Mutta niin, mun täytyy sanoa, että mulla on nyt parempi olo. En tiedä vaikuttiko se kotoa poistuminen oikeasti niin paljon vai mitä, mutta jokin viitta mun harteiltani putosi. Ehkä se mökkihöperöityminen vaan oli taas niin vahva, että se ajoi sinne masennuksen rajamaille. Äitillä kun kävin ja juteltiin siellä taas yksi jos toinenkin asia, niin olihan se tyhjentävää. Terapeuttista varmaan jopa. Tai kun mietitte, että kolme viikkoa vain periaatteessa neljän seinän sisällä ja näki vain ja ainoastaan omaa perhettä. Tai siis.. Mä toivon, että joku siellä ymmärtää. Ihminen voi alkaa tuntemaan yksinäisyyttä, vaikka olisi rakastamiensa ihmisten ympäröimänä. Siinä kun etääntyy kaikesta muusta niin kyllä se tekee hallaa mielelle, uskokaa vain. Ei kaikkien aivot välttämättä toimi näin, mutta mun kohdalla kyllä.
Tilanne olisi varmasti eri jos kävisin esimerkiksi edes töissä. Siinä joutuisi jatkuvasti poistumaan kotoota ja näkemään muita ihmisiä. Pääsisi palaamaan kotiin joka päivä ja näkemään ne rakkaat ihmiset uudelleen. Siinä ei hyvin suurella todennäköisyydellä tulisi sitä semmosta mökkihöperöitymis/yksinäisyys-höpöhöpöä. Miksi kirjoitin höpöhöpöä? En tiedä. Mutta kuitenkin, ei varmaankaan pääsisi tilanne niin pahaksi, että alkaisi vaipumaan jo synkkyyteen. Tai ehkäpä se on juurikin se taipumus sille masennukselle? Kun mulla on historiaa masennuksen kanssa niin ehkäpä pitäisi pyrkiä välttämään niitä asioita, jotka sinne helposti ajaa? Kuten nyt juurikin tämä tämmöinen neljän seinän sisään jämähtäminen. Ja vaikka mä kotona todella hyvin viihdynkin niin ilmeisesti siinäkin voi tulla raja vastaan.
En tiedä miksi jaarittelen aiheesta. Pääasia on kuitenkin se, että fiilis on nyt huomattavasti parempi kuin viikko sitten ja siihenhän me tähdättiinkin.
Nyt vielä metsästellään sitä kadoksissa olevaa joulumieltä. Tai siis.. No, ne on taas noi Eiran työvuorot. Koko joulu välipäivineen töissä. Menee aika hyvin se perhejuhlan tuntu siinä, mutta minkäs sille voi? Ei se ole Eirasta kiinni oleva asia, joten en mä siitä Eiraa syytä. Eira on kuulema oman osansa tehnyt toiveiden muodossa, mutta jos niitä toiveita ei oteta huomioon niin sitten me ollaan aika kädettömiä tekemään enempää. Uudelle työntekijälle huonoimmat työvuorot, niin se kai menee ja siihen kai pitää yrittää totutella. Pitää yrittää ottaa se jouluilo irti sitten siitä kun se tulee sieltä töistä joskus. Vaan on se sitten taas itselle aika työmaa kun Maxillakaan ei päiväkotia ole. Älkääkä taas ymmärtäkö väärin, koska kyllä mä pärjään kummankin lapsen kanssa kotona ja näin. Kumpikin saa mitä kumpikin tarvitsee, mutta siihen se sitten aika pitkälti jää. Ne ei leiki keskenään kovinkaan usein ja Max työntää Miioa jopa pois leikeistään. Sitten joutuu ikävän usein pyytämään Maxia sulkemaan huoneensa oven ja leikkimään yksinään. Siitä sitten tulee semmonen syyllisyys, joka taas ahdistaa. Ja siis mä tiedän, että lapsen on hyväkin välillä leikkiä itsekseen, mutta kun se on sitten koko joulun ajan joka aamuista.. Ja siitä tulee enemmän tai vähemmän paha mieli varsinkin itselle.
En haluaisi sitä, että toinen lapsi saa muka enemmän huomiota kuin toinen. Tämä vaan ajaa väkisin semmoseiselta tuntuvaan tilanteeseen. Miioa ei voi jättää vielä yksin leikkimään Maxin oven ulkopuolelle ja Max ei taas ota Miioa mukaan leikkeihinsä, vaikka se mut mukaansa ottaisikin. Ja pyytääkin usein. "Isi leikkimään" ja siihen on vastattava aina vaan "en voi jättää Miioa yksin". Max on hyvin ymmärtäväinen sen asian kanssa, mutta varmasti tuottaa aina jonkinlaisen pettymyksen.
Ehkä pitäisi vaan keksiä se jokin semmoinen juttu, johon kumpikin pystyisi osallistumaan eikä kumpikaan härkkisi toista. En vain tiedä mikä se semmoinen voisi olla, koska sitten tosiaan jos Miio pääsee leikkimään Maxin kanssa samoja juttuja niin usein se on sitä, että Miio vaan härkkii Maxin leikkejä. Ei leiki mukana vaan saattaa mahdollisesti purkaa Maxin juuri rakentamaa junarataa ja siitähän Max ei taas tykkää. Kaipa tämä on ihan ratkaistavissa, mutta.. Niin, iso mutta. Pitääkö tässä antaa vaan ajan kulua ja odottaa, että Miiosta tulee enemmän Maxin leikkeihin sopivampaa sorttia? Vai pitääkö antaa härkkimisen vaan tapahtua ja totuttaa Max siihen, että semmosta se elämä nyt vaan välillä on? Vai mitäköhän tässä pitäisi tehdä tai ajatella?
Ehkä tämä on taas vaan näitä asioita, joihinka se aika on se ainoa ja oikea lääke. Antaa tilanteiden kehittyä ja katsoo päältäpäin, että asiat menee kuitenkin jotakuinkin hyvin.
Eikä muuten auta jos Maxille sanoo, että Miio on dinosaurus joka tulee ja tuhoaa junaratoja. Oon yrittänyt sitäkin kikkaa, että saisin pojat leikkimään yhdessä. Kerran joillakin autoilla leikkiessä se toimi, että Max meni karkuun ja väisteli hurjaa Miioa, joka ei välttämättä edes tajua mitä tekee. Ja sehän oli sitten Miion mielestä hauskaa kun Max mennä viipotti karkuun. Sitten ne on useamman kerran juosseet peräkanaa ympäri kämppää ja Max on sieltä leikin tiimellyksestä saattanut huutaa "isi, me leikitään yhdessä!". Se on ollut ihanaa. Sitä touhua on kyllä sitten mukava katsellakin, vaikka siinä saa sitten taas olla sydän syrjällään, että koska jompikumpi juoksee taas päin seinää tai jotain. Ei aina tiedä kumpi on kumman perässä ja kun kumpikin sitten jatkuvasti tarkkailee taaksensa, että tuleeko sieltä joku, niin siinä sitten usein seinät ja päät kolisee.
Mutta joo, on tämä välillä vähän tämmönen tuhannen palan palapeli, jossa on lähikuva lumesta. Onko se hyvä vertauskuva? Viittaan sillä siis siihen, että on kyllä vaikea löytää toisiinsa sopivia paloja, joilla saisi edistystä aikaan. Ehkäpä tuo palapeli siinä on aika yksinkertaistava tekijä, koska kyllä kyseessä on vähintäänkin jonkinlainen 3D-palapeli. Meinaan siis kaikenkaikkiaan tätä vanhemmuutta. Mutta onhan se sitten kyllä taas niin mahdottoman palkitsevaa kun löytää sopivat palat ja saa edistystä aikaan. Välillä raskasta, mutta se raskas aika viittaa sitten aika usein siihen, että on tulossa mahtavaa kehitystä ja siitä sitten suurta iloa.
Kuvien suhteen oon onnistunut tässä omanlaisessani joulukalenterissa hyvin. En tiedä kannattaako siitä täällä edes puhua, koska kaikki te ette niitä kuvia edes välttämättä näe, mutta puhutaan nyt kuitenkin. Eli tosiaan niistä Instagram-julkaisuista minä tässä seuraavaksi muutaman sanasen. 10 kuvaa on nyt tullut ja pääsääntöisesti kaikki on tullut jotenkin luonnollisesti. Luontaisesti? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita. Parina päivänä on joutunut miettimään, että mitä ihmettä mä tänään julkaisen, mutta lopulta keksinyt sitten jotain. Nimenomaan jotain. Kuvatekstit ei ole olleet kovin paljon puhuvia, eivätkä ole aina välttämättä edes liittyneet kuvaan mitenkään, mutta.. No, niin käy joskus. Vaikka sitä ajattelisi tämmösenä ihmisenä, joka melkein joka päivä ottaa kymmeniä kuvia, että olisi helppo joka päivä myös julkaista niistä yksi.. Niin ei se aina välttämättä ole. Mä olen lopulta aika kriittinen julkaisujeni suhteen ja jos julkaisuun pääsee jotain mistä sitten jälkikäteen huomaan, että "hitsi, tässähän on kuvanlaatu aivan päin prinkkalaa" niin mun on todella vaikea olla poistamatta sitä. Ja kun olen nyt päättänyt olla poistamatta mitään mitä olen julkaissut tämän joulukalenterin aikana, niin on toisinaan ollut hieman kamppailua siinä sitten itsensä kanssa. Haluaisin poistaa pilalla olevan kuvan, mutta en voi ottaa yhtä luukkua mitenkään pois välistä.
Pahin on tässä ollut ehdottomasti se kun kävin siellä kävelylenkillä. Pimeässä metsässä kädet ja silmät jäässä julkaisin kuvan maisemasta, jota kävin katsomassa. Kotona sitten tietokoneelle päästyäni multa tippui lähes silmät päästä, koska se kuvanlaatu oli aivan uskomattoman surkea. No se kuva ei sisällä ihmisiä tai mitään henkilökohtaista niin voin sen tänne myös laittaa:
Tosiaan, puhelimen ruudulta kun sitä silmät jäässä katsoi niin se näytti todella kivalta. Ja tollein kun se on tossa pienennettynä. Mutta avatkaapa se tietokoneella isoksi (painakaa kuvasta kerran niin sen pitäisi aueta isoksi) ja katsokaa sitä.. Mä olen rakastanut tota mun puhelimeni kameraa, mutta selvästikään ei sekään ihmeisiin pysty. Pimeässä otetut kuvat vaan ei taida olla kännyköiden parhaimpia juttuja. Tossa kuvassa olisi muuten kyllä kaikki just eikä melkein kivasti, mutta tosiaan kun laatu on sitten kuin perunalla oltaisiin kuvattu. Itseasiassa luulen, että perunalla saisi hieman tarkempia kuvia.
Hyvää vertailua on sitten tuo eilen ottamani. Sisällä hyvässä valaistuksessa ja vakaalla kädellä otettu kuva irtokarkeista. Samalla puhelimella kuitenkin! Todella hyvälaatuinen kuva. Jokaisen sokerin voi jopa karkkien pinnasta maistaa.. Tai siis nähdä. Senkin voin tähän laittaa, koska se ei sisällä mitään muuta kuin tiedon minun irtokarkkimaustani, enkä usko, että sitä voidaan käyttää mitenkään minua vastaan – ehkä? No, tässä kuitenkin kuva:
On sielläkin sumeutta ainakin kahdessa karkissa, mutta se johtuu ihan siitä, että en jaksanut säätää sumeutettavaa aluetta. Laiskuuden piikkiin siispä. Jos olisin sitä hieman kuvatessani suurentanut, niin tuo olisi liki täydellinen kuva. Täydellinen puhelimella otetuksi kuvaksi. Täydelliset irtokarkit siinä kuitenkin on kaikesta huolimatta.
Muutoin kuvat on olleet pääosin lapsista, meidän kodista tai muusta mitä en halua enää kaiken kansan tietoisuuteen blogissani asettaa. Minulle kuitenkin edelleen saa seuraspyyntöjä Instagramissa lähettää ja niitä hyväksyn todella suuren suurennuslasin kautta, että olkaatten sitten valmiina syyniin jos minun seuraamiseni kiinnostaa. Linkki Instagramiini tässä.
Tässähän tätä tekstiä kai tulikin jo riittämiin. Mulla on ollut hirveä hinku kirjottamaan, mutta en ole sallinut sitä itselleni, koska olen myös hyvin perfektionisti. Nyt kun olen merkannut nämä merkinnät numeroin, niin en voi tulla tunkemaan väliin numeroimattomia postauksia. Pitää toivoa, että tämä kirjoitusfiilis säilyisi vaikka vielä joulun yli ja saataisiin vaikka sitten neljännen ja viimeisen numeroidun merkinnän jälkeen vielä lisää postauksia. Vai pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan johonkin varastoon näitä ja julkaista sieltä sitten jossain vaiheessa? No, en tiedä. Parempi yleensä antaa vaan tulla hetkessä.
Jep. Seuraava merkintä sitten taas viikon päästä! Sinne mulla ei nyt ole asettaa mitään tavotteita, ellei sitten voi jotenkin ajatella, että metsästäisin sen kadonneen joulufiiliksen jostain.. Mutta mä en jotenkin usko, että sitä nyt siinä parhaimmassa muodossaan löytyy. Se mitä lasten vuoksi tulee niin se kyllä varmasti tulee, mutta jouluihmisenä tämä on hyvin hämmentävä tilanne kun sitä ei tule sillein luonnollisesti. Luonnostaan? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)