28.10.2020 se sitten tapahtui, kello 9:40 meille syntyi poika! Maailman suloisin poika! Siitä asti kun se on mahan tällä puolella ollut, sitä on ollut vaan kiva tuijottaa. Uskomaton pieni ihminen.
Mä en kyllä oikeestaan vieläkään voi täysin sanoa, että mä osaisin ajatella tämän olevan totta. Tai siis kun olen kokoaika jankuttanut sitä, että "en oikein vieläkään ymmärrä", niin en kyllä oikein vieläkään ymmärrä. Se nyt on tossa oikeesti, mutta silti sitä ei vaan ymmärrä. Kauankohan mulla vielä menee? En tosin edes ajattele, että se on täällä vaan yökylässä tai muuta vastaavaa, koska en tiedä oikein mitä ajattelen. Olen hirveen onnellinen, mutta samalla niin ihmeissäni.
Miltä nyt tuntuu? No, uskomattomalta päälimmäisenä, kuten sitä on jo tässä jankutettu. Silti aina kun tuota pientä ihmistä katsoo, niin siitä tulee kyllä mahdottoman hyvä olo! Varsinkin ne hetket kun se makaa meidän välissä sängyllä ja sillä näyttää kaikki olevan hyvin. Se vaan pällistelee ympärilleen ja tuhisee onnellisen oloisena, se hetki jotenkin aina sulattaa sydämen uudestaan ja uudestaan.
Ja toinen iso sydämen sulattaja on se, kun se rauhottuu mun rintakehälle. Sairaalassa ollessamme oli pari semmosta itkua, että ne loppui vasta kun vauveli pääsi mun päälle makaamaan. Se vaan makaa siinä, mä taputtelen sen peppua ja sit se on niin rauhallinen, että ihan nukahtaa. Ja mäkin olen siihen kerran nukahtanut, siihen sen rauhallisuuteen. Siinä me nukuttiin yhdessä, isä ja poika. Toki mua aluks pelotti edes nukahtaa siihen, mutta se uni tuli vahingossa ja se oli kyllä hyvin koiranunta; olin kokoaika valppaana.
Synnytyksessä mä olin siis kokoaika mukana. Leikkasin jopa napanuoran, vaikka aluksi olin sitä mieltä, että en. Sakset vaan lopulta annettiin mun käteen ja näytettiin paikka josta napsastaan. Se oli.. Hmm, jännä kokemus. Ihan hyvä, että mun epäröintiä ei otettu tosissaan, vaan annettiin ne sakset käteen. Ompahan siitäkin nyt jonkinlainen tarina kerrottavaksi asti!
Hmm, synnytyksestä vielä sen verran, että opin kyllä siinä hetkessä itsestäni sen, että olen hyvinkin herkkävatsainen. Mä en siis mitenkään voinut katsoa kun Eiraa kasvoihin, koska jos yhtään muualle olisin pällistellyt, olisi oma vatsansisältö varmasti ollut jollain seinällä. Jos kukaan ikinä väittää, että se synnytys itsessään on kaunis hetki, niin en menisi enää uskomaan. Kaunista se on vasta siinä vaiheessa kun lapsi on äitinsä rinnalla; sitä hetkeä olisi voinut mielellään katsoa uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet mulla tuli kyllä silmään siinä vaiheessa kun kätilö sanoi vauvan pään olevan ulkona, se saattoi olla ajatustasolla se kaunein hetki.. Vaikka se vähän säikäytti kun ei kuulunut ensin mitään, mutta tulihan se parkaisukin sieltä lopulta. Mahtava ensiparkaisu, huh.
Vaikka eihän toi meiän pieni nyt toistaiseksi ainakaan mitenkään kova parkuja ole ollut – nyt anteeksi, koputan puuta – ja lähinnä noi itkut on ollut enemmänkin informatiivisia kun suututtavia. Kai sitä jotenkin sitten suhtautuu oman lapsensa itkuun eri tavalla, mene ja tiedä. Ainakin joskus mulla on ollut hyvin vahva "tuokaa nyt heti korvatulpat!"-reaktio jos joku vauva on itkenyt yhtään pidempään. Nyt ensimmäisenä on ajatus siitä, että nyt vauva tarvitsee jotain, joten jotain olisi kaiketi tehtävä.
Pakko tähän merkintään vielä sanoa se, että pissavaipat mä olen toistaiseksi suostunut vaihtamaan. Kakkavaipan vaihtaminen on mulle vielä vähän, hmm, vaikeaa. Ei niinkään ehkä sen kakan takia, vaan mä en uskalla ottaa vauvasta vielä semmosta otetta, että saisin vauvan pestyä. Mua järkytti jo siellä sairaalassa se kun meille näytettiin se prosessi.. Se näyttää helpolta, mutta samalla se näyttää siltä kun sitä vauvaa retuutettaisiin.. Mä kerään tässä nyt vähän itsevarmuutta ja sit mä varmasti kokeilen myös pyllyn pesua, mutta toistaiseksi mä olen aivan liian arka.
Mä en uskalla kääntää vauvaa edes sylissäni, vaan mun pitää aina laskea se johonkin pehmeelle ja kääntää se siitä toisin päin takaisin syliin. Sit jos vauva on jonkun muun sylissä, niin oon vaan ihmeissäni kun ne pyörittelee sitä taitavasti miten sattuu ja vauvalla on kaikki ok.. Ehkä mäkin vielä jonain päivänä, uskoisin.
Päivä kerrallaan tutustutaan paremmin ja päivä päivältä mä saan varmasti enemmän rohkeutta. En mä varmastikaan sitä koskemalla riko.
Nyt pitää ryhtyä tekemään kaikkea muuta, joten jätän tämän merkinnän tältä osin tähän.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)