26062017 | Lihava pyöräkö?

Mulla alkoi tulemaan mun vanhan pyörän kanssa liikkumisongelmia. Talvi teki ilmeisesti hallaa vaihteistolle ja pyörällä oli tosi vaikeeta päästä eteenpäin.

Rullaluistimien laakerit ilmeisesti tuli tiensä päähän siinä kaatumisessa, ja niillä eteenpäin pääseminen alkoi olemaan tuskaa.


Jouni kävi täällä tässä joku viikonloppu omalla Fatbikellään ja pääsin ekaa kertaa kokeilemaan semmosta – se liikkui niin kevyesti! Mulla heräs heti ajatus, että semmosen haluun! Mainitsin asiasta Eiralle, joka oli sitä mieltä, että "ei nyt kannata kun on niin huono rahatilanne ja muitakin laskuja.." 

Tottakai sisäinen pikkupoikani heräsi ja rupesin jotain tiuskimaan – vaikka tottahan Eira puhui. Semmonen mä vaan oon. Vaikka tiedän, että elämässä ei aina saa sitä mitä haluaa, niin aina mulla tulee kiukku.

Kuitenkin! Eira oli jutellu mun äitin kanssa ja olivat yhdessä päässeet jonkinlaiseen sopimukseen raha-asioista. Ja mitä minä sainkaan? Ikioman Fatbiken synttärilahjaksi (etukäteen)!


Ennen Juhannusta se saapui, mutta vasta tänään pääsin tekemään sillä hieman paremman lenkin. On toi Fatbike ihan uskomattoman kova menopeli.

En mä sillä tosin tänäänkään mennyt vasta kun pajalle ja takaisin (n. 6 km), mutta oon jo täysin myyty. En malta odottaa parempia kelejä, että vois lähtee vetää jotain pidempääkin lenkkiä.


Tänään kun poljin sitä ekaa kertaa julkisella paikalla, niin mä jotenkin pikkupoikamaisesti katoin kaikkia ihmisiä ja mietin, että "kattookohan ne mun uutta hienoa pyörää..?"

Olen aika onnellinen pyörästä ja siitä, että mun ainut toive toteutettiin.

Terveisin,
Tekko

15062017 | Hupsistako?

Just kun kirjotin, että voin antaa hevostallille mahdollisuuden, koska tiedän ihmisiä jotka siitä pitää.. Miten kävikään? Tänään aamulla olin lähössä pajalle, keräsin kamppeeni kasaan ja lähin tonne tien viereen laittamaan rullaluistimia jalkaani.

Ihan perus aamu siis. Rullaluistimet meni jalkaan ja pääsin tien päälle. Ensimmäinen suojatie meni helposti, vaikka ne välillä tuottaa mulle pienilaatuisia ongelmia. Vähän matkaa suojatiestä, mun toisen rullaluistimen renkaat jäi tiessä olevaan rakoon ja sitä seurasi ilmalento.

Yleensä ihminen ottaa käsillä vastaan jos kerkeää ja mä kerkesinkin puoliksi. Mun oikea käsi meni kyllä aika kammottavaan kuntoon. Mutta hei, pisteet Riihimäelle! Mun kohdalle pysähty naishenkilö kyselemään, että onko kaikki kunnossa ja ojensi mulle vielä paperia kun näki mun verta vuotavat haavat.


Mun olis tässä kohtaa ollu helppo vaan kääntyä kotiin, koska en ollu vielä edes pitkällä, mutta mä päätin jatkaa pajalle. Ei siinä, matka meni suhteellisen hyvin, mutta sitten oli yhtäkkiä vastassa salakavala tieremontti ja meinasin kaatua uudelleen – sen mä onneks vältin kumminkin.

Pajalle kun pääsin ni äkkiä vaan sisään ja kyselemään "jotain lääkärilaukkua tai jotain". Mut ohjattiin huuhtelemaan mun kättäni ja mietittiin, että lähdetäänkö mua viemään päivystykseen. Mun mielestä se ei ois ollu niin välttämätön, mutta mentiin silti.


Siellä sit käsi putsattiin aika huolellisesti ja paketoitiin. Putsattiin myös mun jalka, joka oli ottanu hieman naarmua kaatumisessa. Annettiin hoito-ohjeita ja vielä loppuviikko saikkua. Ei sitä ois varmaan muuten annettu, mutta kyseessä on kumminkin oikee käsi, jota tarviin aika paljon saadakseni jotain aikaan.


Mitä halusin sanoa? No, vaikka Riihimäki sai pisteet ystävällisestä ihmisestä, niin miinuspisteitä ropisee aika vahvasti teiden kunnosta. Mäkin melkein joka aamu kuitenkin ton reitin meen ja osaan melkein jo varoa kaikkia kuoppia – niitä on paljon – ja muita, mutta joskus se kolahtaa silti. Jalkakäytävät olis ihan hyvä kunnostaa välillä.

Tähän loppuun vielä muutama kuva mun vaurioista, koska pitäähän ne nyt jakaa. Muistaa sit itekki:

Eihän noi pahoilta näytä, aika perus ruhjeita, mutta täytyy kyl sanoa, että kämmen oli tunnottomassa tilassa hyvin pitkään.

Se siitä sitten.

Terveisin,
Tekko

14062017 | Pajakuulumisiako?

Mä olen ehkä hieman häkeltynyt siitä, että kuinka mielelläni mä aamulla herään ja lähden pajalle. Se on tuonut omanlaistaan sisältöä mun elämään.

Vaikkakin aina pajapäivän jälkeen oonkin aika väsynyt. Ehkä se on totuttelu kysymys ja täähän on vasta mun toinen viikko siellä.


Harmittaa vaan, etten osaa missään tilanteessa avata suutani siitä "haaveesta ammatti"-asiasta, josta aikasemmin muistaakseni tänne jotain kirjotin. Siellä olis varmasti hyvät lähtökohdat lähteä sitä toteuttamaan, koska on niin paljon yhteistyöpaikkoja, joilla on yhteyshenkilöitä – tai näin mä sen olen käsittänyt.

Kyllä mä uskon, että jos vaan tulee mahdollisuus kahdenkeskiseen keskusteluun jonkun ohjaajan kanssa, niin mainitsen asiasta.


Nyt oon vaan toitottanut siellä sitä osaamistani puu- ja maalaushommissa ja niihinhän mut sitten laitetaan. Mutta en valita. Pidän mä niistäkin hommista vielä, mutta ei ne enää ole semmonen "unelma" – vai onko koskaan ollutkaan? Puualan kävin aikoinaan lähinnä siksi, että se kiinnosti mua yläasteella. Pintakäsittelyalan kävin sen takia, koska pari kertaa tunsin sen olevan työtä joka vie mut mukanaan.


Eksyin sivuraiteille. Mun piti kirjottaa mun näistä pajapäivistä jotain. Alotetaan rohkeesti viime viikosta, eli ensimmäisestä pajaviikosta:

Ihan alkuun mua ihan vähän jännitti mennä sinne, mutta se kai oli vaan ihan normaalia jännitystä. Nopeesti siihen sit kumminkin tottui. Ihmiset on vieläkin vieraita, mutta ei ne pelota mua enää. Kaikenkaikkiaan väki on lepposaa – ohjaajat ja ohjattavatkin. Siellä on hyvä meininki.

Työtehtävät ei ole loppupeleissä niin puutyöpainotteisia kun aluksi ajattelin. Sieltä aika paljon reissataan erilaisiin kohteisiin tekemään erilaisia hommia. Ohjaajat pitää kai lausetta "pois omalta mukavuusalueelta" mottonaan. Eikä sekään ole yhtään huono asia. Nää hommat mitä oon saanut tehdä, on ollut ihan mukavia siitäkin huolimatta, että olen tehnyt niitä ensimmäistä kertaa.

Ekalta viikolta jäi päähän akvaarion puhdistaminen Riihimäen uimalalla. Se oli melko vieras asia, mutta nopeesti siihen pääsi sisälle kun oli toinen pajalainen, joka osasi tehdä sen. Hyvällä tuurilla osaisin nyt puhdistaa akvaarion suodattimen omatoimisesti.


Tältä viikolta mulle on jäänyt päähän keittiö. Hyvinkäällä oli joku Rollouinnit(?) tapahtuma ja siellä tarvittiin keittiöapulaisia. Lupauduin viime viikolla maanantain aamuvuoroon, koska silleen ei mee koko päivä hukkaan odotellessa vuoron alkua. No, parin tunnin keittiövuoro. 7-9. Se oli aika kiireistä hommaa ja täytyy sanoa, että ajatusmaailma koki muutoksen. Keittiötädit tekee erittäin paljon hommia kiireisinä aikoina, eikä vaan istu jauhamassa takahuoneessa läpyskää, niinkun mä ennen ajattelin. Sitä hommaa osataan arvostaa aika vähän.

No kumminkin. Aamuvuoron jälkeen olisin siis päässyt kotiin, mutta pihalla satoi ja mä olin rullaluistimilla liikenteessä. Jäin odottamaan, josko keli paranisi. Hetken siellä istuskelin, kunnes ohjaaja ilmottaa, että seuraavasta vuorosta joku oli ilmoittanut olevansa sairas. Hetken kuuntelin sitä kun ihmisiä yritettiin saada siihen hommaan, mutta ei kukaan suostunut. Ilmottauduin vapaaehtoiseksi ja niinhän se sitten menikin. Uusi matka kohti Hyvinkäätä ja keittiöhommia.

Loppujen lopuksi olinkin kotona vasta joskus 14-15 maissa. Täytynee keskustella ohjaajien kanssa mahdollisesta vapaapäivästä, koska tein tuplavuoron ja muut juoksenteli jo vapaalla. Ja eikä siinä vielä kaikki; toinen pajalainen innostui keittiöhommista ja puhui meille vielä tiistainkin keittiöapulaisuutta. Se oli onneksi vaan yksi vuoro, koska mä en päässyt tiskikoneen tyhjentäjäksi. Se oli se mun lempparihomma siellä.


Tänään sit rupesin tekemään pajalla jotain maalinpoistourakkaa. Se on suhteellisen lepposaa kun voi vaan kuunnella musiikkia ja tehdä työtä omaa tahtiaan. Sain sen ihan hyvälle mallille jo ekana päivänä, mutta työtä siinä vielä riittää.

Ennen

Jälkeen

Ja huomenna lähdetään sitten johonkin hevostalleille ja voin sanoa, että se on todellakin sitä "pois omalta mukavuusalueelta"-touhua. Tiedän ihmisiä, jotka siitä tykkää, joten annan sille mahdollisuuden.

Ja ei mulla oikeestaan tässä muuta. Jos tässä tekstissä on järkeenkäymättömiä asioita paljon, niin mun täytyy sanoa, että en pysynyt ihan täysin sormieni perässä. Hieman löi apinat lautasia yhteen mun aivokopassa, mutta se annettakoon anteeksi.

Terveisin,
Tekko

Pikkuveli

Se olis pikkuveli taas tänään vuoden vanhempi. Mitähän mä nyt sitten keksisin? Josko vaikka kirjottaisin yhden kokonaisen blogimerkinnän siitä?

Mistähän sitä alottaisi?


No joo, oltiin sillon muksuina aika erottamaton kaksikko – pikkuveli oli mun paras kaveri. Ihan alkuajoista mun on vaikee muistaa, mutta niin pitkältä kun muistan niin näin on ollut.

Ehkä semmonen päälimmäisin muisto sieltä ihan lapsuudesta on se kun aiheutin sille arven naamaan. Meillä oli jonkinlainen miekkatappelu ja mulla oli semmonen joku putki aseena. Pyörittelin sitä siinä sitten kuin ninja (ainakin mä itse muistan sen näin), yhtäkkiä se lipes mun käsistä ja lens suoraan pikkuveljeä naamaan. Hirveen parkumisen saattelemana tikattavaksi (vai riittikö liimaus vaan?).

Ei se mikään hauskin muisto ole, mutta se on vaan jotenkin jäänyt mieleen aika hyvin. Onhan siitä arpikin muistuttamassa.


Siitä päästään hyvin pienen aasinsillan kautta siihen, kuinka mun piti aina olla "lääkäri". Jos leikeissä sattui jotain, niin pikkuveli aina ensimmäisenä kysyi multa: "onko tää vakavaakin?" ja minä siihen tietenkin aina, että "ei, ei ole." ja pikkuveli oli taas aivan rauhallinen ja voitiin jatkaa leikkiä.

Ehkä se oli isoveljen rooli tietää sattuuko pikkuveljeä oikeesti vai ei.


Hyvinkäälle muuton jälkeen mä en saanu mistään omia kavereita, mutta onneksi mulla oli pikkuveli. Mä en tiedä miten mä oisin ilman sitä jaksanut. Ja kun aikamme pyörittiin kahdestaan niin löytyihän niitä muitakin kavereita lopulta, mutta kaveripiirit oli yhteiset – voitiin olla kavereiden kanssa, mutta silti myös toistemme kanssa.

Kuuluihan niihin aikoihin tietenkin myös se, että syrjittiin kaikkia jossain kohtaa jollain tapaa ja muistankin kuinka sain pikkuveljen useasti itkemään. "Nämä on mun kavereita" tai jotain vastaavaa ulkopuolelle jättämistä. Siitä en erityisen ylpeä ole, mutta kai se kuului siihen ikään.


Ja muutenkin kun ikäeroa on se 3 vuotta, niin kyllähän siinä itelle ehti tulla murrosiät ja kaikki ensin. Mutta mä en koskaan muista hyljänneeni pikkuveljeä. Yläasteelle kun aikanaan siirryin uuteen kouluun ja aloin vihdoin myös saamaan kavereita koulun puoleltakin, niin mä tutustutin kaikki lähimmät kaverit myös pikkuveljeen. Tai siis ainakin niin, että jos olin kavereiden kanssa niin pikkuveli oli aika usein mukana vielä siinäkin vaiheessa – vaikka silläkin oli omat kaverit, joiden kanssa me taas oltiin sitten aina kun ei oltu mun kavereiden kanssa.

Voitaisiin siis puhua aika vahvasta pikkuveli-isoveli-suhteesta kun kaikki kaveritkin on ollut yhteisiä vaikka kuinka pitkään.


Jotenkin se sitten alkoi rikkoutua siinä kohtaa kun tietokoneet astui elämään mukaan enenevissä määrin. No, siis tehtiinhän me koneellakin aina aika paljon asioita yhdessä, mutta se ei ollu enää sitä semmosta leikkimistä, mistä ihmisen pitää jonkin säännön mukaan jossain kohtaa kasvaa yli.

Muistan kun meille saapui netti ja saatiin ihan omat koneet. Pelattiin samoja pelejä ja jaettiin netissäkin aikapitkälti samat kaverit.


Tottakai se sitten jossain kohtaa meni siihen, että "irtaannuttiin" toisistamme. Mahdollisesti siinä kohtaa kun pikkuveljestä kasvoi teini-ikäinen. Se viipotti menemään vähän enemmän kun minä. Sillä alkoi olemaan jo joitain ihan omia kavereitakin, joiden kanssa se meni ilman mua.

Minä jäin enemmän kiinni tietokoneeseen. Voi olla, että pikkuveli ois mua monet kerrat pyytäny mukaansa, mutta mä olin mielummin näytön orja.


Ja ihan siihen asti kunnes mä muutin pois kotoota parikymppisenä, niin me jaettiin pikkuveljen kanssa yhteinen huone. Se oli lähinnä vaan järjestelykysymys. Toinen on poissa kun toinen haluu olla kavereidensa kanssa – jos ei ollu kyse yhteisestä kaverista. Se toimi ihan hyvin, mutta ehkä se itsenäistyminen tuli ihan hyvään kohtaan. Olikohan mahdollisesti niin, että melkein heti kun mä olin muuttanut pois vanhempien luota, niin pikkuveli muutti myös. Heti piti matkia.

Tottakai siihen saattoi vaikuttaa se, että pikkuveli sai lapsen. Nykyään se lapsi on sen ikäinen kun muistan pikkuveljen olleen silloin kun meistä tuli parhaat kaverit. Ja nykyäänhän pikkuveljen lapsella on jo pikkuveli ja -sisko. Toivottavasti siinä jatkuu se luja rakkaus sisaruksiin.


Eiköhän siinä ole tarpeeksi tekstiä.

Hyvää syntymäpäivää pikkuveli!

Terveisin,
Vesa-Matti 

02062017 | Tekstiäkö?

Nyt täytyy kyllä myöntää tappionsa: en mä oo saanu samaa vauhtia päälle kuin viime kesänä. Jotenkin täällä asuessa se kynnys lähteä rullailemaan tai pyöräilemään muuten vaan on liian suuri. Eikä täällä ole edes kavereita lähettyvillä.

Lakkaan siis ottamasta paineita siitä ja odotan, että saadaan joskus tonne yläkertaan jotain urheiluaktiviteettejä. Toisin sanoen siis kuoppaan heti alkuun "Nälkäkö?"-merkinnät.


Muutenkin, mun on ollut täällä vaikea tarttua kirjoitushommiinkin. Välillä tekis mieli kirjottaa blogiin jotain, mutta jotenkin vaan.. Jäädyn. Toivon, että tää on vaan taas joku kausiluonteinen juttu.


Mutta hei, jotain ihan hyvääkin. Vaikka mä oon vastustanut jo pitkään noita kaikkia pajatoimintajuttuja, niin mä lähden taas semmoseen mukaan. Täällä Riihimäellä toimii joku tommonen puutyöpaja ja mun ensimmäinen päivä siellä on maanantaina 5.6.

Toivon vaan, että se on edes hauskaa, koska rikastumaan siinä ei pääse. Ja toisaalta mä lähen sinne osittain sen takia, että kun siellä on näitä ohjaajia, jos ne osais neuvoa mulle oikeet reitit lähtee toteuttaa ammatillisia haaveitani.

Ois kyl niin hienoo, jos siellä joku osais opastaa mut tekemään kirjotus- tai graafikkojuttuja työkseni. Jotain linkkejä joihinkin työpaikkoihin tai jotain.

Näen tämän ihan kannattavaksi kokeiluksi. Ja saan samalla karenssin pois.


En muista oonko tänne tosta karenssista koskaan kirjottanut, mutta mun mielestä toi oli kyllä ihan pohjat. Me muutettiin ja mulle oli niihin aikoihin lähetetty työhönosoitus. Mä en sitä koskaan saanut/nähnyt ja sain ilmotuksen karenssista. Tein siitä sitten mahdollisimman laajan sel(v)ityksen ja ainut mitä sain takaisin oli, että "muutto ei ole peruste työstä kieltäytymiselle". Se ei ehkä ollutkaan se mun ensisijainen syy sille.

Joo, olisin sen osotuksen nähnyt netistä, mutta arvatkaapa kävikö edes mielessä muuton/remontin keskellä? No, ehkä se sen takia on sitten ihan oma syy. Ajattelin vaan, että ihmisen olisi hyvä näinä päivinä osata ajatustenlukua yms. muita älymystön taitoja, että osais varautua.


No, mutta ei mulla tässä sen kummempia. Tässä vaan oon taas koko aamun pyöriny ja miettinyt, että mitähän sitä tekisi.. Nyt saan tän blogin valmiiks ja sitten voin jatkaa taas pyörimistä ja miettimistä.

Terveisin,
Tekko