Mä olen varmasti aiheesta aikasemminkin kirjottanu, ja tuun todennäkösesti tässä toistamaan kaiken saman kuin edellisellä kerralla, mutta ei se varmastikaan menoa haittaa.
Otetaan käsittelyyn aihe
"työ". Se on aina ollu mulle jotenkin tosi vaikee juttu, enkä edes käsitä miksi. Ehkä siihen on vaikuttanu paljon se mitä olen muiden töistä elämäni aikana kuullut.
Ihan ensimmäiseksi kerron kuitenkin sen, että työttömyys ei ole se ratkaisu, johon tahdon päätyä. Mun pää ei tosiaankaan kestä enää pitkään kestävää tekemättömyyttä. Ennen se oli hauskaa, mutta nyt tekemättömyys on todellakin tekemättömyyttä. Siihen hajoo pää hyvin nopeesti.
Toinen ratkaseva tekijä on se, että en tahdo olla
"loinen", joka elää toisen rahoilla. Mä oon sitä suunnilleen nyt tässä tän opiskeluajan tehny. Oonhan mä nyt saanu noita opintotukia- ja lainoja, mutta eihän ne oo pitkälle kantanut. Pahimpaan aikaan tosiaan tuhlasin siitäkin vähästä ison osan turhaan. Nyt kun on muutenkin vähentänyt kaikkea turhaa, niin rahaa ei mene siihen kaikkeen turhaan tosiaankaan niin isoja summia kun aikaisemmin.
Oho, eksyin. Jatketaan kuitenkin nyt sillä, että kaikista ideaalein tilanne olisi se, että voisin pitää tossa kuukauden
(max. 2 kk!) kestävän kesäloman ja sen jälkeen työelämään. Työhön, jossa viihtyisin.
Mikä se semmonen työ sitten olisi? Niinpä. Vaikka mulla on puusepän paperit ja kohta myös maalariala suoritettuna, niin mulla ei siltikään ole täyttä varmuutta siitä, että mitä mä tahtoisin tehdä loppuelämän työkseni.
Kyllä mulle maalarinhommat siis kelpaa, todellakin, mutta ei se ole se unelma-ammatti. En mä tahdo koko ikääni maalata ihmisten taloja. Ja muutenkin maalaisin mielummin huonekaluja, joten, hmm.. En tiedä mitä tehdä.
Mä tahtoisin siis tosissani työhön, jossa mä pääsisin toteuttamaan itseäni kaikista parhaiten. Eikä se olisi mitään mahdottoman yksitoikkoista. Työ, joka motivois aamulla heräämään ajoissa ja tekemään päivän työt ilman isompia ongelmia. Työ, josta jää jälki.
Mä en haluu työelämän jälkeen jäädä eläkkeelle ja miettiä, että olipas turha työelämä. Suuri paljastus on se, että mä haluaisin tehdä jotain mistä mut muistettais.
Ehkä jollain tapaa suuruudenhulluutta, mutta mä en halua olla kuin kuka tahansa työntekijä, joka tekee työtä koko elämänsä ja vaipuu sen jälkeen unholaan. Mulle se ei oo ratkaisu. Mä en vaan tiedä mikä se on se juttu, millä mä voisin jäädä tietoisuuteen.
Kun sä maalaat taloja koko ikäs, ni sä oot varmaan lähes ainoo joka tietää, mitä sä oot elämäs aikana tehnyt. Kaikki mieltää sen VAIN työksi.
"Joku firma mun talon maalasi", on varmasti se miten muut mieltää sun tekemiset. Se et ollu sinä, se oli joku firma. Tottakai jos se olis sun oma firma, niin kai sekin olisi parempi kun tehdä asioita toisen firman eteen - ei sua siitä kukaan muista.
Tää meni nyt jotenkin tosi syvälliseksi, mut nää on näitä asioita mitä mä kelaan. Kai tää on joku ikäkriisi nyt taas. Kohta 26-vuotias, ja saavuttanu elämässäni mitään. Otetaan esimerkiksi Sidney Crosby, 2 vuotta mua vanhempi ja iso osa ihmisistä tietää kuka se on. Se on iso nimi.
(NHL-tähteä musta ei kyllä enää tule, koska en koskaan ole oikein luistelusta sen koommin välittänyt, ja jääkiekkoa olis varmasti pitänyt joskus harrastaa ihan urakalla.)
Eikä tässä nyt ole kyse mistään itsemurhapommituksesta, se olis ehkä kaikista idioottimaisin ratkaisu. Eikä muutenkaan mitään sellasta tyhmää. Mä tahdon elää, ja tehdä elämän aikana sen jonkun jutun ja lopuksi vielä muistella itsekin kyseistä asiaa.
Näihin syvällisiin tunnelmiin.
Terveisin,
Tekko
