20032018 | Vieläkö?

En mä koskaan osannut ajatella, että mä löytäisin itseni teatterista. En siis näyttelijänä, mutta osana sitä kokonaisuutta.

Mä en muista kirjotinko mä viimeks siitä, että mä viihdyn tuolla teatterityöpajalla? No jos en kirjottanut, niin nyt kirjotan: Mä viihdyn tuolla teatterityöpajalla.


Musta tuntuu, että siellä on ihan mahtava porukka. Mun ei tarvii nykyään enää elää niin paljoa jännityksessä, koska me ollaan tultu tutuiksi kaikkien kanssa tosi nopeesti. Mä osasin tänään taas tuoda omia ajatuksiani esille, ja se tuntu mahtavalta. Tai sen lisäksi se tuntui mahtavalta, että mun ideoita osattiin myös kunnioittaa.

Teatterin tekeminen on varmasti vielä enemmän, kun se mitä mä olen nyt päässyt kokemaan. Tänään oli pieni pätkä semmosta luovaa ideointia ja mä voisin sanoa, että pärjäsin ihan hyvin siinä.


Pari kertaa oon käynyt nyt puvustuksen tiloissa etsimässä tarpeistoa, ja tänään otin jo semmosen roolin, että "minä löydän täältä kaiken". Enhän mä oikeesti sieltä kaikkea löydä, mutta mulla oli semmonen fiilis. Onko se jonkinlaista itsevarmuutta? Se on mulle hieman vieras käsite vielä.


Ja nyt mä oon vissiin löytänyt tän kirjottamisenkin uudestaan. Jos en voi olla teatterilla, niin mun pitää kirjottaa siitä. Toivottavasti tää ei vaan taas oo jotain alkuhuumaa, mitä mä aina koen. Tää on mahtava fiilis, kun tuntee kuuluvansa johonkin.

Huomenna jatkuu, mutta tahtoisin jo nyt takasin? Ihan sairasta. Ja sit viime torstaina ajattelin, että "ei jestas sentään, maanantainako vasta uudestaan?" Mä tykkään, eikä mulla muuta.

Terveisin,
Tekko

16032018 | Ikävääkö?

Mulla on ollut pitkään päässä yksi aihe, mistä en osaa kirjottaa. Mä yritin kyllä äsken jo kertaalleen, mutta se tuntuu liian vaikeelta. Liittyen kuitenkin siihen, että mä olen huono pitämään ihmisiin yhteyttä. Mä nyt kuitenkin jotenkin koitan vielä uusiks.

Tämä kun kuitenkin on mun tapa ilmaista itseäni.

Mä olin semmonen pieni natiainen, kun uusi ihminen ilmestyi elämään. Se oli jotain uutta, ennenkokematonta. Mä tykkäsin siitä ihmisestä heti tosi paljon.

Mä sain aika lähietäisyydeltä seurata tän ihmisen kasvua.. Huh, tää on oikeesti tosi vaikeeta. Tulee ikävä kaikkea.

Vuodet kumminkin kului aika vauhdilla. Yhteydenpito väheni kun mulle tuli omat ongelmat pään sisään ja muuttojen myötä.

Sit tuli se yks päivä kun tästä ihmisestä oli kasvanut jo nuori, fiksu ihminen. Me löydettiin joku mahtava yhteys sillon. Juteltiin ja juteltiin. Löyty tosi paljon kaikkea yhteistä.

Mä olin ihan, että vau: mahtavampi ihminen kun muistin.

Vaikka mä tykkäsin siitä tunteesta tosi paljon, niin mä en osannut muuta kun jäädä ikävöimään. Miksi mä en osaa ottaa yhteyttä? Miksi se on niin vaikeeta?

Siitäkin on nyt aikaa, ja oon saanu kuulla tän ihmisen asioista lähinnä sivuteitä pitkin ja mä oon ottanu kaikki huonot uutiset tosi raskaasti. Haluis jotenkin, että kaikki menis vaan tosi hyvin.

Yhden viestin laitoin, joka kiteytettynä on, että "Mä oon ollu liian vähän sun elämässä, mutta en ajattelematta sua." Miksi ihmisen aivot ei toimi niinkuin itse tahtoo? Miksi se on vaan yksi viesti mitä osaa tehdä?

Tää ihminen kuitenkin on jotain aivan mahtavaa. Uskomattoman vahva. Uskaltaa olla oma itsensä, joka nykypäivänä on tosi vaikeeta. En ehkä tiedä kaikkea, mutta mä jotenkin uskon tietäväni mitä tää ihminen on sisältä: kultaa.

Terveisin,

Vesa-Matti

14032018 | Odotanko?

Voi että kun osaisi suhtautua näihin vaihtuviin aikoihin oikein. Mä tykkään siitä, että aamulla sais kaiken "pakollisen" tehtyä.

Mulla nimittäin menee koko päivä hukkaan jos joudun odottamaan jotain. Tänään paja alkaa 14:30, ja mä olen täällä jo yhdeksästä asti odottanut. Mut ehkä siinäkin olisi mulle jotain tavoteltavaa: osais käyttää odotusajankin järkevästi.


Mä sovin yleensä kaikki lääkäriajat yms. mahdollisimman aikaseen ajankohtaan. Kun se on ohi, ei tarvitse odottaa. Odottaminen stressaa, ja stressi ei ole koskaan hyvästä.


Nyt mä yritän kuluttaa aikaani kirjottamalla, mutta en saa oikein mitään päähäni, mutta ehkä se tästä lähtee. Mietin mitä mun pitää muistaa ennen pajalle lähtöä, vai tarviiko mitään? Mitähän mä söisin ennen pajalle lähtöä, vai söisinkö mitään? Mä en osaa tarttua mihinkään, kun mä odotan jotain.


Eilisestä voisin hieman kirjottaa, koska se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. En osannut osallistua nimittäin kaikkeen tekemiseen pajalla. Vaikka mä yritän ajatella positiivisesti, niin mä en vaan osaa toimia jos joudun minkäänlaiseen valokeilaan. Jos kaikkien huomio kohdistuu jollain tapaa muhun, mä olen lukossa.

Mua harmittaa, koska muilla oli kivaa. Mua pelottaa, että jään ulkopuolelle kun en osaa toimia. Ei se positiivinen ajattelumallikaan aina auta, vaikka kuinka yrittäis. En mä olis siinä voinut mitään mokata, mutta mä pelkään joutuvani paniikkiin.


Itseasiassa paniikinpelkoonkin on syy. Mä en muista, oonko siitä missään erikseen maininnut, mutta mä yritän nyt luopua lääkkeistä. Kävin lääkärillä ja sovittiin, että lähetään pudottamaan mun lääkeannosta. Oliskohan siitä nyt parisen viikkoa, mutta kyllä mä huomaan vieläkin sen, että vierotusoireet painaa. Ei sitä edes paljoa tiputettu, mutta kyllä sen huomaa. Tää on vielä totuttelua.

Tän kuun lopulla lääkäri soittaa mulle, ja utelee sitä, että olenko taas valmis pudottamaan annosta. Mä vähän luulen, että en ole.

Vaikka toi paja auttaa mua tässä prosessissa hyvin, niin silti mä olen hieman kauhuissani. Vierotusoireet kun ei ole millään tapaa kivoja, ja pärjäänkö mä oikeesti nyt pienemmällä annosmäärällä?


Kaikenlaista. Eletään tässä nyt kumminkin päivä kerrallaan, ja ihmetellään maailmaa sen mukaan sitten.

Terveisin,
Tekko

12032018 | Jatkoako?

Nyt kun on hyvään alkuun taas päästy, niin miksi ei kirjottaisi heti uudestaan.

Tänään oli ihan mukava päivä. Kohtasin kiusallisuuden tunnetta, mutta yritin selättää sen, ehkä jopa siinä onnistuen.

Tilanne, että mun pitää pienessä porukassa yrittää tutustua kaikkiin ihmisiin erikseen.. Katsekontaktia käyttäen, mahdollisimman selvästi artikuloiden.. Siinä piti oikeesti poistua omalta mukavuusalueelta, koska tilanne oli täysin vieras ja kiusallinen.

Vaan kun tilanne oli ohi, niin musta tuntui, että multa putos kaikki defenssit. Olin jutellut kaikkien kanssa, eikä kukaan vaikuttanut ihmiseltä, joka haluaisi mahdollisesti vihata minua. Mulla oli olo kuin olisin "kotona".  Lainausmerkit siksi, koska ei kukaan oikeesti tiedä mimmonen mä oon kotona yksin. Eikä siitä sen enempää.

Mä luulin, että toi on "vaan paja". Toihan on periaatteessa hoitoa mun paniikkihäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Mä olen hämilläni siitä, että miten kivalta se tuntuu mussa itsessäni.

Kyllä musta vielä ihminen tulee, toivottavasti. Nyt on luja usko ja pyrkimys siihen.

Vaan tiedättekö mikä varjopuoli tässä on? Tai no, vielä se tuntuu varjopuolelta. Se ei kylläkään liity tohon toimintaan millään tapaa. Mä pyrin tässä sivussa myös kohentamaan mun kuntoa, joka nyt tapahtuu tietenkin lähes itsestään kun ottaa itseään niskasta kiinni. Mun jaksaminen on erittäin heikossa hapessa taas, kun ei ole joulukuun jälkeen oikein tehnyt mitään.

Mä oon melkein ihan loppu jo ton 4 tunnin päivän jälkeen. Se ärsyttää. Mutta kuten sanoin, se tulee varmasti muuttumaan tässä ihan itsestään kunhan vaan pitää mielen oikeessa vireessä.

Tää oli vähän jatkoa tolle eiliselle kuulumispäivitykselle. Eilen olin niin väsynyt, etten osannut kirjottaa enempää. Ja ehkä tää on jopa hyvä tämmösinä pieninä annoksina, jaksaa kaikki sitten lukea.

Ja siksi ei vedetä tätäkään ihan överiksi.

Terveisin,

Tekko

11032018 | Teatteriinko?

Pitkä väli taas ilman kirjottamista, hmm. Mutta hei, jotain on sentään tapahtunut.

Mä alotin semmosella Mun Maailma -teatterityöpajalla. Viime torstaina oli eka päivä ja täytyy sanoa, että ihan mielenkiinnolla odotan huomista. Se on tosiaan vaan 4 kertaa viikossa, mutta onhan sekin nyt jotain. Maanantaista torstaihin vähän enemmän sisältöä arkeen.


Mä aluks kammoksuin tota ajatusta, että se on teatterityöpaja. Paniikkihäiriöisenä ei hirveesti mitään teatteria tulla kyllä tekemään. Vaan onneksi se ei ole näyttelemistä, ehkä. Toi lähinnä tutustuttaa teatterimaailmaan. Siellä kun on väkeä jokaiseen veneeseen: maskeeraajat, lavastajat, näyttelijät yms.

Eniten ehkä odotan, että pääsisin tekemään siellä jotain julisteita. Se vois olla nykypäivän meikäläiselle semmonen ideaalein homma. Vaan mene ja tiedä, että pääseekö siellä niihin puuhiin. Toinen juttu mikä siellä kiinnostaa on lavastaminen, koska se osuu lähimmäksi mun ammatteja. Maskeeraaminen ja puvustus ei ehkä oo semmonen mitä odotan yhtään, mutta voihan sekin olla ihan mielenkiintoista hommaa.

Yritän suhtautua kaikkeen uuteen positiivisemmin.


Mä oon aina ollu vähän kyyninen ihminen. Kaikkiin uusiin asioihin tutustuminen on ollut noloa ja/tai kiusallista. Eihän se oikeesti ole, mutta sen takia mä nyt yritänkin muuttaa mun ajattelutapaani uusien asioiden suhteen.

Uudet asiat voi joskus olla jopa tosi kivoja, niin miksi ei antaisi mahdollisuutta?


No kuitenkin, tämä oli tämmönen kuulumispäivitys. Tää teatterityöpaja tulee mitä ilmeisemmin kestämään puolivuotta, niin kyllä mä kerkeen teille tässä vielä kertomaan yhtä jos toistakin siitä maailmasta. Ja siitä, että kykenenkö olemaan positiivisempi ihminen.

Stressit hetkeksi nurkkaan ja positiivisesti uutta kohti. Ehkä.

Terveisin,
Tekko