Aihe vie mukanaan.

Mun viime yö oli taas niin tuskaa. En meinannu ensin saada edes unta. Ja sit kun vihdoin jossain vaiheessa nukahdin niin heräilin jatkuvasti. Koiran takia, kissan takia, koiran takia, kissan takia, kissan takia taas ja sit taas kissan takia. Nukuin jotenkin niin koiran unta, että ei noitten eläinten tarvinnu ku pitää vähän ääntä niin heräsin.

Mulla oli kumminkin siinä ennen nukahtamista hyvää aikaa miettiä aiheita mun blogiini. Kyllä, mä tosissani pohdin niitä sängyssä silmät kiinni. Sain yhden idean, mutta en tiedä osaanko mä kirjottaa sen niin kun mä sen eilen suunnittelin. Kokeilen silti.


Mulla tuli mieleen mun lapsuus. Tai no, lapsuudesta lähinnä kaikki leikit.

Kun olin ajatuksissani muistellut hetken aikaa kaikkia leikkejä mitä lapsena tuli leikittyä, niin mulle tuli taas mieleen se ikävä tosiasia, että leikin oli joskus loputtava. Tai siis silleen, että mulle leluista ja leikkimisestä luopuminen oli shokki.

Ei sitä multa kukaan kieltänyt, mutta kun ikää tuli lisää niin oli alettava käyttäytymään niinkuin kuuluu. Vaikka mä mielelläni olisin jatkanut vielä leikkien parissa.

Muistan niin hyvin sen, että sain helposti aikani kulumaan pelkästään sillä, että mulla oli pari ihmistä muistuttavaa elotonta muovikappaletta. Rajana oli vaan mielikuvitus. Rakennettiin niille pahvilaatikoista taloja ja sinitarraa pysty käyttämään vaikka mihin - jopa hahmojen pukemiseen. Ja itseasiassa sinitarra oli erittäin kova juttu vaikka kuinka pitkään.


Mä en oo itseasiassa varmaan vielä tähänkään päivään mennessä päässyt täysin yli siitä, että eteen tuli aika kun lapsesta tuli nuori - ja nuoresta aikuinen. Mä nimittäin muistan muutamia unia missä oon palannut leikkimään sinitarralla ja muovisilla ihmisillä.

Ja muistan vielä semmosiakin ajatuksia muutamien vuosien takaa, että oon miettiny yksin kotona, että voisin ruveta leikkimään jotain. Eihän se olis keneltäkään pois, mutta se lapsen mielikuvitus on hävinnyt ja leikit ei vaan enää tuu luonnostaan.

Eikä niiden kai kuulukaan ja mun pitäs vaan osata jättää se täysin sinne historiaan. Lapsi on lapsi ja aikuinen on aikuinen. Lapsi leikkii ja aikuinen tekee aikuisten juttuja. Niin se elämä vaan menee.


Mä en tosiaankaan tiedä miks tää meni näin syvälliseksi, mutta ehkä ihan hyvä päästää näitäkin ajatuksia välillä päästä ulos. Ehkä ne on muhinut siellä jo tarpeeksi.

Ei tää merkintä nyt tullut ihan niinkun olin sen kuvitellut, koska aihe vei ja minä vaan kirjotin. Mutta nyt tiedätte taas vähän enemmän siitä, että miksi mä olen toisinaan aika lapsellinen ihminen.

Terveisin,
Tekko