Mä haluaisin ihan muutamalla lauseella mennä hetkeksi Minulla on nälkä-projektin pariin, koska siis, mua ärsyttää. Mulla tuli toi paino kivasti alas ja alettiin lähestyä sitä maagista lukua, johon mä siis tässä tavottelen, mutta yksi päivä, ilman mitään selitystä, PAM, 2 kg takaisin.
Ja siis kun sanon, että ilman mitään selitystä, niin tarkoitan sitä. Mulla oli kaikenlisäksi ollut jopa hieman normaalia enemmä nälkä jopa siinä välissä, joten olin syönyt reippaasti alle sen mitä edes normaalisti. Tai en tiedä reippaasti, mutta alle kuitenkin. Noin pari viikkoa meni kiduttaa se pari kiloa pois ja sitten se tulee ilman mitään syytä takaisin.. Mä en ymmärrä.
Ainut selitys mitä keksin, on se, että sitä kahta kiloa edeltävänä päivänä mä tein kyllä aika paljon fyysistä työtä. Josko se sitten on lihasta mikä tuli takaisin? Koska siis jos se on jotain rasvaa tms. niin sitten tässä on käynyt joku virhe, ja joku muu on syönyt mun vatsalaukkuun. Vai kävelenköhän unissani jääkaapille mussuttamaan voita? Tuskin. Ehkä mä uskon siihen lihasteoriaan, mutta on se silti kumma. Mä haluaisin sitä painoa pois, en takaisin. Toki lihas on vaan hyvä asia, mutta se hidastaa mun tavotteeseen pääsyä.
Hmm, mainitsin ton fyysisen työn tuolla, joten kai mun on sitä vähän avattava. Me alettiin vihdoinkin pistämään meidän pihaa kuntoon.
Meillä on ihan siitä asti kun tähän muutettiin, ollut semmonen raihnainen vanha portti, josta kaikki on vuorollaan maininnut jotain. Yleensä tyyliin: "ottakaa toi äkkiä pois, ennen ku se kaatuu jonkun päälle". Se oli siis tosiaan aikansa elänyt. Ihan ensimmäinen homma siis koko pihan kanssa oli repiä se vanha portti veks. Ja se lähtikin. Jopa se, että siinä oli tyhjyyttä ammottava aukko portin tilalla, oli hienompi kun se portti oli koskaan ollut – ainakaan meidän aikana. Tosin, ei yhtä käytännöllinen.
Eiran iskä on ollut tässä koko hommassa ihan massiivinen apu. Me ei ehkä oltais saatu mitään aikaan ilman sitä. Se toi meille tähän pihalle tämmösen pienen kaivinkoneen, jolla se on myllännyt kohta kaikki paikat mullin mallin – siis tarkoituksellisesti kylläkin. On revitty pihatietä auki, on kaivettu uudelle portille reikää, on siirretty täyttömaata ja revitty kantoja irti maasta. Kaikenlaista siispä. Ja aletaan ehkä olemaan siinä pisteessä, että työtä ei ole jäljellä enää kuin loput. Pienillä asioilla sitä saakin ihmeitä aikaan. Tai no, niin, ei ne niin pieniä ole olleet, koska tarvittiinhan tähän kaikkeen kaivinkonetta.
Meillä on myös tossa ollut tommonen ulkopiha, joka on siis meidän tonttia, mutta se ei ikäänkuin ole ollut mitenkään fiksussa käytössä. Koska, no, se on ulkopiha ja toiminut vaan jonkinlaisena säilytysalueena romuille. Nyt ajateltiin kuitenkin, että laajennetaan tätä käyttöpihaa ja tehdään siitä hukka-alueesta osa sisäpihaa. Eihän siihen vaadita kun tolppien pystyttämistä ja verkkoaidan lisäystä. Materiaalit on aikapitkälti jo hommattu, mutta enää tarvitsisi vain päästä töihin. Siinä on tällä hetkellä kontti edessä, jonka takia jouduin Eiraa tänään jo toppuuttelemaan. Sillä olis hirveä kiire vaan tehdä ja tehdä, ei mitään luppoaikaa, mutta mun pitää vähän yrittää pistää sille rajoja. Joka on oma tehtävänsä myös.
Mutta siis tosiaan; ulkopihasta noin puolet muuttuu sisäpihaksi uuden aidan myötä, ja toinen puolikas muuttuu parkkipaikaksi – se on raavittu auki ja siihen on laitettu kangas, nyt odotellaan soraa. Uusi portti on pystytetty jo. Pihatietä on raavittu auki, jotta siihenkin saadaan asetettua kangas, joka estää rikkakasvien kasvamisen välittömästi takaisin siihen. Ja siihen tulee siis ihan uusi aines päälle, nimittäin jonkinlaista soraa. Aikaisempi maa-aines oli jotain rantahiekkaa.. Tai ainakin se on muuttunut rantahiekaksi, kun siinä on kaivinkoneella edestakaisin ajeltu.
Mutta joo, ehkä mä joskus motivoidun laittamaan tänne kuviakin.. Tosin, jos oikein muistan, niin mä olen aina väittänyt näin, kaikkien remonttien yms. suhteen. "Mä tuun lisäämään kuvia myöhemmin", mutta sitä aikaa ei ole vieläkään ehkä minkään osalta tullut. Mä saatoin jopa lupailla sillon kun tähän muutettiin, että kirjotan tänne kuvien kanssa joskus jonkinlaisen asuntoesittelyn.. No, ei sitäkään ole. Joten te voitte joko odottaa niitä kuvia, tai olla odottamatta, koska mikään ei ole varmaa, ainakaan kun kyse on minusta.
Ja, ja.. Mitähän sitä vielä? No, tää tulee olemaan nyt hyvin sekava kuulumispäivitys, mutta ehkä näitäkin tarvitaan. Koska siis mua kiinnostais ehkä vähän parilla lauseella kirjottaa myös vauvajuttuja, onko se ok?
Mä en nimittäin ehkä vieläkään täysin ymmärrä sitä, että semmonen on tulossa meille tänne. Se on ollut kaikenkaikkiaan niin pitkä prosessi, joka on sisältänyt niin paljon epäonnistumisia ja muita vastoinkäymisiä, että nyt kun se on oikeasti tapahtumassa, niin sitä ei vaan usko. Eiran maha on pyöristynyt joo ja mä olen tuntenut sen läpi potkuja ja jopa vauvan hikankin, mutta silti. Meille on hankittu kaikki mahdollinen vauvaa varten ja ne on hyvin esilläkin, että pitäisi kai alkaa jo käsittämään asian todellisuus, mutta ei.
Mä haluaisin kuitenkin uskoa, että tää on ihan normaalia ensimmäisen kohdalla. Eikai sitä voi kukaan tietää, että miten se tulee sitten sillä sekunnilla muuttamaan maailmaa, kun se saapuu maailmaan. Mutta mä haluaisin käsittää tän asian jo nyt jotenkin. Mä oon välillä tuijotellut tota nurkkausta tuolla meiän makkarissa, johon siis on pystytetty vauvalle oma leiri, ja vaan yrittänyt takoa päähäni sitä, että tää on tapahtumassa. Siltikin tilanne on hyvin utopistinen.
Me ollaan käyty neuvolassa aina yhdessä, mutta multa on jäänyt ne kaikki alun sairaalakäynnit väliin, koska korona. Mä olen sen jälkeen nähnyt kyllä ultrakuvia, mutta ei niistäkään ole tullut semmosta fiilistä, että se on oikeesti siellä ja se on kohta meiän seurana. Onko tää vaa jotenkin uskomatonta? Ehkä.
Ja sitten on tietenkin se itsestäänselvyys, että tottakai tämä hieman myös pelottaa. Onhan kyseessä kuitenkin aika valtava elämänmuutos. Kaksi onkin yhtäkkiä kolme, ja siitä kolmannesta on iso vastuu. Mutta mä en oo jotenkin päässyt ajatuksissani niin pitkälle vielä. Tai siis olen, mutta en ole. Tiedättekö? Olen mä ajatellut tulevaa paljonkin, mutta mä en ehkä ole saanut siihenkään vielä mitään selkoa. Mun pitäis kai ehkä oikeesti ensin sisäistää se, että se on oikeesti tapahtumassa, jotta voisin alkaa oikeesti hyvällä tavalla pelkäämään sitä tulevaa. Mä vaan luulen, että mä en kerkee siihen junaan ja tajuan kaiken vasta kun se pieni on sylissä. Siinäkään tuskin kerkeää mitään miettimään.
Se mitä yritän tässä sanoa, oli hyvin selvänä mun päässä, mutta mitä enemmän sitä pyörittelen sen sekavammaksi se menee. Ja mitä sekavammaksi se menee niin sitä epäselvemmin se tulee ulos. Ehkäpä tämä on juuri sitä kaivattua progressiota mun kohdalla.
Ja nyt ei enempää lisättävää. Johan tässä tulikin kirjain poikineen kirjoitettua.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)