Ikävä sua ❤

Hmm, kai kaiken voi kiteyttää niin, että mulla on vaan kauhea ikävä. Palapelistä puuttuu palanen, jota ei mikään voi korvata. Tähän mennessä asiaa on pyöritelty ja kieritelty päässä vaikka millä mitalla, mutta ilmeisesti vieläkin se lopullinen ymmärrys puuttuu.

Mä huomaan edelleen toisinaan olevani siellä maailmassa, jossa mä nään ne onnelliset hetket kirkkaasti. Sen jälkeen mun mielessä on vaan "no, onneks se kohta tulee takasin." Niin, no, eipä ole tulossa. Mä en ymmärrä miksi mun mieli yrittää syöttää mulle sitä, että Arto on vaan lomalla jossain ja kyllä se sieltä palaa, että kohta me taas nähdään.. Aika paljon olisin valmis maksamaan jos vielä olisi mahdollisuus nähdä ja voitais vielä keskustella, edes kerran.. 

Mulla oli semmonenkin kausi tässä, että aina kun mä rupesin nukuttamaan Maxia yöunille, niin silloin iski aina ihan järkyttävä tuska. Mä näin mun vanhemmat mun paikalla, nukuttamassa Artoa yöunille.. Sen pyörittely päässä sattuu ihan uskomattomasti, mutta se palasi aina samassa hetkessä yhtä kipeenä. Miten paljon se voikaan varmasti sattua kun menettää oman lapsen, ei sitä toivo kenellekään.


Oon mä kyllä nauranutkin, edelleen. Arto oli ihminen, jonka kanssa sai yleensä aina nauraa. Niin paljon läppiä ja hetkiä, joista tulee vaan hyvät fiilikset.

Mutta Arto oli myös ihminen, joka kantoi mua mun teini-iän läpi aikuisuuteen. Semmonen tuki ja turva mitä ei välttämättä vanhemmilta saanut, semmonen veljellinen esimerkki miten pitäisi elää.. "Tee näin ja näin kun sulle käy noin". Hölmöjä ne ohjeet yleensä oli, mutta se oli Arton tapa.

Aina mun päähän tulee jostain mieleen lause "älä ärsyynny", joka oli Arton mielestä luultavasti tärkein ohje mitä se koskaan iskältä sai. Jos joku ärsyttää, niin älä ärsyynny. Se on semmonen lause, että voisin sen melkein tatuoida ihooni. Sen merkitys on niin suuri ja siinä itää oikeesti tosi hyvä sanoma ja asenne. Sitä mä oon pyrkinyt noudattamaan, vaikka eihän kaikkia ärtymyksiään vaan voi padota, vaan joskus on pakko päästää myös jotain ulos.


Nyt mun elämästä puuttuu myös semmoset lentävät lauseet. Arto kopioi niitä tosi paljon elokuvista ja sarjoista ja levitti niitä sitten oikein isolla toistolla eteenpäin. Näistä hyvänä esimerkkinä toimii "liikahta varpas", jonka se lainasi Uuno Turhapurolta. Se lause sai uuden elämän meiän suvussa ja se oli jossain vaiheessa ainut tapa lähteä liikkeelle.

Kukaan tuntemani henkilö ei omaa sitä semmosta taitoa, että voi lainata jostain lauseen ja lanseerata sen omakseen. Tai, no, siis.. Semmoseksi lentäväksi lauseeksi, josta tietää, että kuka sen on pistänyt taas liikkelle. Arto myös kopioi niihin hyvin sitä tunnetilaa, ja sen takia ne oli vaan niin loistavia.. Toinen esimerkki mikä tulee mieleen on Poliisin Poika-elokuvasta lausahdus "mie menin piiloon", jota Arto hoki aina kun esimerkiksi piilotti kasvonsa repun tai jonkun taakse.. Huh. Siinä oli se sama hilpeys aina.


Uskomattoman aukon jätit, se täytyy sanoa vielä kertaalleen. Tää aika on tuntunut jotenkin normaalia hitaammalta ja pimeemmältä nyt, mutta ehkäpä tämä tästä.. 

Mä oon ruvennut kyllä myös virheellisesti ajattelemaan, että mun oma elämänikin loppuu jostain syystä nyt kymmenen vuoden sisään. Aina kun Arton kanssa juteltiin meiän vaikeuksista, niin pystyttiin ne aikalailla jakamaan. Jos toista sattui johonkin, niin ei huolta, toistakin oli joskus sattunut siihen ja se meni kyllä ajan kanssa ohi. Niitä oli niin paljon, esim. paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, että kai se jäi sitten jotenkin päähän, että jos sinä nyt kerta lähdit, niin kai minäkin kohta. 

En mä siis suunnittele mitään, älkää sitä luulko. Mulla on syyni vielä olla täällä, joista nyt isoimpana Max, jonka elämää haluan nähdä ja seurata niin pitkälle kun mulle mahdollisuus annetaan.

"Keskity sinä nyt vaan tohon uuteen tulokkaaseen, äläkä musta huoli, kyllähän se nyt mut korvaa.." Jos olisit muotoillut ton jotenkin toisin, niin se olisi voinut olla oikein hyvä lausahdus. Vaikka kyllä tostakin sut tunteneena voi sen sun perimmäisen ajatuksen löytää. Kaikki aina sun edelle, silleenhän sä elit. Ja mä olen noudattanut sun ohjetta ja keskittynyt uuteen tulokkaaseen, se pitää ylhäällä ja kantaa vaikeidenkin aikojen läpi. Korvaamaan Max ei sua kuitenkaan tänne tullut, Max tuli olemaan mitä mainioin Max, ja sinä olit mitä mainioin Arto. Olisin halunnut, että tekin olisitte voineet tutustua..

Huh.. Muistot elää ikuisesti, ei ne koskaan katoa. Sut oli tosi siisti tuntea, etkä sä koskaan unohdu broidi. ❤

Terveisin,
Vesa-Matti

Hesburgeriukko

Jokainen varmaan arvasi, että tämä tulee tapahtumaan; Vesku kirjottaa heti ensimmäisesti työpäivästään. Se mitä te ette ehkä tienneet, on se, että mä olen siis työssäoppimassa nyt Riihimäellä yhdessä Hesburger-ravintolassa.


Ensimmäinen päivä alkoi kello 9 aikaan etsien esimiestä. Joka löytyikin itseasiassa aika nopeesti. Sitten pistettiin avainlätkät ja vaatteet kuntoon, jonka jälkeen työvaatteisiin pukeutuminen ja työn alkaminen.

Sen suurempia ihmettelemättä Hesburgeriin vaan ja töitä tekemään. Kyllä mulle aina kerrottiin mitä mun pitää tehdä, mutta täytyy kyllä sanoa, että jossain vaiheessa iso osa tiedosta meni hieman ohi. Mä olisin toivonut semmosta kevyttä alkua, jossa saan tutustua taloon ja sen tapoihin. Vaan tiedättekö oliko mulla hirveen rauhallinen alku? Ei oikeestaan. Ei toi ehkä sieltä pahimmasta päästä ollut, mutta tämmöselle märkäkorvalle kyllä melkein jo liikaa.

Eikä siinä kiireessä siis mitään väärää tai pahaa ole, mutta mulla ei vaan kaikki tieto jää sillein päähän. Mä painoin menemään sen minkä kerkesin, mutta se tieto mitä mulle siinä samalla syötettiin piti mun kysyä moneen kertaan vielä uudestaan – ja täytyy varmasti vielä huomennakin useaan otteeseen tiedustella samoja juttuja.


Aikaisemmin aina työssäoppimisjaksojen alkaessa mä oon asennoitunut sillein, että "mä olen kumminkin jo aika paljon opiskellut tätä, että mä olen jo ammattilainen. Senkun annatte työtehtävän ja minä teen."

Nyt mä yritän olla vähän toisenlainen oppija. Mä päätin, että mä lähen sinne asenteella aloittelija, koska sitähän mä todellisuudessa olen. Mä en voi, eikä mun varmaan pidäkään tietää kaikkea sitä mitä siellä tehdään. Jakson jälkeen mä ehkä tiedän. Nyt pitää vaan jaksaa kysellä ja oppia tekemällä.


Hmm, mä toivon myös, että ne siellä työpaikalla ymmärtää mun olevan harjoittelija. Tänään mut laitettiin aikalailla tekemään kaikki perushampparit, ja niitähän meni.. Mä sain hyvän koulutuksen muutamaan eniten menevään hampurilaiseen, mutta sen vauhdin takia mä en ehkä osais sanoa mitä niihin tulee ja missä järjestyksessä. Ja toisaalta, eikai sitä voi multa olettaakaan ensimmäisen päivän jälkeen. Mä olen se hidas oppija, joka varmaan vielä ensimmäisen viikonkin jälkeen katsoo kokoaika listalta, että mitä tulee ja mihinkin väliin. Mä en ehkä toisaalta siis ole se ideaalein pikaruokatyöntekijä.

Vähän siinä kun välillä katsoi kun joku muu teki, niin huomasi sen vauhdin olevan hieman toinen mitä itellä. Se oli ehkä oikeesti just se tahti mitä on aina ajatellut, että pikaruokaa tehdään. Ei siinä mietitty, siinä tehtiin. Ehkä mä itsekin joku päivä saavutan sen pisteen, että en jokaisen aineksen kohdalla lappua katso. Nyt alkuun mun vaan pitää niin tehdä, ja mun pitää myös uskaltaa antaa itseni niin tehdä. Mä olen aloittelija, mun ei tarvitse vielä osata.


Haluutteko tietää mikä oli silti ehkä vaikeinta tässä päivässä? No, tiedättehän te jotka pikaruokaravintoloissa syötte, että ne burgerit kääritään semmosiin kääreisiin? No, se kääreen laittaminen oli se päivän hankalin osuus. Ne muut työntekijät vaan pyöräyttää sen niin nopeesti, että mä en edes tajunnut koskaan miten ne sen tekee.. Ammattilainen ottaa burgerin ja kääreen, humps, ja paketti on valmis. Minä otan burgerin ja kääreen, hmm, hump- hmm, ei näin, hmm, hump-, no toi ei nyt mennyt, hmm, humps, vihdoin paketti on jotenkin valmis.

Mutta jos joku on tätä blogia jo pidempään seurannut, niin tietää mun ongelmat aina joululahjojenkin kanssa. Mä olen oikeesti, valehtelematta yhtään, maailman huonoin pakettien käärijä. Mä joka vuos sitä harjottelen ja ihan videotutoriaalien kanssa, mutta ei, ei se koskaan muutu sen paremmaksi.

Noiden burgereiden kääriminen kääreisiin on sikäli helpompaa, että niihin ei tule teippejä ja muutenkaan ei tarvii saada mitenkään priimaa.. Mutta noissa on sitten jotkut ihan omat ongelmansa, joita en kyllä oppinut ensimmäisenä päivänä selättämään. Mun pitää vielä paljon katsoa kun joku toinen pyöräyttää niitä, jotta joskus nään miten ne sen tekee.. Se on vaan oikeesti semmonen pyöräytys ja valmis, eikä siinä vaan yksinkertaisesti kerkeä näkemään sitä prosessia. Mun pitää varmaan pyytää jotain näyttämään se hidastetusti..


Yksi, kaksi tai kolme samaa burgeria jos tilataan, tai tehdään valmiiksi, niin silloin mä osaan ja se on ihan kivaakin. Tänään oli kuitenkin tilanteita, että mulla oli kahta eri burgeria, esim. 3 kpl ja 2 kpl. Se meni jotenkin, mutta en mä osannut niitä silleen tavallaan samaan aikaan valmistaa, vaan tein toiset ensin ja sitten vasta toiset.

Ja mitä tapahtuu sitten kun joku sanoo, että "ei suolakurkkua"? Paketti leviää. Tänään tein jossain vaiheessa kolmea kerroshampparia, joista yhteen ei tullut suolakurkkua. Tälleen se kuulostaa maailman yksinkertaisimmalta asialta; jätä vain kurkku pois. Mutta ei, ei meikäläisen aivot toimi niin, aivot menee solmuun. "Siis mitä mä teen?" Kolme samallaista, mutta yhdestä puuttuu jotain?

Se on siis helppoa saavuttaa semmonen tehdas-moodi, mutta jos sinne tulee sitten jotain poikkeuksia, niin tehdas-moodi hajoaa ja mikään ei enää onnistu. Mutta tämäkin on varmasti vain aloittelijan ongelma, toivon kovasti. Kyllä ne ammattilaiset ainakin siinä ympärillä painoi menemään kaikkia burgereita samaan aikaan, ilman suolakurkkua tai sen kanssa ja vaikka mitä. Ei niillä mennyt pakka sekaisin, vaan ne teki sitä mitä pyydettiin, ja ihan mahdottomalla vauhdilla vielä.

Kyllä tää on taas tiedättekö semmonen paikka meikäläiselle, että arvostus nousee pikaruokatyöntekijöitä kohtaan. Kaikkea työtä kannattaa ainakin näköjään käydä kokeilemassa, jotta tietää mitä siinä oikeesti tehdään ja onko se helppoa vai ei. Toi on varmasti helppoa muutaman vuoden päästä, mutta sitä ennen täytyy käydä pitkä ja kivinen oppipolku. Vaikka kyse on "vaan pikaruokatyöntekijästä", niin silti se homma ei ole ihan semmosta mitä sen on aina ajatellut olevan.


Hmm, olikohan tässä kaikki mitä mä halusin teille kirjottaa? Ehkä? No, jos ei ole, niin tulen kirjottelemaan joskus lisää. Teidän ei kuitenkaan tarvitse alkaa pelkäämään sitä mitä tein nuorisoteatteri-aikana, kun siis kirjottelin viikottain työkuulumisia. Mä en luultavasti tule tästä kirjottelemaan tän enempää, ellen sitten viimeisen työpäivän jälkeen jotain, mutta enpä tiedä.

No, katellaan.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kokkiopinnot etenee

Huominen päivä olisi vielä koulun keittiöllä pikaruokahommia, sitten viikonloppu ja maanantaina pitäisi alkaa kuukauden työssäoppimisjakso. Mä sain eilen kerättyä sen verran päätäni, että otin pyörän ja polkaisin Kotipizzaan kysymään paikkaa. Siellä ei ollut mulle työtä, koska eivät kuulema oppijoita sinne ota, joten hakeminen jatkuu. Aika viime hetkille mulla tää taas kerran jäi..

Mä oon tässä tutkinut paikkoja kyllä, yrittänyt löytää sähköpostiosotteita ja puhelinnumeroita.. Sähköpostia ei suositella työssäoppimispaikan etsimisessä ja puhelimet on mulle jostain syystä vielä vaikeempia kun oikea keskustelu oikean ihmisen kanssa. Ja ei tämä oikea keskustelu oikean ihmisen kanssakaan mitään maailman helpointa ole vieläkään. Ehkäpä sitä silti joku paikka jostain vielä ilmestyy.


Koulun keittiöllä ollaan tosiaan tää viikko oltu ja mä voin sanoa, että tää on ollut ihan huippua! Mä en ois uskonut, että kivuista huolimatta mä haluan joskus herätä ja päästä tekemään jotain. Eihän tämä taas vaan ole jotain alkuinnostusta? Ja te kysytte, mistä kivuista, vai? No, ensimmäisen keittiöpäivän jälkeen mulla meni selkä siitä seisomisesta. Toisena päivänä se paheni ja nyt ollaan sitten tässä tilanteessa, että särkylääkettä aamulla vaan ja hamburgereita paistamaan – todellisuudessa mun burgerivuoro on vasta huomenna, ja oon nyt paistellut lähinnä kebabia, kanaa ja kalaa.

Mä oon alkuun aina semmonen, että mä jumitan tosi paljon. Esimerkki: opettaja ottaa kiehuvasta rasvasta kanaa ja mä seison reikäkauhan kanssa siinä vieressä ja katson sitä kanaa. Opettaja odottaa hetken, mutta toteaa sitten: "sä voisit laittaa sen reikäkauhan tohon kanan alle.." aa, joo, tosiaan! Se ei käynyt mulla mielessäkään, mutta en mä edes kyseenalaistanut sitä, että opettaja haluaa seisoa sen kanan kanssa siinä.. No, nämä on näitä. Vaan sit kun mä oikeesti opin ja näen miten asiat tehdään, niin kyllä mä sitten käynnistyn ja se turha pälyily jää vähemmälle. Ensimmäiset päivät on aina henkisiä koettelemuksia kun mulle joudutaan yksinkertaisimmistakin asioista sanomaan, ja mä sit jään niitä pyörittelemään päähäni; "miten en muka voinut tajuta.."

Nää pari ns. ihan oikeeta työpäivää on ollut tosi mukavia. Homma on luistanut ja ruokaa on lähtenyt keittiöstä hyvällä vauhdilla. Aluksi meille puhuttiin, että kannattaa varautua yhteen tai kahteen asiakkaaseen, mutta ekana päivänä keittiöstä taisi lähteä melkein 30 tilausta. Siinä oli asennoiduttu jo pariin asiakkaaseen, mutta kun kiire tuli niin piti vaan päästä tilanteen herraksi – ja onneksi se kaiketi onnistuikin. Ruokaa meni ja kehujakin tuli, silloin on ihmisen hyvä olla.


Mä oon oppinut itsestäni tässä nyt sen, että vaikka mä olen aina ollut vähän liukuhihnatyötä vastaan, niin tosta hommasta mä pidän. Ehkä se on se, että jos se liukuhihnatyö on semmoselta alalta, mistä itse tykkää, niin voi oppia tykkäämään myös siitä liukuhihnatyylistä. Tai kai sekin on vähän miten sen liukuhihnatyön määrittelee.. Mä en tykkäisi keittiössäkään olla osa semmosta ketjua, että toinen alottaa tekemään ruokaa, mun pitäisi jatkaa siitä ja laittaa se vielä jollekin eteenpäin. Mä haluan tehdä annoksia alusta loppuun itse. Ja nyt mä oon onneksi niin saanut tehdäkin, mutta kun päivässä työntää ulos samaa tuotetta kokoaika, niin kyllä se täyttää jonkinlaisen liukuhihnatyön kriteerit. Mutta se on ollut mukavaa! Ihme kyllä. En mä tiedä mitä mä selitän.


Nyt homma on joo ollut pikaruokapainotteista, koska kurssi sattuu käsittelemään pikaruokaa. Ja työssäoppimispaikkakin pitäisi olla pikaruokapaikasta. Ja jos te olette mun blogia yhtään pidempään seuranneet, niin te myös tiedätte, että mä olen ollut jo pitkän tovin aika pikaruokavastainen ihminen. Mä joskus aikoinaan lopetin burgeripaikoissa käymisen, koska mä en saanut niistä mitään. Koin, ja koen ne vieläkin vaan turhina kaloreina. Jos mä haluan hampurilaisen, niin mä teen itse ruisleivästä moninkerroin terveellisemmän ja maistuvamman..

Kyllä mä nyt silti uskon, että mä osaan asennoitua pikaruokaravintolatyötä kohtaa siten, että nyt tehdään, vaikka käsiteltävät aineet ei mun mittapuulla täytä ravitsevan ruoan kriteerejä. Ei mun niitä itse tarvitse syödä. Eikä mun tarvitse siitä niille ihmisille paasata: "kannattais tehdä itse".. Ehkä niillä on kiire ja ne haluaa täyttää mahansa hetkellisesti, ei ole mun asiani.

Öö, mä en tiedä oliko mulla joku pointti tässä nyt.. Siis, hmm.. Kyllä mä varmasti pärjään pikaruokaravintolassa, se se pointti kai oli. En mä sentään mikään aktivisti ole, että jos nään vaikka burgerin, niin mun täytyy päästä se tallomaan tai muuta, ei. Mun ei tarvitse kun toteuttaa sitä mitä se firma haluaa mun toteuttavan ja that's it.

Miksiköhän mä paasaan tästä, että kyllä mä varmasti pärjään tommosessa paikassa? Onkohan se jotenkin kuitenkin vielä kyseenalaista jossain tuolla syvällä sisimmässä? No, se selviää jos paikka löytyy ja meikäläinen pääsee tehtailemaan pikaruoka-annoksia.


Hmm.. Tosiaan, mä varmaan kirjotin tästä aikaisemminkin, mutta nyt käyn vaan tämän kolme kuukautta tota koulua ja sitten mä jätän kokkiopinnot toistaiseksi siihen. Ja ihan puhtaasti vaan siitä syystä, että korona. Mä haluan oppia alalta normaaleja käytäntöjä ja tapoja, käydä työssäoppimassa oikeissa paikoissa ja muuta. Tämmösenä aikana nää hommat on vähän erilaisia. Toki varmaan tämmöset poikkeusolotkin olisi hyvä oppia, mutta mun tähtäimessä tosiaan on olla joskus kokki, joka valmistaa ruokaa ravintolassa istuville asiakkaille.

Ja mua häiritsee myös hyvin paljon maskit. Niitä suositellaan ja mä haluan itse suosituksia noudattaa, mutta niillä on seuraamuksensa. Ensimmäisen keittiöpäivän jälkeen mulla oli ihan tajuttoman kipeä pää, koska en ollut saanut koko päivänä kunnolla happea. Toki mulla oli silloin kangasmaski, mutta silti. Nää pari muuta päivää on ollut ihan okei, kertakäyttömaskien voimalla, mutta silti tarvitsee aina välillä mennä syrjään, ottaa maski pois ja hengittää oikeaa ilmaa. Voimia oikeesti niille, jotka työskentelee täyttä päivää maskien kanssa, mä en vaan ehkä itse pysty.

Mutta niin.. Nyt opiskellaan tää pätkä, sitten tehdään tovi taas jotain muuta ja jos se korona siitä joskus helpottaa, niin ehdottomasti oppisopimuksella johonkin keittiöön oppimaan. Tämmösen suunnitelman mä olen itselleni tehnyt.


Oliskohan mulla vielä jotain.. Eikai. Ja olihan sitä tekstiä taas tässäkin, eikö? Mä toki haluaisin kirjotella vielä vaikka mistä, koska ainakin pari asiaa on mun päässäni pyörinyt, mutta en mä halua tähän sotkea enää muita aiheita. Katsotaan, josko ne tulisi ulos jonain muuna ajankohtana.

Eli.. Ei lisättävää. Eipäs! Joopas! Mun piti pariin kohtaan jo ennen tätä lisätä, että mä oon ollut aika uuvuksissa aina koulupäivän jälkeen. Mä oon parina edeltävänä yönä nukkunut semmosia 10-tuntisia yöunia.. Se on aika poikkeuksellista, koska oon tottunut nukkumaan 5-7 tuntia yössä. Ehkä yleensä se noin 6. Ehkäpä sillä on siis väliä, että lojuuko päivät sohvalla vai tekeekö jotain oikeeta..

Nyt, ei muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Stressi-viihdekäyttäjä

Mun "Smoke free"-sovellus nollaantui uuden puhelimen saavuttua, joten kai mä voin olla teille rehellinen. Ei se pitänyt enää edes paikkaansa. 23.8.2018 mä päätin, että tupakanpoltto loppuu, ja olinkin savuttomana hyvin pitkään.

Ennen kun saatte kuvan, että vedän tupakkia taas päivittäin, niin ei, en vedä. Toi savuttomuuspätkä vaan sai päätteensä viime jouluna. Poltin koko joulun pikkusikareita, koska.. No, eikai sille koskaan ole mitään ns. hyväksyttävää syytä. Toi viimeisin joulu vaan oli suhteellisen, sanoisinko, rankkaa aikaa. 

Silloin joskus aikoinaan mä alotin tupakoinnin semmosen suhteellisen suuren stressin keskellä, mä ajattelin, että "kai tää nyt sitten helpottaa oloa". Kai se siihen jotenkin auttoi, koska siitä sitten tapa tuli. Ei mun elämä yhtään sen stressittömämpää tupakoivana ollut, joten ei se sitten pitkässä juoksussa mitään auta – päinvastoin; tärvelee vaan itsensä, eikä siitä oikein mitään saa..

Joulukuu 2020 oli meiän suvulle luultavasti tähänastisen elämän rankinta aikaa. Silloinkin kai sitä sitten jotenkin ajatteli, että kai siitä tupruttelusta voisi olla muka jotain apua.. Eihän siitä ollut, ei olisi mitenkään voinut olla. En tiedä mitä edes ajattelin.. Silloin kuitenkin poltin ja päätin savuttomuuskauteni, joka tosiaan kesti sen päälle kaksi vuotta (23.8.2018 – 24.12.2020). Savuttelusta ei kuitenkaan tullut tapa. Nyt anteeksi, koputan puuta. Tai tavallaan kai sitä voisi tavaksi sanoa, jos on sallinut itselleen tupakan jos toisenkin suuren stressin keskellä? Mutta ei siis sellainen elämää hallitseva tapa.

Musta tuli kai jonkinlainen, hmm, stressi-viihdekäyttäjä. En ole polttanut selvinpäin, enkä aio niin tehdäkään. Olen tupakoinut vaan, jos mulla on ollut jollain tavalla niin kamala olo, että on ollut pakko lähteä juomaan ja nollaamaan. Enkä silloinkaan kyllä osta tupakkatuotteita, mutta jos satun juomaan jonkun kanssa, jolla on tupakkaa, niin olen aika huolettomasti pyytänyt saada itsekin.

Ja siis jos mä lähden hyvillä mielin juomaan, semmosta normaalia viihdettä, niin en mä silloinkaan koe tarvetta tupakalle.

Mä en tavallaan näe tässä itse nyt mitään ongelmaa. Onko nämä niitä kuuluisia viimeisiä sanoja? Toivottavasti ei. Mä olen aikalailla tilanteen herra, joten en koe tarvetta puuttua tähän nyt sen enempää. Mä pyrin pysyttelemään tupakasta irti, mutta en mä siitä enää niin hirveetä stressiä koe. Ja ehkä tavallaan mä olen tämmöstä suhdetta tupakkatuotteisiin aina toivonutkin; että ne ei ole täysin kiellettyjä, mutta en mä niitä silleen mitenkään tarvitse. Mä valitsen mieluummin vaihtoehdon "mieluummin ei" kun "ei todellakaan".

Mikä mua tässä eniten harmittaa on toi sovelluksen nollaantuminen.. Tai siis jo ennen kun se nollaantui, niin mua harmitti se, että en voinut sanoa enää olleeni niin ja näin monta päivää ilman tupakkaa.. Se oli mulle ehkä se isoin auttava asia aikanaan tupakoinnin lopettamisessa; sain seurata lukuja. Oli mahtavaa kun tupakattomat päivät vaan lisääntyi ja rahaa (muka) säästyi. Nyt mä en kuitenkaan aloita tuota laskuria alusta, vaan mä poistan ton sovelluksen..

Jatkan elämää tästä siten kun se nyt ikinä jatkuukaan. Enkai voi sen enempää luvata?

Terveisin,
Vesa-Matti

Huhtikuisia kuulumisia

(Tää on sikäli typerästi otsikoitu, että ei tää oikeestaan liity huhtikuuhun mitenkään.. Se on vaan ajankohta, mutta  ei se niin vakavaa ole.)

Hei ihmiset! Me saatiin meiän kämppä myydyksi! Se oli aikamoista vääntöä, mutta lopputulos miellyttää ainakin meitä. Ei tullut alkuperäistä pyyntihintaa, vaan tuli 16 000 euroa vähemmän, mutta on se silti hyvä. 

Kauppa on siis mun käsittääkseni nyt sikäli sitova, että jos ei kuntokartoituksessa ilmene puutteita, niin talo vaihtaa omistajaa. Mä olen samaan aikaan aika innoissani, mutta samaan aikaan mulla on jotenkin semmonen.. Hmm, pitääkö meidän jättää meidän koti?-olo.

Tää on meiän pitkäaikaisin yhteinen koti ja tänne Maxikin syntyi. Tällä on paljon tunnearvoa jo, vaikka vasta vaan 4 vuotta ollaan tätä asutettu. Ollaan kuitenkin tänä aikana tehty tästä enemmän ja enemmän meiän näköstä, jotta meiän olisi hyvä tässä. Ja kyllä meiän olisikin hyvä tässä, mutta parempi meidän on Hyvinkäällä, uskoisin. 

Maxin syntymä pisti semmosen kiven pyörimään, että ihan pakko päästä takaisin sinne missä lähes kaikki sukulaiset on. On sitten munkin helpompi lähteä kotoota vaikka rattailla liikkumaan ja näkemään ihmisiä. Täällä sitä ei ole pahemmin tullut tehtyä, vaikka hirveesti olisi mieli tehnyt.. Ei vaan koskaan tiedä, että mihin sitä menisi.. En tiedä muuttuko asia Hyvinkäälle palatessa miten paljon, mutta siellä on ainakin enemmän potentiaalia. 

Ja muutenkin.. On jo pitkään tuntunut, että ei Riihimäellä ole tarjota meille mitään, mitä ei saataisi Hyvinkäältäkin. Hyvinkäällä taas on paljon enemmän plussia kun miinuksia.


Mä oon varmaan jokaisen tämmösen päivityksen yhteydessä sanonut, että Riihimäki on oikeasti hyvä paikka asua. Meillä ei ole ollut mitään valittamista. Valittiin – tai oikeastaan valikoitui – kai sen verran hyvä alue. Naapurit on olleet mukavia, alue on ollut rauhallinen ja kauppakin on kainalossa. Täällä on ollut ihmisen hyvä olla.

Mulla vaan kun tää on mennyt monta kertaa siihen, että mulla on juurikin vaan täällä hyvä olla, ja olenkin täällä Riihimäellä viettänyt lähes kaiken ajan vaan kotona neljän seinän sisällä. Sukulaisia on tullut nähtyä todella, todella vähän. Oon siitäkin monesti kirjottanut, että mun on hyvin vaikea täältä koskaan päästä ja lähteä sukuloimaan, koska siinä täytyy olla kaikki tähtikuviot oikeilla paikoillaan.

Mutta kohta.. Kohta uskon monen asian olevan paremmin. Hyvinkäällä en ehkä ole vain talon vanki ja vietä kaikkea aikaani vain kotona. Haluan ainakin uskoa, että kun pääsee takaisin paikkaan jossa on mennyt ja viipottanut lähes koko lapsuutensa, nuoruutensa ja pitkän tovin aikuisiästäkin, niin ehkä sitä on jotenkin enemmän omalla maallaan ja on valmis tekemään muutakin kun linnottautumaan kotiinsa.


Ja senkin olen kai aina näihin kirjoittanut, että moni asia olisi varmasti erilailla, jos koskaan ei oltais tätä Riihimäkeä kokeiltu. Ehkä eniten mun elämääni täällä asuessa on vaikuttanut Riihimäen nuorisoteatterin Mun Maailma-työpaja. Mä pääsin sen ansiosta eroon paniikkihäiriölääkkeistä ja mä aloin jotenkin ehkä enemmän uskomaan siihen, että mustakin on johonkin. Vaikka en mä sitä suoranaisesti ole koskaan epäillyt.. Ihmiset ja ne talon tavat vaan kasvatti mun itseluottamusta jokseenkin ja pääsin pois sieltä syvimmästä rotkosta. Muistaa vaan, että omille mokilleen voi nauraa, eikä niitä kannata niin paljoa stressata.


Mulla on tässä nyt selvästi taas joku jäähyväispuhe meneillään, vaikka ollaanhan me täällä vielä ainakin kuukausi jos ei kaksikin. Toivottavasti vähemmän kun enemmän, koska mä vaan haluan jo takaisin Hyvinkäälle – takaisin kotiin.


Voi olla hyvinkin todennäköistä, että joudutaan nyt valitsemaan se kerros- tai rivitaloelämä hetkellisesti, koska mistään ei tunnu löytyvän meitä miellyttävää omakotitaloa. Toisaalta sekään ei tällä hetkellä haittaisi, koska se kerros- tai rivitalo sijaitsisi kuitenkin Hyvinkäällä, ja se on se päätavoite tässä nyt.

Meitä miellyttävä asunto olisi yksikerroksinen. Se oli alunperin mun idea, mutta ilmeisesti Eira on hyväksynyt sen, koska sekin etsii lähinnä yksikerroksisia taloja. Lapsena mä ihastuin jo yhteen meiän serkkujen taloon, joka oli yksikerroksinen ja tosi kätevä. Ei turhia rappusia mihinkään.

Ihan parhaimmassa tapauksessa asunnossa olisi 3 makuuhuonetta. En tiedä onko se Eiralle niinkään tärkeä juttu, mutta mä olen jotenkin ajatellut kokoaika, että täytyy olla. Se on kuitenkin mahdollisesti loppuelämän asunto, joten pitäähän siinä olla kaikkea. Mä haaveilen myös jostain semmosesta huoneesta, missä olisi hyvä kirjoittaa ja vaikka maalailla välillä. Mun on hyvin vaikea tälläkin hetkellä keskittyä tähän, koska meiän koko kämppä on käytännössä samaa huonetta. Vessa ja kylpyhuone on asiat erikseen, mutta muuten tää on tämmönen donitsinmuotoinen yksi ja sama huone koko kämppä. Voitte vaan kuvitella, että omaa rauhaa täällä ei hirveän usein saa, vaikka sitä välillä kaipaisikin.

Ja unelma-asunnossa olisi mahtava keittiö. Ja keittiöstä näkisi olohuoneeseen. Mä en tiedä mistä toi fiksaatio on tullut, mutta mä haluan keittiön ja olohuoneen olevan jollain tavalla yhtä. Jotenkin kun tässä asunnossa aikaa vietetään aina vieraiden kanssa vain keittiössä, vaikka olohuonehan on tarkoitettu sitä varten kai.. Jos keittiö ja olohuone olisi yhdessä, niin isäntä tai emäntä voi keitellä kahvia ja viihdyttää olohuoneessa aikaansa viettäviä vieraita samalla. Mä en oikeesti tiedä mistä tämä on tullut mun päähän, koska en mä ole mitenkään vieraita viihdyttävä ihminen, mutta ehkä mä ajatuksissani haluaisin olla.

Pihan suhteen olisi kiva jos se olisi aidattu. Ja olisi kiva, että sitä pihaa olisi edes hieman, eikä naapurit olisi heti talon kyljessä kiinni. Mun mielestä se jotenkin karsii sitä omakotimeininkiä, jos naapurit on käytännössä ihan kiinni omassa talossa. Samalla sitä toivoo, että kämppä löytyisi kuitenkin kaupunkialueelta, joten kai tässä alkaa olla jo liikaa vaatimuksia.. Mutta kai sitä saa vaatimuksia ollakin, niistä voi lähteä sitten karsimaan kyllä.. Ei sitä voi saada kaikkea mitä haluaa, vaikka kuinka haluaisi.

Ja yksi mun mielestä ehkä tärkeä kriteeri on se, että se ei saa olla juuri rempattu. Mä haluan, että me voidaan alkaa rakentamaan jonkun vanhan päälle jotain meidän näköistä sisältöä. Tai siis, olisi hyvä, että se olisi pääpiirteittäin kunnossa ja esim. putket yms. olisi uusittu vastikään, mutta pintaremonttia saa, tai siis pitää olla. Eira nimittäin katteli tossa jotain tosi hienoa kämppää, mutta mä en lämmennyt sille oikeestaan missään vaiheessa, koska se oli ihan liian valmis. Se olisi ollut jonkun muun asunto, jota me vaan asutetaan.. Sitä mä en oikein halua. Vaikka ne rempat silloin remppahetkellä koettelee hermoja ja muuta, mutta kyllä itsetehty on aina itsetehty ja tuntuu enemmän sitten itseltä.


Hmm, mä en oikein tiedä mikä tää tämmönen merkintä nyt oli.. Tää sisältää vähän kaikkea. Pääosin ehkä kuitenkin vain tähän tilanteeseen liittyvää, joten ehkä tällä on joku punainen lanka. Ehkä.

En kuitenkaan enää keksi mitään kirjoitettavaa, joten päätän tämän tältä osin tähän. Hyvinkää, kohta me ollaan siellä taas! En malta odottaa!

Terveisin,
Vesa-Matti