Bloggaajana saan sieltä yleensä ihan hyviä aiheita, se on kyllä vahvaa plussaa. Oon yöllä miettinyt asiat hyvin monelta eri kantilta läpi ja saattaa olla, etten aamulla ole mistään yhtään samaa mieltä kun mitä olin yöllä. Se sitten tavallaan pakottaa mut aamulla pohtimaan asiaa uudestaan ja siltä pohjalta on hyvä alkaa sitten jossain vaiheessa kirjoittamaan. Niinkuin esimerkiksi nyt. Uskokaa tai älkää, mutta mun viimeöiset ajatukset käsitteli öisiä ajatuksia, hassua.
Se viha yöllisiä ajatuksia kohtaan syntyy taas siitä, kun pää keksii alkaa miettimään esimerkiksi sellaista, että mitä jos joku ihminen olisikin kuollut? Miten elämä olisi erilaista yms. Tai että mitä jos se ei olisikaan vielä kuollut, vaan tulee hyvin nopeasti kuolemaan? Mitä mä sitten tunnen? Millasta elämä on sen jälkeen? Oon niistäkin ajatuksista saanut joskus tänne kirjoitettavaa, mutta ne ei ole sitä parasta viihdettä yöaikaan.
Vihaan ajatuksia kuolemasta hyvinkin paljon. Sillon kun yölliset ajatukset ottaa kuoleman käsittelyyn, niin silloin haluaisin vaan nukkua – siihen kuitenkaan kykenemättä. Nää ajatukset pitää käydä läpi, ihan viimeiseen pisaraan asti ja sen jälkeen uni voi tulla. Jos en käy ajatuksia läpi ja teen jotain muuta saadakseni unta, niin mun mieli aina välillä muistuttaa yön aiheesta ja sit se on semmosta hyvin epämukavaa venyttämistä. Kyllä se venyttäminenkin toimii, mutta se on kirjaimellisesti venyttämistä; uni tulee vasta sitten, kun silmät väkisin valuu kiinni.
Mun pää on tehnyt tätä prosessia ihan niin kauan kun muistan.. Tai siis oikeestaan niin, että en muista aikaa kun pää ei olisi miettinyt liikaa. Miettii se nimittäin liikaa päivisinkin, mutta sillon ne ajatukset on hyvin arkisia, eikä niitä joudu välttämättä puimaan ihan kaikista näkökulmista. Hmm, en nyt osaa pukea sanoiksi niin hyvin kun haluaisin.. Siis onhan yölliset ajatuksetkin usein ihan arkisia, mutta se ajankohta vaan pakottaa jotenkin miettimään sitä vielä paljon enemmän.
Eli siis jos, tai siis kun, mun pää miettii asioita jatkuvasti todella paljon, niin yöllä siitä ympäriltä poistuu kaikki muu ja jää vaan ne ajatukset. Ei ole muita ärsykkeitä oikeestaan, on vain ne ajatukset. Ja silloin niihin menee todella syvälle.
Ja miettikää nyt sitä hetkeä, kun teillä ei ole mitään muuta kun ajatus kuolemasta.. Omasta tai jonkun läheisen. Ette pääse siitä eroon, vaan joudutte käymään sen läpi.. Se on se hetki kun en tykkää valvoa. Eikä näihin siis voi varautua mitenkään, enkä edes tiedä mistä se ensimmäinen ajatus aina tulee.. Se vaan tulee.
Jatketaan tästä vähän toiseen aiheeseen, johon myös liittyy vahvasti liiallinen ajattelu.
Mä jouduin tänään taas pitkästä aikaa pohtimaan sitä, että minkä takia mä olen niin hiljainen. Vastaukseni oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että mä olen tottunut siihen. Mä totuttelin, tai jouduin totuttelemaan siihen peruskoulussa kun mua ei otettu mukaan mihinkään juttuihin. Mulle jäi vaan mun pää ja ajatukset. Ja tää mun pää ja mun ajatukset mulle todennäköisesti mun paniikkihäiriönkin aiheutti. Mä "tiesin" mitä muut ajatteli musta ja mä en todellakaan saanut siitä voimaa.
Vuosien ajan kun vaan luki muiden ajatuksia hiljaa nurkassa, niin sitä oikeestaan jäi sitten sinne. Nykyään se ajatusten lukeminen on jäänyt pois, mutta musta tuntuu, että ehkä mä oon parhaiten turvassa kun oon vaan hissukseen. Mun puheen tuottaminen, muille kun lähipiirille, on yleensä myös hyvin rankka prosessi. Kerron sen vielä tähän ja sit lopetan tämän.
Kun mulle vaikka esimerkiksi esitetään kysymys:
Mun pää kirjoittaa mulle hyvin nopeasti käsikirjoituksen. Sano näin, se on viisasta. Hyvin harvoin se tulee ihan käsikirjoituksen mukaisesti ulos suusta, mutta se käsikirjoitus antaa hyvin suuntaa. Kun olen saanut sanottua asiani, mun pää jää seuraavaksi pohtimaan sitä, että sanoinko mä sen nyt varmasti oikein ja fiksusti. Jos keskustelu tästä jatkuu, niin yleensä siinä kohtaa se menee improvisoinniksi ja se on sitten se mitä en saa päästäni pois millään; mä jään miettimään kaikkea mitä olen sanonut. Olenko mahdollisesti vahingossa saattanut loukata jotain, tai vastaavaa. Usein jotkut asiat seuraa mua ihan kotiinkin asti ja mä saatan miettiä, että "mitähän se nyt ajattelee musta.."
Yhden lauseen tuottaminen ja siitä mahdollinen keskustelun jatkaminen saattaa siis jäädä kummittelemaan mun päähän kokonaiseksi päiväksi. Ja tämä tekee siitä puhumisesta siis hyvin raskasta. Oon mielummin hiljaa kun tuotan itselleni loppupäiväksi liikaa mietittävää. Ja toisaalta, mä haluaisin tästä eroon, koska mä tykkään puhua..
Miksi mulle annettiin aivot, jotka haluaa vain miettiä ja miettiä? Se aiheuttaa myös hyvin usein näihin mun blogiteksteihin hyvin vahvaa hyppelyä.. Sen hyppelyn tosin oon osannut jo ottaa melkein tavaramerkikseni. Jos ajatus karkaa, niin annan mennä, koska siten tulee paljon mielenkiintoisempaa tekstiä.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)