Viikko taasen takana päin

Ennen viikon kuulumisiin menoa, kerron teille tapauksesta, joka sattui äskettäin. Olin matkalla kotiin, mulla on aina musat korvilla, mutta silmät auki. Tässä tapauksessa mun silmät ei ois riittänyt, jos tää tyyppi ei ois pelästynyt vastaantulevia autoja. Okei, tilanne on silleen, että en mä voi tietää sen aikeita, mutta pahaltahan se mun silmiin lopulta näytti.

Ei mikään paras piirustus, mutta ehkä se hieman selventää. En tosin voi 100% varmaksi sanoa, että mimmosen mutkan toi auto on tehnyt ennen kun on osunut mun kohdalle, koska mulla ei ole selässä silmiä. Se on kuitenkin sellainen kohta, ettei se voinut mistään pihasta kääntyä, joten sen on pakko olla tullut jalkakäytävälle ilman pätevää syytä. Ehkä vaan pelotellakseen tai jotain.

Mä havahduin siihen kun se suhahti ihan mun vierestä ohi, koska halusi ilmeisesti ehtiä ennen vastaantulevia autoja takaisin omalle kaistalleen. Mä jäin hämmentyneenä tuijottamaan sitä auton perää, mutta en tajunnut yhtään katsoa rekkaria. Se jotenkin säikäytti tosi paljon. Se auto ei todellakaan jarrutellut tilanteen jälkeenkään, vaan ajoi seuraavaan risteykseen talla pohjassa. Siitä en tiedä mihin se jatkoi.

Mä jatkoin matkaani kotiin ja kävin ryhmäkeskustelut läpi kertoen mitä just tapahtui. En oo koskaan ollu poliisien kanssa tekemisissä tämmösen asian kanssa, ni en osannut toimia. Tai siis kyllä mä tiedän miten olisi pitänyt toimia, mutta mun ajattelumaailma vaan on vähän väärä. "Ei se osunu, ei mun tarvii tehä mitään. Säikähdyksellä selvittiin."

Sit kun mua muistutettiin siitä, että se voi tehä sen uudestaan jollekin toiselle, ni siinä kohtaa mä halusin jo toimiakin. Toiminkin, mutta poliisien mielestä sitten ilmeisesti liian myöhään. Mä meinaan kävin poliisiasemalla. Siellä oli elämäänsä kyllästyneen näköinen poliisinainen lasin takana ja ei sitä kiinnostanut mun asiani. Siltä se ainakin tuntui. "Joo, viivettäkin on.. Ja siis meillä on nyt "valkoinen ja ehkä mersu".. Ei me tehä tällä mitään."

Mä nyt kuitenkin koen tehneeni sen mitä mä voin tehdä. Kerroin poliiseille, rekisteröi ne sen tai ei. Mä oon kyl niin tottunut tämmöseen kohteluun. Palasi niin vahvasti mieleen tilanne, jossa mua kuristettiin baarissa ilman syytä, menin sanomaan portsarille ja hän sanoi mulle: "Asiahan ei nyt sulle mitenkään kuulu" vaikka mulla oli siis kädenjälki kaulassa. Myöhemmin kävi ilmi, että tää kuristaja toimi vartijan työtehtävissä, mutta oli ollut nyt viihteellä. Ja sattui olemaan portsarin hyvä ystävä.. Hmm, ois pitänyt kysyä siltä poliisinaiselta, ettei se sattumalta aja valkoista farmarimallista autoa..

Kiitos kuitenkin taas työyhteisölle kaikesta tuesta ja neuvoista!


Noin, nyt päästään käymään läpi viikon työkuulumiset!


Maanantaina mä ajattelin, että nyt laitan mun työtehtävät jotenkin fiksusti johonkin kansien väliin ja pidän jonkinlaista kirjaa siitä, että mitä olen tehnyt ja koska. Näin mä saan mustaa valkoselle ja samalla mun oma työmotivaatio parantui, koska siis kaikki tämmöset numerot ja listat kiehtoo mua. Siivosin vessat ja muuta perushommaa siihen päälle sit vielä. Sit kerkesin vielä ennen kotiinlähtöä olla yhen työkaverin apuna tarpeistotehtävissä. Ne oli aika jees!

Tiistaina meillä oli hieman pidempi palaveri. Mä en kerennyt hirveesti työtehtäviä tekemään, mitä nyt kiinnitin laastaritelineen meidän uuteen ensiapukaappiin. Sekin meni hieman vinoon ja nyt en voi enää katsoa ensiapukaappiin. Ei se siis mennyt ees pahasti, mutta häiritsi omaa silmää. Se ajaa asiansa, joten se on hyvä.

Keskiviikkona taas perushommia ja asioiden tarkastelua vaan. Oli meillä taas palaveri, vaikka siis ei se tunnu palaverilta. Se tuntuu semmoselta tärkeeltä pieneltä hetkeltä, joka palauttaa. Käydään läpi pienemmällä porukalla kuulumiset ja meille annetaan mahdollisuus kysyä mitä vaan. Se on jotenkin tosi tärkee hetki. Liian harvoin sitä unohtaa rentoutua ja vaan keskittyä johonkin tiettyyn.

Tänään, siis torstaina, mä alotin kahdeksalta aamulla touhuumaan. Pöytätasoilta roskat lattialle, lattiat kuivalla mopilla, imuroin mopin jättämät kasat pois ja sit vielä märällä mopilla lattiat puhtaaksi. Sit iski jumitus. Mä huomaan vieläkin paljon sitä, että jos ihmiset puhuu, ni mä saatan unohtua kuuntelemaan. En mä vieläkään itse osaa siihen keskusteluun ottaa osaa pahemmin, mutta mä jumitan ja kuuntelen. Nekin tilanteet tuntuu tärkeiltä mulle, mikä on sinällään aika hauskaa. Mä tykkään seurata sivusta keskusteluita, ja kai mä ehkä niistä koitan jotain oppia samalla. Harmi vaan, että keskustelutaitojen suhteen oppi ei tunnu pysyvän mun päässä..


No, mutta se oli semmonen viikko. Tuntuu, että mä sain ihan hyvin tehtyä asioita, vaikka tavallaan tuntuu, että mä oon jumittanut liikaa. Ehkä se pitkä palaveri jotenkin aiheutti semmosen fiiliksen, että tuntuu ku ois jääny yks päivä välistä. Mut se oli mielenkiintoinen palaveri.


Pakko itseasiassa kirjottaa vielä pieni pätkä yhdestä asiasta. Mä oon nyt pariin kertaan kuullut semmosen asian, että mä olen jotenkin rauhottava ihminen. Tai siis jotain, et mun olemus on jotenkin semmonen, että se saa muutkin jotenkin rauhallisemmaksi. Se on jotenkin, hmm, kivaa? Tai siis must on jotenkin hienoa, että mun oleminen saa ihmisille jotenkin rauhallisemman olon. Tulee hyvin hyödyllinen olo, vaikka ei tavallaan tarvii mitään tehdä, olla vaan.

Olenkohan Buddha? Ainakin meissä on vähän samaa näköäkin.

Terveisin,
Tekko