Arjen kaavamaisuus

Muistan kun pieninä poikina ulkona leikittiin.
Muistan kun ilman huolia hauskaa me pidettiin.
Nyt solmiot kauloissansa kaverit kulkee vaan.
Ne kai kasvoi aikuisiksi,
ei ne enää mua moikkaakaan.

Näillä Klamydian sanoilla on hyvä aloittaa tänään. Oon tässä meinaan nyt viime päivinä viettänyt vähän enemmän aikaa ulkona. Ollaan lähetty parin kaverin kanssa pyörillä johonkin sijaintiin ja jääty sinne hengailemaan ja katsottu, että mitä elämä tuo tullessaan.

Hauskoja hetkiä on ollut. Ja siis nää hetken vaan muistuttaa mua kovasti teini-iästä. Kavereiden kanssa lähettiin iltasella johonkin puistoon pyörimään ja vaan oltiin. Se oli jotenkin ihan täysin unohtunut kokonaan. Nyt oli kiva palata muistamaan semmoset hetket ja toteuttamaan semmosia hetkiä uudestaan. Kaverit ei oo samat, mutta toimii se ihan hyvin näinkin.

Jotenkin miettinyt sitä, että miten kaavamaista elämä tällä hetkellä on. Kaikki tapahtuu vaan viikosta toiseen samalla lailla. Onhan se toki helppoa, mutta jotenkin nyt on huomannut, että siitä puuttuu jotain. Ne pienet arjen irtiotot kun vaan hyppää pois oman koneensa äärestä ja menee tapaamaan kavereita. Siinä on jotain, koska se rikkoo sitä kaavaa.

Sitä ei vaan pidä tehdä liikaa, koska sitten siitä tulee liian kaavamaista. Nyt vaan kun sen ensin antoi tapahtua, niin sitten halusi, että se tapahtuisi heti uudestaan. Tuli ahneeksi.

Mun viimeset pari viikkoa on kerrottavissa näin:

Aamulla avaan silmät, räpellän puhelimella hetken ja menen tekemään itselleni leipää. Keitän siihen sivuun kahvit tietenkin. Syön leivät ja juon kahvit. Istun sohvalla puhelimen ääressä tai tietokonetuolilla tietokoneen ääressä tiettyyn kellonaikaan asti, ja menen laittamaan kengät jalkaan.

Poljen töihin. Aina samaa reittiä, vaikka se on mun mielestä tosi tylsää. Korvanapeissa soi Leevi and the Leavings, joka on siis yleensä se, mikä jotenkin herättää ajattelemaan kuluvaa päivää. Saavun töihin ja tarkastan roskikset. Menen lähes samaa reittiä joka kerta. Poistan täyden roskapussit ja asettelen niihin tyhjät tilalle. Seuraava kierros; tarkastan paperimasiinat. Jos jossain on vajetta, haen uuden paketin ja laitan sen paikalleen. Seuraava kierros; tarkastan vessat, jos on epäsiistiä ja/tai vessapaperia puuttuu, teen voitavani. Sitten tarkistan salit ja siirrän kaiken ylimääräisen salin reunamille. Lakaisen, imuroin, lakaisen, imuroin.

Ei siinä, toi työ on ollut hyvin vahvasti nyt aivot narikkaan hommaa, mitä on aikalailla kaivannutkin. Kunhan vaan tulee siistiä, niin kukaan ei moiti. Vaikka siis kyllä moitittiin menneellä viikolla, vai olikohan sitä edeltävä.. Oli hyvä muistutus kesäteatterin jälkeen siitä, että pitää nyt palata tämän normaaliin työn pariin.

Lakaisun ja imuroinnin jälkeen lähden toiselle pisteelle. Yleensä kaupan kautta. Saavun pisteelle ja syön kaupasta ostamani salaatin. Tarkistan alakerran, tarkistan yläkerran ja teen voitavani; eli yleensä lähinnä vaan siivoan. Palaan takaisin alakertaan, otan esille kalenterin ja alan täyttämään sinne, että mitä olen juuri tehnyt. Sitten tutkin toisesta vihkosesta, että mitä keskeneräisiä muita töitä mulla on ja palaan niiden pariin.

Kello lyö niin paljon, että on aika lähteä kotiin. Poljen kotiin samaa reittiä ja korvanapeissa soi Leevi and the Leavings. Saavun kodin läheisyyteen ja moikkaan naapureille, jotka on taas kerran pihatöissään. Saavutan postilaatikon, hyppään pois pyörän kyydistä ja tarkastan postin. Jos on postia, otan sen mukaan. Jos ei ole.. Jätän sen sinne. Talutan pyörää pihaportille ja avaan portin, joka on hyvin kulunut kapistus jo nykyään.. Sen kanssa on usein jonkinlaista riitaa. Talutan pyörän portista sisään ja yritän sulkea portin takanani. Yleensä sen kanssa on taas jotain riitaa. Talutan pyörän autotalliin ja poistun paikalta.

Saavun kotiportaille ja kiipeän ne muutamat askeleet ylös kotiovelle. Avaan oven, otan kengät pois, avaan toisen oven ja olen sisällä. Laukku ja huppari naulakkoon. Kierrän talon kerran ympäri ja morjestan eläimet – moi Masa, moi Sarppa, moi Nella. Saavutan jääkaapin ja etsin syötävää. Syön syötävää. Menen olohuoneeseen, joko sohvalle tai tietokonetuolille. Sohvalla räpellän puhelinta ja tietokonetuolilla räpellän tietokonetta.

Tunnit kuluu. En ole saanut mitään järkevää aikaan. Lisää tunteja kuluu. En ole vieläkään saanut mitään järkevää aikaan. Käyn etsimässä syötävää. Syön syötävää. Palaan takaisin sohvalle tai tietokonetuolille.

Noin kello 20:00 havahdun siihen tosi asiaan, että haluan tehdä jotain muuta. Yleensä se jotain muuta on ollut kauppaan lähtö. Tosin, lähden kauppaan usein vasta 20:30, joten kulutan aikaani vielä hetken muulla tavoin.

Laitan kengät jalkaan, haen pyörän, taistelen portin kanssa ja lähden matkalle. Poljen kauppaan aina samaa reittiä ja korvanapeissa soi Leevi and the Leavings. Saavutan kaupan, lukitsen pyörän, menen kauppaan ja kierrän sen hyvin, etsien tarjoustuotteita tietenkin. Niitä kun myydään kello 21 jälkeen -60%. Nyt en ole aikoihin löytänyt mitään, joten ostan vain jonkun juoman, koska kaupasta ei voi lähteä ostamatta mitään.

Palaan takaisin pyörälle ja lähden uudelleen matkaan. Poljen kotiin yleensä samaa reittiä ja arvatkaa mitä? Kyllä, korvanapeissa soi Leevi and the Leavings. Saavun kotiin, taistelen portin kanssa, vien pyörän autotalliin, kiipeän rappuset, availen ovet, otan pois kengät ja laitan laukun ja hupparin naulakkoon. Kierrän talon, morjestan eläimet – moi Sarppa, moi Nella, moi Masa – saavutan jääkaapin ja etsin syötävää, syön syötävät ja menen olohuoneeseen, joko sohvalle tai tietokonetuolille.

Mietin seuraavaa siirtoani, joka on joko a) käynnistän jonkun pelin tai b) menen sänkyyn. Harvemmin b. Jossain kohtaa on kuitenkin pakko valita myös se vaihtoehto b ja mennä sänkyyn. Siellä tosin katson lähinnä Youtubea. Jonkin aikaa tuijoteltuani ja väsytettyäni silmiäni tarpeeksi, vaihdan sovellusta, käynnistän nimittäin Yle Areenan; ja sieltä Pasilan (ne toi sen takaisin katsottavaksi! Mahtavaa!). Käännän puhelimelle kylkeä ja jään kuuntelemaan Pasilan ääniraitaa.

Yhtäkkiä on aamu.

Nyt parina iltana kun on kauppareissun jättänyt oikeestaan väliin ja lähtenyt moikkaamaan kavereita, niin jotenkin on ollut hieman parempi mieli. Kaava on rikottu ja tapahtuu jotain muuta, jotain mitä ei ole suunniteltu. Se tuo hyvän fiiliksen ja sitä haluaa heti lisää.

Tätä täytyy tehdä lisää. Vai onko se jotenkin kiveen kirjoitettu, että kolmekymppinen ei saa enää hengailla jossain niinkuin teinit? Me nyt ei ainakaan rikota paikkoja ja syljetä joka paikkaan. Ja silti se on kivaa.

Mä en oikein tiedä mikä tää tämmönen merkintä oikein on, jotenkin vaan teki mieli purkaa mieltä. Nyt se vaan sattui purkautumaan näin.. Tavallaan tossa arjen läpikäymisessä oli jotain runollista ja hienoa.. Vai mitä olette mieltä? Saa kertoa tai saa olla kertomattakin.

Terveisin,

Tekko