Näistä merkinnöistä ei koskaan tiedä mitä nää tuo tullessaan. Tähän voi purkautua viime päivien kova aiheen miettiminenkin jotenkin, koska siis kyllä mulla on päässä vilahdellut ajatuksia, mutta en ole saanut niistä täysin kiinni. Tää on rankkaa aivotyötä tää blogaaminen, vaikka se ei aina siltä vaikuta.
Nyt oli pakko sammuttaa taustamusiikki kokonaan, koska tää vaatii myös keskittymistä kovasti.
Hmm, alotetaan jostain ihan kevyestä arkipäiväisestä, koska.. No, siitä on helpoin lähteä kirjottamaan. Hmm, vai onko.. Ulkona on kiva sää ja silleen.. Tuota.. Tuota noin niin..
No, tästä jumituksesta tulee nyt ainakin mieleen se, että mä olen kyllä kovasti huomannut viime päivinä, että ehkä mä en olekaan niin aamuihminen kun mitä mä olen joskus luullut. Tai siis jos aamuihmisellä tarkotetaan sitä, että tykkää pitkistä hitaista aamuista, niin joo.. Mutta jos aamuihmisellä tarkoitetaan sitä, että on heti herättyään valmis kaikkeen, niin ei, sitä minä en ole.
Meillä on ollut täällä kämpässä makuuhuoneremontti (siitä kuvia myöhemmässä jaksossa, koska remontti on vielä yhtä ovea ja kattolistoja vaille valmis) ja Eiralla loma. Se on vaarallinen kombo, uskokaa tai älkää.
Eira on herännyt aina ennen mua ja alottanut päivän kaikenmaailman askareilla. Tehnyt kaikenlaisia askareita ja odottanut, että minä herään, jotta saa laittaa mut töihin heti. Tai siltä se on ainakin välillä tuntunut.
Mä siis haluaisin tunnin tai kaksi herättyäni vaan olla, mutta se ei ole nyt onnistunut niin millään. Oon kerennyt olla ehkä jonkun 30 minuuttia hereillä kunnes Eira on huutanut makuuhuoneesta, että tarvitsee apua. Ja kun tämä huuto on kajahtanut, on siitä alkanut koko päivän mittainen remonteeraus ja heräämiselle ei ole enää aikaa. Kai sitä sitten lopulta herää siinäkin, mutta se ei ole kovin mieluisa herääminen.
Mutta ei se nyt pelkästään paha asia ole ollut, koska ollaanhan me saatu tota remonttia suhteellisen vikkelästi eteenpäin sen ansiosta. Yritinkin opetella ajattelemaan sitä sitten niin, että "nyt rykästään ja levätään vasta sitten". No, eihän ajatusmaailma niin nopeasti muutu, mutta mä pääosin selvisin pahimmasta. Ja siis tottakai kaikki on nyt palkittu, koska meillä on upouusi makuuhuone! Josta siis toistaiseksi vielä puuttuu kattolistat.. Ja toinen ovi..
Ja olihan toi nyt oppimisen paikka monellakin tapaa. Mä en ennen tota ole nostanut kipsilevyjä seinälle, en laittanut lattialevyjä, en.. En tiennyt, että Eira on kyllä mahdoton remppakaveri.
Mulle oli tosi vaikeeta usein olla oma buddhamainen itseni, koska tossa remontissa paloi hermot; ensin yleensä Eiralla, ja sen jälkeen kun Eiran hermo oli mennyt ja alkoi turha vaahtoaminen, niin mulla meni hermot.
Mä itse useimmiten selviän ongelmatilanteista siten, että mä päästän siitä hetkeksi irti ja palaan sen luokse myöhemmässä ajankohdassa uudella energialla. Nyt kun mä en ollut siinä yksin tekemässä ja työtahti oli "heti, heti, heti", niin fiilikset kiristyi kyllä monta kertaa päivässä. Mä en siis käytännössä uskaltanut ottaa sitä hetkeä irti siitä työtehtävästä ja kerätä uutta energiaa, koska Eira seisoi punaisena raivosta siinä vieressä ja mietti, että "MIKÄ SIINÄ NYT ON?!" Helpompiakin remontteja on ollut.
Ja meillä on toi yläkerta vielä aivan kesken.. Ennen sitä Eira saa kyllä opetella kärsivällisyyttä ja hyväksyä myös mun tavan tehdä töitä..
Mutta hei, kaikesta huolimatta; makuuhuone on kuin uusi! Tai siis, ehkä voi sanoa, että se on uusi, koska siellä on uutta kaikki. Kaikki paitsi vanhat huonekalut.. No, pääosin uusi makuuhuone!
Mun käsityksen ja kokemuksen mukaan elämästä pitää yrittää nauttia. Sen takia mä olen itse suhteellisen rauhallinen kaveri, tai ainakin pyrin siihen. Hermostuminen on ehkä pahinta myrkkyä elämästä nauttimiselle, joten sen takia en tykkää harrastaa sitä.
Vaikka olisi remppa ja rempassa joku vaikea vaihe, niin mikään ei muutu helpommaksi jos heti suuttuu. Mä sanoisin, että päinvastoin. Tai no, tässä tapauksessa suuttumiset laittoi aina tietyllä tapaa ylittämään itsensä, jotta pääsisi edes joskus tilanteesta pois.. Mutta sillä hetkellä elämä ei maistunut.
Mun versio vaikeista tilanteista tosiaan olisi, että homma jää siihen hetkeksi. Ovesta vaikka ulos, istumaan pihalle ja hengittämään. Siinä voi sitten miettiä, että "miksi se ei nyt onnistu.. Mitä pitää tehdä toisin.." Siinä säästää omaa ja muiden hermoja paljon. Toki multakin puuttuu sitten se kärsivällisyys, jos se ei vielä tämänkään jälkeen tahdo onnistua.. Mutta siihen ei tarvitse tässä kohtaa mennä.
Mähän siis joskus kävin logistiikka-alaa, ja siellä meillä oli yhtenä päivänä trukilla ajoa. Ensin harjoteltiin trukkien nimiä ja miten ne toimii, se oli helppoa ja kivaa. Vaan sitten tuli se hetki kun niillä piti lähteä ajamaan..
Ensin ajeltiin tyhjässä hallissa ilman mitään ongelmia. Sitten siihen lisättiin se, että piti käydä hakemassa kuormaa ja kuljettaa se toisaalle. Helppoa. Ylhäältä alas, alhaalta ylös, kaikki toimi, ihmeen hyvin; mikään ei ollut niin vaikeeta kun ajattelin.
Tuli viimeinen tulikoe: esterata. Kapea rata, jota oranssit kartiot rajaa. Kaksi trukkia radalla ja muut oppilaat katsoo. Paineet kasvoi paljon suuremmiksi kun olin ajatellutkaan, mutta niin minä vaan hyppäsin trukin puikkoihin ja lähdin kulkemaan rataa. "Hyvä, hyvä, hyvin menee.." ja sitten tuli joku mutka, jossa esteradan tolppa kaatui ja sain siitä virheen. Lähdin korjaamaan trukin asentoa, pakitin toiseen tolppaan joka kaatui ja sain siitäkin virheen. "Nyt alkaa mennä hermo.." mietin mielessäni, mutta ajoin taas hetken matkaa eteenpäin ja osuin taas tolppaan, jonka jälkeen hyppäsin pois trukista sanomatta mitään ja lähdin ovesta ulos ja tupakalle. Jotain se opettaja yritti huutaa siellä, mutta mä ajattelin, että nyt on parempi vaan mennä ja rauhottua.
Ja niin mä menin ja rauhotuin. Tosin, ajokoetta en enää koskaan päässyt suorittamaan uudestaan, mutta onneksi siitä ei mitään trukkikorttia olisi saanutkaan.. Tosin, en vain päässyt sitä osaa koulutuksesta läpi, jonka takia mun mielenkiinto sitten koko alaa kohtaan kuihtui ja kuoli.
Kai tässäkin tarinassa on opetus, mikä ei tosin tue mun aikasempaa "ota hetki irti ja tee uudestaan"-kohtaa, mutta.. Ainakin mä rauhoituin. Mä tiedän, että jos mä olisin jatkanut sitä esterataa, niin mä olisin oikeesti hermostunut ja kaatanut tolppien lisäksi myös kaikki oppilaat sieltä. No ei, ei se ehkä niin pitkälle olisi mennyt, mutta niin.. Näyttäkää mulle niin ahdas varastohalli! Ei varaa pieneenkään virheeseen missään käännöksessä..
Muilla oppilailla oli vielä se etu, että ne oli koko elämänsä ajanut jollain. Minä en millään. No okei, yhtenä kesänä pari kertaa päältäajettavalla ruohonleikkurilla ja kerran skootterilla. Se ei vaan ollut kasvattanut mun itsevarmuutta minkään moottorivehkeen kuljettajana, joten olin aika noviisi muihin verrattuna. Multa puuttui siinä tilanteessa kaikki ja näin parhaaksi vain luovuttaa; trukilla ajaminen ahtaissa väleissä ei ole se mun the juttu.
Toi tarinahan oli näin tarkemmin ajateltuna todella huono esimerkki mihinkään tässä.. En selvästikään ole nyt terävimmilläni. Jos nimittäin olisin remontissa noudattanut vanhaa tuttua "trukki siihen ja ulos tupakalle"-menetelmää, niin ensinnäkin mun tupakattomuus olisi katkennut ja toiseksi remontti olisi jäänyt tyystin siihen.
Mun pitäisi muuttaa tota tarinan loppua hieman, ja se tulee nyt uudistettuna tässä:
... Hyppäsin pois trukista ja kerroin opettajalle tarvitsevani nyt hetken raitista ilmaa. Astelin ovesta ulos. Olin opetellut hengitystekniikan, joka auttaa ihmistä keskittymään ja tasaamaan oloaan; kokeilin sitä pihalla. Tunsin kuinka elämä alkoi taas virrata suonissani ja uhkuin uutta energiaa!
Astelin varaston ovesta takaisin sisään pitkä kultainen tukka heilahtaen ja hehkuin. Muut oppilaat ja opettaja olivat kaikki aivan haltioissaan kun astelin takaisin trukin puikkoihin ja yhdellä kädellä ja silmät kiinni suoritin radan loppuun kaatamatta ainuttakaan pylvästä. Päinvastoin; ajoin niin hyvin, että aiemmin kaatamani kolme tolppaa nousi takaisin pystyyn. Olin aivan uskomaton. Sain kunniamitalin, kuvani koulun seinälle ja opettaja löysi minulle heti uskomattoman hyvän työpaikan. Kannatti siis käydä vähän hengittämässä ...
Näin tää tarina olisi tukenut mun "rauhoitu ja kokeile uudestaan"-juttua. Eikö?
No, pointti on nyt kaikille kai selvä, tai sitten olen onnistunut sekoittamaan kaiken jo aivan täysin. Näitä sattuu.
No, nyt mä ainakin itse kadotin kaikki narut tän kirjottamisen suhteen, joten.. Tämä oli tässä.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)