4/4 | Lapsellisen joulu

 

Myöhästyin, anteeksi. Tässä tämä merkintä nyt kuitenkin on ja se käsittelee muun muossa seuraavia asioita: erikoislaatuinen joulu, lahjakompleksi, kiitollisuuden pohdintaa, joulun puutteita ja uuden vuoden avointa tulevaisuutta. Ja kyllä, nämä viisi kohtaa tähän tiivisti tekoäly. Itse sanoisin vielä, että tässä merkinnässä avaan teille myös hieman lapsellista käytösmalliani pettymysten suhteen. Otsikon kanssa purnasin tekoälyn kanssa, mutta keksin lopulta itse tämän kivan kaksoismerkityksen omaavan otsikon.

Mä en sitten ihan kerennytkään 24. päivä tänne koppiini kirjoittelemaan. Olin herännyt silloin tosi aikaisin ja koko päivä piti mennä ja kulua. Illalla kun viimein päästiin kotiin muka rauhoittumaan niin lapset tottakai innostui vielä leluistaan niin, että ei siinä oikein itse kerennyt tai jaksanut enää mitään muuta. Olihan se, yhdenlainen joulu.

Mä sain muutamia lahjoja, vaikka olin käsittääkseni sanonut, että mä en tarvitse mitään. Maxikin aina kysyi: "Isi, mitä sinä haluat lahjaksi?" niin vastasin vain, että "minulle riittää se, että pojat on onnellisia." Sen lahjan mä sain, poikien aidon riemun, mutta sitten tosiaan muutaman kiinteänkin. Sukkia, boxereita, partatuotteita, tequilan (+härpäkkeet sen nauttimiseen) ja yhden hupparin. Hupparista mulle jäi vähän semmonen.. No, se ei ollut mun päälle hirveän istuva. Vaikka en mitään pyytänytkään, tai toivonutkaan, mutta kun jotain sain niin tottakai pitäisi yrittää olla mahdollisimman kiitollinen. Ja siis olenkin. Vaan kun se ei sopinut mun päälle ja mä olen yrittänyt Eirallekin sanoa, että "mulle ei kannata ostaa vaatteita, koska en löydä välttämättä itsekään just semmosia kun haluan".. Tulee vaan semmonen olo, että saan jotain, mutta en voi olla tarpeeksi kiitollinen siitä kun se on ollut vähän hutiostos. Tiedättekö? Kai joku tietää miltä se tuntuu? Saa lahjan, mistä ei oikein itse saa mitään. Onneksi siinä on mahdollisesti mahdollisuus palauttaa se, mutta silti siitä jää semmonen "olenko nyt epäkiitollinen ihminen?" -olo. Jankutinko jo tarpeeksi kauan, jotta joku edes ymmärsi? Vai jatkanko vielä?

Tequila-pullon sain varmastikin sen takia, että siitä on tullut vähän semmonen.. Hmm, semmonen lentävä vitsi meidän perheryhmässä. Moni asia pyörii aina tequilan ympärillä. Ja asiahan lähti ihan vaan käyntiin semmosesta, että mun yhden kerran teki mieli tequilaa. Sitten aina kun siellä jotain jostain valitan niin joku sanoo, että sun tekee mieli vaan tequilaa. Tai jotenkin näin. Sitten siihen on muodostunut tequila-istuva kissa ja muuta semmosta sisäpiirijuttua, mitä tänne on hyvin vaikea lähteä selittämään. Se oli lahja jota en odottanut, mutta siitä muodostui ihan aito hymy huulille. Ei sen takia, että se on alkoholia, vaan lähinnä juuri tämän kaiken tequila-hössötyksen vuoksi. Pullon mukana sainkin myös kirjallisen sopimuksen siitä, että mulle on neuvoteltu vapaailta sen tequilan nauttimista varten. Oli kyllä odottamaton ja mukava paketti.

Sukkia ja boksereita tuskin tänne täytyy sen enempää avata. Niitä Eira ostaa mulle aina vaikka kuinka sanoisin, että ei osteta toisillemme mitään vaan keskitytään lapsiin. Olisi pitänyt muistaa se ja ostaa kuitenkin Eirallekin jotain, koska siitä tulee taas sitten semmonen, että "minä sain, mutta minä en antanut" -olo. Mun jouluun on näköjään kuulunut paljon erilaisia oloja, vaikka ei mitään varsinaisia oloja ollutkaan. Partatuotteet tuli myös samasta osoitteesta, eli Eiralta, ja niitä se puolusteli sillä, että oli ostanut ne jo kauan aikaa sitten. Mietin vaan, että kuinka kauan aikaa sitten, koska jo viime jouluna sovittiin, että ostetaan vaan lapsille..

Ja siis tulihan tossa taas noita suklaarasioitakin. Ei suoranaisesti minulle, mutta meidän perheelle. Niitä onkin nyt taas melkein yksi kaappi täynnä – tai no, muutama iso kulhollinen. Niitä voi sieltä sitten tuhota tässä vuoden aikana. Tai no.. Luultavasti Eira ei tarvitse kun yhden suklaahimo-illan ja kaikki suklaat on tiessään.


Miten se sitten meni se joulu? No, olen yrittänyt sitä kiitollisuutta tässä itselleni toitottaa. Mun pitäisi osata olla kiitollinen siitä, että päästiin valmiiseen pöytään ja Eiran sukulaisten luokse. Ja vaikka mä olenkin kiitollinen, niin silti mulla on vain semmonen olo, että ei toi ollut joulu. Anteeksi, mutta älkää käsittäkö väärin. Multa vaan jäi puuttumaan tästä joulusta niin paljon kaikkea sitä mitä siihen on ennen kuulunut. Ja sen takia mun ennakkoasenteenikin oli jo se, että "tuli mitä tahansa niin olen tyytymätön". Vaikka mulle oltaisiin kaikki tarjoiltu kultaisista astioista niin olisin varmasti silti ollut pettynyt. Se on mun luonteessani; pettymykset tulee todella vahvoina, jos olen odottanut jonkun asian menevän näin, mutta ne meneekin toisella tavalla.

Ruoka oli syötävää ja sitä olisi ollut siellä runsain mitoin. Vaan kun olin poissa omalta mukavuusalueeltani, eli poissa kotoa, niin en viitsinyt tai kehdannut syödä niin paljon kun jouluun olisi kuulunut. Sen takia mä en koko jouluna saanut ainuttakaan ruokaähkyä, vaikka se ruokaähky nimenomaan jouluun jollain tavalla kuuluu. Taas tipahti jouluperinteistä yksi pois. Tätä tää just oli kun kokoaika tippui jotain pois ja jäljelle jäi vaan joku etäisesti joulua muistuttava ruho. 

Mietitääs nyt ihan kunnolla.. Multa jäi puuttumaan tästä joulusta vanhempien, enää vain äidin, luona yökyläily. Jouluaamun riisipuuro. Kunnon joulusauna. Näiden myötä meni joulufiilis. Pojat on pitänyt mut hyvin kiireisenä, joten en ole kerennyt sen pahemmin rauhoittumaankaan, eli rauhoittuminen on jäänyt pois. Jouluähky ja yösyöminen. Kyllästyminen jouluruokaan, sitäkään ei tapahtunut, ei tosiaan. Mitä ehkä eniten olisin kaivannut, niin sitä iskän ja äidin yhteen toimivaa huumoria kun ne aina joulua edeltävänä iltana kertoili yhdessä nuoruutensa toilailuista.. Niitä oli todella kiva vielä viime jouluna kuunnella.

Jouluja tulee ja jouluja menee. tämä meni nyt tällä tavalla penkin alle omalta osaltani, mutta ehkä seuraava joulu on taas jollain tavalla parempi? Mä tiedän, että mä tän valituksen takia kuulostan ihan teini-ikäiseltä, mutta jostain syystä pettymykset vaan kolahtaa muhun todella kovaa ja sitten pitää marmattaa.

Ja oli tässä joulussa jotain hyvääkin. En vain osaa katsoa joulua nyt sillä tavalla näiden olen pettymällä pettynyt -lasien läpi. Yritän kykyjeni mukaan tosiaan olla kiitollinen kaikesta, ja eniten kiitollinen olenkin lapsien onnellisuudesta ja jouluriemusta. Lasten, varsinkin Maxin, silmistä näkynyt aito riemu kyllä jaksoi kantaa kaikkien tilanteiden läpi.

Mitenköhän mä voisin paketoida tän niin, että ette jää nyt siihen käsitykseen, että kaikki olisi ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää? No, kaikki ei ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää. Mä toistan taas itseäni, mutta en halua jättää tähän väärinkäsitystä. Mä olen siis huono kohtaamaan pettymyksiä. Mä olen niin kauan kun muistan niin aina kokenut pettymykset todella voimakkaina. Esim. kun meillä oli Ronin kanssa tossa se remonttiprojekti ja suunniteltiin, että kun se vihdoin saadaan valmiiksi niin otetaan sen kunniaksi vähän alkoholia. Saatiin remontti valmiiksi, mutta Ronilla oli kipeytynyt joku paikka ja tämä illanvietto silloin jäi. Olin päässäni – nimenomaan päässäni – sitä illanviettoa suunnitellut noin viikon. Kun sitä ei tapahtunut niin mun pää oli ihan kiehumispisteessä. "Miksi se ei tapahdu, vaikka olin sitä niin pitkään suunnitellut?" Tämä pettymys sitten toteutti itseään sillä tavalla, että en ole ollut Roniin yhteydessä koko tänä aikana. Ensin sen takia, että "se perui ihan turhan syyn takia" ja sittemmin kun olen käsitellyt asiat ilman olen pettymällä pettynyt -laseja niin olen tajunnut, että olin taas vain lapsellinen, mutta en ole kehdannut sitä Ronille myöntää ja pyytää esimerkiksi anteeksi lapsellista käyttäytymistäni.

Sama juttu tulee käymään tämän joulun suhteen. Tämä joulu oli erilainen joulu, mutta nyt kun käsittelen tätä asiaa vain näiden mun olen pettymällä pettynyt -lasien kanssa niin saan tästä annettua ulos vain pelkkää negatiivista. Muutun hyvin lapselliseksi kiukuttelijaksi kun asiat ei mene niinkuin olin ne päässäni – nimenomaan päässäni – suunnitellut. Joskus pitäisi varmaan kertoa ne ajatukset sieltä päästä ja katsoa, että jos ne alkaisi sitten sitä myötä tapahtua. Tai jos ei tapahdu niin se pettymys olisi mahdollisesti helpompi käsitellä sitten siinä tilanteessa.


Tästä sitten seuraavaksi kohti vuodenvaihdetta. Sinne mä en ole kerennyt suunnittelemaan mitään, en yhtään mitään. Multa on nyt parikin eri ihmistä kysynyt, että mitä UV:na, mutta en ole joko osannut vastata tai olen sanonut, että en kyllä yhtään tiedä. Olen yrittänyt olla suunnittelematta, koska sillä tavalla ei varmastikaan tule pettymystä.

Mä tavallaan haluaisin olla niin monessa paikassa samaan aikaan yhden illan aikana. Ensinnäkin haluaisin perheen kanssa viettää sitä jotenkin. Sitten haluaisin mennä tuonne, tuonne ja tuonne. Tehdä tuota ja tätä. Olla tuolla, olla ton kanssa, mennä tonne olemaan ton kanssa. Mutta tämä kaikki siis vaan mun päässäni – nimenomaan päässäni. Ne ei ole vielä suunnitelmia, ne on vasta ajatuksia. Luultavasti tämä vuodenvaihde tulee sitten olemaan sellainen kun se vaan tulee olemaan, en sen enempää osaa siitä ehkä tässä kohtaa sanoa. Haluan vain pitää sen sillein kaksiosaisena kuten se on nyt tässä ollut muutaman vuoden ajan; ensin perheen kanssa ja sitten illemmalla se muuttuu "aikuisten juhlaksi". Yleensä ollaan tähdätty siihen, että ollaan jonkinlaisella porukalla Hyvinkään Jussintorilla klo 00:00. Se oli osa nuoruuden vuodenvaihteita ja se on ollut nyt muutaman vuoden osa tätä nykyistä malliakin.

Mutta.. En tiedä. Millainen se sitten lopulta on niin sen tosiaan aika näyttää. Jos edes keitettyä nakkia ja punajuurisalaattia saan niin ehkä se siitä sitten. Mitään kovin vahvaa pettymystä nyt ei varmastikaan voi olla tiedossa, ellen sitten tässä jotain koronaa onnistu saamaan ja joudun vuoteenomaksi. Anteeksi, nyt koputan hieman puuta.


No, tämä oli tämmöinen. Ei tullut ajallaan, eikä ollut kovin positiivinenkaan. Vähän tämmöistä itsetutkiskelua taas. Mutta en mä näille joulumerkinnöille nyt mitään kaavaa kai asettanutkaan? Nämä tuli ulos semmoisina kun nämä tuli ulos. Tämä on luultavasti samalla myös tämän vuoden viimeinen blogimerkintä, joten voinen tässä toivotella kaikille oikein rauhallista vuodenvaihdetta! Älkää ammuskelko niitä raketteja toisianne päin ja ottakaa alkoholia kohtuudella. Älkääkä tukehtuko keitettyihin nakkeihin, koska niitä mä tiedän teidän kuitenkin syövän. Suomalainen juhlii keitetyillä nakeilla aina.

No, niin tai näin. Pahoittelut siitä, että tämä merkintä myöhästyi, en kerennyt teille hyvää joulua toivottamaan silloin kun piti. Kiitokset siitä, että olet ollut taas mukana tämän vuoden. Kuka uskaltaa väittää lukeneensa kaikki tämän vuoden merkinnät? No, niitä ei tänä vuonna ihan kauheasti tullut, joten kai te kaikki olette ne lukeneet. Palatkaamme viimeistään vuonna 2024 uusien blogimerkintöjen parissa!

Terveisin,
Vesa-Matti

3/4 | Tautia ja tunnelmia

 

Minä en tätä ingressiä enää jatkossakaan itse tee. Tekoäly on hoitanut sen niin hyvin näiden viimeisimpienkin merkintöjen kanssa. Tekoälyn mukaan viisi tämän blogimerkinnän tärkeintä kohtaa ovat: tautikierteessä perheen kesken, muuttuneet suunnitelmat, rahahuoli, joulumielen kadottaminen ja päätöstavoite jouluksi.

Taas on viikko joulukuuta vierähtänyt ja olisi taasen aika kirjoitella jotain. Mitä? No, on mulla tässä hieman jotain valmiiksi päässä kirjoitettua, mutta en tiedä saako siitä kokopitkää blogimerkintää. Kokeillaan kuitenkin niin, että aloitetaan hieman kuulumisilla.

Mulla oli taas aika hirvittävä viime yö. Nukuin todella huonosti. Pyörin, hikoilin ja heräilin jatkuvasti. En välttämättä nukahtanut hetkeen taas uudestaan, vaan välissä saatoin olla tunninkin hereillä ennen seuraavaa unensaantia. Aamulla heräsin yhdeksän maissa ja mun päätä särki ja mulla oli kauttaaltaan semmonen epämiellyttävän hikinen olo. Kuumeinen olo, jos niin voidaan sanoa. Lihakset tuntui raskailta ja en meinannut jaksaa kävellä sohvaa pidemmälle. Ja tämä olo oli taas! Ei tarvitse palata ajassa takasin päin kun 7.-8.12. väliseen yöhön, joka oli tyystin samallainen ja aamukin alkoi täysin samalla tavalla. Kuumeinen olo ja ihan oikea kuumekin siinä sitten ilmestyi silloin, joten varmaan nytkin. Sitä kesti viimeksi yhden vuorokauden ja olin sen jälkeen taas terve. En ymmärrä mikä tauti tekee näin?

Mä olin tossa välissä suhteellisen terve. Ainoastaan hieman limaisuutta on ollut, mutta muutoin olen voinut kyllä vallan mainiosti. Tai siis, no, normaalisti. Pojat ei ole voineet normaalisti vaan ovat olleet tässä viikon taas enemmän tai vähemmän kipeitä kumpainenkin. Voi olla, että tässä on tapahtunut jonkinlainen semmoinen noidankehä-efekti, että tauti on jäänyt tänne pyörimään ja sen takia mä koen taas olevani sairas. Tauti menee pojalta pojalle, pojalta isälle, isältä äidille, äidiltä pojalle, pojalta pojalle ja niin edespäin. Vaan en tiedä mikä tauti tämä on, koska kaikilla oireet kuitenkin hyvin erilaisia. Lyhyitä, pitkiä ja erilaisia oireita. Pojat yskii, niiden nenät vuotaa, Eira ja minä kuumeillaan ja lihakset kipeytyy, Eirakin on tossa kokenut jonkinlaista nenänvuotoa ja tosiaan tota limaisuutta on kaikilla enemmän tai vähemmän. Niin, ja kumpainenkin poika taitaa taas valitella korviaan. Tai siis Max sitä oli tossa valitellut ja Miio taasen vaan hieronut korvaansa useaan otteeseen tänäänkin.

Mutta ei, meillä ei pysähdytä. Ehkä sen takia nämä tauditkin jyllää, koska koskaan ei saa tarpeeksi lepoa. Jokaisesta päivästä on vaan selvittävä yksi toisensa perään. Kaikenlisäksi meillä oli tossa Flamingo-reissu, koska se oli tosiaan varattu aikoja sitten ja ei sitä vaan voinut jättää käyttämättä. Pojat viihtyi, eikä siellä oikein kukaan oireillut mitenkään. Vaan kun sieltä sitten palattiin niin Miio on kyllä voinut kovin huonosti. Se on nukkunut tosi paljon ja ollut todella kuuma aina herätessään. Lääkettä menee ja unta. Onneksi edes Miio nukkuu suhteellisen hyvin ja paljon, jotta edes se saisi selätettyä taas tämän taudinkuvatuksen.

En tiedä. Viikko olisi vielä jouluaattoon, joten ei tässä auta kun vaan yrittää kaikkien parantua ja saada tämä tauti pois täältä talosta. Särkylääkettä ja.. No, vaan särkylääkettä. Muuta ei oikein kerkeä.


Mitäs mä nyt sitten olin kirjoitellut ikään kuin päässäni valmiiksi? Mennään siihen nyt. Tämä tulee olemaan aikamoinen valitus, koska mun tekee mieli valittaa. Tai siis, hmm, mulla on aihetta valittaa. Mä olen pyörittänyt päässäni aihetta ja yrittänyt hokea itselleni, että ei asiat oikeasti niin huonosti ole. Mutta musta tuntuu silti, että on ne.

Te tiedätte, että mä olen ollut suuri jouluihminen. Mä olen aina rakastanut joulua ja joulunaikaa. Kaikkea mitä tähän kuuluu. Lapsien myötä joulunvietto on muuttunut paljon, mikä on varmasti ihan luonnollista, mutta oon silti yrittänyt pitää vanhoistakin perinteistä kiinni. Tänä vuonna Eiran työvuorot estää pitämästä kiinni mistään vanhasta. On ollut pakko yrittää rauhoitella mieltä siihen, että no, tänä vuonna joulu nyt on kaikinpuolin erilainen kun aikaisemmin. Uusi, erilainen joulu. Ollaan kotona, syödään ja avataan lahjat..

Vaan eipä ollakaan. Mun ainut turva tässä joulussa oli se, että oltaisiin edes kotona. Jos en muuten saa mitenkään mistään joulumieltä niin ainakin kotona voidaan olla ja nauttia tästä ajasta oman perheen kesken. Viime vuonna Eiran sukulaiset kävi meillä syömässä ja availemassa lahjoja, mutta en tiennyt, että se siirtyy sitten seuraavaan perheeseen. Tänä vuonna meidän olisi tarkoitus mennä syömään jouluruokaa ja availemaan lahjoja Eiran veljelle. Jotenkin vaan.. Tiedättekö.. Tuntuu, että multa viedään se viimeinenkin joulumieli ja turva. Älkääkä ymmärtäkö väärin, en mä Eiran sukua vihaa millään muotoa. En yhtä ainutta ihmistä siitä. Mä vaan.. Tämä muuttuu niin nopeasti niin erilaiseksi tämä joulu. Mikään ei ole kuten ennen. Mä en enää jotenkin vaan osaa nauttia tästä ajasta, joka on mun koko elämäni ajan ollut mun lemppari aikaa vuodesta.

Ja kun siis tämäkin tieto mulle vaan läväytettiin yhtäkkiä tässä muutama päivä sitten. Multa ei kysytty, eikä mun mielipiteellä varmasti olisi ollutkaan minkäänlaista painoarvoa. Homma menee nyt näin ja sillä selvä. Ja tottakai mä olen lasten vuoksi valmis joustamaan, mutta tämä vaan jotenkin.. Tämä vaan tuli niin äkkiä. Muutoinkin erilainen joulu muutetaan vieläkin erilaisemmaksi ja viedään todella kauas sieltä mun omalta mukavuusalueelta.

Ja siis kun mä tiedän, että mä ajattelen liikaa. Voi olla, että mä vaan olen tuominnut ajatuksen etukäteen täysin, mutta todellisuudessa se voi ollakin ihan mukavakin joulu. En tiedä, mutta sellaisessa asennossa aivot nyt vaan on, että tämä joulu tulee olemaan jotain ihan muuta kuin joulu. Eira juoksee töissä, mulla ei ole mahdollisuutta viettää mitään vanhojen perinteiden mukaan, joulu viedään jopa kotoota pois ja mun patterit tulee olemaan niin loppu. Niin loppu. Joulun pitäisi olla jotain muuta kun valtava kasa stressiä.

Eikä mulla ole ollut rahaa edes ostella kellekään mitään joululahjoja. Tuntuu, että raha-asiatkin stressaa taas tässä sivussa enemmän kuin aikoihin. Muutoinkin erilaisesta joulusta on jäänyt jopa se lahjojen ostelun fiilis pois. Tää on siis.. Tää on vaan jotenkin todella vaikeeta nyt. Mä en odota joulua, mä en edes halua sen saapuvan. Tavallaan haluan, että joulu olisi jo vietetty. Ja kun nämä ajatukset ei ole mun ajatuksia! Tai siis on ne nyt, mutta ei jouluihminen ajattele näin.

Mä vaan toivon, että saan edes sen ainoan toivomani joululahjan. Toivoin, että näkisin lasten onnellisuuden joulusta ja lahjoista. Mä en mitään muuta halua kun sen, että lapsilla on hyvä joulu. Tämä joulukiukuttelu pitäisi siispä vaan jättää ja antaa tilanteiden tulla sellaisena kun ne tulee. Se voi olla ihan kivaa ja pääasia on kuitenkin omat lapset. Ehkä ne aivot pitää vaan nyrjäyttää niin, että joulu ei ole enää mun aikaa, vaan joulu on nyt ja tulevaisuudessa lähinnä lasten aikaa. Emmä tiedä, en mä näköjään osaa lopettaa kiukuttelua. Mutta harmittaahan tämä! Miettikää mun aivomaailmaa vaikka tältä kantilta: odotatte pitkään jotain lempiruokaanne, vaikka jotain hemmetin hyvää pizzaa. Sitten teille tuodaankin jokin etäisesti pizzaa muistuttava kasa jotain mitä ette ole ennen edes maistaneet. Kyllähän siitä nyt voi hieman kiukustua. Sitten maistatte sitä ja se voi osottautua ihan hyväksi, ei se pizzaa ole, mutta se on ihan hyvä vaihtoehto. Tai sitten se voi osottautua kamalaksi, joksikin mitä ette ikinä olisi halunneet edes nähdä. En tiedä. Tää nyt on vaan tätä nyt ja ehkä mä tästä jouluun mennessä rauhoitun. Toivoa ainakin sopii.


Viime merkinnässä taisin pistää jonkinlaiseksi tavoitteeksi metsästää se kadonnut joulumieli. Tämä tavoite ei kyllä täyttynyt tähän päivään mennessä, lähinnä päinvastoin. Tuntuu, että mä ihan rehellisesti olen kadottanut ne rippeetkin. Vaan minkäs sille voi? Jouluja tulee ja jouluja menee, ehkä löydän sen fiiliksen sitten ennen joulua 2024.

Mutta joo, näissä mun tämän päivän kirjoituksissa on hyvin paljon kiukuttelu läsnä, joten siksi tämä on hyvin tämmönen.. Negatiivinen. En mä ehkä oikeasti ole joulua näin pahasti menettänyt kun miltä minusta tätä kirjoittaessa tuntuu. Olen jossain negatiivisessa kuplassa tällä hetkellä ja vaan yksinkertaisesti tuomitsen kaiken erilaisen surkeaksi. Mikään ei saisi muuttua, mutta ei sitä muutosta oikein voi estääkään.

Seuraava merkintä tulee jouluaattona, 24.12.2023. Mä laitan sinne tavoitteeksi sen, että puhkaisen tämän negatiivisen kuplan ja vietän kuitenkin ihan kivan joulun. Oli se sitten sellainen tai tällainen, mutta tavoite on viettää se niin hyvin kun vaan pystyn. Mä en voi tietää tulevaa, joten ei kannattaisi etukäteen maalailla niitä piruja sinne seinille. Mä toivon, että kerkeän silloin jouluaattoiltana tänne tietokonekoppiini sitten kertomaan teille hyvästä joulusta, joka ei ollutkaan niin paha kun olin pelännyt. Eikö siinä ole tavoitetta seuraavaan merkintään? Kyllä ainakin minusta.

No, ihmetelkäämme sittemmin lisää! Nyt kaikki, minä mukaan lukien, voi alkaa rauhoittumaan joulun viettoon tällein hyvissä ajoin. Turhat ajatukset sivuun ja kiire myös.

Terveisin,
Vesa-Matti

2/4 | Arjen voittoja

Mä olen nykyään hyvin laiska tämän ingressin kanssa, mutta sitä vartenhan tekoäly on keksitty! Tekoälyyn jos on taas uskominen niin tämän blogimerkinnän keskeisimmät kohdat on: kotoa poistumisen vaikutus mielialaan, lasten leikkiin liittyvät haasteet, Instagram-julkaisut, joulufiiliksen etsiminen ja kirjoitusprosessi. P.S. Tekoäly keksi tälle myös otsikonkin ja se oli ihan täydellisen ympäripyöreä.

Viikko se vierähtikin tuossa taas. Ajattelin tulla kertomaan, että ehkäpä se itsensä kielekkeen reunalle pakottaminen oli hyvä asia, koska mä tosiaan poistuin kotoa. muutamaan otteeseen, enkä vain kauppaan tai viemään Maxia hoitoon. Mä kävin kahtena päivänä äitillä ja sitten kävin kerran ihan vaan kävelemässä. Se kävely ei tosin ollut kauhean pitkä pätkä, mutta kävinpähän kuitenkin. Sehän se oli pääasia. Ja itseasiassa kävinhän mä Miion kanssa vielä kaupungillakin, ensin kävellen kaupunkiin ja sitten bussilla takaisin. Käytiin syömässä ja etsimässä Eiralle jotain konkreettista synttärilahjaa, koska Eiralle tilaamani lahjakortti tulikin mulle vain sähköpostina. Tai siis olihan se lahjakorttikin konkreettinen lahja, mutta.. No, nää on näitä mun aivon kiemuroita; olisi tuntunut vaikealta antaa lahjaksi vain sähköpostiviesti. Vaikka se sähköpostiviesti piti sisällään rahanarvoisen edun, mutta aivoille se oli silti vain sähköpostiviesti.

Mutta niin, mun täytyy sanoa, että mulla on nyt parempi olo. En tiedä vaikuttiko se kotoa poistuminen oikeasti niin paljon vai mitä, mutta jokin viitta mun harteiltani putosi. Ehkä se mökkihöperöityminen vaan oli taas niin vahva, että se ajoi sinne masennuksen rajamaille. Äitillä kun kävin ja juteltiin siellä taas yksi jos toinenkin asia, niin olihan se tyhjentävää. Terapeuttista varmaan jopa. Tai kun mietitte, että kolme viikkoa vain periaatteessa neljän seinän sisällä ja näki vain ja ainoastaan omaa perhettä. Tai siis.. Mä toivon, että joku siellä ymmärtää. Ihminen voi alkaa tuntemaan yksinäisyyttä, vaikka olisi rakastamiensa ihmisten ympäröimänä. Siinä kun etääntyy kaikesta muusta niin kyllä se tekee hallaa mielelle, uskokaa vain. Ei kaikkien aivot välttämättä toimi näin, mutta mun kohdalla kyllä.

Tilanne olisi varmasti eri jos kävisin esimerkiksi edes töissä. Siinä joutuisi jatkuvasti poistumaan kotoota ja näkemään muita ihmisiä. Pääsisi palaamaan kotiin joka päivä ja näkemään ne rakkaat ihmiset uudelleen. Siinä ei hyvin suurella todennäköisyydellä tulisi sitä semmosta mökkihöperöitymis/yksinäisyys-höpöhöpöä. Miksi kirjoitin höpöhöpöä? En tiedä. Mutta kuitenkin, ei varmaankaan pääsisi tilanne niin pahaksi, että alkaisi vaipumaan jo synkkyyteen. Tai ehkäpä se on juurikin se taipumus sille masennukselle? Kun mulla on historiaa masennuksen kanssa niin ehkäpä pitäisi pyrkiä välttämään niitä asioita, jotka sinne helposti ajaa? Kuten nyt juurikin tämä tämmöinen neljän seinän sisään jämähtäminen. Ja vaikka mä kotona todella hyvin viihdynkin niin ilmeisesti siinäkin voi tulla raja vastaan.

En tiedä miksi jaarittelen aiheesta. Pääasia on kuitenkin se, että fiilis on nyt huomattavasti parempi kuin viikko sitten ja siihenhän me tähdättiinkin.


Nyt vielä metsästellään sitä kadoksissa olevaa joulumieltä. Tai siis.. No, ne on taas noi Eiran työvuorot. Koko joulu välipäivineen töissä. Menee aika hyvin se perhejuhlan tuntu siinä, mutta minkäs sille voi? Ei se ole Eirasta kiinni oleva asia, joten en mä siitä Eiraa syytä. Eira on kuulema oman osansa tehnyt toiveiden muodossa, mutta jos niitä toiveita ei oteta huomioon niin sitten me ollaan aika kädettömiä tekemään enempää. Uudelle työntekijälle huonoimmat työvuorot, niin se kai menee ja siihen kai pitää yrittää totutella. Pitää yrittää ottaa se jouluilo irti sitten siitä kun se tulee sieltä töistä joskus. Vaan on se sitten taas itselle aika työmaa kun Maxillakaan ei päiväkotia ole. Älkääkä taas ymmärtäkö väärin, koska kyllä mä pärjään kummankin lapsen kanssa kotona ja näin. Kumpikin saa mitä kumpikin tarvitsee, mutta siihen se sitten aika pitkälti jää. Ne ei leiki keskenään kovinkaan usein ja Max työntää Miioa jopa pois leikeistään. Sitten joutuu ikävän usein pyytämään Maxia sulkemaan huoneensa oven ja leikkimään yksinään. Siitä sitten tulee semmonen syyllisyys, joka taas ahdistaa. Ja siis mä tiedän, että lapsen on hyväkin välillä leikkiä itsekseen, mutta kun se on sitten koko joulun ajan joka aamuista.. Ja siitä tulee enemmän tai vähemmän paha mieli varsinkin itselle.

En haluaisi sitä, että toinen lapsi saa muka enemmän huomiota kuin toinen. Tämä vaan ajaa väkisin semmoseiselta tuntuvaan tilanteeseen. Miioa ei voi jättää vielä yksin leikkimään Maxin oven ulkopuolelle ja Max ei taas ota Miioa mukaan leikkeihinsä, vaikka se mut mukaansa ottaisikin. Ja pyytääkin usein. "Isi leikkimään" ja siihen on vastattava aina vaan "en voi jättää Miioa yksin". Max on hyvin ymmärtäväinen sen asian kanssa, mutta varmasti tuottaa aina jonkinlaisen pettymyksen.

Ehkä pitäisi vaan keksiä se jokin semmoinen juttu, johon kumpikin pystyisi osallistumaan eikä kumpikaan härkkisi toista. En vain tiedä mikä se semmoinen voisi olla, koska sitten tosiaan jos Miio pääsee leikkimään Maxin kanssa samoja juttuja niin usein se on sitä, että Miio vaan härkkii Maxin leikkejä. Ei leiki mukana vaan saattaa mahdollisesti purkaa Maxin juuri rakentamaa junarataa ja siitähän Max ei taas tykkää. Kaipa tämä on ihan ratkaistavissa, mutta.. Niin, iso mutta. Pitääkö tässä antaa vaan ajan kulua ja odottaa, että Miiosta tulee enemmän Maxin leikkeihin sopivampaa sorttia? Vai pitääkö antaa härkkimisen vaan tapahtua ja totuttaa Max siihen, että semmosta se elämä nyt vaan välillä on? Vai mitäköhän tässä pitäisi tehdä tai ajatella?

Ehkä tämä on taas vaan näitä asioita, joihinka se aika on se ainoa ja oikea lääke. Antaa tilanteiden kehittyä ja katsoo päältäpäin, että asiat menee kuitenkin jotakuinkin hyvin.

Eikä muuten auta jos Maxille sanoo, että Miio on dinosaurus joka tulee ja tuhoaa junaratoja. Oon yrittänyt sitäkin kikkaa, että saisin pojat leikkimään yhdessä. Kerran joillakin autoilla leikkiessä se toimi, että Max meni karkuun ja väisteli hurjaa Miioa, joka ei välttämättä edes tajua mitä tekee. Ja sehän oli sitten Miion mielestä hauskaa kun Max mennä viipotti karkuun. Sitten ne on useamman kerran juosseet peräkanaa ympäri kämppää ja Max on sieltä leikin tiimellyksestä saattanut huutaa "isi, me leikitään yhdessä!". Se on ollut ihanaa. Sitä touhua on kyllä sitten mukava katsellakin, vaikka siinä saa sitten taas olla sydän syrjällään, että koska jompikumpi juoksee taas päin seinää tai jotain. Ei aina tiedä kumpi on kumman perässä ja kun kumpikin sitten jatkuvasti tarkkailee taaksensa, että tuleeko sieltä joku, niin siinä sitten usein seinät ja päät kolisee.

Mutta joo, on tämä välillä vähän tämmönen tuhannen palan palapeli, jossa on lähikuva lumesta. Onko se hyvä vertauskuva? Viittaan sillä siis siihen, että on kyllä vaikea löytää toisiinsa sopivia paloja, joilla saisi edistystä aikaan. Ehkäpä tuo palapeli siinä on aika yksinkertaistava tekijä, koska kyllä kyseessä on vähintäänkin jonkinlainen 3D-palapeli. Meinaan siis kaikenkaikkiaan tätä vanhemmuutta. Mutta onhan se sitten kyllä taas niin mahdottoman palkitsevaa kun löytää sopivat palat ja saa edistystä aikaan. Välillä raskasta, mutta se raskas aika viittaa sitten aika usein siihen, että on tulossa mahtavaa kehitystä ja siitä sitten suurta iloa.


Kuvien suhteen oon onnistunut tässä omanlaisessani joulukalenterissa hyvin. En tiedä kannattaako siitä täällä edes puhua, koska kaikki te ette niitä kuvia edes välttämättä näe, mutta puhutaan nyt kuitenkin. Eli tosiaan niistä Instagram-julkaisuista minä tässä seuraavaksi muutaman sanasen. 10 kuvaa on nyt tullut ja pääsääntöisesti kaikki on tullut jotenkin luonnollisesti. Luontaisesti? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita. Parina päivänä on joutunut miettimään, että mitä ihmettä mä tänään julkaisen, mutta lopulta keksinyt sitten jotain. Nimenomaan jotain. Kuvatekstit ei ole olleet kovin paljon puhuvia, eivätkä ole aina välttämättä edes liittyneet kuvaan mitenkään, mutta.. No, niin käy joskus. Vaikka sitä ajattelisi tämmösenä ihmisenä, joka melkein joka päivä ottaa kymmeniä kuvia, että olisi helppo joka päivä myös julkaista niistä yksi.. Niin ei se aina välttämättä ole. Mä olen lopulta aika kriittinen julkaisujeni suhteen ja jos julkaisuun pääsee jotain mistä sitten jälkikäteen huomaan, että "hitsi, tässähän on kuvanlaatu aivan päin prinkkalaa" niin mun on todella vaikea olla poistamatta sitä. Ja kun olen nyt päättänyt olla poistamatta mitään mitä olen julkaissut tämän joulukalenterin aikana, niin on toisinaan ollut hieman kamppailua siinä sitten itsensä kanssa. Haluaisin poistaa pilalla olevan kuvan, mutta en voi ottaa yhtä luukkua mitenkään pois välistä.

Pahin on tässä ollut ehdottomasti se kun kävin siellä kävelylenkillä. Pimeässä metsässä kädet ja silmät jäässä julkaisin kuvan maisemasta, jota kävin katsomassa. Kotona sitten tietokoneelle päästyäni multa tippui lähes silmät päästä, koska se kuvanlaatu oli aivan uskomattoman surkea. No se kuva ei sisällä ihmisiä tai mitään henkilökohtaista niin voin sen tänne myös laittaa:

Tosiaan, puhelimen ruudulta kun sitä silmät jäässä katsoi niin se näytti todella kivalta. Ja tollein kun se on tossa pienennettynä. Mutta avatkaapa se tietokoneella isoksi (painakaa kuvasta kerran niin sen pitäisi aueta isoksi) ja katsokaa sitä.. Mä olen rakastanut tota mun puhelimeni kameraa, mutta selvästikään ei sekään ihmeisiin pysty. Pimeässä otetut kuvat vaan ei taida olla kännyköiden parhaimpia juttuja. Tossa kuvassa olisi muuten kyllä kaikki just eikä melkein kivasti, mutta tosiaan kun laatu on sitten kuin perunalla oltaisiin kuvattu. Itseasiassa luulen, että perunalla saisi hieman tarkempia kuvia.

Hyvää vertailua on sitten tuo eilen ottamani. Sisällä hyvässä valaistuksessa ja vakaalla kädellä otettu kuva irtokarkeista. Samalla puhelimella kuitenkin! Todella hyvälaatuinen kuva. Jokaisen sokerin voi jopa karkkien pinnasta maistaa.. Tai siis nähdä. Senkin voin tähän laittaa, koska se ei sisällä mitään muuta kuin tiedon minun irtokarkkimaustani, enkä usko, että sitä voidaan käyttää mitenkään minua vastaan – ehkä? No, tässä kuitenkin kuva:

On sielläkin sumeutta ainakin kahdessa karkissa, mutta se johtuu ihan siitä, että en jaksanut säätää sumeutettavaa aluetta. Laiskuuden piikkiin siispä. Jos olisin sitä hieman kuvatessani suurentanut, niin tuo olisi liki täydellinen kuva. Täydellinen puhelimella otetuksi kuvaksi. Täydelliset irtokarkit siinä kuitenkin on kaikesta huolimatta.

Muutoin kuvat on olleet pääosin lapsista, meidän kodista tai muusta mitä en halua enää kaiken kansan tietoisuuteen blogissani asettaa. Minulle kuitenkin edelleen saa seuraspyyntöjä Instagramissa lähettää ja niitä hyväksyn todella suuren suurennuslasin kautta, että olkaatten sitten valmiina syyniin jos minun seuraamiseni kiinnostaa. Linkki Instagramiini tässä.


Tässähän tätä tekstiä kai tulikin jo riittämiin. Mulla on ollut hirveä hinku kirjottamaan, mutta en ole sallinut sitä itselleni, koska olen myös hyvin perfektionisti. Nyt kun olen merkannut nämä merkinnät numeroin, niin en voi tulla tunkemaan väliin numeroimattomia postauksia. Pitää toivoa, että tämä kirjoitusfiilis säilyisi vaikka vielä joulun yli ja saataisiin vaikka sitten neljännen ja viimeisen numeroidun merkinnän jälkeen vielä lisää postauksia. Vai pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan johonkin varastoon näitä ja julkaista sieltä sitten jossain vaiheessa? No, en tiedä. Parempi yleensä antaa vaan tulla hetkessä.

Jep. Seuraava merkintä sitten taas viikon päästä! Sinne mulla ei nyt ole asettaa mitään tavotteita, ellei sitten voi jotenkin ajatella, että metsästäisin sen kadonneen joulufiiliksen jostain.. Mutta mä en jotenkin usko, että sitä nyt siinä parhaimmassa muodossaan löytyy. Se mitä lasten vuoksi tulee niin se kyllä varmasti tulee, mutta jouluihmisenä tämä on hyvin hämmentävä tilanne kun sitä ei tule sillein luonnollisesti. Luonnostaan? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita.

Terveisin,
Vesa-Matti

1/4 | Elämä voittaa?

Otsikointi tulee ihan puhtaasti siitä, että mainitsin tuon tässä blogimerkinnässä kerran. Ja se on semmoinen asia, johon tahdon uskoa. Mä pyysin tekoälyä kertomaan tästä blogimerkinnästä viisi tärkeintä asiaa ja se antoi mulle nämä: Nopeasti saapunut sunnuntai, taistelua masennuksen kanssa, ulos lähtemisen lupaus, sisäinen ristiriita ja toive paremmasta huomisesta. Joten näitä tämä blogimerkintä pitää sisällään – jos tekoälyyn on uskominen.

Tämä ensimmäinen sunnuntaihan saapuikin sitten todella nopeasti. Jopa ihan niin nopeasti, että en mä ole kerennyt yhtään miettimään. Kerennyt, osannut tai mitään. Mä en haluaisi lähteä viemään tätä tajunnanvirta-menetelmällä, koska sitten tää menee aika varmasti siihen mitä elämä nyt tällä hetkellä on. Ja sehän on jonkinlaista selviytymistaistelua itselleni tällä hetkellä, enkä tahtoisi teitä asialla enempää rasittaa. Vaikka! Tänään ei tuntunut niin pahalta herätä, että voitaisiinko sitä pitää jonkinlaisena elämä voittaa -merkkinä?

No, tämä menee väistämättä tähän. Haluan kertoa teille tästä, koska.. No, toivon, että tästä puhuminen auttaa itseäni. Niin, siis tästä mahdollisesta masennuskaudesta. En taas tiedä mistä se tarkalleen ottaen tuli, koska se tarkalleen ottaen tuli tai muutakaan, mutta kukapa näitä tietää? Se ei todellakaan ole mikään tilattu juttu, jonka haluaisi taas käydä läpi vaikka elämä muuten olisi niin mukavaa.

Mä en todellakaan haluaisi näyttää nyrpeää naamaa jatkuvasti. Mun aivot vaan yksinkertaisesti yrittää kieltää mua iloitsemasta asioista. Ihan siis niinkin pahasti, että jos mua jokin asia meinaa hymyilyttää niin mun aivoista tulee heti joku viesti, että mulla ei ole lupaa siihen ja sitten naama menee takaisin peruslukemille tai sen alle. Lapset on monesti tässä olleet hauskoja ja se on viihdyttänyt mua, mutta hymyn pyrkiessä esille tulee aina se viesti aivoista, että äläpäs nyt liioittele. Se harmittaa todella, koska en todellakaan haluaisi olla tämmöinen. Maxikin tossa joku päivä kyseli, että "onko isi iloinen?" ja jouduin vastaamaan, että ei, ei isi ole nyt kamalan iloinen. En viitsinyt valehdellakaan. "Miksi isi ei ole iloinen?" niin, en tiedä oikein itsekään.

Jostain luin, että masennus tulee usein siitä, että yrittää olla liian vahva liian pitkään. Periaatteessa uskon siihen, koska mä olen joutunut olemaan liian vahva liian pitkään. Keho ja mieli varmaan yrittää sanoa, että pitäisi hieman hellittää ja alkaa käsittelemään asioita. Mutta en mä voi. Mulla on tässä arki kannettavanani. Ja vaikka mieli olisi ollut kuinka maassa tahansa niin minä olen puskenut eteenpäin, minä olen herännyt joka aamu ja hoitanut velvollisuuteni. Toinen vaihtoehto olisi vaan jäädä sängyn pohjalle ja rypeä, mutta siihen mulla ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuuksia.

Kieltämättä, vaikka mun perhe on mulle kaikki kaikessa niin pakko sanoa, että tää on vähän semmonen tilanne kun kaipaisi lomaa omasta elämästä. Kaipaisi semmoista tilaa, jossa saisi aivot narikkaan ja levättyä hetken. Onko väärin isänä ja avopuolisona sanoa näin? Se ei kuitenkaan ole pois rakkaudesta perhettä kohtaan. Ajattelen, että osaisin olla parempi ihminen jos pääsisin tästä hetkeksi irti. En tiedä, ehkä tämä on hieman outo ajatus?

Ja tiedättekö mitä? Samaan aikaan mun aivot yrittää mulle kokoaika väittää, että mä vaan kuvittelen. Ei mulla ole mitään masennusta, ei mulla ole mitenkään paha olla, ei. Oon alkanut kuulla sen äänen oikeestaan vasta nyt kun oon alkanut tästä tänne kirjoittamaan. Tää on hyvin hankala tilanne, koska siis.. Musta tuntuu, että kyllä mä olen masentunut, mutta sitten väitän itselleni, että kuvittelen koko jutun. Tavallaan siis yritän kai taas vaan siirtää sen asian käsittelyä sillä, että yritän väittää asian olevan toisin kun se ehkä kuitenkin on? En minä tiedä. Tää on taas näitä tilanteita kun mietin, että olenkohan terapian tarpeessa? Okei, ei sitä tarvitse kenenkään näillä puheilla miettiä; mä olisin terapian tarpeessa. Vaan enpä tiedä. Kai siitä varmasti olisi apua, mutta siihen ryhtyminen olisi liian iso askel. Tavallaan niin ajattelen kaikesta muustakin tällä hetkellä. "En ota yhteyttä keneenkään, koska se on liian iso askel", "en lähde kotoa minnekään, koska se on liian iso askel" ja muuta tällaista.

Eilen käytiin kyllä markkinoilla. Liittyy siis tohon, että en muka lähde kotoa. No joo, olin sielläkin ihan tyystin nyrpeä. Ei ollut apua ulos lähtemisestä.

Mutta niin.. Jotainhan se olisi tehtävä, mutta enpä tiedä mitä. Tai siis tiedän; mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja ravistella oikein olan takaa. Vaan on tuo aika liian iso askel otettavaksi..


No, tuota.. Ette varmaan kuitenkaan tahdo, että joulukuun kaikki kirjoitukset on tätä luokkaa? En minäkään. Haluaisin kyetä kirjoittamaan jostain muustakin, jostain iloisemmasta. Vaan on aika vaikea työntää sivuun näitä päällimmäisiä ajatuksia, joten ehkä nämä on hyvä tunkea pihalle ensin ja miettiä vasta sitten jotain muuta. Seuraavaan merkintään on taas viikko, joten ehkä jo silloin olisi ikävät ajatukset pois mielestä ja jäljellä läjä hyviä ajatuksia? Ainakin mä siis kovasti toivon, että tämä kausi ei tässä nyt ihan hirveän pitkään rellestä. Haluaisin pysyä optimistisena, koska jos taas ajattelisin, että "tämä varmaan kestää taas pienen iäisyyden" niin sitten se varmasti myös kestäisi pidempään. Nyt mulla on suuri halu päästä pois täältä kuopasta. Toisaalta, pessimisti ei pettyisi? No, ei, en tahdo olla pessimisti. Tahdon täältä ylös niin nopeasti kuin mahdollista ja kun uskon siihen, niin ehkä tämä on kohta jo taputeltu.

Taas. Sain kirjoitettua ton lauseen loppuun ja sitten aivoista tuli viesti "mikä on kohta taputeltu" ja läjä ajatuksia siitä, että ei mulla ole mitään ongelmaa tässä. Miten vaikea tämä on myöntää itselle? Tai antaa lupa itselle siihen, että tämä nyt vaan on näin? Ihmismieli on kyllä hankala vempain, ainakin mun tapauksessa.

Mä arvaan, että nää mun ongelmat liittyy jollain tavalla tunnelukkoihin. Pitäisi kai perehtyä asiaan. Ja käydä ammattilaisen pakeilla. Vaan vaikka kuinka asiasta tässä jaarittelisin niin tuskin tulen tekemään asian eteen mitään – taaskaan. Asiat on aina ennenkin saanut sysättyä lopulta takaisin taka-alalle ja jatkettua elämää kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.


Mä haluan kuitenkin – ajatellen seuraavaa blogimerkintää – tehdä yhden lupauksen tänne teille ja itselleni. Ennen ensi sunnuntaita mä lupaan poistua kotoota, johonkin muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia päiväkotiin. Oli se sitten vaikka pieni kävelylenkki tai jotain, mutta mä haluan nyt työntää itseäni sinne kielekkeen reunalle. Mä jotenkin ajattelisin, että olisi hyvä käydä vähän kävelemässä ja yrittää tyhjentää mieltä sen avulla. Joten sitä kohti mä ehkä mahdollisesti tässä tulen lähtemään.

Mä olen pyöritellyt tota ulos lähtemisen vaikeutta tässä lähes joka ilta, oikeastaan joka yö. Tietty hetki yöstä kun tulee niin mä olen aina sitä mieltä, että huomenna mä olen taas parempi versio itsestäni ja teen asioiden eteen jotain! Aamulla asiat on taas kuitenkin toisin, tai siis.. Siten kuten ne on ennenkin olleet. Mitään ei tapahdu, vaikka olin yöllä niin varma, että tapahtuu. Nyt kun mä kuitenkin lupaan tämän tällein kirjallisessa muodossa, niin mulla on suurempi todennäköisyys tehdä asialle jotain. Nyt mulla on tavoite; tahdon voida kirjoittaa tänne seuraavana sunnuntaina, että olen käynyt kävelyllä tai jossain ja ajatukset alkavat taas kirkastumaan. Mä tahdon sitä, koska en tahdo olla tämmöinen mörökölli.

Tämä olkoonkin nyt toivottavasti tämän vuoden viimeinen masentava kirjoitus. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Terveisin,
Vesa-Matti

Blogiputki on peruttu -info

Onko se masennusta? Onko se mökkihöperöitymistä? Jonkinlaista hyperfiksaatiota vai tätä kaikkea yhdessä? Niin, en tiedä tai sitten tiedän. Painin kuitenkin tässä tämmöisen tilanteen kanssa, joten blogiputki-joulukalenteria ei tänä vuonna tästäkään syystä tule. Jaksaminen on hyvin kortilla. Tässä kuitenkin teille aika informatiivinen paketti siitä mitä mä kuitenkin yritän joulukuussa saavuttaa.

Taas se saapui joulukuu, mutta eipä saapunut jo perinteeksi muodostunut blogiputki-joulukalenteri. Miksi? Mun täytyy sanoa ihan rehellisesti, että päällimmäinen syy on jaksaminen. Sanotaan näin, että elämä pitää kyllä kiireisenä. Lapset tarvitsee mua ja mä tarvitsen lapsia, jotta ylipäätään jaksan selvitä edes päivästä. Oon taas alkanut valumaan liikaa sinne harmaalle alueelle, jota myös mahdollisesti masennuskaudeksi kutsutaan. Oon varmaan kyllä ollut siellä jo jokusen tovin, koska en muista menneistä päivistä, ehkä viikoista värejä.

Voi toki myös olla, että sekoitan masennuskauden nyt mökkihöperöitymiseen. Tai ehkä myös se mökkihöperöityminen antaa oman mausteensa masennukseen, en ole ihan varma. Mä en ole osannut poistua kotoa muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia hoitoon kohta noin kolmeen viikkoon. Ja jos ajattelenkaan kotoa lähtemistä johonkin niin mulla nousee seinät pystyyn ja jään vaan tänne. Pitäisi ehdottomasti tehdä asialle jotain, mutta.. No, helpommin sanottu kuin tehty.

Eira pääsi tossa jonkinlaisella työkierrolla toiseen paikkaan töihin ja ne sen työvuorolistat on ihan kauheita. Ne on vetänyt tän pakan jotenkin ihan sekaisin. Sillä voi olla yksi vapaapäivä tuolla, toinen sitten jossain muualla, mutta pääosin musta tuntuu, että Eira on kokoaika töissä. Joo, jonkunhan se pitää tienata kun itse olen tämmöinen työllistymätön nahjus, mutta kuitenkin.. Jos olisi edes jotain pysyvää, eikä jokainen viikko olisi erilainen. Viikonloppuvapaatkin olisi kovin tervetulleita taas tähän elämään. Kaikista kamalinta on nimenomaan ehkä se, että yksi vapaapäivä saattaa olla maanantaina ja sitten seuraava vaikka torstaina. Eiran iltavuorot on ehkä itselleni kaikista raskaimpia, koska molemmat pojat on väsyneinä kotona ja itsekin on jo ihan valmis vaaka-asentoon. Kuormittaa, kuormittaa niin paljon, mutta minkäs sille voi.

Tätä mahdollista masennuskautta kaikenlisäksi maalaa harmaammaksi vielä sekin, että mulla on nyt mahdollisen hyperfiksaationi kanssa pelaamiskausi. En siis normaalisti välttämättä pelaa ollenkaan, mutta sitten kun tulee hurahdus pelaamiseen niin mun aivot on kokoaika siinä tilassa, että pelaamaan olisi päästävä. Puhelinpelit ei tällä hetkellä riitä vaan mun aivot haluaisi päästä jatkuvasti pelaamaan tietokoneella. Ja kun mulla ei ole pahemmin aikaa pelailla niin sitten mun aivot on vaan kokoaika siinä asennossa, että pitäisi päästä pelaamaan. Se syö hyvin paljon jaksamista, että haluaa tehdä jotain, mutta ei voi tehdä sitä niin paljon kun haluaisi. Mä oon aika paljon niitä harvinaisia tyhjiä hetkiä täyttänyt pelaamisella ja mä alan varmaan olemaan sen kauden kanssa ehkä jo loppusuoralla, joten ehkä kun tämäkin tästä selätetään niin päästään taas eteenpäin elämässä. Mulla ei ole diagnosoitua adhd:ta, mutta mulla on hyvin paljon piirteitä, jotka viittaa siihen. Tämä hurahtaminen on yksi hyvin selvä merkki, ainakin mitä olen tutkiskellut. 

Mutta hei! Mä olen tiedostavinani tilanteen, eli olen tavallaan kai sen niskan päällä, mutta tässä nyt menee ehkä tovi saada paketti kasaan. Tämän mä halusin vaan tulla kertomaan teille, että ette ihmettele missä blogiputki on. Eilen Facebookissa vähän avasin jo asiaa, mutta eihän kaikki mua siellä seuraa, joten päätin nyt kuitenkin tulla tännekin vielä vähän tilannetta avaamaan.

Lupasin eilen tosiaan sen, että yritän joka päivä ainakin Instagramiin ja sitä kautta myös henkilökohtaiseen Facebookiini tunkea 1.-24.12. välillä joka päivä yhden kuvan ja kuvatekstin. Jos täällä on joku jota nämä mahdolliset kuvat kiinnostaa niin kannattaa seurata mua Instagramissa. Joo, se on hyvin henkilökohtainen paikka myös, mutta ehkä ainut semmoinen sosiaalisen median alusta mihin haluan ihmisiä elämäni ulkopuolelta seuraamaan – jos he siis jostain syystä niin tahtovat. Tänne blogiin en niitä kuvia enää upota, koska ne ei tosiaan enää näy muille kuin seuraajilleni.

Mä muistelin, että olisin tänne joskus kirjoitellut siitä, että yritän nykyään suojella omaani ja lasten yksityisyyttä paremmin internetissä.. En löytänyt kyseistä merkintää nopealla selauksella, joten en ole yhtään varma siitä. Se on kuitenkin syy miksi mua nykyään täytyy seurata jos haluaa mun julkaisuja esim. tuolla Instagramissa nähdä. En halua jakaa elämästäni liikaa semmoisille ihmisille, joille se ei millään tavalla edes kuulu. Seuraamispyynnötkin käsittelen aika paljolti sitten sen mukaan.

Eilisessä ilmoituksessa ilmoitin myös sen, että blogimerkintöjä tulee tai on tulematta, riippuen allekirjoittaneen jaksamisesta, joulukuussa joka sunnuntai. 3.12., 10.12., 17.12. ja 24.12. ovat siis ne mahdolliset päivämäärät. Tämä tämänpäiväinen merkintä ei luultavasti ole pois miltään tulevalta päivämäärältä, koska tämä on vähän tämmöinen extra, että saan vaan kerrottua laajemmin asiasta.

Ja toivotettua teille oikein hyvää joulukuuta! Mä yritän parhaani mukaan rämpiä ylös täältä suosta. On se suo sitten nimeltään masennus, mökkihöperöityminen tai mitä tahansa. Joululauluja kuuntelemalla tai sitten jotenkin muuten. Joululaulujen kuuntelu ei kyllä itseasiassa ole hyvä lääke, koska musta tuntuu, että ne on tänä vuonna alkanut enimmäkseen itkettämään. Mutta kuitenkin, enköhän minä taas jotain keksi.

Toivottavasti törmäämme täällä sunnuntaisin! Jos ei, niin sitten mulla tulee kyllä ehkä epäonnistunut olo, vaikka en niitä sunnuntai-merkintöjä teille nyt ihan lupaamalla lupaakaan. Ne toimikoon kuitenkin jonkinlaisina tavotteina, jotta saan pidettyä hieman mielenkiintoa yllä.

Kiitos, anteeksi ja näkemisiin!

Terveisin,
Vesa-Matti