukavaa. Niin, se semmonen, kiinnostaako se ketään?

Mä en ole itse ihan varma mun omasta motivaatiosta, koska mun kaikki motivaatio on nyt tosiaan siinä Hyvinkäälle muutossa, mutta ainahan sitä voi itsensä pakottaa – jos lukijat niin haluaa. Mutta se haluaminen pitää nyt oikeesti sitten näyttää jotenkin. Kommenttia täällä, Facebookissa, tai ehkä jopa tykkäyskin riittää, niin tiedän, että haluatte. Jos mitään ei ilmene, niin ei ilmene myöskään blogiputkea kesäkuuksi. Nyt se on siis teidän vastuulla.

Ja nyt ei mulla enää muuta. 11 yötä.. 11 yötä.. 11 yötä..

Terveisin,
Vesa-Matti

Mä en malta odottaa!

Toistaiseksi mä kyllä itseasiassa luovun tosta vlogi-ajatuksesta, koska se ei oikein ota toimiakseen. Mulla on videomateriaalia viime torstailta asti, mutta mä en vaan osaa olla tyytyväinen niihin. Mä huomaan, että mä jännitän kameralle puhumista ihan yhtälailla kun normaaleja keskusteluitakin, jonka takia mun äänenkäyttö noissa klipeissä on hyvin epämääräistä. Mä hengästyn ja mä käytän jatkuvasti erilaista ääntä, joten ei se oikein toimi. Ne videot jääköön siis pöytälaatikkoon, ehkäpä ne joskus taas tulee mua vastaan ja saan niistä jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja haluan lähteä sitä uusiksi kokeilemaan. Mutta nyt ei vaan ole sen aika, vaikka kuinka ideaali tilanne olisi ollutkin.

Tänään mä tulin oikeestaan kirjottelemaan siitä, että meille varmistui se ns. loppuelämän koti. Eli, meidän tarjous meni pienillä viilauksilla läpi. Jes! Mä oon oikeesti tosi innoissani siitä, koska se täyttää niin monet meidän "tältä sen kodin pitää näyttää"-kriteereistä.

Sitä kämppää on pidetty kuin kukkaa kämmenellä ja sen kyllä huomasi heti kun sinne meni. Kaikki seinät yms. oli puhtaassa ja hyvässä kunnossa. Missään ei ollut mitään nipottamisen varaa. Uskomatonta, että jotkut ihmiset voi edes elää niin tarkasti.

No, vaikka seinät oli moitteettomassa kunnossa, niin täytyy kyllä sanoa, että me tullaan silti muuttamaan niitä ja muutamaa muutakin asiaa. Siellä on tapetit kauttaaltaan, eikä me oikein olla tapettien ystäviä. Tapetit siis joutaa pois ja seinistä maalataan semmoset, että koti alkaa tuntua heti enemmän meiän omalta, koska sehän on tärkeintä; koti on semmonen paikka, minkä tulee miellyttää kaikin puolin, ja että se on semmonen mihin on kiva tulla. Semmonen me siitä aiotaan tehdä.

Keittiöön ollaan kanssa suunniteltu pientä muutosta, koska värimaailma oli hieman väärä. Päätettiinkin melkein heti, että kaappien ovet maalataan valkoiseksi.. No, mutta ei mun ollut nyt tarkoitus tulla tänne kertomaan mitä kaikkea me ollaan jo suunniteltu sinne, vaan tarkoitus oli tulla puhumaan siitä, että mä en malta odottaa.


Mä oon siis nyt tosta uudesta kämpästä niin innoissani, että jopa mun yöunet kärsii. Mä en malta nukkua, vaikka se vaan nopeuttaisi muuton tapahtumista. Mä oon aina ollu vähän semmonen, että jos innostun oikeesti jostain, niin mä en oikein nuku. Se ei oo semmosta, että en saisi unta, vaan enemmänkin niin, että mä en vaan halua nukkua. Mä haluan vaan yhtä asiaa tällä hetkellä niin paljon, että kaikesta muusta täytyy ilmeisesti karsia.

Ja, siis.. Meillä on tosi pitkä aika siihen, että päästään siihen uuteen omakotitaloon remppaamaan ja asettumaan kodiksi. Me tosiaan muutetaan aluksi vuokralle sinne Hyvinkään sairaalan kupeeseen rivitaloon, ja asutaan siellä siis luultavasti pari kuukautta. Semmosella ehdolla toi kämppä meille niin nopeesti varmistuikin; annettiin tämänhetkiselle asukkaalle aikaa etsiä uutta asuntoa ja hyvästellä pitkäaikainen asumuksensa, jota on ollut mukana rakentamassakin. Joka siis tarkoittaa sitä, että vaikka se kämppä sieltä 70-luvulta onkin, niin me ollaan silti vasta toiset asukkaat siinä. Ja kun mä kutsuin sitä loppuelämän asunnoksi, niin mä toivon, että Max on sitten vasta se kolmas, joka sen asunnon omistaa ja asuttaa.

En kyllä halua ajatella noin pitkälle asioita eteenpäin, mutta ajatuksenahan siis on kokoaika ollut, että löydettäisi semmonen koti, mistä ei välttämättä enää tarvitsisi pois muuttaa.

En oo varmaan kertonut, mutta se meidän loppuelämän koti sijaitsee siis Hyvinkään Paavolassa. Ja Paavola nyt on semmonen paikka, mitä mä olen koko ikäni vältellyt. Porukat sitä jossain vaiheessa yritti ehdotella, että muutettaisiin Paavolaan asumaan, mutta mä olin täysin sitä vastaan. En tiedä otettiinko mun tahtoni silloin huomioon, mutta Paavolaan ei ikinä muutettu. Olen vältellyt sitä aluetta sen jälkeenkin, enkä ajatellut koskaan muuttavani sinne.

Tiedän kuitenkin, että Paavolassakin on omat alueensa missä sitä levottomuutta ei niin paljoa ole. Eikä sitä kai enää nykypäivänä niin mahdottomasti muutenkaan ole ollut, joten kai sen oman suojauksensa voi tiputtaa sen osalta. Mä tiedän, että meidän lähikauppa tulee olemaan se Paavolan K-market, ja sen ympäristö on vähän semmonen, että en siitä yhtään pidä; siellä hilluu aina epämääräistä väkeä. Josko sitä kuitenkin vain osaisi keskittyä siihen omaan elämiseen ja asumiseen, eikä välittäisi niinkään muista. Ehkä sitä sillein pärjää jopa Paavolassa.

Mä oon kuitenkin ajatellut kaiken niin, että kun mä olen ollut käytännössä "jumissa" täällä Riihimäellä, noin 15 km päässä sukulaisista, niin muuton jälkeen tosta välistä häviää ainakin toi 10 km, että kyllä mä olen ihan valmis asettumaan vaikka sitten Paavolaankin. Mä pääsen kotoota tekemään helposti visiteerauksia sukulaisilla silloin kun mua huvittaa ja mut vastaan otetaan. Se riittää mulle syyksi muuttaa ihan minne päin Hyvinkäätä tahansa.

Ja siis jos mietitte, että ei 15 kilometriä ole välimatka eikä mikään, niin kyllä se mulle on ollut. Se on vaatinut aina rankkaa asennoitumista ja tähtikuvioiden oikeaa sijoittelua, että olen täältä saanut aikaiseksi lähteä. Ja sitä on tullut hyvin vähän lähdettyäkin, voitte uskoa. Ja tunne on ollut ilmeisesti molemminpuolinen, koska ei täälläkään melkein koskaan ole omia sukulaisia näkynyt, mutta en voi tuomita, koska tiedän itsekin lähtemisen vaikeudet. Ja tiedän myös, että ne on vain tekosyitä.

Niitä ei kuitenkaan kohta enää tarvitse miettiä ja murehtia! Sukulaisille tulee olemaan noin 2-4 kilometrin matka, joka taas ei ole matka eikä mikään.


Mä en keksi näiksi päiviksi mitään tekemistä, joten ajankulkukin on hyvin hidasta ja välillä jopa tuntuu, että se on ihan pysähtynyt. Mä vaan niin odotan, että kalenterissa on päivämäärä 5.6.2021, jolloin siis rykäistään meidän huonekalut ja muuttolaatikot yms. Hyvinkäälle väliaikaisasumukseen. Ja vielä vähemmän mä maltan odottaa sitä päivää, että tyhjennetään vielä se väliaikaisasumus ja siirrytään meidän uuteen, loppuelämän kotiin.

No, jos ei malta odottaa, niin pitää vaan malttaa odottaa. Kausi-ihminen kun olen, niin nyt täytyy sanoa, että tämä "odotan Hyvinkäälle muuttoa"-kausi ei ole oma suosikkini. Haluaisin kyetä tekemään muutakin kun vain odottamaan.

Ehkäpä se tästä. 12 yötä.. 12 yötä.. 12 yötä..

Terveisin,
Vesa-Matti

Videoblogi? Joo, ei, joo, ei..

Mä oon nyt pyöritellyt aika paljon päässäni semmosta ajatusta, että alkaisin videoimaan elämääni. Se ajatus on itänyt tässä jo jokusen tovin, mutta en ole saanut pahemmin mitään aikaiseksi. Yhden videon oon kyllä kuvannut täältä kotoota lähdön keskeltä, mutta siinä mulla oli lähinnä tarkotus kokeilla, että osaanko puhua edes kameralle. En tiedä lähteekö tää ajatus tästä mihinkään, mutta saahan sitä pyöritellä.

Oikeesti oon miettinyt vlogaamista (videoblogaamista) jo todella pitkään. Pari kertaa jopa kokeillutkin; julkaissut jotain YouTubeen, mutta aika nopeesti ne sieltä on pois lähtenyt omasta tahdosta. Ei ole tuntunut luonnolliselta. Jos mä nyt yrittäisin, niin mikä olisi muka muuttunut? Miksi se nyt toimisi? En tiedä. 

Ollaan kateltu nyt tässä Eiran kanssa Yleltä semmosta sarjaa kun "Muuttopäiväkirjat". Se on jotenkin yrittänyt inspiroida mua vielä enemmän, mutta silti mä vaan pohdin. Jos mä nyt alottaisin kuvaamaan jotain, niin myöhemmässä ajankohdassahan mulla olisi jo videomateriaalia tältä ajanjaksolta, ja sitä voisi olla kiva katsella joskus myöhemmin. Miksi en siis tartu toimeen? No, mä en osaa puhua.

Ja itseasiassa siinä on se ensimmäinen syy, että minkä takia mä olisin joskus halunnut vlogaamisen aloittaa. Ajattelin, että jos puhuisin kameralle päivät pääksytysten, niin oppisin siinä samalla kommunikoimaan normaalisti. Mutta oppisinko kommunikoimaan normaalisti vain kuvauslaitteeni kanssa, vai voisiko siitä olla apua myös muuhun sosiaalisuuteen? Eipä tuota tiedä, ellei kokeile.

Mä oon aina ollut semmonen tyyppi, että kun mä puhun, niin mä puhun tosi varovasti. Siis jos on tietämys siitä, että muita ihmisiä saattaa olla lähistöllä. Jostain syystä mua on aina pelottanut se, että ihmiset, joita en niinkään tunne, kuulee mun äänen tai puheen. En osaa tietää miksi se pelottaa, mutta niin se vaan on. Ajattelin, että jos tunkisi itseään pikkusen esille niin, että kenellä tahansa olisi mahdollisuus kuulla mun puhetta, niin poistaisiko se tätä pelkoa lopulta? Loisiko se jotain tarvittavaa itsevarmuutta? Siihenkin mä saisin vastauksen vain yrittämällä.


Mulla kun on ollut aikaa tätä tässä pyöritellä, niin mulla on jo jonkinlainen ideakin, että miten mä toteuttaisin tätä hommaa. Mä tekisin semmosia, hmm, koosteita viikosta. Joitain sellaisia videoita oon joskus YouTubesta katsellut ja niissä on semmonen kiva meininki; pätkä yhestä päivästä ja pätkä toisesta. Ne tekijät vaan on yleensä jo tehnyt sitä hommaa niin pitkään, että niillä on editointi ollut semmosta, että sitä on ollut mukava katsella. Kuvituskuvaa ja muuta. Jos mä itse nyt alottaisin, niin mä alottaisin aika tyhjältä pöydältä, enkä tietäisi yhtään mitä mä oikeesti teen. Mutta toisaalta taas.. Kokemus karttuu vaan tekemällä, joten pitäisi tarttua härkää sarvista.

En mä tiedä.

Tää muutto olis toisaalta just aika ideaali ajankohta alottaa, koska tässä sais vielä videokuvaa tästä vanhasta asunnosta, jota voisi olla kiva katella joskus muutaman vuoden päästä.. "Tuolla me joskus asuttiin, ja nyt siellä asuu joku muu.."

Sit ajattelen myös, että vois olla kiva Maxille joskus tulevaisuudessa katella videoita sen alkuajoista. Mutta toisaalta, semmosia videoita on jo paljon, koska Max on aika hassu tyyppi ja siitä saa jatkuvasti hassuja videoita.. Mutta Maxista ei ole semmosta arkista materiaalia lähes ollenkaan, mutta kiinnostaako se tulevaisuuden Maxia yhtään? Ei sitäkään voi tietää, mutta sitä voisi kokeilla.


Muuttopäiväkirjoja kun ollaan tosiaan kateltu, niin on herännyt myös semmonen ajatus, että olis kiva jos semmosesta videoinnista tulis vaikka mulle, Eiralle ja ehkä joskus lopulta jopa Maxillekin yhteinen harrastus. Se on kyllä jo niin villi kela, että en ole edes ottanut sitä puheeksi. Se on vaan pyörähtänyt mielessä. Voisinhan mä ehkä sitä Eiralta kysästä, että mitä mieltä se semmosesta olisi (ja nyt itseasiassa jos Eira tätä lukee, niin kysyin tälleen salaa), ja jos se ei inspiroidu yhtään, niin sitten voi antaa sen asian olla siltä osin.

Toisaalta taas.. Hmm, mä en ehkä osaisi alkaa videoimaan Eiran läsnäollessa, joten mun vlogi olis tyyliin vaan mua ja mun omaa aikaa, kun sitä joskus silloin tällöin vähän on. Mua ja Maxia ehkä. Mä kun oon pyöritellyt tätä ajatusta, niin mä en edes ehkä osaisi aloittaa videokuvaamista silleen, että siinä on joku muu ihminen lähellä.. Se vaan tuntuu tosi, tosi oudolta ajatukselta. Alkaa puhumaan kameralle kun joku toinen on läsnä..


Täytyy vielä sen verran näpytellä, että en mä siitä silleen julkista tulisi tekemään. Ainakaan heti. Sen näkisi vaan tän blogin tai Facebookin kautta. Toki alustana olisi tietenkin YouTube, mutta mun mielestä siellä saa piilotettua videoita siten, että ne näkee vaan jos saa linkin tms.

Mutta kuten sanottu; en tiedä. En tiedä alanko tätä toteuttamaan, vai jääkö tää edelleen mietintämyssyyn. Olisi kyllä niin monia syitä alottaa, joten miksi mä vaan pohdin? En mä siinä luultavasti mitään ainakaan häviäisi.


No, teilläkin on nyt mahdollisuus vaikuttaa. Kiinnostaisiko teitä katsella videoita mun/meidän elämästä? Vai onko se lähtökohtaisesti jo ihan typerä ajatus? Ja ihan hyvin riittää tämä mun blogikin? Vai onko tämä blogikin liikaa? No, on tai ei, blogi ainakin pysyy. Kommenttia saa siis laittaa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Elämä on hyvää?

Mä oon tässä vähän odotellut sitä, että joku haastaisi mut Facebookissa tällä hetkellä uusintakierrostaan tekevään "Elämä on hyvää" -haasteeseen. Yksinkertaisesti ehkä siitä syystä, että mä pyrin kuitenkin aina ajattelemaan niin, että elämä on hyvää. En sitä olisi ehkä kuvien muodossa onnistunut tekemään täydellisesti, koska mun olisi ihan varmasti tehnyt mieli alkaa selittelemään kuviani. Mutta eikai pieni sääntörikkomus voisi haitata? Ja toisaalta; miksi mä edes odotan, että joku haastaa? Kai mä voisin toitottaa elämän hyvyyttä ilman, että mua on edes haastettu johonkin somehaasteeseen.


Mulle on kerran mun elämäni aikana sanottu, että mä olen kuin jonkinlainen Buddha; säteilen ympärilleni semmosta rauhottavaa oloa. En mä siihen säteilyyn niinkään usko, mutta rauhallisuuteni voi mahdollisesti toisinaan jopa tarttua. Tai ainakin se olisi ihan kiva.

Rauhallisuuteni johtunee kai paljolti siitä, että mä tykkään elämästä. Haluan elää sitä niin, että mulla olisi kivaa ja ihmisillä mun ympärillä olisi kivaa.

Mä siis ehkäpä elämässä nautin eniten siitä, että ollaan vaan ihan rauhassa. Silloin elämä on hyvää. Ja jos taas pitäisi sanoa yksi asia mitä maailmassa eniten vihaan, niin vastaus olisi hyvinkin helppo: vihaan suuttumista. Mä vihaan sitä, että mut suututetaan. Mä vihaan sitä, että joku on suuttunut. Ylipäätään kireä ilmapiiri satuttaa mua aina.

Mun mielestä kaikki voisi ennen ärsyyntymistään tai suuttumistaan laskea vaikka kolmeen.. Tai ei ehkä laskea, mutta voisi ainakin miettiä hetken, että mitä oikeasti haluaa sanoa tai tehdä. Mitään sanottua kun ei saa takaisin, tehtyä vielä vähemmän. Haluatko purkaa pahaa oloasi niin, että se vaikuttaa muihin ihmisiin ympärilläsi? Toki ei sitä pahaa oloaankaan kannata liiaksi padota, mutta ei sitä nyt joka kerta tarvitsisi uloskaan päästää siinä hetkessä. Hyvä vinkki on poistua tilanteesta ja käydä vaikka huutamassa tyynyyn. Tai vaan poistua tilanteesta ja rauhoittua toisaalla.

Mä haluaisin oikeesti tietää, että kuinka moni on huomannut, että suuttumisesta ja huutamisesta olisi joskus ollut jotain apua? Ajatellen vaikka parisuhdetta, eläimiä tai lapsia? Hyödyttääkö se, että sille vastapuolelle riehuu? Mitä jos siitä tulee semmonen, että molemmat puolet riehuu, niin loppuuko se sitten ikinä? Onko kenelläkään ikinä kivaa? Pitäisi kuitenkin vaalia itselleen enemmän niitä hyviä hetkiä.


Mä tuon tähän taas sen lauseen, jota rakastan vaan tosi paljon: älä ärsyynny! Vaikka mikä olisi, niin älä vaan ärsyynny. Tai jos siitäkin huolimatta ärsyynnyt, niin harkitse ensin. Mä tiedän, että tuohtuneena on vaikea harkita, mutta uskokaa tai älkää, sitäkin voi harjoitella. Mä ainakin itse opin paljon sillä, että mä mietin mitä voisi tapahtua. Jos mä suutun ja sanon jollekin jotain todella rumaa, niin se voi olla yhden tarinan päätös. Jos mä löisin jotain, niin vaikka se olisi kuinka pieni lyönti, niin voi se aiheuttaa vaikka minkälaista vahinkoa toiseen. Haluanko mä sitä? En, niinpä. Haluatko siis sinä, lukija siellä, suuttuneena sanoa jotain sellaista toiselle, josta toinen voi tuntea itsensä todella huonoksi? Paljon näkee myös esimerkiksi eläimiä koulutettavan nyrkein, mutta mitä jos se nyrkki joskus aiheuttaa vaurion siihen eläimeen? Sitä pitäisi miettiä etukäteen, eikä vasta sitten kun se on tapahtunut.

Mä itse eilen taas pelon vallassa tapoin hämähäkin. Mulle tuli siitä heti todella, todella paha mieli. Mä päätin toisen elävän olennon elämän. Vaikkakin "vaan" hämähäkin, niin silti, en pitänyt siitä tunteesta yhtään. Mulla on siis hyvin paha araknofobia, josta olen joskus tänne vähän kirjottanutkin. Se hämähäkki ilmestyi lattialle kun sytytin valot ja mä heti ensimmäisenä sen nähtyäni vaan etin jotain millä voin sitä lyödä. Niin.. Mulla olisi paljon opeteltavaa siinä, että käsittelisin myös mun pelkojani yhtä rauhallisesti kun yleensä pyrin olemaan. Se hämähäkki oli syytön mihinkään, mutta silti se menetti henkensä yks-kaks. Miksi? Koska mä en osaa toimia oikein pelon vallassa.

Tää tarina kai tähän lähinnä siksi, että tunteitakin voi oppia hallitsemaan. Tai siis toimimaan oikein niiden alaisuudessa. Nyt en toiminut, ja se kaduttaa. Ja nyt kun mulle tuli hämähäkin tappamisesta taas kerran näin paha mieli, että mun piti siitä ihan kirjoittaa, niin ehkäpä seuraavalla kerralla mietin ensin, toimin vasta sitten. Se on pieni hämähäkki, joka ei tee mulle mitään, vaikka mä sitä jostain järjettömästä syystä pelkäänkin.

Hämähäkkiä ei enää mikään tuo takaisin. Se on peruuttamaton teko minkä tein. Mä en todella pidä siitä tunteesta minkä se aiheuttaa.


Mutta arvatkaapa miten olen nuoresta pojasta asti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään suuttumistilanteita? Ei sekään hyvä ole, mutta mun mielestä aina parempi kun sanoa tai tehdä jollekin toiselle ihmiselle jotain. Mä lyön yleensä nyrkkini johonkin kovaan. Se sattuu mua, mutta se myös yleensä kadottaa mun suuttumukseni. Suuttumisen tilalle tulee huoli oman nyrkkini voinnista. Yleensä pyrin lyömään jotain mikä ei mene helposti rikki, mutta on lyömällä myös hajotettu asioita. Mutta kun joku materia on mennyt rikki, niin olen ollut aina onnellinen siitä, että se on ollut vain materiaa. Nyt pari pöytää ja muutaman näppäimistön rikkoneena olen yrittänyt oppia pois asioiden lyömisestä, ja siksi olenkin nykyään päättänyt purra itseäni käteen aina kun suutun. Itsensä pureminen sattuu hyvin nopeasti hyvin paljon, joten sitä ei tarvitse paljoa tehdä oppiakseen.

Ennen kun alatte kiviä tai seiniä suutuspäissänne hakkaamaan, tai itseänne puremaan, niin suosittelen mielummin ajatuskikkaa. Miettikää siinä tuohtuneena, että mitä pahaa voitte saada aikaiseksi tahtomattanne sitä oikeasti. Sun hetken ärtymys voi pahimmassa tapauksessa olla sun oman elinikäsi mittainen paha sulle itsellesi. Sitä tuskin kukaan oikeasti haluaa.

Mutta kyllä, tämäkin Buddha suuttuu välillä, mutta ei näytä sitä muille helposti, eikä ainakaan mielellään. Purkaa sen itse omissa oloissaan, jolloin säilytetään illuusio siitä, että kestän kaiken. Mutta en kestä, en todella. Vähiten maailmassa kestän toisen ihmisen suuttumista, sitä kun itse suutun, vihaa tai muitakaan negatiivisia tunnetiloja. Ne saa mut yleensä vaan lukkoon, josta on välillä vaikea päästä pois.


Mutta kai asian pointti oli siinä, että elämä on just niin hyvää kun siitä tekee. Ehkä? Mä oon aika varma, että jos antaisin negatiivisten tunnetilojen olla päälimmäisenä ja ohjata mun tekojani, niin en mä ehkä osaisi sanoa, että elämä on hyvää. 

Tällä hetkellä mä olen hyvin onnellinen siitä kaikesta mitä mulla on, enkä mieti sitä, että mitä multa puuttuu. Maxin saavuttua elämään, musta on tuntunut hyvin usein siltä, että multa ei puutu mitään. Jossitella voisi aina, mutta se taas ajaa ihmisen harmaalle alueelle, jonne ei kannata vartavasten tähdätä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Selkävikainen hesburgeriukko

Hei. Mulla on pieni harmitus päällä. Tänään olis nimittäin ollut toiseksi viimeinen työharjottelupäivä Hesburgerissa, mutta mä jouduin jäämään kotiin. Eilen nimittäin purkasin kuormaa ja yritin nostella semmosia majoneesikoreja toistensa päälle, pois ja takasin päälle. Kaks korillista majoneesia korkeelta nostettuna oli ilmeisesti liikaa, koska mun selkä vihlasi ihan uskomattoman kipeesti.

Ensimmäiseen ehkä varttiin mä en voinut tehdä mun oikeella kädellä mitään, koska sitä käyttäessä se vihlasi aina vaan uudestaan ja uudestaan selkään. Sitten se alkoi hieman helpottamaan, mutta muistutti kokoaika olemassaolostaan.

Tässä kohtaa mä olen valmis vastaanottamaan mitalin, koska entinen Vesku olis sanonut, että nyt lähdetään kotiin ja oikein liukkaasti. Nyt mä jäin töihin ja suoritinkin työpäivän suhteellisen mallikkaasti loppuun. Tahti ei tietenkään ollut ihan sama mitä se oli ollut parina aikaisempana päivänä, mutta suoriuduin kuitenkin. En vaan tiedä, että oliko se töihin jääminen kuitenkin virhe? 

Kotiin kun lopulta pääsin, niin eipä se selkä ainakaan terveemmäältä vaikuttanut. Jokainen liike sai jonkinlaisen vihlasun aikaiseksi.

Mä oon varmaan kertonut täällä aikasemminkin, että jos mua sattuu johonkin, niin mä teen sen yleensä hyvin selväksi täällä kotona. Eira varmasti nyt tietää, että mulla on selkä kipeä, koska sitä niin monesti sille eilen valittelin. Mutta on tää kipu nyt kyllä semmonen, että vaikka en valittelisi sitä ääneen, niin saa tää mut välillä änähtämään täällä ihan yksinänikin. Äsken meinaan heräsin, avasin silmät ja yritin kääntyä kyljelleni.. Kipu pakotti mut huudahtamaan kivulle ominaisia ääniä, kuten "AAA!"

Mun on oikein hyvä, jos pysyn mahdollisimman liikkumattomana. Sain itseni juuri ja juuri kammettua sängystä ylös ja keitin itselleni vähän kahvia, jotta voin kaikesta huolimatta aloittaa tämän päivän jotenkin. Ehkäpä toi selkäkin tosta jokseenkin jossain vaiheessa vetreytyy? Nyt istun tietokonetuolissani kuin jonkinasteisesti halvaantunut; pää jostain syystä hieman kallellaan ja vain kädet liikkuu.

Hmm, jos yritän hieman valaista, että missä se kipu on.. No, pituussuunnassa ehkä noin keskellä selkää, mutta leveyssuunnassa ehkä melkein enemmän oikean kyljen puolella. Jos joku tietää, että mitä siellä on ja/tai mikä siellä voi helposti tulla noin kipeäksi, niin olisin kiitollinen kaikesta tiedosta. Eiralta kysyin eilen, että pitääköhän sitä ihan päivystykseen lähteä, niin se tokaisi vaan "ei ne siellä sille mitään tee". Ehkä ei, mutta olisipa ainakin ollut diagnoosi.. 

Ajattelin sinne päivystykseen menoa lähinnä siksi, että tää vaikuttaa hieman mun hengittämiseenkin. Jos yrittää syvään hengittää, niin vihlasu tapahtuu myös silloinkin. Toisaalta, eikai sitä ihmisen tarvitse kokoaika syvään hengittääkään. Hmm, ehkäpä tää menee ajan kanssa.. Jos ei viikonlopun aikana, niin sitten kai voidaan miettiä sitä päivystykseen menoa ehkä uudestaan? 


Ja taas on pakko puhua Hesburgerista muutama sananen. Sanoin kai jossain, että kirjottelen paremmin mietteitäni kun harjottelu tulee päätökseensä.. No, nyt se luultavasti tuli päätökseensä tämän selkän takia. Tämän ja huomisen päivän kun olisi vielä selkä pysynyt kasassa, niin olisin saanut täyden kokemuksen, mutta nyt se jää luultavasti kahta päivää vajaaksi.

Täytyy sanoa, että mun ajatukset on mennyt aikalailla vuoristorataa ton paikan kanssa. Kun pääsen siihen paistomoodiin, niin silloin mua ei pidättele mikään ja mä tykkään siitä hommasta todella. Vaan kun siihen tulee joitain muuttujia, kuten työkaveri sähläämään omiaan tai jokin eriskummallinen tarkennelappu, menee moodi pois päältä. Myös vegaaniset tilaukset, tortillat ja välillä myös jotkut kanatuotteet sekoittaa pakan, mutta niiden kanssa on jo pikkusen oppinut tulemaan toimeen. Paisto siis pääosin onnistuu mutkitta ja se on oikeesti ihan kivaa ja aikaavievää hommaa lopulta.

Alkuun kun en osannut mitään niitä reseptejä ulkoa, niin mulla oli kiire kokoaika. Se loi ihan kamalan paineen, ja paine taas johti jonkinlaiseen ahdistumiseen. Pari kertaa ahdistuinkin niin pahasti, että jouduin oikeesti vaan lähtemään pois sieltä paistopisteeltä ilman mitään sanoja. Palasin hetken päästä kerättyä itseäni hieman jossain, mutta siitä sainkin kerran kuulla "Mihin sä Vesku kokoaika katoat?" Kokoaika oli ehkä liiottelua, kun on kadonnut ehkä kaksi kertaa kahden päivän aikana.. No, katoilut kuitenkin loppui siihen, koska seuraavana päivänä mulle oli ilmeisesti jo mennyt reseptit päähän ja mun vauhti oli kasvanut huimasti.

Ei ne reseptit mitenkään monimutkaisia ole, mutta on niissä oma hommansa silti. Jos joutuu lunttimaan kokoaika lapuista, että mitä tulee mihinkin, niin onhan vauhti nyt tietenkin hitaampaa. Ajattelin aika monesta asiasta alkuun, että "mä en opi tätä ikinä", mutta toisin kävi. Onneksi opin, huh. Toissapäivänä tai sitä edeltävänä päivänä oli ehkä mun omasta mielestäni mun paras päivä. Mä olin aikapitkälti yksin paistopisteellä aamuvuoron ja paistoin täydellisessä paistomoodissa burgereita tiskiin kuin ammattilainen. Kaksi ihmistä olisi halunnut palkata mut siltä seisomalta. Toinen itseasiassa kesäapulaiseksi ja toinen henkilökohtaiseksi paistajakseen.

Niin, kesäapulaisen paikkaa mietin pitkään ja hartaasti. Toisaalta mua kiinnostaisi, mutta toisaalta tässä tulee kyllä taas sen verran suuri elämänmuutos eteen, että haluaisi ehkä ensin tottua siihenkin. Tarkoitan siis muuttoa Hyvinkäälle. Ja muutenkin mietin noita raha-asioita, jotka ei nyt oikein muuttuisi suuntaan taikka toiseen – tai no, saattaisin ehkä pitkässä juoksussa jäädä jopa tappiolle. Työkokemuksen kannaltahan se kesäapulaisuus olisi tosi hyvä juttu, varmasti edesauttaisi alalla eteenpäin, mutta sitten taas.. Onko sitä kuitenkaan valmis tekemään käytännössä ilmaiseksi töitä, vaikka se kokemusta kerryttäisikin? Mulle tarjottiin vaan kahta ja puolta työpäivää viikossa, että ei sitä työtä nyt ihan mahdottomasti olisi edes tehtäväksi.. Hyvinkäälle muuton jälkeen työmatkaa pitäisi vaan taittaa ensin n. 3,3 km kävellen, pyörällä tai rullaluistimilla, sitten hypätä junaan, joka maksaa rahaa, ja sitten kävellä tms. Riihimäen asemalta Riihimäen Prismalle..

Mä oon aika varma, että en 20h/viikko -sopimuksella kyllä lähde tähän mukaan. Varsinkaan nyt kun Eira on vielä äityislomalla, ja sen saamat sosiaalietuudet vaikuttaa mun saamiin etuuksiin. Tappiollehan siinä jäätäisiin, eikä se oikein ole vaihtoehto siinä kohtaa kun palaa taas vuoka-asuntoelämään.


No, minäpä jään tänne potemaan mun selkääni ja kärsimään huonosta omastatunnossa sen takia, että en pystynyt saattamaan tota työharjottelua täydellisesti maaliin. Toivottavasti eivät siellä töissä ajattele, että kun eilen oli näytön arviointi, että nyt vaan pyllyilen ja jätän sen takia menemättä.. Että ei muka tarvitsisi enää hoitaa.. Mä olisin halunnut hoitaa, mutta mä en rehellisesti uskalla tän selän kanssa tänään lähteä mihinkään.

Tein muuten siis kaksi näyttöä ja molemmista arvosanaksi 4. Olen oikein tyytyväinen siihen.

No, nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Toukokuisia kuulumisia

Tänään käydään taas vähän mun kuulumisia läpi, eikö olekin oikein kivaa? Tästä tulee luultavasti sen verran mittava kokonaisuus tällä kertaa, että on pakko varmaan kehittää tähän jotain väliotsikoita tms. Ihan vaan hyvän lukukokemuksen takaamiseksi. Ei se sitä kyllä takaa, mutta ehkä? En minä tiedä. No, käydään kiinni kuulumisiin!

Mä luulen, että mä oon ehkä sairastanut koronan tässä jossain kohtaa. Ai mistäkö niin päättelen? No, mulla on ollut hajuaistin kanssa nyt hieman ongelmia. En mä sitä ole missään vaiheessa täysin menettänyt, mutta se on toistuvasti ollut hieman huono. Mun kotikutoinen, ei kovinkaan varma, koronatesti oli haistaa sinappia, koska se oli jossain vaiheessa vahvin haju mitä jääkaapista löysin. Mä oon aina haistanut sen edes vähän, joten oon päätellyt, että ei mulla ole koronaa. Älkää kokeilko kotona, ei ole yhtään toimiva testi, siis rehellisesti sanoen.

Jossain vaiheessa huomasin, että mun hiki oli vaihtanut hajua. Ihmettelin ja pohdin, että mitähän on voinut käydä.. Se rupes olemaan semmonen, hmm, eltaantuneen rasvan hajuinen, ehkä? Eira ei ilmeisesti huomannut mitään eroa, mutta mä haistoin sen ite ihan jatkuvasti, hyi. Epäilin kaikkea mitä oon syönyt, että se johtuu siitä. Mietin mitä uusia ruoka-aineita on tullut kokeiltua, ja jossain vaiheessa syytin hien uudesta hajusta corn flakeseja, koska ne oli ainut uusi juttu.

Ei mennyt kovinkaan montaa päivää kun huomasin, että pilkottu sipuli haisee ihan samallaiselta kun mun hiki, semmoselta eltaantuneelta rasvalta, ehkä. Mietin, että en varmaan ole sipulia kainalossani pyörittänyt, että tämä yhteys täytyy heti sulkea pois. Aina kun pilkoin sipulia, tuli se inhottava haju nenääni. Piti alkaa välttelemään sipulia.

Aikaa kului, ja huomasin monia muitakin ruoka-aineita, jotka alkoi haista siltä samalta eltaantuneelta rasvalta, ehkä. En ymmärtänyt yhtään, että mikä voi aiheuttaa kaikkiin semmosen hajun.. Eira ei kuitenkaan huomannut, että asiat olisi alkaneet vaihtamaan hajuaan, joten vian täytyi olla jossain muualla – ehkäpä mun nenässä.

Ja mitä tekee aikuinen ihminen tässä tilanteessa? No, googlettaa oireensa, tietenkin. Ei tarvinnut kauaa selata Googlea kun jo huomasin otsikoita, joissa mainittiin korona. Koronan jälkioire voi olla parosmia, joka siis heikentää tai muuttaa hajuaistia. Tutut asiat alkaa siis yksinkertaisesti vaan haista erilaiselta.

Tää ei onneks kovinkaan vakava ongelma ole, mutta kyllä sitä alkaa kaipaamaan jo vanhoja tuttuja hajuja. Yks päivä itseasiassa haistoin sipulissa taas sipulin, mutta se ei kestänyt kun sen yhden päivän, seuraavana päivänä eltaantuneen rasvan haju oli takaisin sipulissa. Mutta sen yhden hetken ajan mä olin ekaa kertaa elämässäni onnellinen siitä, että haistoin miltä sipuli oikeesti tuoksuu. Se antoi toivoa siitä, että ehkä jonain päivänä asiat tuoksuu vielä ihan omilta itseiltään.

Parosmia mun käsittääkseni menee ohi ajan kanssa, joten ei kai syytä huoleen. Hajuja vois ilmeisesti treenata, eli kai sitä pitäis vaan haistella niitä asioita, mitkä nyt haiseekaan erilaiselta. En tosin ole jaksanut nähdä tätä vaivaa, enkä toisaalta edes halua kainaloitani alkaa hikoilun jälkeen nuuhkimalla nuuhkimaan.

Määritelmä sanalle parosmia on vissiinkin siis hajuharha infektion jälkeen. Ja sitähän tämä luultavasti on. En oikein keksi muutakaan.. Aluksi saatoin ajatella, että mun nenässä on jotain jumissa ja se reagoi muuttamalla joitain tuttuja hajuja oudoiksi, mutta ehkä se ei kuitenkaan ihan näin ole.. Tai kai sitä ainakin voisi kuvitella, että jos nenässä jotain olisi jumissa, että se tulisi sieltä myös joskus uloskin.. Eipä ole näkynyt.

No, se oli vaan yksi aihe. Vaikka mä väitin, että mä en tule kirjottelemaan tosta työssäoppimisesta.. Niin mun on pakko perua puheeni. Ehkä mun pitää nyt pari viikkoa työtä tehneenä vähän kertoa mietteitäni.

Ensinnäkään mä en pidä työskentelystä Hesburgerissa. Pikaruokapaikka ei tunnu yhtään omalta paikalta. Mä en muista tähän hätään mitä mä sillon ekan päivän jälkeen kirjotin, mutta luultavasti se poikkeaa aika paljon tämänhetkisistä fiiliksistä.

Mä en ole hirveen nopea oppija, mutta kun kyse on pikaruokapaikasta, niin pitäisi kai sisäistää asioita nopeasti, jotta voi toimia nopeasti. Mä joudun edelleen kysymään paljon apua. Ja mulle, suomalaisena miehenä, avunpyytäminen on hieman hankalaa. Oon kuitenkin edelleen pyrkinyt menemään sillä ajatuksella, että mä olen tuolla oppimassa ja mulla on kaikki oikeus kysyä ja saada kaikki mahdollinen informaatio.

Välillä vaan tuntuu, että mun oppiminen on kiinni paljolti siitä, että kuka mua ohjaa ja millä mielellä se on. Pari päivää on ollut ihan puhtaasti semmosia, että mä olen kokenut täysin olevani vaan jaloissa, koska mua ei oo otettu mukaan tekemään mitään. On tehty vaan ite ja yritetty keksiä mulle jotain tekemistä jostain muualta. En toki valita, jos jotain tehtävää jostain ilmenee, koska kaikki tehtävät on kuitenkin ihan ok. Mielummin teen jotain kun vaan seison kädet taskussa, mitä se myöskin välillä on ollut.

Sitten on ollut yksi päivä, joka mun käsittääkseni rikkoi lakia tai jotain vastaavaa. Oli nimittäin niin, että Hesburgerilla ei ollut vuorossa kun yksi ihminen, jolloin se ei siis voi toimia mitenkään. Ilmeni kuitenkin semmoinen asia, että mä olin se toinen työntekijä, joka vastaa burgerien tekemisestä. Yksin. Mainittakoon vielä, että mä olen koulun kautta oppimassa tuolla, enkä täysipäiväinen työntekijä, joten mulle ei voi asettaa tommosta vastuuta. Siellä mä kuitenkin jouduin selviämään, ja selvisinkin, onneksi. Se oli vaan tosi, tosi kuormittava päivä. Välillä multa toki kysyttiin, että pärjäänkö mä siinä ja vastasin yleensä, että "en ole varma", jolloin vähän vaan tsempattiin ja sain jatkaa hommaani yksin. "En ole varma" oli kylläkin multa semmonen hiljainen avunpyyntö, mutta eipä sitä niin osattu tulkita. Eikä olisi kai voitukaan, koska ei siellä ollut työntekijää, joka olisi voinut mut vapauttaa vastuusta.

Yksi työntekijä on kuitenkin tuolla ylitse muiden. Se on ottanut mut todella hyvin vastaan, vaikka se ite oli semmonen alkuun, että sen mielestä tosi outo tilanne, koska ei ilmeisesti ollut koskaan kouluttanut ketään. Eikä sen vissiin olis kuulunutkaan mua opettaa, mutta se joutui siihen tilanteeseen ja se on hoitanut sen paremmin kun kukaan. Ja vaikka tilanne oli sillekin uusi ja outo, niin jossain vaiheessa se jopa sanoi, että se alkaa pikkusen jo pitää siitä, että sillä on siinä joku apuna. Mä olin siinä apuna ja ekaa kertaa se oli kivaa ja palkitsevaa, kun toinen kertoi avun olevan tarpeellista. Mua ei sysätty pois, eikä mulle napsautettu mitään nakkihommia, vaan sain tehdä ja mua opastettiin. Eikä tää toinen vaan heitellyt käskyjä, vaan teki itsekin, mutta antoi mun tehdä isoimman homman ja kertoi kokoaika, mitä piti tehdä. Se oli mun lempparipäiväni tuolla.

Kerrottakoon nyt vielä semmonen asia, että en mä ole kokoaika ollut Hesburgerissa, vaan mut on välillä otettu hommiin myös sinne toiselle puolelle, jossa siis sijaitsee Riihimäen Buffa. Mun mielestä se oli paljon mukavampaa hommaa noin ylipäätään. Siellä mulla oli selvät sävelet mitä pitää tehdä ja sain aika omassa rauhassa vääntää siinä pizzoja. Ja niitä tulikin väännettyä, varmaan satoja niiden muutaman päivän aikana. Se työ ei vaan missään tilanteessa aiheuttanut sitä ahdistavaa kiireen tunnetta mitä Hesburger tekee kokoaika. Ohjeet on selvät, ja tekeminen tuntuu enemmän kokkaamiselta kun burgerien kasaaminen voi koskaan tuntua.

Buffan puolelle oli joka aamu kiva herätä ja mennä, mutta Hesburger tarjoaa kyllä lähinnä huonoja aamuja ja epämiellyttävän tunteen. Pari viikkoa vielä.. Oon miettinyt monesti, että kyllähän tästä selviää vaikka päällään seisten, mutta en tiedä.. Joku tosta Hesburgerista vaan tekee semmosen, että se on päivä päivältä vaan vaikeempi.. Koskaan ei tiedä mimmonen päivä on tulossa ja ei oikein osaa varautua mihinkään. Pitäisi voida varautua johonkin, koska silleen vois alottaa päivän mun mielestä paremmin.

Kuitenkin, hei, käsittääkseni olen jo voiton puolella. 10 päivää takana ja 9 enää jäljellä. Toivon kovasti, että mut otettaisi vaikka viikoksi Buffan puolelle, jotta aika kuluisi.. Sen jälkeen se olisi enää 4 pitkää päivää Hesburgerissa, jonka jälkeen voisi jo ruveta keskittymään Hyvinkäälle muuttamiseen!

Koska siis, se on nyt mitä ilmeisemmin tapahtumassa! Kuntokartoitus oli ja meni, ja menikin muuten ilmeisesti sitten hyvin. Mitään mainintoja ei tainnut tulla, siis semmoisia, jotka olisi kaupan syntymiseen voineet vaikuttaa. Ehkäpä tuli enemmänkin vain semmoisia huomautuksia, käsittääkseni, jotka siis "olisi hyvä olla tehtynä" tms.

Eira oli löytänyt meille jo asunnonkin Hyvinkäältä, ja nyt mitä ilmeisemmin maksanut jo takuuvuokrankin. Kesäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien meillä on siis asunto Hyvinkäällä, ja tämä Riihimäen koti alkaa sinne sitten hiljalleen tyhjenemään. Ihan mahtavaa! Me palataan meidän juurille! Mä oon ainakin jotenkin super-innoissani ajatuksesta, vaikka tällä hetkellä se tuntuu vielä tosi kaukaiselta.. Tässä on tämä juoksuhiekka, nimeltään Hesburger, vielä kuljettavana ja sitten voi alkaa olla taas onnellisempi ihminen. Ehkä, toivon ainakin niin.

No, tuleva asunto on rivitalokolmio, Hyvinkään sairaalan kupeessa. Ja sen on tarkoitus olla vaan väliaikainen ratkaisu, koska siis omakotitalo on se mihin me Hyvinkäälläkin tähdätään. Nyt ei ole vaan ollut meidän näköistä taloa tarjolla. Eikä semmosta varmaan tulekaan, mutta jonkinlainen miellyttävä asunto kun joskus löydetään, niin aletaan siitä sitten tekemään hiljalleen meidän näköistämme.

Mutta hei, tämä nyt tapahtuu! Muistan vieläkin sen hetken kun istuttiin Eiran kanssa saunassa ja mietittiin Hyvinkäälle palaamista.. Silloin ajatus oli todella, todella kaukainen. "Menee varmaan useampi vuosi", mutta ei onneksi mennyt! No, ehkä tästä tekstistä on välittynyt se, että mä olen oikeesti tosi innoissani asiasta, joka siis kai oli tässä se pointtikin. En malta odottaa!


Ja tähän kohtaan lausahdus; "nyt mulla ei muuta". Tässä käsiteltiin ihan hyvin tämänhetkiset kuulumiset, joten ei tätä kannata sen enempää pitkittää. Kiitos jos luitte!

Terveisin,
Vesa-Matti