Selektiivinen mutismi?

Mulle tuli tänne blogiin kommentti. Se on tosi hieno asia, koska ei niitä yleensä tule, joten siksi siitä pitää kirjoittaa ihan oma merkintänsä – ei vaan, on tässä muutakin. Tämä kommentti tuli minun Puhumisen vaikeus -merkintään, ja siinä esiteltiin minulle yksi mahdollinen diagnoosi.

Oon aina pitänyt itseäni vaan tosi ujona ja myöhemmin sosiaalisten tilanteiden pelkoisena, mutta nyt minulla saattaa olla uusi epäilys omasta "viastani". Kommentissa mainittiin sellainen kun selektiivinen mutismi. Mitä mä olen siihen nyt tässä kerennyt tutustumaan, niin tuntuu ihan multa.


Aikanaan kun muutettiin kesken mun ala-asteen Riihimäeltä Hyvinkäälle, niin multa jäi kaikki jo luodut ihmiskontaktit taakse. Ei siihen aikaan ollut mitään Facebookkeja tai Whatsappeja, joilla olisi voinut pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Puhelimet oli, mutta.. No, ei niitä tullut siihen aikaan käytettyä, koska ne oli niitä pöytä- tai seinämalleja. Ei hirveen monella silloin vielä taskumallista ollut, ei ainakaan mulla.

Koulu sitten alkoi aikanaan Hyvinkään puolella, ja mä muistan jo silloin kuinka mua ahdisti aloittaa puhuminen vieraille ihmisille. Mun koulunkäynti oli pääasiallisesti sitä, että mä yritin vaan keskittyä tunneilla ja sitten välitunneilla mä.. Niin, vaan olin. Ei mulla kavereita ollut. Jossain vaiheessa joku halusi muhun tutustua ja siitä sain ihmisen, jolle puhua kouluaikana, siis välitunneilla. Koulunkäynti itsessään oli sitten sitä hiljaista oleilua.

Muistan hyvin yhden tapauksen kun mulle iski ihan uskomaton jano kesken oppitunnin. Mä olin ihan hiljaa ja mä en meinannut saada edes nielaistuksi.. Jossain vaiheessa multa tuli sitten itku ja sain viimein sanottua, että mun on ihan pakko päästä juomaan.. Todellisen pakon edessä pystyin siis sanomaan jotain, muistan kuinka mä pelkäsin, että kuolen sinne luokkaan.

Ala-aste oli kokonaisuudessaan siitä nelosluokasta lähtien oikeestaan täysin hiljaista opiskelua. Kotiin kun koulupäivän jälkeen pääsin, niin siellä mä pystyin avaamaan suuni ja purkaa päivän hiljaaolemisen. Se oli aina hirveen helpottava hetki.

Mä pystyin vastaamaan tunneilla jos multa kysyttiin jotain. Tämä on ehkä kohta joka ei välttämättä tohon mutismiin osu, mutta siis muuten. Joillakin se tuntuu olevan ihan semmosta, että niiden pitää kirjoittaa asiansa johonkin ja näyttää siten mitä haluaisi sanoa, mutta ei mulla ole koskaan moiseen ollut tarvetta. Vaikka välillä on tuntunutkin, että helpommalla sillein olis päässyt, koska se puhuminen on ollut niin vaikeeta.


Yläasteelle siirtyminen, uuteen kouluun.. Ei periaatteessa muuttanut mitään. Mä olin siihen mennessä jo jättänyt elämästäni pois sen ala-asteaikaisen kaverin, joka oli kaveri vain kun ei ollut muita läsnä. Kun muita oli läsnä, oli hän samallainen syrjijä kun kaikki muutkin; ei ottanut mukaan mihinkään ja sysäsi syrjään. Sitä se ala-aste mulle oli pitkälti Hyvinkäällä, että ei ihme jos pää on lähtenyt kehittymään kieroon.

Mutta tosiaan, yläasteen oppitunnit oli taas sitä, että opiskelin hiljaa. Ehkä jopa se opiskelu jäi vähemmälle, koska keskityin ehkä enenevissä määrin vaan vihkoihin piirtelyyn. Mut siirrettiin kyllä erityiskouluun, joten oppiminen oli sikäli sitten niin paljon helpompaakin, että pystyi vähän piirtelemäänkin.

Yläasteen välitunnit oli taas aikaa kun meikäläinen pystyi puhumaan. En kaikille, mutta tietyille ihmisille. Ihmisille, joita kavereiksi voisi kutsua. Opettajien kanssa en puhunut, paitsi pakon edessä – eli jos jotain kysyttiin. Ja joka päivä odotin vaan kotiinpääsyä, jotta saan avata suuni kunnolla, koska kotona mä olen hyvinkin puhelias ihminen vielä tänäkin päivänä. Tai no.. Ehkä oon puhelias semmosen turhan asian kanssa, joten en tiedä onko se hirveen hyödyllistä. Meteliä meikäläisestä lähtee yleensä jos oon joutunut jossain sitä ennen olemaan hiljaa. Sillä hiljaisuudella on tapana purkautua jollain tapaa.


Ammattikoulu oli ihan samaa jatkumoa tälle.. Ammattikoulussa vaan mulla ei ollut ainuttakaan kaveria ja mut jätettiin luultavasti mun hiljaisuuden takia tosi paljon sivuun. Ammattikoulun päätyttyä erottamiseen, halusin tietää mikä mussa on vikana. Diagnoosi oli paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ne varjostikin mun elämää ihan tänne melkein kolmekymppiseksi asti, että ei helpolla olla kyllä päästy.

Nyt koen päässeeni peloista yli, mutta edelleenkin mä olen vaan hiljaa, vaikka olisi hyviä tilaisuuksia puhua. Ja olisi kovin tärkeääkin puhua. Mua ahdistaa hyvin monet tilanteet sen takia, että mä en osaa puhua. 

Mä tiedän, että mä osaan vastata kun on pakko, mutta esimerkiksi tilanteet, kuten nyt vaikka työssäoppimispaikan etsiminen, vaatisi sitä aloituskykyä mun puolelta. Mun pitäisi mennä paikkaan ja avata suu. Jos voisin mennä johonkin paikkaan ja joku kysyisi minulta: "haluutko sä tänne työssäoppimaan?" niin olisi se mulle harvinaisen helppo homma. Mutta kun tämä vaatii sitä, että mun pitää itse aloittaa keskustelu, niin ei.. Mä siirrän ja siirrän, keksin tekosyitä ettei tarvitse ja muuta mukavaa.


Mä en voi olla 100 % varma, että mulla on selektiivinen mutismi, mutta aikalailla sen kuvaus osuu meikäläiseen. 

Noissa kaikissa asiaa käsittelevissä teksteissä mitkä oon lukenut, puhutaan lähinnä vaan lapsista, mutta oon mä nähnyt pari artikkelia aikuisistakin. Mun pitää vielä tutustua aiheeseen lisää, mutta nyt poimin tuolta ainakin pari kohtaa ja kerron teille vähän lisää.

Lapsi voi puhua normaalisti pienelle lähipiirille (oma perhe, ystävät), mutta on vastaavasti täysin puhumaton esimerkiksi vieraiden ihmisten läsnä ollessa.

– Niin, kuten jo kerroin; mä olen kotona yleensä hyvinkin sosiaalinen. Mutta jos vieraannun yhtään ihmisistä, niin mun täytyy aloittaa jollain tapaa se puhumisprosessi alusta. Tälleen käy jopa sukulaisten kanssa jos ei nähdä pitkään aikaan. Puhuminen on vaikeeta ja sen kyvyn löytäminen vie aina oman aikansa, mutta tämmösissä tutummissa tilanteissa se onneksi löytyy nopeammin, kun taas ihan vieraissa tilanteissa. Vieraissa tilanteissa sitä ei yleensä löydy lainkaan.

Taustalla ei ole myöskään laaja-alaisia kehityshäiriöitä, mutta erilaiset traumaattiset kokemukset, perinnöllisyys tai ongelmat lapsuusperheen kasvatuksessa voivat toimia osaltaan taustatekijöinä mutismille altiilla lapsella.

– Mä väittäisin, että jos tän diagnoosin jotenkin saisin, niin kyseessä voisi olla toi traumaattinen kokemus. Uskon nimittäin, että tää kaikki alkoi siitä kun tosiaan muutettiin kesken mun ala-asteen toiselle paikkakunnalle ja olisi pitänyt pystyä aloittamaan ihmisiin tutustuminen alusta. Se ei onnistunut ja sain osakseni vaan syrjimistä ja kiusaamista, joten kai siitä sitten on trauma jäänyt tai jotain.

Myös muut kommunikaatioon liittyvät vaikeudet, kuten änkytys, artikulaatiovirheet sekä yleensäkin myöhästynyt kielen kehitys löytyvät tavanomaista useammin mutismin taustalta.

– Monet ei tiedä, että mä änkytän, koska en mä änkytä aina. Usein silti huomaan, että jos ollaan ns. vieraalla maaperällä ja on pelko, että joku ylimääräinen saattaa kuulla mun puhumista, niin silloin alkaa änkytys. Mä en tiedä mikä siihen oikeesti ajaa, mutta sitä se nyt vaan välillä on. Se on luultavasti se kun mä otan niin hirveesti paineita puheen tuottamisesta, että sit se kärsii jollain tapaa.

Selektiivisen mutismin oireisiin kuuluu ahdistus, joka koetaan erilaisissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa; lapsi lievittää kokemaansa ahdistusta ja stressiä olemalla puhumaton eli pyrkii selviytymään itselleen vaikeista tilanteista vaikenemalla.

– Lapsi, niin, tai aikuinen ehkä myös. Mua ei tosin helpota se, että mä oon hiljaa. Mulla se menee nykyään niin, että mua jopa ahdistaa itseäni se, että oon hiljaa enkä osaa puhua. Eli jos mä helpotan ahdistustani olemalla hiljaa, niin mä samalla myös lisään sitä mun omaa ahdistumista.. Että en kyllä tiedä miten sekaisin mä olen.

Valikoivasti puhumattomat lapset kokevat tavanomaista enemmän mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja he ovat usein jo omalta perusluonteeltaan ja temperamentiltaan ujoja, varautuneita sekä vetäytyviä ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa – samoja piirteitä on havaittu näiden lasten lähisukulaisilla usean tutkimuksen mukaan.

– Niin, tuo sosiaalisten tilanteiden pelkohan mulle on tosiaan diagnosoitu, että jos siitä lähdetään. Ja jos oikein lähdetään tätä kohtaa miettimään, niin kyllä; meiän suvussa on paljon vuorovaikutuksessa vetäytyviä ihmisiä. Ei meistä kai kukaan oikein osaa puhumalla puhua.. Ollaan semmosia suomalaisia ihmisiä, että ei paljoa puhuta tai pukahdeta. Tärkeet asiat yleensä saadaan ulos ja toisinaan se jopa riittää.

Mikäli kuntoutusta ei tarjota, näkyy tämä toimintakyvyn heikkeneminen myöhemmässä vaiheessa opinnoissa ja työelämässä, koska mutisteilla vaikuttaa olevan vielä aikuisiässäkin vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa (mm. sosiaalinen fobia) ja etenkin puhumista sekä keskustelua vaativissa tilanteissa, vaikka he olisivatkin alkaneet puhua.

– Kuntoutusta ei ole tarjottu, koska en edes ole tiennyt tämmöisen olemassaolosta. Mä oon nyt muutamia kertoja päässäni, jo ennen tätä siis, pohtinut, että haluaisin johonkin vertaistukiryhmään. Mä luulen, että olis aika mielenkiintoista tavata ihmisiä, jotka ei puhu paitsi pakotettuna. Se vois olla alkuun hyvin mielenkiintoinen tilaisuus, mutta varmasti siellä muiden samanlaisten kanssa pystyisi lopulta suunsa avaamaan ja lähteä parantamaan omaa vaivaansa.

Tässä mainitaan toi, että "vaikka he olisivatkin alkaneet puhua", niin joo.. Ehkä mä nykyään puhun herkemmin, mutta silti se on kerta toisensa jälkeen ahdistavaa. Oon ajatellut, että ehkä mun pitäisi vaan enemmän mennä ja puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Kuten siinä aikaisemmassa merkinnässä sanoin, niin yritetty on, on yritetty. Sanat on vankina mun suussa tilanteissa kun haluaisin alkaa puhumaan.


Mä jään itse nyt tutkimaan tota aihetta enemmän, koska toi tosiaan rupesi mua kiinnostamaan. En tiedä miten tommonen voidaan tässä iässä diagnosoida, mutta olisi kyllä kiva saada joku selitys tälle omalle puhumattomuudelle. Tai no.. Niin, onhan noita syitä tossa ollut, mutta joku oikea.. En tiiä.

No, tämä kuitenkin tältä erää tässä. Mä luen aiheesta lisää ja jos löydän vielä asioita joihin haluan jollain tapaa jotain kommentoida, niin kommentoin tänne sitten uuden merkinnän muodossa.

Kiitos vielä sinulle salainen kommentoija! Ja ehdottomasti jos joku asiasta tietää lisää ja osaa mua näissä asioissa neuvoa, tai siis neuvoa löytämään kaiken mahdollisen tiedon, niin kommenttia saa jättää. Googlea osaan kyllä käyttää, olin siinä jo peruskoulussa superhyvä, joten aika paljon löydän kyllä itsekin, mutta kaikki linkit yms. on silti hyvin tervetulleita.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Mulla oli linkki kyllä kopioituna, mutta unohdin liittää sen tähän. Eli kaikki lainaukset on otetu Ohohanke.fi sivuilta, ja tarkempi linkki tässä.