1/4 | Elämä voittaa?

Otsikointi tulee ihan puhtaasti siitä, että mainitsin tuon tässä blogimerkinnässä kerran. Ja se on semmoinen asia, johon tahdon uskoa. Mä pyysin tekoälyä kertomaan tästä blogimerkinnästä viisi tärkeintä asiaa ja se antoi mulle nämä: Nopeasti saapunut sunnuntai, taistelua masennuksen kanssa, ulos lähtemisen lupaus, sisäinen ristiriita ja toive paremmasta huomisesta. Joten näitä tämä blogimerkintä pitää sisällään – jos tekoälyyn on uskominen.

Tämä ensimmäinen sunnuntaihan saapuikin sitten todella nopeasti. Jopa ihan niin nopeasti, että en mä ole kerennyt yhtään miettimään. Kerennyt, osannut tai mitään. Mä en haluaisi lähteä viemään tätä tajunnanvirta-menetelmällä, koska sitten tää menee aika varmasti siihen mitä elämä nyt tällä hetkellä on. Ja sehän on jonkinlaista selviytymistaistelua itselleni tällä hetkellä, enkä tahtoisi teitä asialla enempää rasittaa. Vaikka! Tänään ei tuntunut niin pahalta herätä, että voitaisiinko sitä pitää jonkinlaisena elämä voittaa -merkkinä?

No, tämä menee väistämättä tähän. Haluan kertoa teille tästä, koska.. No, toivon, että tästä puhuminen auttaa itseäni. Niin, siis tästä mahdollisesta masennuskaudesta. En taas tiedä mistä se tarkalleen ottaen tuli, koska se tarkalleen ottaen tuli tai muutakaan, mutta kukapa näitä tietää? Se ei todellakaan ole mikään tilattu juttu, jonka haluaisi taas käydä läpi vaikka elämä muuten olisi niin mukavaa.

Mä en todellakaan haluaisi näyttää nyrpeää naamaa jatkuvasti. Mun aivot vaan yksinkertaisesti yrittää kieltää mua iloitsemasta asioista. Ihan siis niinkin pahasti, että jos mua jokin asia meinaa hymyilyttää niin mun aivoista tulee heti joku viesti, että mulla ei ole lupaa siihen ja sitten naama menee takaisin peruslukemille tai sen alle. Lapset on monesti tässä olleet hauskoja ja se on viihdyttänyt mua, mutta hymyn pyrkiessä esille tulee aina se viesti aivoista, että äläpäs nyt liioittele. Se harmittaa todella, koska en todellakaan haluaisi olla tämmöinen. Maxikin tossa joku päivä kyseli, että "onko isi iloinen?" ja jouduin vastaamaan, että ei, ei isi ole nyt kamalan iloinen. En viitsinyt valehdellakaan. "Miksi isi ei ole iloinen?" niin, en tiedä oikein itsekään.

Jostain luin, että masennus tulee usein siitä, että yrittää olla liian vahva liian pitkään. Periaatteessa uskon siihen, koska mä olen joutunut olemaan liian vahva liian pitkään. Keho ja mieli varmaan yrittää sanoa, että pitäisi hieman hellittää ja alkaa käsittelemään asioita. Mutta en mä voi. Mulla on tässä arki kannettavanani. Ja vaikka mieli olisi ollut kuinka maassa tahansa niin minä olen puskenut eteenpäin, minä olen herännyt joka aamu ja hoitanut velvollisuuteni. Toinen vaihtoehto olisi vaan jäädä sängyn pohjalle ja rypeä, mutta siihen mulla ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuuksia.

Kieltämättä, vaikka mun perhe on mulle kaikki kaikessa niin pakko sanoa, että tää on vähän semmonen tilanne kun kaipaisi lomaa omasta elämästä. Kaipaisi semmoista tilaa, jossa saisi aivot narikkaan ja levättyä hetken. Onko väärin isänä ja avopuolisona sanoa näin? Se ei kuitenkaan ole pois rakkaudesta perhettä kohtaan. Ajattelen, että osaisin olla parempi ihminen jos pääsisin tästä hetkeksi irti. En tiedä, ehkä tämä on hieman outo ajatus?

Ja tiedättekö mitä? Samaan aikaan mun aivot yrittää mulle kokoaika väittää, että mä vaan kuvittelen. Ei mulla ole mitään masennusta, ei mulla ole mitenkään paha olla, ei. Oon alkanut kuulla sen äänen oikeestaan vasta nyt kun oon alkanut tästä tänne kirjoittamaan. Tää on hyvin hankala tilanne, koska siis.. Musta tuntuu, että kyllä mä olen masentunut, mutta sitten väitän itselleni, että kuvittelen koko jutun. Tavallaan siis yritän kai taas vaan siirtää sen asian käsittelyä sillä, että yritän väittää asian olevan toisin kun se ehkä kuitenkin on? En minä tiedä. Tää on taas näitä tilanteita kun mietin, että olenkohan terapian tarpeessa? Okei, ei sitä tarvitse kenenkään näillä puheilla miettiä; mä olisin terapian tarpeessa. Vaan enpä tiedä. Kai siitä varmasti olisi apua, mutta siihen ryhtyminen olisi liian iso askel. Tavallaan niin ajattelen kaikesta muustakin tällä hetkellä. "En ota yhteyttä keneenkään, koska se on liian iso askel", "en lähde kotoa minnekään, koska se on liian iso askel" ja muuta tällaista.

Eilen käytiin kyllä markkinoilla. Liittyy siis tohon, että en muka lähde kotoa. No joo, olin sielläkin ihan tyystin nyrpeä. Ei ollut apua ulos lähtemisestä.

Mutta niin.. Jotainhan se olisi tehtävä, mutta enpä tiedä mitä. Tai siis tiedän; mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja ravistella oikein olan takaa. Vaan on tuo aika liian iso askel otettavaksi..


No, tuota.. Ette varmaan kuitenkaan tahdo, että joulukuun kaikki kirjoitukset on tätä luokkaa? En minäkään. Haluaisin kyetä kirjoittamaan jostain muustakin, jostain iloisemmasta. Vaan on aika vaikea työntää sivuun näitä päällimmäisiä ajatuksia, joten ehkä nämä on hyvä tunkea pihalle ensin ja miettiä vasta sitten jotain muuta. Seuraavaan merkintään on taas viikko, joten ehkä jo silloin olisi ikävät ajatukset pois mielestä ja jäljellä läjä hyviä ajatuksia? Ainakin mä siis kovasti toivon, että tämä kausi ei tässä nyt ihan hirveän pitkään rellestä. Haluaisin pysyä optimistisena, koska jos taas ajattelisin, että "tämä varmaan kestää taas pienen iäisyyden" niin sitten se varmasti myös kestäisi pidempään. Nyt mulla on suuri halu päästä pois täältä kuopasta. Toisaalta, pessimisti ei pettyisi? No, ei, en tahdo olla pessimisti. Tahdon täältä ylös niin nopeasti kuin mahdollista ja kun uskon siihen, niin ehkä tämä on kohta jo taputeltu.

Taas. Sain kirjoitettua ton lauseen loppuun ja sitten aivoista tuli viesti "mikä on kohta taputeltu" ja läjä ajatuksia siitä, että ei mulla ole mitään ongelmaa tässä. Miten vaikea tämä on myöntää itselle? Tai antaa lupa itselle siihen, että tämä nyt vaan on näin? Ihmismieli on kyllä hankala vempain, ainakin mun tapauksessa.

Mä arvaan, että nää mun ongelmat liittyy jollain tavalla tunnelukkoihin. Pitäisi kai perehtyä asiaan. Ja käydä ammattilaisen pakeilla. Vaan vaikka kuinka asiasta tässä jaarittelisin niin tuskin tulen tekemään asian eteen mitään – taaskaan. Asiat on aina ennenkin saanut sysättyä lopulta takaisin taka-alalle ja jatkettua elämää kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.


Mä haluan kuitenkin – ajatellen seuraavaa blogimerkintää – tehdä yhden lupauksen tänne teille ja itselleni. Ennen ensi sunnuntaita mä lupaan poistua kotoota, johonkin muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia päiväkotiin. Oli se sitten vaikka pieni kävelylenkki tai jotain, mutta mä haluan nyt työntää itseäni sinne kielekkeen reunalle. Mä jotenkin ajattelisin, että olisi hyvä käydä vähän kävelemässä ja yrittää tyhjentää mieltä sen avulla. Joten sitä kohti mä ehkä mahdollisesti tässä tulen lähtemään.

Mä olen pyöritellyt tota ulos lähtemisen vaikeutta tässä lähes joka ilta, oikeastaan joka yö. Tietty hetki yöstä kun tulee niin mä olen aina sitä mieltä, että huomenna mä olen taas parempi versio itsestäni ja teen asioiden eteen jotain! Aamulla asiat on taas kuitenkin toisin, tai siis.. Siten kuten ne on ennenkin olleet. Mitään ei tapahdu, vaikka olin yöllä niin varma, että tapahtuu. Nyt kun mä kuitenkin lupaan tämän tällein kirjallisessa muodossa, niin mulla on suurempi todennäköisyys tehdä asialle jotain. Nyt mulla on tavoite; tahdon voida kirjoittaa tänne seuraavana sunnuntaina, että olen käynyt kävelyllä tai jossain ja ajatukset alkavat taas kirkastumaan. Mä tahdon sitä, koska en tahdo olla tämmöinen mörökölli.

Tämä olkoonkin nyt toivottavasti tämän vuoden viimeinen masentava kirjoitus. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Terveisin,
Vesa-Matti