Mahtavin Max

Ennakkoluulojako päiväkodistako? Minullako? Millä tavalla Max suhtautui kokemaansa vääryyteen? Entä miten saadaan aamuisin lelut pois Maxilta kun niitä ei saa päiväkotiinkaan viedä? Miten meni Maxin rauhallinen ympäriinsä kävely ja kaksi erilaista kauppareissua? Ota selvää ja lue miten mahtava, mahtavampi tai oikeastaan mahtavin Max on!

Mä ajattelin silloin joskus, että on ihan kamala ajatus tunkea Max päiväkotiin. Mun ajatukset kuitenkin muuttui mitä lähemmäs päästiin alkamisajankohtaa. Oon siitä tänne monta kertaa kirjotellutkin, mutta näillä sanoilla on aina hyvä aloittaa tämmöset merkinnät. Aloin kai käsittää sen, että se on oikeasti Maxin kehitykselle parasta mitä voidaan tarjota – oman ikäistään seuraa ja lastenkasvatuksen ammattilaiset, jotka tekee varmasti parhaansa hoidossa olevien lasten eteen.

Mun suhtautuminen päiväkotiin oli oikeestaan sen takia huono, että toi päiväkoti on tossa meidän ihan vieressä ja olen siitä monta kertaa kulkenut ohi, vilkaissut sinne ja huomannut epämääräisiä asioita. Tai no.. Eihän siellä ole mitään epämääräistä, mutta mulla oli ennakkoluuloja, jotka teki kaikesta epämääräistä ja epäilyttävää. Pidin epämääräisenä sitä, että päiväkotitädit seisoskelee seiniä vasten ja juoruilee keskenään samalla kun lapset koheltaa. Mutta faktahan on se, että ei ne voi siellä kaikkien perässä kokoaika juosta, joten ehkä niiden on hyvä antaa lasten touhuta keskenään ja katsoa, että leikit sujuu ilman sen pahempia kohelluksia. Samaahan me tehdään pienemmässä mittakaavassa kotona – tai siis eihän me periaatteessa tehdä yhtään sen vähempää, mutta vahdittavia meillä on vähemmän. Tärkeintä on, että lasten leikki sujuu ja siihen osallistuu tarpeen vaatiessa, mutta hurjimpiin tilanteisiin on hyvä puuttumalla puuttua.

Miksi mulla oli ennakkoluuloja? No, en halunnut antaa Maxia niille. Päässäni pyörittelin sitten kaikki asiat negatiivisiksi ja uskoin päiväkodin olevan huono paikka. Hölmö minä.

Mutta nykyään mä olen tosi innoissani asiasta! Ja se ihan puhtaasti sen takia, että Max on näyttänyt hyvin selvästi sen, että hän haluaa sinne mennä ja hän siellä viihtyy. Siellä on aktiviteettia aamuksi, jonka jälkeen Max tulee päiväunille kotiin ja sitten sillä on kuitenkin vielä loppupäivä aikaa touhuta meidänkin kanssa.

Sieltä päiväkodista kun Eira hakee Maxin sitten siinä 11:30, niin Eira saa jonkinlaisen raportin Maxin aamusta. Ja mä saan sen raportin kuulla sitten kun he sieltä kotiutuvat. Siitä raportista on muodostunut yksi päivän kohokohdista, koska koskaan ei voi tietää mitä tänään on tapahtunut ja sen kuulemista odottaa innolla. Pääosin Maxilla on mennyt kaikki päivät hyvin, mutta äkkipikaisuutensa takia aika usein raportoidaan, että Max on kiukustunut erinäisissä tilanteissa. Tai harmistunut, ei ehkä niinkään kiukustunut. Vahvatahtoinen ihminen kun on, eikä periksi voi antaa helpolla, niin jos ruokailu ajaa leikkimisen eteen niin eihän sitä voi kestää, siitähän Max harmistuu helposti kotonakin.

Mutta paljonhan Max siellä kuulema leikkii. En ehkä vieläkään ole saanut varmuutta siitä, että miten hyvin Max ottaa muut huomioon tai miten muut ottaa Maxin huomioon, mutta ehkäpä tämmöset kehittyy ajallaan. Olen käsittänyt, että Max leikkii aika paljon itsekseen. En sitä toki siltä halua poiskaan riistää, mutta ajatustasolla olisi kiva jos Max oppisi tuolla leikkimään myös muiden kanssa. Kotonahan on sitten hyvää aikaa leikkiä itsekseen ja kehittää mielikuvitustaan sillä saralla. Päiväkodista haluaisin olevan hyötyä juurikin Maxin sosiaalisuuteen ja muiden huomioon ottamiseen. 

Muiden huomioon ottamisesta tulikin yksi juttu mieleen. Toivottavasti muistan tarinan oikein, enkä hirveämmin valehtele. Oli kuitenkin päiväkodissa tapahtunut semmoinen tapahtuma, että Max ja joku toinen lapsi oli seisoskellut jossain eteisessä tai jossain. Jostain syystä tämä toinen lapsi oli tuupannut Maxia ja Maxia oli kaiketi sattunut siinä rytäkässä jotenkin. Tälle toiselle lapselle kerrottiin tässä kohtaa, että noin ei saa tehdä ja muuta vastaavaa. Kun tämä toinen lapsi oli saanut kuulla kunniansa niin Max oli päättänyt käydä halaamassa tätä tämän jälkeen. Miettikää! Eira kun kertoi tämän osan raporttia mulle niin mulla oli taas kyynelkanavat niin turvoksissa, niin turvoksissa että! Oli jotenkin tosi hieno ele Maxilta, vaikka sen ei olisi tarvinnut ns. kiusaajaansa käydä halaamassa. Meidän pieni rauhanmies! Edes minä en olisi varmasti tommoseen kyennyt, vaikka yritän itsekin olla kovin rauhaa rakastava persoona. Mutta jos tämä luonteenpiirre Maxille jää niin olen enemmän kuin onnellinen! Kaikkea ei toki täydy hyväksyä, mutta oli tosi hyvä asia, että Max ei ainakaan vastannut takaisin samalla mitalla. Toivottavasti Max pystyy myöhemminkin selvittämään ongelmatilanteet, jos ei halaamalla, niin edes puhumalla. Se olisi todella kunnioitettavaa.

Pakko palata takaisin aamuihin, aikaan ennen kun Max lähtee päiväkotiin. Meininki on nyt mennyt taas siihen, että Eira heräilee vauvan kanssa yöllä ja Eira heräilee Maxin kanssa aamulla. Tämähän on ihan hatunnoston arvoinen paikka, mutta mä en usko sen Eiraa hirveesti hyödyttävän, että minä täällä fiktiivistä hattuani nostelen. Tottakai mä haluaisin osallistua aamuihin enemmän, mutta.. Niin, kun ei siihen oikein ole mitään oikeaa syytäkään miksi en, pelkkiä tekosyitä kaiketi. Mä olen huono nukkumaan, enkä iltaisin oikein saa unta.. Kun sitten nukahdan joskus 0-2 välillä, niin herääminen kello 7 aikaan on aika vaikeaa. Mulla on siinä kuitenkin monta ehjää tuntia unta, ja niitä ehjiä tunteja ei taida Eiralle ihan hirveästi yön aikana kertyä. Mutta kyllä mä olen pyrkinyt siihen, että herään ennen kun Eira lähtee Maxia päiväkotiin viemään. Ja niin on tapahtunutkin. Maxihan on semmoinen tyyppi, että aina kun se lähtee kotoota niin sillä on oltava kädet täynnä leluja. Tämähän muodostui liki ongelmaksi päiväkodin suhteen, mutta sitten onnistuttiin jotenkin ihmeellisesti tekemään niin, että "isi vahtii Maxin leluja päiväkodin ajan". Aamulla jos Max on kerännyt taas käpälät täyteen leluja, niin nyt se on alkanut tuomaan ne mulle hoitoon ennen kun kotoota poistutaan. Ja kun Max tulee päiväkodista, niin minä olen eteisessä vastassa nämä kyseiset lelut kädessäni ja ojennan ne takaisin Maxille. Tämä on toistaiseksi toiminut, joten tämä on iso voitto meille. Säilyy Maxin lelut kotona ja päiväkodin lelut päiväkodissa. Sitä en tosin tiedä, että millä keinoin ne lelut saadaan irti Maxin käsistä siellä toisessa päässä, mutta ilmeisesti kuitenkin saadaan.


Mulla oli vielä joku juttu.. Tuota, tuota.. Niin! Se ei liity päiväkotiin, joten otetaan tämä hieman irti tuosta edeltävästä tekstistä. Jatketaan kuitenkin Maxin parissa vielä, koska siinä sitä on tyyppi josta riittää kerrottavaa!

Eilen lähdettiin hieman harjoittelemaan ihan vaan rauhallista kävelyä ja olemista. Ajateltiin ensin, että mennään semmoselle metsäkävelylle, mutta Max ei ole aikoihin enää suostunut metsään. Se sai joskus ihan kamalan hepulin kun meinattiin mennä metsään ja sen jälkeen se on ollut sen mielestä ilmeisesti vastenmielistä. Päätettiin siispä kävellä kävelyteitä pitkin ja harjoitella sitä semmosta yleistä menemistä. Autotielle ei juosta ja missä ihmisen pitää kävellä yms. Okei, toki olen itsekin aina ihan pihalla, että missä ihmisen pitää kävellä, mutta Maxille opetettiin nyt alkajaisiksi se, että minä olen aina Maxin ja autotien välissä. Tai jos minä en ole paikalla niin Eira tai joku muu aikuinen on Maxin ja autotien välissä. Se ihan vaan siksi, että Max on välillä vähän singahteleva tyyppi, joten tällä vältytään ehkä helpoiten siltä, että Max ei juokse ensimmäisen ohiajavan auton alle. Kädestähän Max ei suostu pitämään kiinni, joten se vähän hankaloittaa tuolla tota yleistä menemistä. On itelle ollut tosi vaikeaa lähteä kun ei ole tiennyt pystyykö luottamaan siihen, että pieni mies pysyy kävelytiellä.

Eilinen meni tosi hienosti, se täytyy kyllä sanoa. Oli ihan huippu kävelyreissu, koska ei tullut mitään isompia ongelmia. Käytiin jopa kaupassa niin, että Max oli vapaana. Tämähän on joskus ajanut siihen, että hedelmät ja juurekset lentää hyllyistä pois. Nyt näin ei käynyt! Me kierrettiin kauppa hienosti etsien Eiraa ja se me lopulta löydettiin ilman ainuttakaan hepulia tai maahan tiputettua tavaraa. Siinä tuli taas niin suuri onnistumisen ja ylpeyden tunne, että ei tosikaan. Onko se meidän kasvatuksen ansiota vai onko päiväkoti tehnyt ihmeitä? Sitä emme saa koskaan tietää.

Tommosten ulkoilujen jälkeen Max haluaa aina käydä sitten leikkimässä autossa. Kyllä, siis ihan oikeassa autossa. Se kiipeää kuskinpaikalle, siitä pelkääjänpaikalle ja siitä ympäri autoa tehden kaikenlaista. Se on sen mielestä ilmeisesti hauskaa, joten ei me olla sitä lähdetty kieltämäänkään. Siinä kun Max leikki autossa niin mulle tuli mieleen, että mehän tarvitaan kaupasta vielä jotain. Aikaisemmin Eira kävi vaan palauttamassa paketin, mutta nyt piti lähteä vielä ihan ostoksille. Pakkauduttiin kaikki autoon ja ajettiin Lidliin.

Lidlissä Max pääsi ensimmäistä kertaa työntelemään semmosia pienenpieniä kärryjä. Se oli sen mielestä ihan huippua! Tai ainakin sen ilme todella kirkastui kun se pääsi kauppaan toimimaan itsenäisesti. Siellä se työnteli omia ostoskärryjään ja osotteli erinäisiä tuotteita. Se näytti ihan pieneltä aikuiselta – sikäli mikäli aikuiset käyttäisivät haalareita ja kypärämyssyjä. Eira jossain vaiheessa nosti kärryyn Atrian jauhelihapizzan, jonka jälkeen Max teki saman perässä. Tämän jälkeen jatkettiin matkaa ja jossain kohtaa Max pysähtyi ja päätti hakea kärryyn salaattijuustokuutioita. Se oli niin koominen tilanne, että päätettiin antaa sen pitää ne. Kärryyn vielä majoneesia ja sitten kassalle. Kassallahan tuli ihan pieni harmi kun Eira alkoi Maxin kärryä tyhjentämään liukuhihnalle, mutta siihen oli ratkaisu se, että Max kääntyi pois kassalta ja meni ensimmäisen hyllyn luokse keräämään kärryynsä parsakaalikeittopusseja. Mä nostelin ne pois ja ohjasin Maxin takaisin kassalle, josta päästiinkin sitten kaupan ulko-oville, jossa tuli seuraava isompi harmi. Oli tosi ikävä asia, että kärryt piti jättää kauppaan, joten tästä sitten vähän motivaatiota heittäytymisille. Mun piti poikanen kaapata syliin ja kantaa autolle.

Mutta siis aivan mahtava päivä! Jätkä vaan kehittyy ja kehittyy kokoaika. Mikä oli siis tietenkin ihan odotettavissa, mutta mulle se on aina tosi iso asia. Kaikki askeleet ja harppaukset eteenpäin on jotenkin vaan niin mahtavia. Saa olla todella ylpeä pienestä ihmisestä!


Ei varmasti mene kauaa siihen, että rupeaa mahdollisesti tulemaan tuplamäärä tekstiä blogiin, koska pienempikin pikkumies alkaa varmasti kohta tekemään paljon muutakin kun syömään, kakkimaan ja nukkumaan. Nythän se toki jo hymyilee enempi ja on tosi paljon hereillä, mutta siitä ei oikein silti riitä kirjoitettavaksi asti sen enempää. Toki kun hän päivisin on paljon enempi hereillä niin siitä tietenkin aiheutuu se, että yöt menee ilmeisesti hitusen paremmin jo. Kohta voin minäkin varmaan jo palata takaisin makuuhuoneeseen nukkumaan.

Aamuöisin, ilmeisesti neljästä eteenpäin, on vielä ähinätunnit. Tai näin olen antanut itseni ymmärtää. Se on siis semmosta tosi häiritsevää ääntä, joka kyllä häiritsee hyvin vahvasti muiden huoneessa olevien unta. En tiedä onko Eira jo alkanut siihen tottumaan vai mitä, mutta ei se ihan mahdottomasti väsymystään valittele. Tai sitten kaikilla ei vaan ole valituskynnys niin alhainen kun minulla.. 

No, niin tai näin, seuraavaan kertaan! Nimittäin nyt ei mulla muuta!

Terveisin,
Vesa-Matti

Turhautumiskakku

Mikä on turhautumiskakku? Entä mitä on neljä seinää –nonparellit? Entä miten käy sovitun puhelun kanssa? Se selviää tämän päivän blogimerkinnässä – ehkä. Polttavin kysymys lienee kuitenkin se, että mikä on tämä tämmöinen aloitus? Sekin selvinnee lopussa.

Mun täytyy myöntää, että käyttäydyin taas viikonloppuna kuin pieni lapsi. Mulle tuli vaan täydellinen turhautuminen, enkä osannut käsitellä sitä muuten kuin kiukuttelemalla. Mä tiedostan, että se jos joku on huono tapa purkaa omaa pahaa oloaan. Sitä levittää sen huonon olon kiukuttelullaan sitten muillekin perheenjäsenille, eikä sitä nyt ainakaan pitäisi mennä tekemään.

Ja syy tälle täydelliselle turhautumiselleni on tämä sairastelu. Tutkiskelin äsken ja siis.. No, koko syyskuu on mennyt enemmän tai vähemmän sairaana. 4. syyskuuta kirjottelin siitä alkaneesta korvatulehduksesta, josta kärsin liki siihen asti, että sain ton enterorokon. Ja mä kuulkaas ihmiset luulen, että mulla oli joku flunssa tässä tän enterorokon kanssa samaan aikaan, koska enterorokon oireet on täpliä lukuunottamatta hävinneet, mutta mun pää on edelleen niin täynnä räkää, että ei tosikaan. Tosin, en mä tiedä mitä kaikkia oireita enterorokkoon kuuluu.. Viikonloppuna mulle ilmeni sitten siihen vielä oikean korvan kipuilua ja vasen korva ei taaskaan kuullut kunnolla.

Tiedättekö, kun näin pitkään on sairaana.. Sitä joka ilta vaan toivoo, että seuraavana aamuna herää terveenä. Heräisi terveenä ja voisi tehdä jotain muutakin kun vaan lojua kotona. Mä olen joka ilta toivonut, että heräisin seuraavana aamuna terveenä, mutta olenkin seuraavana aamuna herännyt jonkun uuden oireen kanssa. Ja se jos jokin turhauttaa.

Ja mä tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka on ollut muakin pidempään sairaana. Ihmisiä, jotka sairastaa lopun elämäänsä. Sen takia mä olen yrittänyt olla turhautumatta ja valittamatta, mutta kyllä tässä olisi vaadittu vieläkin parempia hermoja.

Ja mua ärsyttää sekin, että mä olen joutunut nyt lähes koko syyskuun syömään särkylääkkeitä. Toisina päivinä täyden annoksen, mutta toisinaan on riittänyt vaan kun aamulla ottaa kerran. Mun oli jossain vaiheessa tarkoitus vähentää särkylääkkeiden käyttöä, koska napsin niitä turhan herkästi, joten tämmönen takapakki tuo oman lisänsä turhautumiseen.

Tässä on rakentunut tämmönen turhautumiskakku. Kyllä, täältä tulee taas joku outo vertauskuva. Pohjalla meillä on korvatulehdus, siihen on laitettu täytteeksi vähän kipua ja ärsyttävyyttä (,turha päivystysreissu ja kalliit lääkkeet). Siihen sitten seuraavaksi asetellaan hienosti seuraava kerros, joka on enterorokko. Täytteeksi hieman vähemmän kipua, näppylöitä ja ärsyttävyyttä laitetaan saman verran kun ensimmäiseen kerrokseenkin. Ärsyttävyyden pitää maistua selvästi. Sitten laitetaan kakulle toivottavasti kansi päälle ja kuorrutellaan koko komeus vielä erinäisillä flunssaoireilla ja korvavaivoilla. Sitten ripotellaan siihen päälle vielä vähän neljä seinää –nonparelleja ja univaje –namusia.

Joo, mä tiedän.. Mä lupasin olla valittamatta. Mutta mun turhautuminen näköjään jatkui vielä kun aloin kirjottamaan asiaa ulos päästäni.


Mainitsin tuolla neljä seinää –nonparellit, joten te kai haluatte kuulla siitäkin aiheesta? Ettekö? Ei se mitään, kerron siitä teille kuitenkin.

Mä olen semmonen ihminen, joka viihtyy kotona. Perheen parissa vietetty aika on tyyliin parasta mitä on. Välillä kun saa vielä pieniä hetkiä olla kotona ihan täydellisen yksin, niin siinä on oikein hyvä tasapaino. Mutta on edelleen olemassa se pieni piru olkapäällä, joka toisinaan tahtoisi vaan pois kotoota ja ottamaan vähän olutta johonkin. Nollaamaan pään, niin sanotusti. Sitä pirua ei luultavasti tällä hetkellä muuten olisi, mutta kun me ollaan vähän keretty suunnittelemaan illanistujaisia sukulaisporukassa. Meille on nyt ilmennyt sellainen ongelma, että ei löydetä kalenterista sopivaa paikkaa niin, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä. Se hetki siis vaan siirtyy ja siirtyy. Ja mitä enemmän se siirtyy ja siirtyy niin sitä enemmän mä tarvitsen sitä.

Tää on isoin syy miksi en pidä suunnitelmallisuudesta näissä nollausasioissa. Nollauksen pitäisi tapahtua spontaanisti ex tempore, koska suunnitteleminen luo lisää tarvetta nollaamiselle. Meidän suvussa, ainakin tässä ihan lähipiirissä, suunnittelu on muutenkin ollut aina riski. Lähes poikkeuksetta kaikki ennaltasuunniteltu lässähtää ennemmin tai myöhemmin.

Meillä kotona taas alkoholista on muodostunut jonkinlainen tabu. Siihen ei siis liity mitään pyhää, vaan tarkotan sillä sitä, että se on muodostunut aiheeksi josta ei niinkään puhuta. Johtuen varmasti omista rillutteluistani joskus. Tästä syystä sitten näihin nollausasioihin täytyy kuulua tietynlainen suunnitelmallisuus. Ja tietenkin siitäkin syystä, että lapset on pieniä. 

Tässä mennään niin paljon ristiin ja rastiin, että en oikein tiedä. Koskaan ei saada sovittua mitään, en ole kykeneväinen lähtemään ex tempore ja pää silti kaipaisi pikaista nollausta. Ajattelin jossain vaiheessa, että kun ei kerta vaan onnistu, niin sitten ei onnistu ja otan täällä mun tietokonekopissa vähän lonkeroa. Olen parina iltana tullut tänne aikeissani juoda itseni pieneen hiprakkaan, mutta sitten mua ei ole enää kiinnostanut yhtään. Eli se nollaus ei enää nykyään tarkoitakaan sitä, että juodaan vaan ja pyöritellään asiat humalaisessa päässä läpi. Nollaus ilmeisesti vaatii nykyään muiden ihmisten näkemistä ja niiden kanssa asioiden läpikäymistä.

Kun sitä vaan osaisi pitää samalla tavalla hauskaa ilman alkoholia niin nämä reissut olisi varmasti monin kerroin helpompi järjestää, mutta kun ei..


Hmm, mä tässä ihmettelen kovasti. Olin merkannut itselleni ylös, että työhönvalmentaja soittaa mulle tänään kello 9. Kello on nyt 9:31, mutta puhelua ei näy eikä kuulu. Olenkohan ymmärtänyt jotain väärin? Avasin Teams –sovelluksenkin, jos puhelun oli tarkoitus tulla sitä kautta, mutta ei näy eikä kuulu sieltäkään. Ei tässä muuten mitään, mutta nyt mun pitää väijyä puhelinta koko päivä, josko se puhelu tuleekin toisessa ajankohdassa. 

Mutta ihan rehellisesti; en mä ole saanut tehtyäkään mitään extraa mitä työhönvalmentajan kanssa sovittiin. Eli periaatteessa puhelusta ei ehkä kumpikaan hyödy mitään. Hyvin vahva ehkä. Hemmetin sairastelu, ei ole ollut motivaatiota mihinkään.

Hassua, puhelu tuli 9:35, mutta mun puhelin ei ilmottanut siitä mitään. Mä en ymmärrä mikä vika tässä nyt on, koska siis puhelin oli mun naaman edessä, mutta siinä ei tapahtunut mitään. Sain ilmoituksen saapuneesta puhelusta kellooni heti kun soittoyritys oli ilmeisesti toisessa päässä päättynyt. Odotin hetken josko tulisi uusi yritys, mutta kun ei tullut niin yritin soittaa itse takaisin. Linja varattu. Tämähän menee nyt oikein hyvin tähän turhautumiskakku –päivitykseen.

Mä jään nyt ilmeisesti vaan odottelemaan tota puhelua. Tai laitan kohta sähköpostia, koska en tykkää soitella ihmisille häiritsevän useasti, oli kyseessä tärkeä puhelu tai ei.


Tänne loppuun haluan vielä kertoa teille tuosta ingressistä. Eli siis tuosta millä mä tänään ensimmäistä kertaa ikinä aloitin blogimerkinnän. Sen nimi on tosiaan ingressi, eli johdate. Mä en tiedä onko tapana blogeissa käyttää semmosia, mutta mun mielestä se oli niin mielenkiintoinen itselleni uusi asia, että otin sen käyttöön. Tämä kyseinen asia tuli mulle eteen luennolla kun replikoitiin verkkosivuja. Eräillä verkkosivuilla käytettiin ingressiä ja mä rupesin aihetta sitten tutkimaan.

Homman nimihän on siis se, että sen olisi tarkoitus toimia semmosena.. Hmm, sisäänheittäjänä. On olemassa otsikko, joka kertoo yksinkertaisesti mitä aihetta tänään käsitellään ja sen jälkeen tulee ingressi, joka kertoo otsikkoa syvemmin, että mitä aihetta/aiheita tänään käsitellään. Mä haluan itse tuoda ingressissä siis ilmi aiheita, joita käsittelen, jotta ihmiset tietää heti sen luettuaan kannattaako blogimerkinnän lukemista jatkaa. Se on siis hyvin suppea pelkistys, mutta sen on tarkoitus napata teidän mielenkiinto. Jos teen sen siis oikein.


Ja näin alkaisi päivän blogimerkintä olemaan purkissa. 10:30 tuli puhelu työhönvalmentajalta ja sovittiin vähän jatkosuunnitelmia. Mä en tiedä mihin mulla hävisi toi tunti tossa välissä, mutta kai mä sen johonkin käytin? Tein kansikuvan ja ingressin siinä kohtaa odotellessa valmiiksi, mutta menikö mulla siihen oikeesti noin kauan aikaa? Ilmeisesti. Nyt ei mulla kuitenkaan muuta! Seuraavaan kertaan ihmiset – ja miksei muutkin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Pehmeähkö pehmoisä

Huh, alkaa olemaan enterorokko ohi. Vielä on välillä vähän kieli kipeä, vasen korva taas hieman tukossa, pientä räkäisyyttä ja nämä rakkulat käsissä, naamassa ja kyllä niitä jalkoihinkin lopulta tuli. Naama on kamalan näköinen. Yhden päivän rakkulat oli sen verran kipeet, että en käsillä kyennyt oikein mitään tekemään. Yöt on mennyt hyvin ja oon jostain syystä nukkunut päivisinkin aika paljon. Välillä ärsytti niin paljon kaikki nää oireet, että teki vaan mieli nukkua ja niin mä sitten teinkin. Usein uni helpotti, joten ois vaan voinut nukkua viikon putkeen ja herätä terveenä.

Viimeksi kun puhuin niistä kouluarvosanoista kivulle ja ärsyttävyydelle, niin toiseen on pakko tehdä muutos. Kivun arvioisin edelleen samoin (4½), mutta ärsyttävyys nousee kyllä 9:ään. Eli yhtä ärsyttäväksi kuin korvatulehdus, mutta tämä on ärsyttävä erilailla. Korvatulehdus oli ärsyttävä siksi, että sille ei oikein voinut mitään ja se piti vaan kestää. Särkylääkkeistä oli jonkinlainen apu, mutta silti oli kaikenlaista oheisoiretta, joka söi päivän jaksamisesta paljon. Tää enterorokko on erittäin ärsyttävä siksi, että koskaan ei tiedä mitä oireita on seuraavana päivänä – joku oire voi poistua kokonaan, mutta joku uusi satunnaisesti valittu tulee tilalle. Ei ole siis ollut kahta päivää, jotka olisi mennyt samoissa oireissa. Se ärsyttää, koska tähän ei oikein voi varautua mitenkään.

Mutta hei, mä en todellakaan tullut tekemään toista merkintää enterorokosta. En tosiaan. Tulin kirjottelemaan, koska mulla on aikaa. Max nimittäin aloitti sen päiväkodin.. Voi että. Mä tiedän, että se on Maxin kehitykselle tosi hyvä asia, mutta silti.. Joku muu touhuaa Maxin kanssa aamupäivät ja saa nauttia sen pienen ihmisen seurasta. Liekö se edes päiväkotitädeille nauttimista? Siellä on niin paljon muitakin lapsia, mutta meidän poika tarvitsisi kyllä kaiken huomion! Joo, joo, älkäähän nyt, vitsillähän minä. On vaan jotenkin, hmm, haikeaa. Mä oon aika varma, että jos mulla ei olisi ollut tota enterorokkoa tässä sotkemassa ja olisin päässyt Maxin saattamaan ensimmäiselle päiväkotipäivälleen, niin mulla ois voinut tulla jonkinlainen vahva herkistyminen. Kotona se ei toiminut niin. Eira, Max ja vauva muutenkin reissaa niin paljon, että sitä saa jatkuvasti olla vaan avaamassa ja sulkemassa ovia, eikä se sen takia tuntunut normaalia kummallisemmalta.

Tänään kun se taas lähti.. Voi että se oli jotenkin tosi onnellisen oloinen. Tästäkin syystä kai pitäisi vaan olla enemmän hyvillään siitä, että Max ylipäätään pääsi päiväkotiin. Tottakai mä haluan, että sillä on kivaa. Kotona se usein kerkeää turhautumaan kun me ei keretä leikkimään sen kanssa ihan kokoaika. Tuolla on ikätovereita ja päiväkotitädit, jotka pitää kyllä varmasti huolen siitä, että Max ei turhaudu. Toki voi olla, että päiväkotitädit turhautuu jossain vaiheessa Maxin vilkkauteen, mutta itsepähän ovat työnsä valinneet.

Me aina kotona mietitään sitä, että mitenköhän kukaan pärjää Maxin kanssa kun se on persoonana semmonen touhottaja ja hyvin temperamenttinen tapaus? Mutta mä olen aika varma, että Max ei ole maailman ensimmäinen touhottaja ja temperamenttinen tapaus. Meille se on ensimmäinen laatuaan ja meillä ei ole kokemusta mistään muusta. Meidät Max on onnistunut pitämään toisinaan hyvinkin kiireisinä, mutta mehän ollaankin oltu ihan noviiseja. Kyllähän sitä on ollut hetkiä kun olisi toivonut, että lapsi olisi vähän vähemmän menossa kokoaika, mutta hei, ei se sitten olisi Max. Meidän Max on temperamettinen huipputyyppi.


Mä haluan tähän liittyen kertoa vielä jutun siitä kun tilasin Maxille syntymäpäivälahjaa internetistä. Mähän siis olen hirveän tämmönen, hmm, nössö-isä. En haluaisi kyllä käyttää sanaa nössö, koska siinä on semmonen negatiivinen sävy. Pehmo? Ehkä pehmeähkö pehmoisä on parempi. Mähän siis liikutun tosi paljon kaikesta uudesta mitä Max oppii ja tekee. Kyynelehtiä mä en osaa, mutta mun kyynelkanavat aina nykii tämmösissä tilanteissa. Max on osottautunut suhteellisen älykkääksi tyypiksi, joten se oppii, jos ei päivittäin, niin viikottain jotain uutta. Ja se innostuu itsekin aina uuden oppimisesta ja mä herkistyn taas siitä sen aidosta riemustakin. Tupla-liikutus aina kun Max oivaltaa uutta. Viimeisin oivallus on Maxilla tainnut olla värit, joita se toisinaan tunnistaa tosi hyvin ja toisinaan menee hetki miettiessä. Tai ehkä viimeisin oli roskien vieminen roskakoriin, josta Max innostui.

Mutta tämä alustus vain siksi, että mä en tiennyt olevani niin pehmo, että kun mä selailin netistä sille leluja.. Huh, mä jotenkin pääsin semmoseen lapsi-moodiin tai jotain, koska mä innostuin niistä leluista silleen Maxin kautta. Yhtäkkiä huomasin liikuttuvani todella paljon siitä kun mietin kuinka paljon Max voisi jostain lelusta pitää. Tämän hetken hitti on lentokoneet, koska niitä on koko kesän katseltu lentävän meidän talon yli. Lentokoneleluja löytyy todella vähän mistään, joten olin ihan innoissani kun netti on niitä kuitenkin pullollaan. Löysin Maxille ihan täydellisen lahjan! Älkää kertoko sille, mutta se saa lahjaksi lentokoneen, jonka ruumaan voi lastata pikkuautoja! Miettikää! Lentokone ja autot, kaksi Maxin ehdotonta lempparia yhdessä. Voi ei, taas mä hieman liikutuin kun mietin sitä mahdollista riemua mikä siitä syntyy, kun poika saa lahjan syntymäpäivänään avata. Toivottavasti se on sen lemppari-lahja! Yhtään väheksymättä mahdollisia muita lahjoja etukäteen.

Mä en tiedä miten sekaisin Max menee syntymäpäivänään, koska se on uusien lelujen kanssa vähän semmonen super-innostuja. Ei se siis sitä silleen näytä, että "vau, olen tosi innoissani tästä!", välillä toki tätäkin, mutta uusi lelu ikään kuin kasvaa Maxin käteen heti kiinni. Sille ostetaan tosi paljon leluja noin muuten vaankin (sen pitäisi kyllä ehkä loppua..), ja aina uudesta lelusta tulee ehdoton lemppari. Se siis melkein jopa nukkuu uusi lelu kädessään, jos sitä ei siltä ota pois. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – sillä on ollut 3 uutta lelua samaan aikaan ja silloin ne 3 uutta lelua on kokoaika mukana. Niin, ihmisellä on vain kaksi kättä. Silloin se kolmas kulkee jossain kyynärtaipeessa tai jossain, mutta mukana sen on oltava.

Pitäisi varmaan alkaa keräämään Maxilta jo joitain vanhimpia leluja säilöön jonnekin, jotta niistä olisi iloa Maxille itselleen ehkä myöhemmin tai sitten pikkuveljelle. Mutta ei; pikkuvelistä ei tule semmoinen, joka saa vaan isoveljen vanhoja leluja. Itsekään en sellainen ollut, joten en halua tarjota sitä myöskään omille lapsille. Mutta onhan siinä iso lelupotti kun Maxin vanhat lelut tipahtaa pikkuveljen käyttöön ensin. Sitten ruvetaan haalimaan uuden poikasen mieltymyksien mukaan uusia leluja vain häntä itseään varten.


Uudesta poikasesta on vielä sanottava myös muutama sananen. Hänhän saa nimen 9.10. Sitä päivää jostain syystä jo odottaa, koska haluaisi alkaa kutsumaan uutta veijariakin jo nimeltä. Kotonahan Eira käyttää oikeaa etunimeä jo paljon, mutta itse olen pyrkinyt välttämään, että en sitten joskus lipsauta sitä väärässä yhteydessä. Se kun on salaisuus siihen asti kunnes pappi sen sanoo.

Mites hänellä muuten menee? No, hän on huomattavasti enemmän hereillä päivän aikana kun mitä alkuun. Hän saattaa olla ja möllöttää hereillä tuntejakin. Satunnaisista hymyistä on saatu nauttia ja Eira on pari kertaa todistanut sen kun vauva hekottaa unissaan. Mä olen kerran ehkä kuullut, mutta en ole kerennyt koskaan kunnolla näkemään tätä tämmöistä tilannetta. Muutoin.. No, hän vain on ja ihmettelee. Syö, kakkii ja nukkuu pääosin – mutta kaiken edelleen tekee jonkinlaisen äänen saattelemana. Uskomattoman äänekäs poika, ainakin öisin. Siksi edelleen meikäläinen nukkuu vierashuoneessa, jota Eira on alkanut kutsumaan jo mun huoneeksi. Se kalskahtaa vähän ikävältä, joten toivon kovasti, että tämä poikkeustilanne normalisoituisi jo pian.

Mä en ehkä ole ollut uuden vauvan kanssa niin tiiviisti kun olin Maxin kanssa aikanaan, mutta ehkäpä se johtuukin siitä, että tilanne on hieman eri. Max vaatii ison lohkareen isin huomiosta ja vauva taas, no, tyytyy vähempään toistaiseksi. Se vaatii enemmän äitiä. Kunhan ei päädytä siihen tilanteeseen, että Kax alkaisi vierastamaan meikäläistä. Kyllä mä olen yrittänyt antaa huomiota kummallekin.

Ja varmasti kohta kun tämä uusikin heppu alkaa oppimaan uusia asioita, niin huomioni voi taas vastavuoroisesti kiinnittyä sinne suuntaan liikaa.. Oon kai jotenkin hieman hölmö kun en osaa sitä silleen fiksusti jakaa. Eli ehkä tässä olisi meikäläisellä opettelun paikka.

En melkein malta odottaa sitä päivää kun hänestä alkaa tulla selvästi luonteenpiirteet esille. Sehän on melkein kun Kinder-munien avaamista; ikinä ei tiedä mitä saa. Sillä erotuksella tosin, että nämä yllätykset säästetään, oli ne miellyttäviä tai ei. Tai siis, no, kylläpäs tein tästä nyt vaikean. Miksi pitää aina lähteä keksimään vertauskuvia? Toki jos ilmenee luonteenpiirteitä, jotka on haitallisia itselle tai muille, niin niitä lähdetään sitten hiomaan kuntoon. Kinder-leluja ei oikein voi hioa kuntoon, että siltä kantilta vertaus ontuu. Mietinkö mä liikaa? No ehkä mä vähän mietin, anteeksi.

Ja toki me varmasti omilla valinnoillamme ja teoillamme vaikutamme paljolti siihen mihin suuntaan lapsi lähtee kasvamaan. Seuraavaksi pieni lainaus Elastiselta:

En voi elää sun puolest tai tehdä susta kopiooni/
Oot just niinku oot, silti tiedät mis kotiovi.
Nään käytöksessäs ja kasvoissa mun piirteitä/
Teen parhaani, ettet vaan toistas mun virheitä.

Tässä se on aika hyvin kaiketi sanottu, vai mitä olette mieltä?


Mutta nyt ihmiset mulla ei muuta. Tai no.. Tää on nyt toinen blogimerkintä tämän uuden näytön kanssa ja mulle on muodostunut jo tähän uusi normi. Siinä missä aikaisemmin blogimerkinnät on ollut tosi vaihtelevan mittaisia, niin nyt mulla on joku mihin mä tähtään. Jatkossa blogimerkinnät tulee olemaan edes yhden pystynäytön mittaisia höpinöitä. Eira sanoi edellisestä jo jotain, että "liian pitkä lukea jos on vauva sylissä" tms. mutta mun mielestä pitkä blogimerkintä on parempi kuin lyhyt blogimerkintä. Tähän saatte tietenkin te lukijat vaikuttaa; jos olette sitä mieltä, että tämä uusi normi on huono, niin sanokaa se. En mä rupea liian pitkiä blogimerkintöjä kirjottelemaan jos niitä ei kukaan jaksa tai kerkeä lukemaan. Palataan sitten siihen vanhaan jos niikseen tulee.

Ja nyt ei mulla muuta. Seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Rok, rok, enterorokko!

Max pääsi tutustumaan päiväkotiin tossa jokunen päivä, tai viikko takaperin. Mä oon oikeesti ihan tipahtanut päivistä tässä kohtaa, joten en edes lähde yrittämään muistaisinko tarkkaa päivämäärää. Sitä seuraavana päivänä kuitenkin Max alkoi jo sairastaa. Ajateltiin, että sieltä päiväkodista heti tarttui jotain, koska oltiin kuultu semmosta juttua, että sieltä niitä sitten alkaa virtaamaan kaikenlaisia tauteja. Tauti vaikutti alkuun aika semmoselta perustaudilta mitä nyt on kaikilla ja varsinkin tähän aikaan vuodesta. Kuume nousi ja poika väsähti todella nopeasti.

Yöt alkoi jossain vaiheessa mennä ihan mahdottomiksi. Välillä poika oli huoneessaan ihan hiestä läpimärkänä ja toisessa hetkessä saattoi taas olla kylmä. Särkylääkkeiden voimalla kun mentiin, niin se tietenkin toi oman mausteensa soppaan juuri noilla lämpötilavaihteluilla, mutta kyllä ne varmasti myös jossain määrin auttoi. Päivisin Max ei syönyt mitään, ei suostunut jossain kohtaa enää edes maistamaan, josta pystyi sitten päättelemään kurkun olevan kipeä. Jätkä meni kaikki sairastelupäivät oikeestaan pelkän maidon voimalla.

Jossain kohtaa alkoi ilmestymään pilkkuja. Pilkkuja siellä, pilkkuja tuolla. Tässä kohtaa viimeistään tajuttiin se, että eihän se sieltä päiväkodista mitään tartuntaa saanut, vaan se sai sen hemmetin enterorokon yksiltä synttäreiltä missä Eira poikien kanssa pyörähti. Tauti oli kantautunut sinne oireettoman kantajan mukana, joten miten tähänkään olisi voinut varautua? Niinpä, ei mitenkään. Ei sitä voi alkaa kaikkea välttelemäänkään. Max taisi olla ainut, joka sen taudin sieltä sai.

Päivät oli suhteellisen helppoja. Kun lääke puri, niin Max jaksoi tunnin tai pari leikkiä, mutta sitten poikanen väsähti täysin TV:n orjaksi. Nukkumiset, päiväunet ja yöt, ne oli piinallisia kaikille. Maxille taudin itsensä takia ja meille vanhemmille lähinnä siksi, että Max ei oikein nukkunut kunnolla. Jatkuvaa heräilyä ja itkuisuutta.

No, nyt alkaa Maxin tauti olla voitettu. Pilkkuja on edelleen siellä täällä, mutta poikanen voi muuten hyvin. Ei tarvitse lääkettä selviytyäkseen päivittäisistä askareistaan. Ruoka ei kyllä vieläkään vanhaan malliin mene, mutta eiköhän ruokarytmikin taas jossain kohtaa normalisoidu. Loppuu pelkällä maidolla ja herkuilla eläminen.

Ja kyllähän te tällä alustuksella jo tajusitte, että enhän minä voisi olla teidän kokemusasiantuntijanne, jos en olisi tätä tautia itselleni ottanut. Ihan oikeasti mä en tätä olisi halunnut, mutta olen ehkä sen verran yksinkertainen kaveri, että en myöskään osannut tartuntaa varoa. Ihan vanhaan malliin touhuilin Maxin kanssa kaikkea, joten olihan se aika selvää, että se sieltä itsellekin napsahtaa. Niin, mun täytyisi varmaan ehdottomasti opetella pesemään käsiä paljon useammin.

Ensin mulla alkoi tulla kurkku kipeäksi. Se oli semmosta tosi pientä ensin. Ajattelin, että olen vilustuttanut kaulani jossain ja sen takia se on vähän ärtynyt. Seuraavaksi mulle iski ihan järkyttävä räkätauti. Mun nenä oli enemmän tukossa kun mikään asia on maailmassa koskaan ollut. Tuntui, että ilma ei kulkenut mihinkään suuntaan mistään reiästä. Tätä kesti yhden illan, joka oli sikäli aika hassua, että mikä tauti kestää vain yhden illan? Seuraavaksi kurkku tuli todella kipeäksi. Joka kerta kun nielaisi niin tuntui, että nielaisun mukana meni vähintään pieni kaktus. Sen jälkeen kuume nousi melkein henkilökohtaisiin ennätyslukemiin, koska siis kuume huiteli 38,7 asteessa. Mä en rehellisesti muista, että koska mulla olisi ollut yli 38 asteen kuume, mutta nyt oli. Mulla oli ihan uskomattoman kylmä ollut edellisyönä, enkä voinut silloin vielä ymmärtää, että miksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin ihan kunnolla oman peittoni ja päiväpeiton alla. Yleensä riittää vain päiväpeitto. Aamulla peittojen alta nouseminen sai koko ison miehen tärisemään kylmyydestä. 

Päivävaatteissa ja peittoon kääriytyneenä kävin lataamassa itseeni täyden särkylääkeannoksen. Lääkkeet alkoi jossain vaiheessa vaikuttamaan ja huomasin, että mulle tuli ihan uskomattoman kuuma. Hiki vaan alkoi valumaan kaikista mahdollisista paikoista mitä voitte vaan kuvitella. Älkää kuvitelko enempää, se ei tee hyvää mielenterveydellenne. Kuume oli siis laskussa. Hyvin lääkittynä pystyin olemaan hyvän tovin tolpillani, mutta ei mun tehnyt yhtään mieli olla tolpillani. Mieleni olisi tehnyt vain nukkua niin paljon kun mahdollista. Mutta tiedättehän te, että pienten lasten kanssa ei pahemmin kerkeä sairastelemaan. Kyllähän Eira olisi mulle sen varmasti mahdollistanut, mutta mä yritin roikkua kykyjeni mukaan perässä.

Seuraava yö oli kamala. Heräsin aivan täysin hiestä märkänä. Mun vartalo oli hiestä märkä ja petivaatteet olivat hiestä märät. Mä en edes muista koska mulla olisi ollut viimeksi niin kuuma.. Mä vaan pyörin märässä sängyssä ja mietin mitä teen kun en oikein jaksa tehdä mitään? No, pyörin nukahtamiseen asti kai. Seuraavaksi heräsin taas siihen, että mulla oli ihan uskomattoman kylmä. Mä käärin itteni taas kaikkiin mahdollisiin peittoihin mitä läheltä löytyi ja yritin jatkaa uniani näissä jo vähintään kerran hien kastelemissa petivaatteissa, kylmissäni ja ahdistuneena.

Seuraavasta päivästä selvisin myös särkylääkkeiden avulla, eli ei siitä päivästä sen kummempia. Seuraava yö taas oli kummallinen. Heräsin ilman mitään järkevää syytä aika tarkalleen tunnin välein joka tunti. Kai toi oli ihan järkevä lause? Jossain vaiheessa aamuyöllä mua rupesi ihan naurattamaan se, että tuntui kun eläisin jotain "päiväni murmelina"-juttua. Heräsin, katsoin kelloa, kierähdin oikealle kyljelleni ja laitoin puhelimesta uuden ohjelman pyörimään, jonka jälkeen käännyin vasemmalle kyljelleni kuuntelemaan ohjelmaa ja yrittämään unta. Tunnin päästä heräsin keskeltä sänkyä selälläni maaten, katsoin kelloa, käännyin oikealle kyljelleni valitsemaan uutta ohjelmaa (tai kelaamaan edellisen alkuun), jonka jälkeen taas vasemmalle kyljelleni kuuntelemaan ohjelmaa ja yrittämään unta. Tunnin päästä taas.. No, en selitä enää, jos ette saaneet kiinni niin sitten ette saaneet. Viiden aikaan aamulla mua ei enää mitkään murmelit naurattaneet, koska mua sattui taas joka paikkaan. Kävin nappaamassa lääkettä naamioon ja tulin jatkamaan unta.

Päivä meni taas ilman sen ihmeellisempiä asioita. Särkylääkkeiden voimalla, jippii. Illalla alkoi ilmestymään näppylöitä naamaan ja käsiin. Ja sitten taas seuraava yö.. Voi hyvänen aika. Tällä kertaa mä en vaan saanut unta. Mä muistan kuinka mä menin sänkyyn aivan virkeänä ja mä olin sängyssä virkeänä vielä kello 1 aikaan. Mä olin siis yrittänyt unta monesti ja pitkään, mutta mun silmät vaan räpsähti jatkuvasti auki. Mua väsytti, mutta mun mieli oli virkeämpi kuin usein päivällä. 1-3 mä olin jonkinlaisessa horroksessa, nukuin tai en nukkunut, mutta musta tuntui kun olisin kokoaika tiedostanut olevani hereillä. Kolmen jälkeen en muista enää katsoneeni kelloa. Tää on sikäli ärsyttävää, että ei voi yhtään tietää, että mitä seuraava yö tuo tullessaan? Sairastelu edelleen jatkuu ja pilkkuja on ilmennyt jo aivan liikaa, joten kai seuraava yökin on jo auttamatta pilalla jollain tapaa?

Tänäänhän näitä pilkkuja on siis ilmestynyt vaan lisää ja lisää. Osan olen kerennyt raapimaan jo rikkikin, koska mun raapimiskynnys on hyvin matala. Naamassa on paukamia ja reikiä, käsissä on paukamia ja reikiä.. Toistaiseksi paukamia ei ole löytynyt muualta. Toisinaan ottaessani askelia tunnen molemmissa kantapohjissa semmoisen epämukavan tunteen, mutta mitään näkyvää ei sinne ole vielä tullut. Joten eiköhän jalat ole sitten se hauska mikä mulle säästyy huomiselle? Yötä tuskin jalat voi pilata, ellei ne vaan ala kutisemaan ihan älyttömästi.

Mutta nää mun kädet, nää on kutissut tänään niin paljon. Ette edes tiedä. Voin kuitenkin auttaa teitä kuvittelemaan; miettikää, että teillä on kädet lähes vierivieren täynnä hyttysenpistoja ja ne kaikki kutisee samaan aikaan. Se on aika lähelle sitä mitä ne kutinakohtaukset välillä on olleet. Mun kädet ei myöskään kestä kuumaa vettä, ei edes lämmintä. Hyvin haaleaa vettä tai sitten kylmää vain kun pitää yrittää aktiivisesti käsiä pestä nyt, ettei levitä tätä enää muille.

Mutta tiedättekö mikä tässä taudissa on pahinta tämmöselle lihavalle miehelle? Jos viittaus lihavuuteen ei tuo teille mieleen syömistä, niin sitten selitän teille: mä en tosiaan pysty syömään mitään kunnollista. Jos ruoka on koostumukseltaan kurkulle hyvää, eli jotain juoksevaa kuten jugurtti, niin sitten se jostain muusta syystä kirvelee tuolla kurkussa. Se jättää sinne semmosen tunteen kun olisi syönyt chiliä tai jotain. Ei hyvä. Sitten taas jos haluaa syödä koostumukseltaan jotain vaikeampaa, niin sitten se tosiaan on koostumukseltaan vaikeampaa. Kuten nyt esimerkiksi kana, jota tossa yritin joku tovi sitten syödä. Mun pitää ottaa tosi pieniä paloja ja jauhaa se suussani ihan jauhoksi asti, jotta voin sen nielaista. Tähän mun kärsivällisyys ei vaan riitä, joten joudun jopa kiduttamaan itseäni ruokailujen yhteydessä. Mulla vaan on ollut tässä niin kauhea nälkä, että nyt mun oli vaan pakko syödä. Nielin ruoan kuten normaalistikin ja itkin aina hieman sisäänpäin, koska se sattui kurkkuun. Nyt oli pääasia vaan se, että en tän kaiken muun ikävän lisäksi joudu vielä nälkääkin potemaan. Syöminen on yleensä kivaa ja teen sitä mielelläni, joten voitte vaan kuvitella, kuinka suuri kidutus tämä on mulle.

Mutta tiedättekö mistä mä olen onnellinen? Siitä, että mulla oli justiinsa hetki sitten se korvatulehdus. Vaikka tämä enterorokkokin on hyvin ärsyttävä ja hieman kivuliaskin niin silti.. Minkähänlaisen vertauskuvan tähän nyt keksisin, hmm.. No jos noi hyttyset tuolta ylempää. Jos tämä enterorokko on kuin iso läjä hyttysenpistoja, niin korvatulehdus oli kuin isompi läjä isompien hyttysten pistoja.. No, se ei nyt oikein lähtenyt. Mutta ymmärrätte yskän varmaan. Kouluarvosanoin: Korvatulehduksen kivulle 9 ja ärsyttävyydelle varmaan myös 9. Enterorokon kivulle ehkä alkuun olisin antanut 6, mutta ei se lopulta ehkä ole kuin 4½, mutta ärsyttävyys on luokkaa 8.


Miettikääpä seuraavaksi sitä, että kun te saatte lukea näistä mun taudeista aina täällä.. Nii, siis miettikää mitä Eira joutuu aina kestämään. Mä kyllä päivittelen sille kokoaika jos mun tila muuttuu johonkin suuntaan. Juteltiin siitä vissiin eilen, koska mua itseäni häiritsee siis paljon se, että en osaa olla hiljaa taudeistani. Ei se suoraan sanonut, että sitä ärsyttää se, mutta mua itseäni ärsyttää. Mietittiin sen juurisyytä. Onhan juurisyy oikea termi, onhan? Se kuulostaa kivalta. Tultiin semmoiseen konsensukseen, niin siis yhteisymmärrykseen, että mua ei vaan ole joskus ehkä uskottu tarpeeksi kun olen ollut kipeä. Toki siihen taas voi olla syynä se, että mä myös nuorempana usein valehtelin olevani kipeä, koska en viihtynyt uudessa koulussa.. Nyt kun mä olen kipeä niin mä haluan jostain syystä kaikkien tietävän sen, uskovan sen ja ymmärtävän miten kipeä mä oikeasti olen. Ja koska Eira on jostain syystä eniten läsnä, niin se saa kuulla kyllä ihan kyllästymiseen asti kaikista mun taudeista ja niiden kehittymisestä.

Mä oon kuitenkin nyt päättänyt! Päättänyt sen, että mä en valita enää niin paljoa. En teille, enkä varsinkaan Eiralle. Enkä mä siis jatkossakaan aio tänne ihan kaikkia mun sairasteluitani raportoida, mutta tämmöset vähän erikoisemmat tapaukset on hyvä säilöä ihan itseäänkin varten. Koska tiedättekö miten kiva näitä on lukea sitten terveenä? No, te kyllä tiedätte siellä mahdollisesti. Mutta mä uskon, että on sitten kyllä mukavaa! Voi nauraa itselleen oikein makeasti, että voi voi kun sitä on tuolloin itkettänyt.. No, eikai nyt niinkään. En tiedä.


Nyt ei mulla kuitenkaan muuta, mutta johan tätä juttua tässä tulikin. Tai no, yksi juttu! Mä otan teille äkkiä kuvan tästä mun uudesta koodikopista, keskittyen tietenkin vain tähän tietokoneeseen. Tämähän ei ole kallis kokonaisuus, mutta mun mielestä tää alkaa olemaan aika kiva kun ajattelee mitä haluan tehdä työkseni.

Tää uusi näyttö, vasemmalla puolella, maksoi vain 40 euroa. Eira sen jostain Torista bongasi ja mä kiinnostuin siitä heti – tai siis heti kun olin vähän tutkinut sen tietoja. Uutena näyttö maksaa kaiketi jotain 350 euroa. Eihän tämä vissiin uusinta teknologiaa edusta, koska tässä hehkutetaan 3D-ominaisuuksia, joka alkaa vissiinkin olemaan jo vanhentunutta aikaa. Mutta tämä on litteä ja tätä saa käänneltyä hyvin runsaasti. Mua tää palvelee todella hyvin tällein pystyasennossa ja tykkään tosi paljon siitä miltä tää kokonaisuus nyt näyttää. Tai ehkä mä tykkään eniten tän kokonaisuuden käytännöllisyydestä, mutta yhtä kaikki. Tykkään! Vielä kun joskus jaksaisi säätää kaikki väriasetukset molempiin edes lähelle toisiaan niin olisi varmasti vielä parempi, mutta toistaiseksi tämä palvelee näinkin.

Nyt ei mulla muuta! Seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Terveiset sinne missä oletkaan

Syyskuun 11. päivä, se tuo nykyään mukanaan aina haikeuden ja isomman ikävän. Olisit tänään täyttänyt 39 vuotta. Sun toinen syntymäpäivä ilman sua. Mulla on ikävä sun aitoutta, naurua, huumoria ja sitä, että sulle oli helppo puhua kaikesta. Mulla on ikävä sua.

Mä en alkuun miettinyt, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mä tiesin, etten olisi. Nyt välillä mietin sitä, että olisiko mun pitänyt tulla sairaalaan silloin kun meille sanottiin, että nyt voisi tulla vielä katsomaan ennen kun oot pois? Kaikki tapahtui niin nopeesti. Mä pelkäsin ja mä halusin säilyttää susta sen kuvan kun olit vielä tolpillasi. Nyt oon viime aikoina paljon miettinyt, että koitko jääneesi yksin viimeisillä hetkilläsi? Se ahdistaa. Toisaalta, meille sanottiin, että oikein mitään inhimillistä ei enää ole.. Ja sitten sä olit poissa. Mä en tiedä toiminko oikein vai väärin, eikä siihen voi koskaan vastausta saada.

Mä turvaudun aika paljon siihen, että oltiin niin samallaisia. Mä koen, että mä tiedän miten sä olisit toiminut vastaavanlaisessa tilanteessa. Mä tiedän, että sä olisit halunnut meidän kaikkien jatkavan elämää, koska niin mäkin olisin halunnut. Ja haluan, sitten joskus. Sä olisit halunnut, että sut muistetaan, mutta sua ei murehdita niin paljoa, että oma eläminen unohtuu.

Kirjotin joskus blogiin siitä hetkestä mikä tapahtui mulle kun kuuntelin "Mä elän vieläkin"-biisiä. Hörhöltähän se tuntuu, mutta silloin multa putosi jonkinlainen paino harteilta. Mä kuulin päässäni äänen sanovan "mulla on kaikki hyvin" ja oletin sen olevan viesti sulta. Mä sain siitä lohtua ja voimaa. Se tuntui niin oudolta, että vaikea kuvitella sen olevan pelkkää omaa mielikuvitusta. Jos se oikeesti oli viesti sulta ja tuonpuoleisesta, niin kiitos siitä. Hörhö pyyntö vielä sitten tähän perään; voitko käydä ilmoittamassa saman muillekin? Mä tiedän, että ihmiset tarvitsee sitä.

Olitkohan se sinä muuten silloinkin kun Sälinkäällä tapahtui outoja? Istuttiin äitin kanssa huvimajassa yömyöhään ja yhtäkkiä liiketunnistinvalot meni vuoronperään kaksi kertaa päälle ja kaksi kertaa pois. Silleen ku joku olisi tullut sieltä kaivolta meidän luokse. Se oli outoa ja äitikin näki sen. Eli en silloin hörhöillyt ainakaan yksin. No, niin tai näin. Mä hörhöydyn täällä vaan enemmän ja enemmän, mutta eikai se ole keltään muulta pois.

Illemmalla ajattelin polttaa vielä kynttilää ja omistaa hiljaisen hetken sulle. Hitto.. Sä olisit pitänyt mua oikeesti ihan hörhönä jos sä olisit nähnyt, että kirjotan viestiä edesmenneelle ihmiselle tämmösessä muodossa. Jotenkin vaan toivon.. No, mä en tiedä kuinka monta kertaa aion käyttää vielä sanaa "hörhö", mutta mä olen skeptinen ihminen ja pidän itseäni kaiken kokemani perusteella hieman hörhönä. Jotenkin siis vaan toivon, että sä pystyt jotenkin tämän lukemaan ja että jossain on joku parempi paikka, jossa sitten ollaan kaikki lopulta onnellisesti yhdessä.

Mut hei, näätkö! Mulla menee hyvin, broidi! Mä olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä perheeseen ja uusiin tulokkaisiin. Ilman tätä kaikkea hässäkkää mä varmaan olisin aivan liian rikki jatkamaan maallista vaellusta. Pysyn pois sieltä synkkyydestä ja vien tän kunnialla maaliin, toivottavasti.

Kiitos, että olit ja opetit mua. Arvostan kaikkea sitä mitä sain sun kanssa kokea, ylä- ja alamäkiä. Olit varmasti isoin tuki ja turva silloin kun sitä eniten tarvitsin. Sä et todellakaan koskaan unohdu. Rakastan sua, isoveli, aina. 💙

Terveisin,
Vesa-Matti

Korva pakotti päivystykseen

Mä haluan kertoa teille eilisestä, koska mähän siis otin ja lähdin sairaalan päivystykseen. Mä koen, että mulla on suhteellisen korkea kipukynnys, vaikka aina kaikesta valitankin – mun valituskynnys on hyvin matala. Ja sen lisäksi mä olen vielä semmonen ihminen, joka menee hoitoon vasta kun on oikeesti pakko – eli kun oleminen tai kipu käy aivan sietämättömäksi.

Parina yönä heräsin ton korvan takia. Se on kamala herätä siihen kun tuntuu, että joku repii korvaa irti. Siltä se vähän nimittäin välillä tuntui. Heräämisen jälkeen aina särkylääkettä naamioon ja takaisin unta koittamaan. Uudelleen nukahtamiseen meni yleensä se joku tunnista puoleentoista tuntia, joten ei kauheen hyvä.

Yölliset kipukohtaukset oli siis se isoin syy sille, että miksi ylipäätään suostuin päivystykseen lähtemään. En ole käynyt päivystyksessä miesmuistiin, joten sekin oli sitten kokemus. Kokemus tuli kyllä asiakaspalvelun puolelta lähinnä.


Eli mä menin sinne sairaalan aulaan, jossa siis otetaan vuoronumero ja sillä vuoronumerolla pääsee sitten pieneen koppiin kertomaan vaivansa. Koppiin johtavassa ovessa oli kaikkea epämääräistä, joten en edes alkuun ymmärtänyt miten se toimii. "Vedä kovaa, ovi on jäykkä" taisi lukea jossain lapussa, joten sitä kokeilemaan. Ovi aukesi ja pääsin huoneeseen, jossa minut toivotti sydämellisesti tervetulleeksi ilmeisen elämäänsä kyllästyneen oloinen hoitaja.

En oikein keksi tähän hätään hyvää sanaa kuvaamaan sitä ääntä, koska monotoninen olikin aivan väärä (oli pakko googletella). Se ääni oli siis vaan tosi tasapaksu, mitäänsanomaton ja parhaiten sitä kuvaa ehkä juuri elämään – tai työhön – kyllästynyt. Kerroin sille heti alkuun kaikki oireeni ja tämän jälkeen hoitaja vielä kysyy erikseen kaiken uudelleen. No, työtäänhän se vaan ja kai se on hyvä saada varmuus asiakkaan oireista.

Siitä se ohjeisti mut seuraavalle luukulle, jossa "hoitaja tarkistaa teidän tiedot, että ne on oikein". Luukulla minua odottaa seuraava elämäänsä tai työhönsä kyllästyneen kuuloinen hoitaja. Ääni on lähes sama kun edellisellä, mutta astetta hiljaisempi. Mun vasen korva ei kuule kunnolla ja sitten tämä kehtaa liki kuiskailla siellä pleksinsä takana. Se mitä kuulin ja ymmärsin niin tietoni kaiketi oli oikein. En ruvennut korjailemaan mitään, koska en olisi jaksanut kokoaika kysellä "mitä?" Enkä muutenkaan oikein jaksa ihmisiä, varsinkaan jos ne on vielä niin tommosia. "Seuraa oranssia katkoviivaa" ja niin meikäläinen lähti tekemään.

Päivystyksen aulassa ei onneksi ollut ruuhkaa. Ihmettelen vaan miten se toimii, koska musta näytti usein siltä, että mun jälkeen tulleita ihmisiä napattiin ennen mua koppiin. No, ehkä jonkinlainen kiireellisyysjärjestys, oletan. Aulassa kaikki hyvin, joten ei muuta kun odottelua.

Jossain vaiheessa oletettavasti sairaanhoitaja kutsui minua sukunimellä ja lähdinkin kulkemaan hahmoa kohti. Mentiin koppiin ja siellä sitten hoitaja halusikin katsoa mun kummatkin korvat. Onhan se hyvä toki tarkistaa. "En näe mitään, täällä on niin paljon vaikkua!" Höh! Kummassakin korvassa sama vaiva; sinne ei nähnyt, koska olen ilmeisen vaikuttava ihminen – siis korvavaikuttava. 

"Ei sinulla tässä mitään, sun pitää vaan putsata korvat." Ok. Kerroin kuitenkin vielä, että kun sattuu niin paljon, että tekee kipeää. Tää hoitaja onneksi oli mukavanoloinen, joten se sanoi voivansa hakea vielä lääkärin katsomaan.

Lääkäri tuli huoneeseen ja laittoi hanskat käteensä, otti laitteen itselleen ja laittaa sen mun korvaan. Sama laulu: "en näe mitään, täällä on niin paljon vaikkua!" No, uskottavahan se sitten on jos lääkärikin niin sanoo. Se kuitenkin jäi vielä tutkimaan mun korvaa ja lopulta mahdollisesti näki jotain, koska määräsi mulle kuitenkin tippoja tulehdukseen. Lääkärikin oli suhteellisen mukavanoloinen, joten 2/4 ihmiskontakteista oli onnistuneita.

Mä jäin vaan ihmettelemään semmosta, että kun tämä hoitaja onnistui sivulauseessa huomioimaan mun painonkin, vaikka korvilla tuskin on mitään tekemistä painon kanssa. Onko se niin, että sairaalassa saa aina kuulla olevansa isokokoinen jos kerta on isokokoinen? No, huumoriahan minä vain. Se mietti, että kuinka paljon mun kokoisen kannattaisi särkylääkkeitä napsia, koska onhan se fakta, että jos hiirelle antaa norsun annoksen kipulääkettä niin vaikutus on eri. Ja toisinpäin.

Ulos kopista epämääräisen diagnoosin kanssa. Olen vaikkukorva, mutta onko mulla jonkinlainen tulehdus korvassa? No, siihen määrättiin tippoja, mutta vain varalta. Ensin pyydettiin pehmentämään vaikku ja huuhtelemaan vaikku pois.

Kävelen sairaalalta lähimmälle apteekille ja otan vuoronumeron. Vuoroni tulee heti. "Kerkesköhän mun resepti tänne jo", kysyn. "Joo, näyttää kerenneen", sanoo farmaseutti. "Yksi sellainen, no, sellainen korvatippa, kiitos", pyydän. Saan farmaseutilta vielä tarkat ohjeet tuotteen käyttöön ja näin mulle jää mukava fiilis tästä kohtaamisesta. 3/5 ihmiskontakteista nappiin.

Kävin vielä hakemassa kolmioleivän ja energiajuoman kaupasta, koska alkoi olla aamupala-aika ja teki mieli energiaa. Sain sapuskoitua siinä kaupan pihalla ja Eira kurvasikin jo poikien kanssa autolla kaupan pihaan. Hyppään kyytiin ja otetaan nokka kohti kotia. "Ainiin! se Remo-wax!" Pysähdytään vielä toiselle apteekille.

Löydän tuotteen nopeasti, mutta emmin hetken aikaa sitä, että otanko sen mahdollisesti suihkeena vai tippoina? No, suihke kuulosti helpommalta, joten otin sen. Tässä apteekissa sitten taas.. Voi pojat.. Kassan takana oli mies, joka ei edes morjestanut mulle. No, mä yritin: "No.. Tommosen jos ottaisin.." Eikä mitään vastausta. No, ihan sama, enhän mä ole edes sosiaalinen ihminen ja mitähän tohon mun juttuun olisi edes pitänyt vastata? Tuotteen se piippasi ja jätti sen tuotteen sinne omalle puolelleen ja ihan pöytänsä reunalle. Antoi kuitin mulle käteen ja mä jäin vähän hämilläni katsomaan. Kuitin annon yhteydessä se sanoi "noin" tai jotain. Se mun tuote oli siellä sen puolella vieläkin, eikä tyyppi tehnyt elettäkään antaakseen sitä mulle. No, ajattelin jatkaa tätä hyvin epäsosiaalista tapaa ja mitään sanomatta vaan tungin käteni pleksin ohi sen puolelle ja nappasin tuotteeni. Hmph, ihme tyyppi oli kyllä. Tän jälkeen olin matkaamassa sinne mistä tulinkin, mutta nyt tämä suupaltti huusi perääni: "Meillä mennään ulos vain tuosta ovesta!" ja osoitti toista ovea. Ok. Tämä asiakaspalvelija saa minulta 1/5 pistettä ja nostaa epäonnistuneiden ihmiskontakteiden määrää yhdellä. Kaikkiaan siis puolet tapaamistani jollain tavalla asiakaspalveluammatissa olevista ihmisistä oli surkeita siinä mitä teki. Tai ehkä syynä oli vain maanantai.

Kotona sitten muistin, että meiltä loppui se lääke, joka ainoastaan tuntuu auttavan siihen kamalaan korvasärkyyn. Ihan sama, pärjään sillä toisella lääkkeellä ehkä. Enpä pärjännyt! Eira lähti jossain vaiheessa taas poikien kanssa seikkailemaan ja mä jäin yksin kotiin. Hetken aikaa olin tolpillani, mutta sitten kipu alkoi olla niin raastavaa, että mun piti vaan mennä makaamaan sohvalle ja olla mahdollisimman liikkumatta. Huomasin, että jos korvan sisäpinnat on kosketuksessa esimerkiksi pumpulin kanssa, niin kipu on siedettävämpää. Tällä keinolla selvisin siihen asti kunnes Eira toi mukanaan kunnon lääkkeitä.


Nyt mä olen putsannut mun korvat kahdesti ja kertaalleen laittanut tulehdustippoja. Kipuja on edelleen, jos en siis söisi säännöllisesti särkylääkkeitä, mutta esim. viime yönä en herännyt ihan niin järkyttävään kipuun. Heräsin kyllä, mutta kipu oli noin puolet siitä mitä oli ollut edeltävinä öinä. 

Kolmelta yöllä otin viimeksi särkylääkettä ja nyt alkaa taas tuntumaan siltä, että kohta on pakko ottaa. Yritän kuitenkin hieman pärjätä, koska en halua ylittää määriä, jotka saa päivän aikana ottaa. Hitusen siis pitää kärsiä, koska haluan yhden setin säästää vielä tonne aamuyölle. Yöllä en halua ruveta kärvistelemään ilman särkylääkkeitä.

Mutta tiedättekö.. Tämä mun eilinen reissu tuli aika kalliiksi. Päivystyskäynteineen ja lääkkeineen reippaasti yli 60 euroa. Jos se hoitaja ei olisi hakenut sitä lääkäriä siihen koppiin niin se reissu olisi kaikenlisäksi ollut vielä täysin turha – periaatteessa. Vaikka kuinka kipuja hoitajalle valittelin, niin tämän mielestä syy oli vain ja ainoastaan vaikussa. Mä olen vaan miettinyt, että miten ihmeessä korvavaikku voi alkaa sattumaan näin hemmetin penteleesti? Onneksi sain tippoja korvatulehdukseen, koska mä olen itse aika varma siitä, että tulehdus tämä on. Eikai muuten tulehduskipulääkkeet olisi ainoat avuntarjoajat?

Ja hassuahan tässä on se, että tota Remo-waxia ei saisi käyttää jos on tulehdus, mutta tipat ei pääse perille jos korva on niin tukossa kun mulla oli – tai on ehkä vieläkin. Olen siis joutunut hieman soveltamaan, joten nyt vaan toivotaan, että tästä soveltamisesta ei synny mitään jälkiseurauksia.

Nyt tuli niin monta eri keskeyttäjää mun ajatuksille samaan aikaan, että en enää osaa jatkaa (korvaan rupesi sattumaan, Eira kävi kopin ovella kysymässä asioita ja sitten vielä työhönvalmentaja soitti). Kai tässä tuli kaikki tarpeellinen? Tai siis eihän siinä varmaan tarpeellista informaatiota teille ole himpunkaan vertaa, mutta siis tässä on kai kaikki mitä halusin sanoa.

Eli se olisi seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Syyskuulumisia

Kuinkas usein valmistatte lasagnen alusta loppuun itse? Meillä se on semmosta niin sanottua harvinaista herkkua, koska viimeksi ollaan taidettu tehdä sitä silloin kun vielä Riihimäellä asuttiin. Väittäisin, että viime kerrasta on ainakin 2-3 vuotta. Äsken väkersin, koska mun on pitkään tehnyt mieli itsetehtyä lasagnea. Tai ylipäätään lasagnea. Mähän en syö kaupan valmisruokia, joten lasagnen syömisestä varmaan on se sama 2-3 vuotta. 

Valmistin siis viimesen päälle tomaattikastikkeen ja juustokastikkeen, jotta lopputulos olisi täydellinen lasagne. Hetken aikaa keittiössä tuoksui ihan siltä miltä tuoksui lapsena lähes aina silloin kun käytiin mammalla ja papalla. Siellä oli usein lasagne valmiina odottamassa ja se oli herkkua se. Jos onnistuisi pääsemään joskus lähelle sitä makuelämystä, niin voisi väittää osaavansa tehdä lasagnea.


Mutta mä tulin kertomaan teille myös siitä, että mulle jäi viimeisimmän luentopäivän jälkeen tyhjä olo. Semmonen tiedättekö kun esimerkiksi joku hyvä tv-sarja loppuu? Semmonen tyhjä olo. Onnistuin tekemään kaiken vaaditun luennon aikana, enkä voi oikein edetä eteenpäin. Vaikka intoa olisi! Mä siis haluaisin jatkaa ja oppia enemmän tosta verkkosivujen luomisesta, mutta mun täytyy nyt vaan kiltisti odotella perjantaita.

Toki siellä olisi seuraavat tehtävät jo saatavilla, mutta en mä uskalla edetä itsekseni, koska sitten luennot alkavat varmasti tuntumaan toistolta. Se on vaan hirveen "ikävä" asia, että ryhmässä on tyyppejä monesta eri lähtökohdasta. Tunneilla joudutaan kertaamaan tosi paljon samoja asioita ja se aika on aina pois uuden oppimisesta. Vaikka toisaalta onhan se kertaus opintojen äiti, joten ei kai pitäisi valittaa.

Mä oon enenevissä määrin alkanut tajuamaan sen, että oon hyvin visuaalinen ihminen. Tai siis sillein, että mun pitää hinkata ja hinkata asioita, jotta ne alkavat olemaan omaan silmään just eikä melkein. 

Katsokaapa vaikka tämä seuraava kuva:

Meille annettiin tehtäväksi tehdä ns. ensimmäinen verkkosivumme, josta tulemme jatkossa etenemään tietenkin eteenpäin. Ohjeiden mukaan meillä olisi siis ollut sivulla valkoinen pohja ja vaan kaksi pätkää tekstiä. Tehtäväportfolio ja oma etunimi sukunimi. Fonttien kanssa pyydettiin ihan leikkimään, hurraa.. Sen jälkeen kun luento loppui, mun oli pakko palata vielä muokkaamaan sivua. Etsin sinne kivat värit, väsäsin mun logosta uuden värivariaation, etsin kivan taustakuvan, jota muokkasin kyllä vielä paremmaksi ja vasta sitten mä olin melkein valmis. Tokihan mä siis laitoin tohon logoon vielä animaatiota ja muuta, mutta sitä ei voi pelkästä kuvasta nähdä.

Eli tylsän valkoisen sivun sijaan, mulla on ihan täydellisesti mun omia silmiä miellyttävä etusivu. Ja mä en malta odottaa sitä, että pääsen jatkamaan tota! Tohon siis vielä seuraavalla luennolla lisätään jotain ja sitten ruvetaan tekemään vissiin ihan kunnon harjoituksia.

Jos mulla on siis mahdollisuus tehdä tylsästä jotain oikeesti silmää miellyttävää, niin yleensä mä teen. Ja mielelläni mä teen.

Mä huomasin tulevissa tehtävissä, että tullaan vissiin ainakin tekemään yhdet ns. kunnon harjoitussivut. Enkä mä malta odottaa! Euran eläinlääkärille.. No, ainakin on aihe, josta en välttämättä osaisi sivuja tehdä ilman hyvää harjoitusta.

Mutta olisipa jo perjantai! Joskus ennen kouluhommat oli sitä luokkaa, että toivoin aina viikonloppuja. Nyt haluaisin enemmän oppitunteja ja haluaisin, että luento olisi nyt eikä vasta myöhemmin!


Ja sit mun piti vielä kirjottaa siitä kuinka mä olen aina vaan rasittava sairastaja. Mä en siis sairasta mitään niin, että siitä ei koko kotiväki saisi kuulla. Tällä hetkellä kitisen jatkuvasti vasenta korvaani. En tiedä mikä siihen on tullut, mutta se on kipeä.

Oletin ensin, että olen onnistunut loukkaamaan sen nukkuessani nappikuuloke korvassani. Ei sitä vaihtoehtoa voi vieläkään täysin poissulkea, mutta oireet on vaan pahentunut senkin jälkeen kun taas lopetin öisin kuulokkeiden käytön. Viime yönä jopa heräsin jossain vaiheessa siihen kun mun korvaan vaan sattui. Kävin ottamassa särkylääkettä ja pyörin tuskissani hetken, mutta onnistuin nukahtamaan uudestaan.

Aamulla korvaan ei enää sattunut, mutta se johtui varmasti särkylääkkeestä. Hetken hereillä oltuani huomasin kuinka korva alkoi taas kipeytyä ja nappasin uuden annoksen lääkettä.

Mä en tiedä mikä juttu tämä on, mutta en mä vielä mihinkään lääkäriin lähde. Jos saan tän pidettyä särkylääkkeillä kurissa ja se poistuu noin viikossa, niin olkoon niin. Jos kuitenkin kivut käy niin pahoiksi, että särkylääke ei enää auta tai kipua kestää yli viikon, niin sitten olen ihan valmis poikkeamaan sairaalassa.

Tää on siis outo.. Tää on kipua korvassa, korvan ympärillä ja sattuu jos liikutan leukaa. Eilen huomasin, että kun leuka on jossain tietyssä asennossa niin alkaa korva suhisemaan. Tai siis alkaa kuulostamaan siltä kun joku puhaltaisi sinne. Kaikenlisäksi korvakäytävä on kokoaika suhteellisen märkä. Jos joku tietää aiheesta lisää ja suosittelee ehdottomasti lääkäriä, niin voin tehdä poikkeuksen ja suostua.


Hmm, ei kai mulla tähän hätään sitten muuta. Ajattelin, että muidenkin on hyvä tietää mun korvaviasta, koska enhän mä muuten olisi tosi hyvä sairastaja. Mitä useampi tietää niin sitä parempi. Älkää kysykö.

Kello alkaa olemaan sen verran, että käyn ottamassa lasagnen pois uunista ja annan sen hetken vetäytyä ennen kun ahmaisen koko vuoallisen naamaani. Eli nyt ei mulla tosiaan muuta!

Terveisin,
Vesa-Matti