Pelkoja tulevasta

Hmm.. Tässä kohtaa kun on enää 6 päivää laskettuun aikaan, niin on kai hyvä purkaa ajatuksiaan vielä asian tiimoilta, eikö? Ainakin mulla on vähän semmonen olo, että tekis mieli vähän puida. Tän hetkiset ajatukset kun on vieläkin hyvin epäuskoiset ja -todelliset. 

Voiko tätä asiaa käsittää ennen kun se vauva on ulkona, ja nähdään se livenä ensimmäistä kertaa? Miksi sitä ei voi käsittää nyt? Eiran vatsa on pyöristynyt jo komeaksi palloksi ja oonkin sen läpi saanut nähdä ja tuntea liikehdintää, mutta silti.. Siellä on jotain, mutta en ymmärrä. Tai siis ymmärränhän mä sen, että siellä on vauva, mutta että se on tulossa meille jäädäkseen.. Että se on uutta elämää..

En tiedä miten normaalia on saada semmosia "haluan vielä perääntyä"-fiiliksia, mutta niitä mulla on pariin kertaan ollut. Pelästyin niitä ajatuksia alkuun itsekin. Ehkä se on kuitenkin jonkinlaista pelkoa uuden edessä, mene ja tiedä. Todellisuudessahan mä en halua perääntyä laisinkaan, koska tätähän mä olen halunnut ihan nuoresta pojasta asti – olla isä toiselle ihmiselle. En vaan tosiaan tiedä mitä tuleman pitää, joten kai sitä sen takia on aivojen kanssa hieman solmussa. Siis silleen solmussa, että ei osaa vaan vielä käsittää.

Eikä sitä varmasti ole osannut käsittää kukaan muukaan ennen kun se ensimmäinen vauva on siinä käsillä, joten kai mä spekuloin ihan turhaan. Kai sen oikeasti tajuaa vasta h-hetkellä.. Tää tuntuu jokseenkin jankutukselta tää mun kirjottaminen nyt, mutta.. Niin, mitä enemmän tätä yrittää itselleen selittää ja avata, niin sitä enemmän on pää jumissa. Kai sitä pitäisi vaan odottaa ja kai ne kaikki asiat tapahtuu aikanaan – ymmärtämiset ja sen sellaiset.

Mun ois kai kannattanut ottaa puheeksi jonkun jo lapsen saaneen kanssa, että miltä ne ajat ennen vauvan syntymää on tuntunut, jotta osaisin nyt tietää mun ajatukset normaaleiksi. Tai no niin, mikä tässäkin sitten on normaalia.. Kai kaikki käsittelee tämmösenkin asian ihan eri tavalla. Mutta ehkä olisi ollut kiva silti jutella tästä joskus jonkun kanssa. En vain ole kovin jutteluihminen, joten sen takia se on vähän jäänyt..

Mutta nyt kun kysyit, niin kyllä, vähän pelottaa. Onko tämän suhteen olemassa asioita, joita ei pelkäisi? Tai.. Siis just se kun ei tiedä. Jos tietäisi mitä tulee, niin ei välttämättä tarvitsisi pelätä tulevaa millään tapaa. Nyt kun tietää vaan, että tulee vauva, niin ei oikein tiedä mitään. Ymmärrättekö? En minäkään.

Mä tunnen myös hyvin paljon pelkoa siitä, että miten meidän herkkä Masa-kissa sopeutuu uuteen tilanteeseen. Meidän Masa ei ole koskaan, niin pahalta kun se kuulostaakin, pitänyt lapsista. Se on aina ollut mahdollisimman visusti piilossa kun meillä on ollut joku rääkyväinen kylässä. Ja vähän vanhempikin rääkyväinen sen pelottaa piilosalle. Se alkaa pitää ihmisistä oikeestaan vasta kun ne muistuttaa jollain tapaa aikuista. Kovat äänet ei ole yhtään sen mieleen.

Sillekin tämä tilanne tulee olemaan sillä tavalla uusi, että tämä rääkyväinen ei lähde pois, vaan se tulee jäädäkseen. Sopeutuuko kissa tilanteeseen? Sopeutuihan se toki koiraankin aikanaan, mutta ne oli kaikki sillon kovin nuorisolaisia, eikä koira sikäli ole kovin äänekäs. Nyt Masakin alkaa olemaan jo 10-vuotias papparainen, niin mietin vaan, että kestääköhän se kuinka hyvin mahdollista tulevaa stressiä.. Mä en todellakaan siitä haluaisi luopua, en mitenkään. En halua joutua antamaan kissoja pois, mutta mikäli jossain vaiheessa käy ilmi, että tilanne on Masalle liikaa, niin.. Ehdottomasti mä haluan, että se saa elää mahdollisimman pitkän ja kivan elämän, joten tilannetta on pakko nyt seurata ja tehdä päätöksiä kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

Toinen kissa, Sarppa (Sara), ei oikeestaan varmaan korvaansa hetkauta. Tai no ehkä alkuun, mutta sitten uskon tilanteen olevan sille ihan ok. Mutta mikäli tulee tilanne, että Masalle kaikki uusi on aivan liikaa, niin ehdottomasti tämä kaksikko on kaksikko. Vaikka mä tiedän, että kissat unohtaa nopeesti, niin olisi mulle hirveen vaikeeta ajatella nämä kaksi erillään. Koska vaikeeta edes ajatella semmosta, että tilanne kärjistyisi niin pahaksi, että ne ei saa viettää loppuelämäänsä meidän kanssa. Tai oikeestaan, että minä en saisi viettää niiden loppuelämää niiden kanssa.. Ne on kuitenkin mun "harjoistusvauvoja" ja ollut mulla luovutusiästä saakka.

Tuntuupa jotenkin typerältä ajatella tämmöstä.. Mutta omat kissani tuntien mä tiedän, että Masalle voi tulla seinä vastaan. En halua, että niin käy, en todella. Haluan, että voidaan jatkaa samalla tavalla kun tähänkin asti, mutta että meidän perhe vaan kasvaa taas yhellä jäsenellä. Että voidaan olla yhtä suurta perhettä. Sitä minä haluan.

Toivon vaan, että kaikki pelkoni osottautuvat turhiksi. Hyvä tästä tulee! Meinasi ihan melkein silmäkulmat kostua kun rupesi purkamaan näitä asioita tänne.. Josko se olis hyvä askel ymmärtämisen tiellä?

Ja tän takia mä oikeestaan kirjoitan blogia; mä saan tänne asioita talteen ja voin heijastella itseäni aina välillä vanhoihin tuntemuksiini. Ehkä tämäkin merkintä näyttää jo viikon päästä erittäin vanhalta informaatiolta, jolla ei enää käytännössä tee mitään. Sillon mä olen mahdollisesti jo vauvan syntymää viisaampi, mahdollisesti jo täysin sen uuden ihmisalun lumoissa ja tuskin mä silloin enää mietin, että "onko tämä oikeasti tapahtumassa". En voi tietää, ei kai kukaan voi.

Terveisin,

Tekko