Mamma ♥

Tosiaan, sanoin tossa edellisessä merkinnässä, että sain tiistaina suru-uutisia työaikana. Ja koska mulle kirjottaminen on helpoin tapa käydä asioita läpi, niin nyt mä kirjotan vähän. Tää tilanne oli mulle tavallaan "uusi", koska nyt en syö mitään lääkkeitä, jotka estää kokemasta asioita "oikein".

Läheisen kuolema on semmonen asia, jota ei haluais tapahtuvan koskaan. Vaan kun elämä on suunniteltu niin, että on alku ja loppu, niin se on pakollinen asia kaikille jossain vaiheessa.


Huh, tää kirjottaminen on paljon vaikeempaa kun kuvittelin aluks.. Tuntuu, että mä "nieleskelen" kyyneleitä kokoaika.

Mä kirjotin asioita ylös sillon melkein heti suru-uutisen saatuani, heti kun olin saanut pahimman tärinän loppumaan ja enimmät kyyneleet pyyhittyä. Seuraava pätkä on siis mun kirjasesta, johon asioita ylös kirjoitan:

Tiistai 26.3.2019

Sain eilen kuulla, että mamma oli joutunut saattohoitoon. Maailma sumeni hetkeksi ihan täysin, kyyneleet valui.

Viikonloppuna mamma oli soittanut iskälle ja kysynyt tyyliin, että nytkö hän kuolee? Tekee pahaa ajatella mamman ajatuksia saattohoitohuoneessa; onko mammaa pelottanut siellä?

Tänään, juuri äsken, sain kuulla, että kivut on poissa. Mamma oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Mä elän usein tilanteita lähinnä muiden kautta, ja mua satuttaa ajatella mitä iskä ajattelee.

Eniten mua siis sattuu ajatukset. Surullinen olen siksi, että en mammaa enää näe. Miksi en käynyt useammin?

Muistot onneksi elää, mutta ehkä niitä voisi tosiaan olla enemmänkin. Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko vaan vei oman pätkänsä mun elämästä, ja se oli aikaa kun en nähnyt oikein ketään. Tottakai se ahdistaa ja harmittaa.

Onneks mulla on mammasta vaan iloisia ja hyviä muistoja. Muistot sai mut hymyilemään kyynelten läpi.

Aikaa kun ei saa takasin.. Pitäis olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa, joista välittää. Kliseistä, mutta miksi sen muistaa aina liian myöhään?

Mamma, meillä on sua ikävä!

Terveisin,

Vesa-Matti