Ihan alkuun haluan kertoa sen, että nyt on taas tapahtunut. Toi painon putoaminen on sikäli jännä asia, että se jostain syystä haluaa jonkinlaiset etapit matkalleen. Tai, siis.. Hmm, kun mun paino on pariin kertaan ollut jumissa jossain tietyssä kohtaa, ja siitä ylipääseminen on vaatinut asioiden uudelleenjärjestelyä. Jotenkin tuntuu, että kroppa vaan hirveän nopeasti tottuu kaikkeen uuteen ja päättää sitten, että nyt on hyvä ja jäädään tähän. Se on siis sikäli oikein mainio juttu, koska pysähtyessään se on mulle ikäänkuin informaatio siitä, että se paino on oikeasti pudonnut, eikä vaaka vain ole temppuillut. Mä jopa välillä toivon plussapäiviä, koska ne vaan varmistaa yleensä mulle sitä tulosta. Mutta noi kropan päättämät etapit vaan ei ole yhtä mun omien etappien kanssa, joten siksi en niistä välttämättä niin paljoa pysty pitämään. Toki mitä hitaampaa tämä painon putoaminen tässä kohtaa on, niin sitä varmempaa, joten.. Niin, sen takia nää kropan omat etapitkin on taas oikein mainioita. Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta kai se sallitaan.
Mutta nyt ollaan siis hyvin hyvin lähellä erästä etappia, joka siis todennäköisesti on semmonen, joka vapauttaa mut tietyllä tapaa joistain asioista – tekee tästä taas jollain tapaa rennompaa. Tää projekti oikeestaan tähtää siihen, mutta en mä tätä siihen kuitenkaan jätä. Hyvään vauhtiin kun ollaan päästy, niin mennään nyt niin pitkälle kun pippuri kasvaa – mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan.
Tiedättekö.. Tai no, ettehän te vielä voi tietää, mutta kohta tiedätte. Siis mä tykkään koruista ja mä olin vihdoinkin saanut itselleni sormuksista semmosen kivan kombon, jota tykkäsin rokata päivittäin. Oikeestaan noi sormukset oli mun sormissa ihan yötäpäivää, niin paljon mä niistä pidän. Sitten tuli jostain syystä päivä tai pari kun laitoin ne korutelineeseen, ehkä lenkkeilyn takia tai jotain, että oli muka jotenkin helpompi hölkätä ilman niitä.. En muista tarkalleen. Kuitenkin, sormukset sitten jäi syystä tai toisesta korutelineeseen ja käytin niitä oikeestaan vaan silleen kun halusin pukeutua kivasti. Sitten tuli taas pitkä väli, että en käyttänyt niitä ollenkaan, ja kun seuraavan kerran taas yritin, oli tapahtunut hirveitä. Ne oli mulle kaikki liian isoja!
Kyllä, isoja, ei pysy sormissa enää. Mä yritin ne yksi päivä taas laittaa sormiini ja lähteä niiden kanssa johonkin, mutta huomasin niiden valuvan pois aina kun kädet oli alaspäin – eli lähes kokoaika. Jätinkin ne siispä korutelineeseen ja olen ollut siitä päivästä lähtien hieman allapäin niiden suhteen. Mulla ei ole enää ainuttakaan sormusta, jota voisin rokata yötäpäivää.. Mutta sitten taas toisaalta se implikoi sitä, että mun sormetkin on kaventuneet, joka taas tavallaan sitten nostaa mun mieltä, joten.. En kyllä silti tiedä, kyllä mä pidin mun sormuksista ehkä enemmän kun kapeammista sormista.. Taas lisää ristiriitoja omaan elämään.
Ja oikeestaan mun rannekorutkin nykyään vaeltelee mun ranteessa paljon enemmän kun ennen. Muutama kuvakin on lähes epäonnistunut sen takia, että rannekoru on ollut melkein kyynerpäässä asti.. Pieni liioittelu, mutta ärsyttäähän se.
Puhutaan vielä hetki isoiksi jääneistä asioista, koska niitä tuntuu olevan. Kaikki mun paidat on kokoa, hmm, sanoisinko 4xl-6xl. Ei sen takia, että olisin niin iso ehkä koskaan ollut, vaan lähinnä siksi, että rakastan pukeutua isoihin vaatteisiin. Ja vaikka kuinka rakastankin pukeutua isoihin vaatteisiin, niin tämän painon pudottua näinkin runsaasti, on vaatteet jääneet roikkumaan paljon paljon entistä enemmän. Mun pitkät paidat, oikeestaan siis ihan kaikki, näyttää nykyään jossain määrin mekoilta mun päällä. Aikasemmin maha on ollut sen verran pystyssä tai jotain, että se on jotenkin muka näyttänyt fiksummalta, mutta enpä tiedä.. Mä siis edelleen tykkään mun paidoista, mutta ei niillä silleen siististi voi kyllä enää pukeutua – jos on koskaan voinutkaan.
Ja sitten mun hyvin rakas liivini.. Mä olen tosiaan aina rokannut ilman viilentyessä liivejä.. Mitenhän tämän nyt kirjoittaa siten, että ette saa kuvaa minusta käyttämässä rintaliivejä.. No, te tiedätte ne vaatekappaleet, joissa ei ole hihoja, puhun nyt niistä. Mulla on ollut toi mun yks liivi nyt useamman vuoden käytössä ja se on kokenut mun kropan aina vähän liian isona. Sillon kun sen tilasin ja se saapui päällepuettavaksi ensimmäisen kerran, ei se mahtunut kunnolla kiinni. Mä en voinut laittaa sen alle mitään paksumpaa paitaa, joten se ei oikein päässyt ajamaan asiaansa. Rokkasin sitä kuitenkin kaikki nämä vuodet sitten hupparin kanssa siten, että liivi oli aina auki. Mä en olisi saanut henkeä jos olisin sen koittanut kiinni laittaa hupparin kanssa..
Nyt siitä on jo tovi kun sain sen ensimmäistä kertaa silleen kivasti kiinni, että mun oli jopa vielä ihan hyvä hengittääkin. Mä olin sillon hirveen ylpeä itsestäni ja tykkäsin mun liivistäni vieläkin enemmän. Hupparin kanssa sitä ei vielä siinäkään vaiheessa kiinni kannattanut pitää, mutta se sinne kuitenkin väliin mahtui ja sen kanssa pystyi ihan toimimaan. Nyt sitten eilen kun pääsin pitkästä aikaa taas käymään lenkillä, niin huomasin liivinkin olevan jo liian iso. Kyllä, se heiluu mun päällä joka suuntaan. Tai oikeestaan se hölkätessä aikalailla pomppii mun päällä, mitä se ei ole kyllä koskaan aikaisemmin mahtunut tekemään. Jos siis nyt kokeilisin liiviä hupparin kanssa, niin mun olo olisi varmaan ihan normaali ja hengitys kulkisi ihan loistavasti. Hämmentävää. Tää on taas semmonen asia, että olen sikäli onnellinen painon putoamisesta ja siitä, että sen alkaa jo itsekin konkreettisesti huomaamaan, mutta myös harmissani siitä, että kohta pitää laittaa rahaa paremmin istuviin vaatteisiin.
Mä en vaan tiedä, että missä vaiheessa on hyvä alkaa panostamaan rahallisesti enemmän uusiin vaatteisiin, koska en tiedä mihin asti aion painoani vielä pudottaa. Haluaisin toki mahdollisimman paljon vieläkin pois, mutta musta tuntuu, että mä näyttäisin omaan silmääni tosi typerältä liian laihana. Tai siis kun on tottunut olemaan iso, niin en jotenkin osaa ajatella itseäni laihanlaihaksi. Kai sitä oikeesti pitäisi itselleen jokin tavoite asettaa, jotta voisi joskus vain pysähtyä ja ajatella, että nyt tää on just se mihin pyrin, ja voisi alkaa ostamaan kokoisiaan vaatteita. Toistaiseksi ajattelen kuitenkin vain etappeina, joten nyt on turha oikeastaan hirveemmin panostaa. Etappien välille kun mahtuu niin paljon kiloja ja vyötärystä, että vaatekoko kerkeää tässä vielä varmasti monesti muuttumaan.
Jestas miten paljon tätä tekstiä tänään tuleekaan. Oikeastaan se ehkä johtuu siitä, että mä haluan vaan keskittää ajatukseni pois nälästä jota tunnen. Mä nimittäin rikoin paastoani sairaala-aikana, koska siellä ruoka tarjoiltiin tietyin välein ja niistä oli pakko ottaa ilo irti. Mä ensin mietin kyllä, että en aio siihen lähteä, mutta lopulta nälkä tai jokin ajoi tarttumaan tilaisuuteen. Eihän sitä kestänyt kun parisen päivää, mutta kyllä vatsa jotenkin kerkesi tottumaan. Ja nyt kun palataan takaisin paastoon, niin on vatsalla taas tarve totutteluun. Se siis tarkoittaa vähän pahemman nälän tunnetta muutamana aamuna, mutta sitten uskon sen olevan taas ohi.
Ja jotta saadaan vielä lisää tekstiä tähän ja enemmän aikaa kulutettua nälästä, niin kerrottakoon lisää mun rikkeistä tämän paaston suhteen. Ei niitä paljoa ole, mutta kyllä niitäkin tähän menoon mahtuu ja mä olen ne itselleni myöntänyt. Siis sallinut. Yksi asia on kuitenkin aina pysynyt ja se on se paastoaika, siitä mä en tingi. Joskus saatan ruokailuaikaa venyttää tunnilla tai parilla, mutta sitten se tarkoittaa seuraavalle päivälle vähemmän ruokailuaikaa, mutta paasto on aina silti ollut siinä välissä se 16 tuntia. Yleensä sallin päivän ruokailuajan venymisen vain viikonloppuisin, koska välillä on kiva herkutella iltamyöhään ja herkuttelu kuuluu oikeastaan vain viikonloppuun. En tosin ole kieltänyt itseltäni arkenakaan herkuttelua, mutta ei sitä tule hirveesti harrastettua siltikään. Se on kai jotenkin jo päässä vakiintunut, että arki on arkea ja viikonloppu on juhlaa, vaikka tällein työttömänä kaikki päivät on tavallaan ihan samoja.
Ja muita rikkeitä, hmm, ei ole. Sairaala ja ruokailuajan venyttäminen on olleet ns. pahimmat rikkeet tämän pätkäpaaston alettua. Ja luojan kiitos pätkäpaasto – kuten jo monesti aikaisemminkin olen sanonut – ei tunnu enää tekemiseltä, vaan on enemmänkin osa elämää. Helppoa ja kivaa siispä.
Josko me nyt päästään niihin kaikkien odottamiin tuloksiin? Mulla on kyllä vielä eilisen herkuttelun takia paastoa tonne kello 15 asti, mutta enköhän mä keksi jotain muutakin tekemistä, jolla tätä aikaa tässä pystyisi tappamaan. Tosin on tämä kirjottaminenkin nyt taas oikein mukavaa, joten voisi tätäkin ihan mielellään jatkaa.. En edes muista koska viimeksi olisin purkanut jotain asiaa ihan näin pitkällä merkinnällä, huh.
Niitä tuloksia alkaa tulemaan nyt. Kävi miten kävi.
3.-10.10. – Paino oli tullut ylöspäin +0,5 kg.
10.-17.10. – Taas vuorostaan alaspäin -0,2 kg.
17.-24.10. – Alkoi sitten oikeesti taas tapahtumaan ja paino tuli alas -1,6 kg.
24.-31.10. – Taas suhteellisen kiva pudotus, nimittäin -1,1 kg.
Ja arvaatteko miksi taas alkoi tapahtumaan? Ette varmasti, mutta siksi minä olen tässä kirjoittamassa, jotta siis voin teille avata asiaa. Me alettiin syömään puuroja. Kyllä, niin yksinkertaista se on. Aamuin ja oikeestaan nykyään ihan illoinkin me syödään jotain puuroa. Meillä on muutama erilainen puurolaatikko tuolla ja mä yleensä aamuin illoin meille kattilallisen keitän jostain laatikosta. Siihen kylkeen oikeestaan yksi pala leipää ja se on oikein hyvä aamu- sekä iltapala. Puuron sekaan voinappi, ripaus sokeria ja loraus maitoa tai pari teelusikallista hilloa ja loraus maitoa, toimii siis ihan kummin vaan ja menee kivasti fiiliksen mukaan.
Puurohan ei jostain syystä itsessään pidä nälkää kauaa pois, joten olen joutunut toisinaan jopa turvautumaan yhteen lisäruokailukertaan päivässä, mutta silti tulos on ollut lähes poikkeuksetta positiivinen. En vain tiedä, että kauanko tämä jatkuu tällä pudotuksen tiellä, koska jossain vaiheessa se kehon etappi taas varmasti tulee vastaan ja taas pitää jotain tehdä toisin. Toistaiseksi kuitenkin näyttää taas hyvältä, joten ei murehdita sitä.
Mä näköjään tänään haluaisin vaan kirjottaa ja kirjottaa, mutta nyt aletaan kyllä jo tätä merkintää lopettelemaan, joten kerrotaan vielä se tämänhetkinen kokonaistulos. Ja ihmiset, ajatelkaa, mä olen yhdeksän kuukauden aikana pudottanut yhteensä -25,2 kg pois.
Prosenttiasiat olisi ollut kyllä taas kiinnostavaa mitata, mutta en sitä tee. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että mä en luota tohon meiän uuteen vaakaan. Viime kerralla nimittäin kun käytiin niitä prosentteja vähän läpi, niin vasta oikeastaan jälkeenpäin tajusin, että kaikki tulokset oli huonompia kun silloin kun alotin tämän projektin. Ja mä en jotenkin jaksa uskoa, että olisin kehoni kanssa voinut niin pahasti mennä metsään. Joten tyydyn nyt vain katsomaan kiloja ja päivittelemään niitä.
Lenkkeilystähän yritin tehdä myös osiota tähän ns. sarjaan, mutta se ei tällä kertaa toteudu, koska en ole oikein lenkillä päässyt nyt käymään. Mua seuraa ilmeisesti aina joku lenkkeilypaholainen, joka katsoo, että "nyt sillä menee liian hyvin lenkkeilyn kanssa, joten tehdääs pieni jekku" ja iskee mulle jonkin uuden taudin tai jotain vastaavaa. Juuri nimittäin kun alkoi lenkki maistumaan ja kävin ensimmäistä kertaa sillä aamulenkillä, niin sen jälkeen mulle iskettiin semmonen pieni flunssa siihen esteeksi. Flunssasta kun aloin pikkuhiljaa toipumaan, niin jo pitikin lähteä sairaalaan – mikä ei missään nimessä ole huono asia, koska sieltähän tosiaan tultiin vauvan kanssa kotiin. Ja sairaalasta kun päästiin, niin aloin jo hirveästi odottelemaan seuraavaa lenkkifiilistä, joka tulikin sitten eilen.
Siitä kerrottakoon se, että se oli oikein hyvä startti taas mahdolliselle säännölliselle lenkkeilylle. Tänään en kuitenkaan voi sitä jatkaa, koska ensimmäinen lenkki vaatii aina veronsa ja lepopäivänsä. Huomenna kuitenkin pyrin lähtemään taas ja sit mä uskon sen alkavan rullaamaan kivasti.
Hupsista ihmiset, tästä tuli suhteellisen pitkä raportti, mutta toivottavasti viihdyitte sen parissa. Nyt mä menen kehittelemään itselleni jotain muuta aikaa vievää aktiviteettia, jotta pääsen joskus syömäänkin.. Tai siis muka nopeammin syömään. Joo, ei muuta.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)