Mä huomaan avaavani puhelimesta jatkuvasti samat sovellukset ja sulkevani ne aikani räpellettyä. Saatan tehdä kierroksen kämpässä ja palata takaisin istumaan ja tekemään samat asiat uudelleen ja uudelleen. Tämä on kovin tylsää.
Ensimmäisen päivän jälkeen mä huomasin, että multa hävisi jotenkin täydellisesti semmonen elämänhallinta perusasioissa. Keittiö oli päivän jälkeen täysi kaaos, koska en korjannut mitään pois. Tai no, jos joku asia kuuluu jääkaappiin niin sen kyllä sain aikaan. Vaan jos tuli roskaa, niin ne roskat jäi siihen kohtaan kun ne jäi. Jos tuli tiskiä, tiskit jäi siihen kohtaan kun ne jäi. Huomasin jopa, että tein enemmän tiskiäkin kun normaalisti, koska astioihin jämähti kaikenlaista, eikä mua kiinnostanut käyttää astiaa, jossa oli edellistä ruokaa. Normaalistihan mä huuhtelen tiskit käytön jälkeen ja laitan ne omalle paikalleni, josta voin käyttää samoja astioita kerta toisensa jälkeen. Nyt mulla oli yhtäkkiä kasa lautasia ja aterimia, jotka vaan lojui. Se oli vähän kun paluu niihin aikoihin kun ensimmäistä kertaa asuin yksin, koska silloin meininki oli pitkiäkin pätkiä tota samaa. Tiskivuoret kasvoi ja roskia oli ympäriinsä.
Toisena päivänä tehdessäni ruokaa kauhistuin asiasta ja pistin keittiön järjestykseen. Ladoin astiat tiskikoneeseen ja siivosin roskat roskikseen. Keittiö oli hetken aikaa taas se oma tuttu keittiö. Vaan tämä sama efekti toistui ja keittiö oli taas päivän päätteeksi kamalassa kunnossa. En mitään tasoille pudonneita sotkujakaan siivonnut vaan annoin niiden olla. En ymmärrä.
Mä huomaan, että mä ponnistelen selvästi enemmän silloin kun kotona on muita. Itseäni varten mun ei ilmeisesti tarvitse ja siksi tämmöinen toistuu. Nyt kuitenkin päätin taas, että olin mä kuinka yksin kotona tahansa, niin pitää mun pitää kiinni edes jonkinlaisista rutiineista. Roskat roskiin kun roskia tulee, eikä kokoaika tehdä lisää tiskiä.
Yöt mulla on myös mennyt jotenkin tosi huonosti. Siinäkin on tehty semmonen paluu aikaan, kun asuin ensimmäistä kertaa yksin. Mä oon aina mieltänyt itseni jollain tapaa yöihmiseksi, joten semmoinen mä nyt olen taas ollut. Toisaalta nykyään rytmin puolesta olen myös aamuihminen, joten yöunet on jäänyt vähiin. En osaa nukkua pitkään, koska oon tottunut heräämään aikaisin. Tänään avasin silmät ensimmäistä kertaa 8 aikaan – joo, se saattaa kuulostaa myöhältä, mutta ei se kuitenkaan sitä ole, sillä aikoinaan oon saattanut nukkua jopa 12 asti. Nyt tällein kun ollaan ns. lomalla, niin ajattelin kokeilla vielä unensaantia ja onnistuinkin nukkumaan jopa tunnin lisää!
Eilen illalla menin sänkyyn 21 aikaan, koska halusin nukkumaan ajoissa. Katselin tv:tä, touhusin epähuomiossa kaikkea puhelimella ja huomasin vain kuinka aika kului. 22, 23, 00, 01.. Hitto, se siitä aikaisin nukkumaanmenosta. Sikäli se oli aikaisin, koska ekana yönä katsoin kelloa vielä kolmen aikaan.
Mä en tiedä mihin aikaan mun kannattaisi mennä sänkyyn, jotta osaisin nukahtaa jotenkin ajoissa. Pitäisikö ajatella, että jos viime yönäkin olen ollut sängyssä 4 tuntia ennen nukahtamista, niin mun kannattaisi mennä sänkyyn tänään kello 17? Toisaalta tunnen itseni niin hyvin, että vaikka ton toteuttaisinkin, niin katsoisin kello 21 kelloa ja toteaisin sen olevan aivan liian vähän nukahtamiseen. Ehkä mun vaan kannattaa suosiolla lakata yrittämästä ja nukkua silloin kun satun nukahtamaan.
Mitä sitten taas siihen ikävään tulee, niin en mä ole tavallaan kerennyt sitä kokea niin vahvana. Eira on soitellut videopuheluita aina kun on ollut tilaisuus ja olen siten päässyt näkemään Maxin hymyä. Ja sitten on tullut paljon kuvia ja videoita, joista olen päässyt näkemään Maxin touhuja.
Se, että Maxilla on kivaa, niin se jotenkin rauhoittaa omaa ikävää. Tottakai olisi kiva touhuta pojan kanssa itsekin, mutta mä kerkeen hyvin sitten taas kun ne tulee sieltä kotiin. Mua jotenkin alkuun kauhistutti, että mitä jos se menee semmoseks huutamiseksi ja parkumiseksi koko reissu, enkä mä pääse lohduttamaan sitä.. Mutta nyt toisaalta kun on nähnyt miten se viihtyy, niin ei mulla ole täällä mitään hätää.
Mutta sitten se ikävä mitä koen niin se jotenkin kuitenkin lamauttaa. Kuten olen kertonut, niin en oikein osaa tehdä mitään. Mä olen istunut, katsonut tv:tä, räpeltänyt puhelinta, syönyt, käynyt Nellan kanssa takapihalla, hoitanut kissojen ruoat ja hiekkalaatikon ja sitten olen nukkunut sen mitä olen osannut, mutta siihen se sitten aikalailla on jäänyt. Ja toki kiertänyt asuntoa ympäriinsä.
Kun siis elämään on tullut se uusi arki silloin Maxin syntymän jälkeen. Niin jotenkin kierrän tätä asuntoa ympäriinsä ja etsin sitä nykyarkea vain todetakseni, että nyt Vesku elää taas sitä arkea mikä oli Vesitorninkadulla ensimmäisessä vuokrakämpässä aikanaan.. Mulla olisi tässä aikaa tehdä vaikka ja mitä, mutta mä vaan jumitan. Mulla olisi tässä hyvin aikaa käydä ihmisten luona huolettomasti kahvilla tai jotain, mutta mä vaan jumitan. Mulla olisi tässä aikaa kutsua ihmsiä käymään kahvilla vaikka täällä, mutta mä vaan jumitan.
Eilen ajattelin, että huomenna – eli tänään – mä tartun härkää sarvista ja teen jotain erilailla! Oon ollut kolmisen tuntia hereillä, josta noin 2 tuntia ja ainakin 30 minuuttia on mennyt sohvalla istumiseen ja asioiden toistoon. Tämä blogimerkinnän kirjoittaminen toi pienen muutoksen totuttuun, ja tämä on jonkinlaista härän sarviin tarttumista. Vaan kun saisin tästä vielä jatkettua johonkin muualle kun sohvalle..
No, tämä oli tämmönen. Teen tähän vielä ns. kansikuvan ja sitten menen taas luultavasti pyörimään huoneesta toiseen. Eli nyt ei mulla muuta! Kovin uskon, että tällä viikolla saattaa vielä jossain vaiheessa tulla valitusta tänne blogiin tästä tylsästä yksinolosta, mutta en taaskaan mitään lupaa. Silloin sitten taas, jos semmoinen tulee.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)