Sota ahdistaa

Mä olen päästäni ehkä jotenkin enemmän viallinen kun olen aikaisemmin ajatellutkaan. Tää Venäjän ja Ukrainan sotatilanne on mun mielestä todella ahdistava, enkä mä haluaisi tietää siitä mitään. Mä haluaisin elää täydessä uutispimennossa, mutta jokainen media tuuttaa aiheesta toinen toistaan erilaisempia juttuja. Siltä ei voi välttyä. Ainut vaihtoehto olisi varmaan, että sulkee puhelimen, television, tietokoneen tai kytkee päältä koko internetin.

Vaan mitä tekee täydellistestä uutispimennosta haaveileva Vesa-Matti? No, se ottaa puhelimen noin 5 minuutin välein käteensä, avaa Iltalehti-sovelluksen ja lukee maailmanmenosta. Uusimpien käänteiden lukemisen jälkeen tämä samainen Vesa-Matti alkaa googlettelemaan asioita; Ukrainan ja Venäjän historiasta, Putinin valtakaudesta, ydinaseista ja kaikesta tämmösestä pienestä.

Mä tiedän asiasta paljon enemmän kun mä ikinä koskaan olisin halunnut tietää – paljon faktaa, mutta varmasti myös hyvin paljon fiktiota. Mä lataan päähäni kokoaika kaikkea turhaa tietoa ja ahdistukseni vain kasvaa. Toisinaan lukeminen myös helpottaa, koska välillä lukemani artikkelit on myös ihan positiivisiakin. Tykkään runsaasti uutisista ja artikkeleista, joissa kerrotaan ketkä kaikki on jo kääntäneet takkinsa Venäjälle. Ja ehkä eniten pidin siitä kun luin, että hakkeriryhmä Anonymous on alkanut tekemään hyökkäyksiä Venäjää kohtaan.

Mä haluaisin lukea paljon enemmän artikkeleita myös siitä, että mitä Venäjän kansa tästä koko touhusta ajattelee. Käsitykseni mukaan suurin osa venäläisistä ei pidä tätä sotaa hyvänä juttuna, koska kansahan siitä eniten kärsii. Tai, enitenhän tässä koko touhussa kärsii Ukraina ja sen kansa, mutta tottakai kaikki pakotteet ja muut kohdistuu Venäjälle ja se saa venäläisetkin voimaan vielä huonommin. Se on periaatteessa niille aivan oikein, vaikka en haluaisi koko kansaa tuomita huonojen hallitsijoiden perusteella. Toivon, että jossain vaiheessa siellä alettaisiin ajattelemaan omaa kansaa ja laitettaisiin stoppi tuolle turhempaakin turhemmalle verenvuodatukselle.


Sitten aina silmääni iskee artikkeli siitä, että Ukrainan tilalla voisi ihan hyvin olla Suomi. Se saa mun vatsani aina kääntymään lähes ympäri ja mulle tulee todella paha olo. Tottakai mulla on paha olo myös Ukrainan puolesta, mutta mua oksettaa silti enemmän ajatus siitä, että mun läheiset ihmiset joutuisi sotaan. Toiset pakenemaan ja toiset rintamalle. Taas kouristi pahasti.

Pelottelua on paljon suuntaan jos toiseenkin. Toisaalta mä haluan uskoa tällä hetkellä niin, että Suomen ja Venäjän välit ei ole yhtään samanlaiset kun Ukrainan ja Venäjän. Niillähän toi meno on jatkunut käsitykseni mukaan jo vaikka ja kuinka kauan. Olin lukevinani, että Ukrainan rajat on muuttuneet kokoaika tässä vuosien saatossa ja Venäjän ja Ukrainan välit on olleet pitkään jo huonot. Venäjä on vissiin ainakin vuodesta 2014 asti kuumotellut Ukrainan rajoilla ja vallannutkin ainakin yhden alueen, Krimin niemimaan. Älkää tuomitko mua, mä luen nyt näitä asioita tosi paljon, mutta mä en ole vielä sisäistänyt kaikkea, joten tulee varmasti paljon väärääkin tietoa multa nyt tässä. Tai ainakin hyvin vajavaista tietoa.

Suomen ja Venäjän rajoilla ei ole ollut käsitykseni mukaan mitään tällaista, joten se antaa mulle ainakin henkilökohtaisesti semmosta turvaa, että ei se iso paha Venäjä sieltä ainakaan ihan heti niskaan tule. Sitten taas toisaalta kun skenaarioita on monia. Mitäpä jos nälkä kasvaa syödessä? Yhtäkkiä ei riitäkään vaan Ukraina, vaan pitää ottaa helpot pois kuleksimasta ja sitten tullaan väkisin Suomeen.

Putinin valtakausi loppuu käsitykseni mukaan 2024 (saatte korjata mua jos olen oikeasti aivan väärässä), jolloin siis järjestettäisiin uudet vaalit. Mä uskon, että tämä Ukrainassa järjestetty show ei ainakaan kasvata Putinin kannatusta, joten; tuleeko Putinille kiire? Valtakausi on lopuillaan ja pitää äkkiä vallata lisää ja lisää. Tehdä kaikkea mitä voi hirmuhallitsijana tehdä. Voin kuvitella, että tulee pakokauhu ja on pakko toimia vailla järjenhiventäkään – kuten se toimii tälläkin hetkellä.

Putin pitäisi ehdottomasti saada vallastaan ja se pelko pois myös Venäjän kansalta. Mä uskon, että siellä on paljon ihmisiä, jotka haluaisi vaan ihan perus tylsän arjen mielummin, mitä mäkin tällä hetkellä toivon ja odotan.


Maxin syntymän jälkeen mä olen alkanut ajattelemaan paljon enemmän myös muiden lasten turvallisuutta. Ukrainassa on paljon lapsia sodan jaloissa. Venäjän sotilailla ja Ukrainan sotilailla on varmasti lapsia, joiden turvallisuus on varmasti kaikkien ensimmäinen asia – kaikkien muiden, paitsi Putinin. Olen lukenut, että Ukrainassa on tällä hetkellä kuollut ainakin yksi lapsi, ja se saa mut erityisen vihaiseksi.

Mä en halua, että Max ja meidän tuleva pienokainen joutuu pakenemaan sotaa. En halua edes, että ne joutuu koskaan pelkäämään sotaa. En haluaisi minäkään, mutta vielä vähemmän haluan sitä, että mun läheisille ihmisille käy mitään.

Mä jouduin puolet mun elämästä odottamaan lasta ja nyt kun mulla semmonen on, kohta toinenkin, niin mä haluaisin pystyä elämään heidän kanssaan turvallista elämää. Kasvattaa niitä ilman minkäänlaista ylimääräistä pelkoa. Haluaisin, että ainut pelko olisi sängyn alla tai kaapissa majaileva hirviö, jota ei edes oikeasti ole olemassa. Tiedättekö?

Mä koen, että vaikka tässä on sattunut ja tapahtunut vuosien aikana paljon negatiivistakin, niin mä voisin nyt elää silti elämäni onnellisinta aikaa. Se vaan otetaan multa nyt pois kun maailmassa on kokoaika kiristyvä ilmapiiri.

Ukrainassa ja varmasti Venäjälläkin on perheitä, jotka ajattelee samalla tavalla. Juuri on saavutettu jotain jota on kauan odotettu ja sitten tulee tämä. Ensin korona ja sen jälkeen sota. Voitaisiinko jossain vaiheessa oikeesti vaan siirtyä siihen yleensä ei niin toivottuun tylsään arkeen?

Miksi maailmassa pitää olla sotahulluja? Miksi niitä ei saada virastaan? Miksi elämä on niin epäreilua nyt? Miksi Venäjän kokoinen alue ei voi tyytyä siihen mitä jo on? Paljon kysymyksiä, paljon ahdistusta.

Mulle olisi tällä hetkellä aivan se ja sama, vaikka koko maa olisi yhtenäinen. Kukaan ei haluaisi toiselta maita, vaan kaikki olisi yhtä ja suurta perhettä periaatteessa. Ei olisi Venäjää, ei Suomea, ei Ukrainaa tai edes USA:ta – olisi vain maapallo, tai miksi sitä ikinä kutsuttaisiinkaan. Olisi vain tämä oma pieni kupla mihin keskittyä ja minkä kanssa elää. Se riittäisi mulle aivan hyvin.

Ja nyt ei mulla muuta. Mä ajattelin, että puran hieman tätä mun ahdistusta tänne ja tässähän tätä tuli.

Terveisin,
Vesa-Matti