Viikko 16

Nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen, että on aika käydä läpi viime viikko. Nyt kun pahin työstressi on saatu karistettua olkapäiltä, on ollut taas helpompi hengittää.

Maanantai, ei. Mä ajattelin koko sunnuntain, että mulla on maanantaina ihan normaali työpäivä ja näin, mutta sitten kuulinkin, että maanantai taitaa olla aika yleinen vapaapäivä, eikä töissä olisi ollut mun lisäkseni muita. Ajattelin siispä siirtää sen viikon pakotetun arkivapaan maanantaille ja olla täten siis perjantaina töissä. Eli:

Tiistaina mä alotin ihan mun perushommilla. Menin nappaamaan työpaikalta roskapussit mukaani (laitoin tietenkin uudet tilalle) ja kannoin ne roskahuoneeseen, tai mikä ikinä se onkaan. Siitä sitten menin toiselle työmaalle tutkimaan meidän maalivarastoa, huh.. Mun pitäis järkeistää se jossain vaiheessa.. Mutta sen maalivaraston näkeminen vaan aina aiheuttaa semmosen "ei herranjestas.."-fiiliksen. Jätin sen vielä hautumaan ja siirryin hieman siivoilemaan.

Keskiviikkona alotin taas perushommilla; kävin imuroimassa, tarkistin roska- ja paperitilanteen kaikkialta, jonka jälkeen jatkoin taas toiselle työmaalle. Tästä on alkanut tulla tämmönen tapa. Aikasemmin vietin kaikki päivät melkein tuolla "pääkallopaikalla", mutta nykyään huomaan, että oon enemmän toisella työmaalla tekemässä omia pikku askareitani. Kävin taas vilkasemassa maalivarastoa ja nähtyäni sen, käänsin sille selän – äkkiä muihin hommiin! Olin haistanut aamulla saapuessani, että paikassa haisee terva. Mä en jotenkin kiinnittänyt siihen silleen huomiota, mutta päivän päätteeksi siellä tutkittiin hajun lähdettä. Se löytyi ja "ongelma" oltiin saatu pois päiväjärjestyksestä. Ja vaikka sanoin päivän päätteeksi, niin todellisuudessa päivän päätteeksi kantelin hieman maaleja maalivarastoon.

Torstaina suoraan toiselle työmaalle, koska mulla oli yksi tehtävä siellä, joka siis oli stressannut mua jo pitkään. Se oli annettu mulle, ja mä olin antanut sen eteenpäin, koska se ei lähtenyt mulla itellä käyntiin ja mua muutenkin pyydettiin antamaan työssäoppijalle jotain askaretta. Tässä välissä sitten väärinkäsityksiä, ja homma seisoi vieläkin. Ja koska sitä ei oltu tehty, niin mä tein sen sitten ensitöikseni niin pitkälle kun kykenin. Etsin asioita, kannoin asioita, etsin lisää asioita, kannoin asioita pois, etsin asioita ja kannoin taas.. Se oli ihan mielenkiintoinen show, vaikka siis työtehtävänä se ei ollut ollenkaan semmonen mitä haluan tehdä. Tän shown jälkeen kävin taas kääntymässä maalivaraston ovella ja otin sen nyt kunnolla aivotyökseni – puhelu keskeytti aivotyön. Kävin toisella työmaalla keskustelemassa asioista, ja se aukaisi paljon mun omia lukkoja. Päivän päätteeksi oli sitten vielä yksi palaveri ja siitä sitten kotiin.

Tänään, perjantaina, menin työpaikalle ja tein mun perushuollot siellä taasen. Siitä sitten taas toiselle työmaalle ja kerkesin hetken pohtimaan taas maalivaraston tilaa, kunnes päätin ottaa ylityöt taas pois. Aivotyötä mä voin tehdä kotonakin ja mä koen edelleenkin niin, että ylityöt mahdollisimman nopeasti pois. Viime viikolta jäi tunti vielä ylimääräistä ja tällä viikolla oli kertynyt toinen mokoma. Ja jos mulla nyt viikonlopun aikana iskee jossain vaiheessa hirveä stressi sen maalivaraston suhteen, niin mä järkeistän sen sitten siltä istumalta (tai missä asennossa nyt ikinä olenkin).

Semmonen viikko se sitten oli. Ja taas kerran mä olen oikeestaan hieman häkeltynyt siitä, että kuinka huomioiva työpaikka toi on. Mä oon hehkuttanu sitä aika usein, mutta aina se jotenkin vaan silti yllättää uudestaan ja uudestaan. Työporukka on ehkä maailman parasta.

Mun pitää vaan laittaa se vielä toimimaan mun omalta osaltani; mun pitää oppia puhumaan mun ongelmat ja pyytää apua kun sitä tarvitsen. Se ei vaan jotenkin meinaa onnistua. Siihen nyt onneksi saan apua, joten ehkä tää tästä!

Mun tekis kyllä hirveesti kokoaika puolustella itseäni sillä, että "tää on mun ensimmäinen kunnon työ ja kaikki tää on mulle uutta", mutta oon ollu siellä kumminkin jo 16 viikkoa. Perusasiat multa sujuu mun mielestä jo hyvin, mutta sit kuitenkin melkein jokainen uusi työtehtävä osaa pysäyttää jotenkin. Mut mä uskon kyllä, että tähän kaikkeen tottuu vähän pidemmässä mittakaavassa, joten siis 16 viikkoa ei kerro vielä mitään.

Ja oon jotenkin nyt miettinyt sitäkin, että mun pitäis jotenkin oppia hieman spontaanimmaksi ihmiseksi muutenkin. Jokainen työtehtävään tarttuminen tapahtuu pohdinnan jälkeen. Mä ajattelen kaiken aina etukäteen ja tartun vasta sitten hommiin. Sama se on mulla oikeestaan kaikessa. Hyvä esimerkki on siinä, että jos joku kysyy multa jotain, niin mun pitää kysyä "mitä?" vain, jotta saisin hieman lisää mietintäaikaa.

Elämä on pelkkää oppimista, hmph.

Terveisin,

Tekko

10-vuotias Terveisin Tekko!

Ajatelkaapas hetki sitä, että oon kirjottanut tätä blogia tänä kyseisenä päivänä jo 10 vuotta! Ehkä yks mun isoimmista saavutuksista. Tai ainakin internetin saralla voitaisiin kai väittää, että suurin saavutukseni.

Kellonajallisesti mä olen hieman myöhässä tän blogimerkinnän suhteen, koska ihan ensimmäinen blogimerkintä on julkaistu tänne tarkalleen 24.4.2009, kello 18:45.

Mä oon ollut 19-vuotias, kun oon löytänyt tän Bloggerin, ja mä muistan kyllä hyvin miten se tapahtui. Oon siis tosiaan kirjottanut jo ennen Bloggerin löytämistä, paljonkin, mutta eri sivuille. Kirjottelin mun kuulumisiani varmaan kolmelle eri sivustolle samaan aikaan ja mietin, että pitäis saada tehtyä tää jotenkin fiksummin.

Hetken googlettelun (mun tekis kovasti mieli kirjottaa toi isolla G-kirjaimella, mutta musta tuntuu, että se on enemmän oikein pienenä?) jälkeen löysin tänne. Myönnettäköön, että tää oli ihan ensimmäinen sivu minkä klikkasin auki, eli "hetken googlettelu" oli hieman liioiteltu. Rekisteröidyin ja huomasin heti, että täällä voi tekstiä editoida paljon vapaammin kun muualla, joten mitä sitä sitten suotta muita enää tutkimaan.

Hyvä sivu oli löytynyt ja jatkossa kaikki olisi yhdessä ja samassa paikassa. Täytyy ikäväkseni kyllä todeta, että lukijat ja kommentit hävis kyllä sillä sekunnilla, mutta mulla oli silti uusi hieno blogi.. Ja jatkoin kyllä ehkä hetken vielä toisessa paikassa, koska en viitsinyt vain kadota yhtäkkiä, mutta pääsääntöisesti aloin tuottamaan kaiken sisältöni tänne.

Mä olen tän kymmenen vuoden aikana kirjottanut tänne aika paljon kaikkea. Pääosin omaa elämää, mutta on täällä joitakin "mielipide"-kirjoituksiakin ja jotain muuta mukavaa. Semmosia testejä lähinnä, joilla siis etsitty sitä miten haluan tätä tehdä.

Eniten kommentteja sain kyllä sillon kun esitin kärkkäästi omia mielipiteitäni täällä. Sitten kun taas vaihdoin pelkästään oman elämän kertomiseen, niin paikalle löytäneet kommentoijatkin katosivat.. Ei ihmisiä kiinnosta jonkun random ihmisen elämä. Miksi kiinnostaisi?

Mun suosituimpia merkintöjä on semmoset, mitä mä itse ehkä vähän "häpeilen". Kirjottelin aikoinaan Putouksesta. Kävin läpi sketsihahmoja ja pistin niitä jonkinlaiseen suosikkijärjestykseen. Tavallaan mun tekis mieli tehdä niitä vieläkin välillä, mutta jotenkin ne ei vaan enää sovi tänne. Olen siis vieläkin jollain asteella Putous-fani, mutta tyydyn arvostelemaan sketsihahmoja vain päässäni. Internetissä ei kyllä taida olla paikkaa, jossa niitä arvosteltaisiin, joten siinä olisi kyllä "markkinarako".. (Ja siis alaspäinhän se Putouksen taso on tullut roimasti, mutta kai mä olen jotenkin kasvanut siihen kiinni.)

Jossain vaiheessa jaksoin aina itkeä kommenttien perään, koska mun olisi ollut helpompi viedä tätä kaikkea eteenpäin, jos joku olisi kommentoinut jotain. Sitten totuin siihen, että kaikki on oikeesti ihan vaan mun omissa käsissä, joten jatkoin kirjottelemista ihan vaan itselleni.

Lukijoita mun merkinnät saa nykyään 10-25 / merkintä. Se ei oo internetin mittakaavassa hirveesti, mutta en mä niitä oikeestaan enempää mihinkään tarvitsekaan. Tää blogihan on mulle ja niille, joita mun elämä kiinnostaa (edes hiukan). Jos mun merkintä saa edes 10 lukijaa, niin mun elämä on kiinnostanut edes kymmentä ihmistä sillä hetkellä, ja olen onnellinen jokaisesta!

Tää on ollu mulle oikein mukava harrastus jo siis pitkään, ja uskoisin, ettei tää tuu mun elämästä mihinkään häviämäänkään. Mä tykkään tästä. Eikä ainoastaan se, että mä tykkään tästä, vaan tää myös avaa mun omaa päätä todella hyvin, eli tämä on myös mun oma terapeutti.

Jokainen lukija ja kommentti on silti aina tervetullut mukaan, vaikka tää on vaan mun elämää. Saa toki toivoa, että tekisin jotain muutakin, koska erilaiset asiat on omalla tavallaan kiehtovia. Kaikki erilainen ehkä vaan parantaisi mun omaa tapaani kirjoittaa.. Hmm, pitäisköhän sitä alkaa oikeesti kokeilemaan kaikkea erilaista? Esimerkiksi oon joskus yrittänyt alottaa blogimerkintää hieman dekkarimaisesti, ja se oli ihan kiva kokeilu..

Jos liian kaavamaisesti aina kirjottaa vaan lähes samallailla kun edellisellä kerralla, niin sitä ei kehity mihinkään suuntaan. Ja mä haluan kehittyä kirjottamisessa. Mä haaveilen edelleenkin työstä kirjottamisen parissa ja omasta kirjastakin, joten jo näidenkin takia olisi vielä hyvä kehittyä. Joskus vielä, joskus!

Nyt ei kuitenkaan tämän enempää. Pitäisköhän mun lopettaa tää merkintä siten miten tein lopetukset alkuaikoina? Se ei ollut pelkkä terveisin Tekko, vaan se oli aina jotain tyyliin "Terveisin tätä tervehdystä kirjoittava Tekko" tai "Terveisin hyvää ruokaa syönyt Tekko". Jaksoin sitä aikani, mutta lyhensin sen lopulta, koska se ei tuntunut enää omalta. Lyhyt ja ytimekäs, mitään selittelemätön "Terveisin Tekko" sen olla pitää.

Teen kuitenkin nyt poikkeuksen.

Terveisin,

Tänä päivänä 10 vuotta tätä blogia kirjoittanut Tekko, joka ei enää jatkossa tule tekemään tälläistä lopputervehdystä, koska tämä on kauhea ja kauhean pitkä, enkä osaa lopettaa tätä enää, apua apua

Aiheesta sillan kautta toiseen

Heräsin tänään vähän ennen kuutta, ilman mitään järkevää syytä. Eira oli lähdössä töihin ja sanoi mulle, että "siellä on enää tilkka maitoa". Se tilkka riitti kuin riittikin virkistävään aamukahviini. Tai no, en siitä virkistävyydestä niinkään tiedä. Pääasia kai oli kuitenkin se, että se tilkka riitti.

Aamukahvin kanssa olohuoneen sohvalle lojumaan ja tutkimaan pakolliset puhelinjutut. Tai no, pakolliset ja pakolliset.. Katoin vaan, että kaikki mun aikaa vaativat pelit rullaa eteenpäin. Sit mä tulin hetkeksi koneelle, selailin hetken erinäisiä nettisivuja, kunnes tajusin rullaavani samaa reittiä kokoaika uudestaan ja uudestaan; Facebook - Iltalehti - blogi - Facebook - Iltalehti - blogi.

Takaisin sohvalle ja Xbox päälle. Oon tykästynyt yhteen peliin (Middle-earth: Shadow of Mordor). Käynnistin pelin vain huomatakseni, että oon pelannut sen 98% läpi. Noin 20 minuuttia tästä eteenpäin se olikin jo 100%, ja sitten mulle iski tylsyys. Ja tahdoin lisää kahvia.

Kävin pistämässä kahvin tippumaan ja aloin etsimään vaatteita, joissa olisi hyvä pyörähtää äkkiä kaupassa. Kävelin tohon yhteen risteykseen, josta näkee ton lähikaupan ison kyltin, joka kertoo siis aukioloajoista ja totesin kaupan olevan jo auki. Kävelin kaupalle vain todetakseni, että kaupan ovella oli lappu, joka kertoikin kaupan olevan kiinni ja aukeavan vasta 40 minuutin kuluttua.

Siitä sitten tuohtuneena takaisin kotia kohti ja matkalla mietin elämää ennen internettiä. Miten on ennen pärjätty? Aina piti marssia kaupalle, jos tahtoi tietää onko se auki. Mä olisin voinut tarkistaa aukioloajat netistä ja tehdä siirtoni sen mukaan.. Miksi en tehnyt niin? Niinpä, en tiedä.

Kotimatkan kokonaisuudessaan mietin sitä, että miten paljon ihmiset – mukaan lukien minä itse – on laiskistunut. Kaiken voi löytää netistä ja minkään eteen ei tarvitse nähdä sitä pientä vaivaa. Ja nykyään siihen on tullut vielä sekin, että ei edes vaivauduta etsimään sitä tietoa itse; on helppoa laittaa esim. Facebook-ryhmään viestiä ja kysyä sieltä.

Mua henkilökohtaisesti harmittaa se, että nykyään ei enää vaivauduta. Mä haluisin ehkä tuoda omaan elämääni sen vaivautumisen takasin, ikäänkuin just tää äskeinen epäonnistunut kauppareissu.. Katsois asioita vähemmän netistä ja tekis enemmän niitä turhia reissuja. Niissä on oikeesti oma viehätyksensä.

Ehkä varsinkin näin keväällä/kesällä on ihan kiva tehdä tommosia pieniä turhia reissuja. Jos olisin tiedon hakenut netistä, mä olisin jäänyt vaan sohvalle lojumaan. Nyt sain pienen happihyppelyn ja innostuin kirjottamaan. Pelkkää voittoa siis. Kahviakaan en olisi lähtenyt keittämään etukäteen, joten olisin tällä hetkellä täysin ilman kahviakin. Nyt voin juoda hieman virkistyneempänä mustaa kahvia ja pohtia ihmisten laiskuutta, tai jotain muuta.

Mä jotenkin ehkä tykkään muutenkin enemmän ex tempore jutuista. Hetkessä päätetyt asiat, kuten tämä, että haen nyt maitoa kaupasta, on jotenkin paljon hauskempia kun pitkään suunnitellut. Ehkä se johtuu vahvasti siitä, että vihaan odottamista. Tai siis, en vihaa odottamista silleen hetkessä. Mitenhän tän nyt selittäis?

Mä voin esimerkiksi mennä kaverin pihalle ja odottaa sitä kaveria siinä vaikka puoltuntia, se ei oo mulle mikään ongelma. Mutta jos sovitaan esimerkiksi joku mökkireissu, vaikka viikon päähän, niin mä vihaan sitä koko viikkoa ennen sitä mökille pääsyä.

Kun puhutaan esimerkiksi just tosta mökkeilystä, niin mä haluaisin aina, että jos sinne mökille mennään, niin mennään sitten heti! Se, että se suunnitellaan etukäteen ja toteutetaan myöhemmässä ajankohdassa.. Se on tuskaa.

Tästä mun hetkessä elämisestä on tullut monesti sanomista Eiralta, joka taas itse on suuri suunnitelmallisuuden kannattaja. Oon tainnut joskus mainita, että Eiralla on joululahjatkin ostettuna jo tammikuussa, joten.. Ollaan tässä asiassa vähän niinku yö ja päivä. Onko se sitten hyvä vai huono? No, mä ainakin koen sen jotenkin kasvattavana.

Meiän kaikki pahimmat erimielisyydet on ehkäpä johtunut juuri tästä erilaisesta näkökulmasta asioiden tekemisen suhteen. Ja mä olen oppinut itseäni aika paljon rajottamaan, vaikka siis täysin en koskaan tule hetkessä elämisestä luopumaan. On vaan ehkä otettu ne pahat tavat pois.

Mä oon miettinyt usein, että sillon kun muutettiin Hyvinkäältä Riihimäelle, niin aika paljon muuttui. Hyvinkäällä mulla oli vielä hyvin vahvasti semmonen meininki, että jos mä halusin mennä vaikka ryyppäämään, niin mä myös lähdin. En siitä edes pahemmin ilmotellut. Menin vaan jos joku pyysi, koska hetki piti aina käyttää.

Mua ei oikeestaan koskaan vaivannut krapulat niin paljon kun mua vaivas se, että vaan lähin reissulle sanomatta mitään. Se oli aika paha noidankehä, koska sitten mulle tuli usein siitä niin paha olo, että teki mieli päästä jo uudelle reissulle.

Jotenkin sitä vaan ajatteli niin, että ryyppäämisen suunnittelu tekee pahemman juopon kun se itse juopottelu. Siksi piti mennä hetkessä. Mitenhän tää mun merkintä ajautui tähän pisteeseen?

Mä oon aikuistunut ehkä tosi hitaasti tai jotain, mutta sehän meillä miehillä on usein tapana. Ja pääasia kai on se, että edes nyt alkaa olemaan vähän fiksummat tavat. Usein kaikki turhat ryyppyreissut jää vaan puheen tasolle, koska asiat on priorisoitunut mun päässä uuteen parempaan järjestykseen. Ja mä koen olevani näin paljon onnellisempi.

Onnellisuudesta kai kaikesta lopulta on kyse. Ehkä? Mä ainakin itse jotenkin uskon, että se on jollain tavalla se elämän tärkein asia.

Pari viimestä vuotta on ainakin ollu mulle tosi iso kasvun paikka, ja se on tehnyt musta paljonkin onnellisemman. Hassua, että ne on just ne vuodet kun ollaan asuttu täällä Riihimäellä. Aikanaan olin aika paljon tänne muuttoa vastaan, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että on tää ollut parasta.

Olikohan tässä mun merkinnässä mitään ympyrää, joka olisi jotenkin pitänyt sulkea? Oli miten oli, niin tää lähtee nyt tämmösenä maailmalle. Tää merkintä on itseasiassa aika hyvä esimerkki siitä, että mimmosta se hetkessä eläminen on. Kirjotin tätä lähemmäs kaksi tuntia, joten aiheetkin pomppii vahvasti hetken mukaan.

Terveisin,

Tekko

Viikko 15 – Lyhyt, mutta pitkä

Ja sitten olisi vuorossa työviikon niputtaminen. Taas. Teenkö mä enää mitään muuta täällä mun blogissa? Ehkä vielä joskus, mutta nyt eletään aika hektistä elämää ja ei oikein "riitä aika". Vaikka siis kirjottamiseen löytyisikin aikaa, niin ei jotenkin ole kerennyt ajattelemaan mitään aiheita. Eletään siis nyt aikalailla sen mukaan, mitä mä töiltä kerkeän.


Maanantai alkoi perinteisesti sillä, että mä laitoin työpaikkaa kuntoon. Perus huoltohommat siis. Sit toiselle työmaalle the kaapin kimppuun. Tässä tapahtui se hetki kun huomasin yöpakkasten aiheuttaman ongelman, joten jouduin alottaa sen lähes alusta uudelleen. Mä annoin sen tovin kuivua, ja yritin olla luova, se oli virhe. Aattelin, että kuparin värisellä spraylla maalaan siihen jotain hauskaa, mutta.. No, tein itselleni vaan lisää työtä. Jouduin maalaamaan sen taas uudelleen. Ymmärrätte varmaan nyt, että miksi se on mun uusi pahin vastustaja?

Tiistain aloitin taas perushommilla ja siirryin taas jatkamaan the kaapin parissa. Olin vihdoin aikalailla tyytyväinen siihen, eikä käynyt mielessänikään, että lähtisin siihen enää mitään säveltämään. The kaappi oli nyt täysin kasassa, huh. Sitten käytiin työpaikkapalaverissa, jonka jälkeen olin varannut tunnin yllättäviin tehtäviin. Ei riittänyt. Palaveri oli normaalia pidempi ja tajusin, että joillain asioilla alkaa olemaan aikamoinen kiire. Takaisin toiselle työmaalle siivoilemaan. Kaksi ja puoli tuntia ylitöitä, pff. Ja jouduin aikaistamaan seuraavaa aamua, koska kaikki pitää saada kuntoon ajoissa.

Keskiviikkona tulin töihin kello 7, oma "ennätys". Mun mielestä ihan kiva aika alottaa, ei siinä mitään. Kaksi ja puoli tuntia haravoin pihaa, pidin ruokiksen, jonka jälkeen työssäoppija saapui työmaalle ja ryhtyi avukseni keräämään haravointijätettä. Siinäkin meni oma aikansa ja jotenkin sitä alkoi olemaan ihan poikki jo. Vaan vielä mitä, työt vaan jatkui. Kello taisi olla lähempänä 16 kun päätin, että nyt ei kyllä enää voi venyä.

"Ihan normaali kahdeksan tunnin työpäivä, mitä kitiset?" joo, ei siis muuten mitään, mutta mun viikkotunnit on vieläkin vaan 20. Mä en siitä yli mene, en tällä sopimuksella. Se on kumminkin 9 euroa/päivä, joten mä en hyödy siitä mitään, vaan se on mulle täysin ylimääräistä. Ja mun työnkuvaan (mun mielestä) kuuluu, että mun pitää päästä mahdollisimman monena päivänä käymään, jotta saan mun perushommat hoidettua. Jouduin siis jättämään tällä viikolla torstain pois, koska tunnit tuli täyteen. Hmph..


Anteeksi, että mä nyt valitan tästä mun työajasta täällä kokoaika.. Se vaan tuntuu olevan raskain asia mulle itselleni tällä hetkellä. Mä en vaan uskalla työkokeilusopimuksen kanssa joustaa viikkotunneista. Ja vaikka voisinkin, niin mun työkokeilusopimus mahdollisesti loppuu tän kuun lopussa, joten mun pitäis ne ylimääräset tunnit ottaa pois muutenkin mahdollisimman nopeasti, tai sitten se olisi vaan multa pois..

Periaatteessa mun pää on nyt vähän paremmin kasassa kun mitä se oli viime viikolla, että onneksi parempaan suuntaan. Mun pitää vaan oppia puhumaan, edelleenkin. Pyytää apua ja oppia myös sanomaan "ei pysty". Mun isoimmat ongelmat kaikkea jatkoa ajatellen.

Oon vaan jotenkin kelannut sen niin, että mitä useempaan työtehtävään myönnyn, sitä paremmat mahdollisuudet mulla on työllistyä ihan oikeesti. Nyt vasta tajuun sen, että se pitäis osata pitää tasapainossa. Liikaa tehtäviä kun ottaa vastaan, osa niistä jää roikkumaan ja se ei todellakaan edesauta mun työllistymistä kun niistä tullaan myöhemmin mainitsemaan.

Mä osaan tän asian hyvin mun päässäni, tällä hetkellä ainakin tuntuu niin. Käytännössä kaikki vaan on jotenkin niin paljon vaikeampaa. Mitkä on asioita, joista voin kieltäytyä ilman, että se vaikuttaa siihen mitä musta ajatellaan työntekijänä?


Elämä tuo vieläkin eteen tilanteita, joissa ei oikein osaa toimia. Eli ehkä mä osaan nyt luopua mun ikäkriisistä? Kaikkea ei selkeestikään ole vielä koettu ja kokoaika voi oppia uutta. Ehkä jopa pitää oppia uutta. Ehkei asioiden opettelu ole vielä myöhäistä. Hmm.

Mutta siis TL;DR: Mun fiilis on jo huomattavasit parempi nyt. Mun pää ei ole räjähtämässä, vaikka se siltä vielä alkuviikosta tuntui. Mulla on vielä paljon opittavaa työelämästä, siitä miten toimitaan fiksusti työyhteisön hyväksi. Pitää oppia tasapainottamaan asioita, vieläkin enemmän siis. Oppia pyytämään apua, viimeistään siinä vaiheessa kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

Ehkä se olisi siinä. Tältä erää.

Terveisin,
Tekko

Viikko 14 (myöhässä, hups)

Multahan on vallan unohtunut kirjoittaa yksi työviikko! Viikonloppu oli täynnä väsymystä ja synttäribileitä, niin en kerennyt. Nyt mennään jo uuden viikon tiistaissa, hups. Pääasia kai kuitenkin on se, että se edes tulee kirjoitettua ylös. Nyt mä sen siis ehkäpä kirjoitan.


Maanantai, eipäs kun tiistai, koska pidin viikon pakollisen vapaapäivän maanantaina henkilökohtaisista syistä. Mutta tiistai tosiaan, hmm, oon jotenkin alkanut laiskistumaan näissä ylös kirjaamisissa ja mulla ei ole mitään hirveän konkreettista.. No, perus huoltoa, siis sitä mitä mä joka päivä tavallaan teen. Ja toisena kohtana on semmonen, että sain täytettyä työaikaseuranta/mitkälie-laput kaikilta edeltäviltä viikoilta. Tavoitehan olisi kuulema ollut täyttää ne viikko kerrallaan, mutta.. Niiden kanssa meni tovi, mutta onneks mulla on kaikki ylhäällä sekä täällä, että myös kalenterissa. Päivän päätteeksi kauppareissu ja vähän roudaamista. Ylitöiksi meni.

Keskiviikko alotettiin etsimällä ja kantamalla asioita. Jatkettiin kantamalla asioita ja.. Ei ihan päätetty kyllä kantamalla asioita, mutta ylitöiksi meni kuitenkin. Oltiin Hyvinkään kirjastolla kasaamassa johonkin näytelmään tekniikkaa. Okei, mä olen vähän käsi niissä hommissa, joten mun päivä koostu aikalailla kädet taskussa seisoskelusta. Harmittaa kyllä, ettei voinut/osannut olla avuksi. Oma päivähän siinä oikeestaan vaan pitkältä tuntui..

Torstaina taas perushommat ja.. Mun uusi ikuinen vastustajani, the kaappi. alotin sen parissa tosiaan viime viikolla, mutta säät ei jotenkin sitten suosinut sen maalaamista, joten hommat jäi seisomaan. Maalasin sitä, mutta yöpakkaset teki sille taas omia taikojaan.. Joka siis selvisi mulle oikeestaan vasta seuraavana maanantaina.. Siitä myöhemmin lisää.

Perjantaina menin suoraan jatkamaan the kaapin maalaamista, mutta lähinnä kaikkia muita osia, enkä katsonut sitä aikaisemmin maalaamaani tapausta, vaikka olisi ehkä kannattanut.. Hyppään tässä kohtaa hieman maanantaihin: menin katsomaan, että joko mä saan lyötyä the kaapin kasaan ja huomasin, että yöpakkaset oli tehny sille jotain. Se oli jotenkin, öö, kerrostunut. Siihen kun koski ja yritti hinkata jäätä pois, niin se vaan vaahtoutui oudosti.. Tiedossa siispä uudelleen maalaus. Takaisin perjantaihin: siivosin toista työmaata hieman "ennakoiden", koska tiedossa oli siis, että jossain vaiheessa pitää siivota tosi isosti. Jos pikkasen alottaa aikasemmin, niin eikö se ole pois sieltä loppupäästä? Ei oikeestaan meillä.


Semmonen viikko ja vähän siellä oli jo tätäkin viikkoa, mutta ei anneta sen haitata. Toivottavasti tän viikon katselmus tulee sitten ajoissa, ettei tuu tavaksi roikottaa näitä. Ja jotenkin kaikkea oli nyt paljon vaikeampi jopa muistaa. Tosiaan kun oon alkanut vähän merkkaamaan noita huonommin, niin sitä unohtaa helposti asioita. Ehkä se oli vaan toi viikko.. Se tuntu jotenkin aika raskaalta.

Mutta ei niin raskaalta kun tämä viikko. Mä vähän kerron tästä päivästä; mulla meinas lahota pää. Mulla on vaan yksinkertaisesti liikaa töitä ja mä yritän kuitenkin ehtiä kaiken tekemään työkokeilusopimuksessa määritetyssä ajassa. Mulla on vaan 20 viikkotuntia tällä hetkellä, ja se.. Se on vähän. Korvaukseen nähden se on ihan ok, mutta työtehtävien määrään se ei todellakaan istu.

Ja kun tahti edelleen jatkuu semmosena, että "Tee tämä, ja priorisoi se tehtävälistan kärkeen", koska kaikki on tällä hetkellä akuuttia. Pari tärkeetä tapahtumaa tulossa, joten kaikki on vähän äärirajoilla.. Mua pyydetään venyttämään mun päiviä, koska tähän viikkoon pitää pistää kaikki mahdolliset työtunnit. Mä en vaan pysty siihen ton sopimuksen kanssa. Ehkä sitten palkkatukitilanteessa asia olisi eri, mutta nyt mulla sotii kyllä sopimus vahvasti tätä kaikkea vastaan.

Ja nyt kun mulla on tärkeä siivousprojekti, niin mun pitäis siinä samalla ehtiä tekemään asiaa, josta en tiedä oikeestaan mitään. Ja se stressaa mua. Mä olen siis saanut siitä infoja kahdesta lähteestä, jotka on ollut hyödyllisiä joo, mutta mulla ei vaan lähe käyntiin samaan aikaan toisen projektin kanssa. Menee tukkoon. Mä en oo ollut tämmösessä tilanteessa elämässäni vissiin vielä kertaakaan, ja tänään vaan tuli semmonen tilanne, että poks.

Ja siis omaa syytänihän tää nyt kuitenkin ilmeisesti on. Liian miellyttämisenhaluinen, sanon kaikkeen "kyllähän minä hoidan". Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Ei pitäis myöntyä mihinkään, koska kyllä noita työtehtäviä mulle myös pamautetaan naamaan, kuten oon jo sanonut.. Tää on mulle vaan jotenkin niin tärkee kokonaisuus, siis tää työpaikka, ja haluan hoitaa tän niin hyvin kun pystyn, mutta.. En näköjään pysty. Ei pysy käsissä.

Mulle ei selvästikään sovi liian monta narua samaan aikaan. Tää kaatuu koko juttu. Sitä mukaan kun uusia naruja tuodaan mun käteen, niin ne ensimmäiset narut lähtee karkuun. Ja sillon unohtuu tehdä ne mun omat työt ja siitä sitten huomautetaan jossain vaiheessa, ja se ei ole kivaa.

Onko mulla nyt hieman iso kuoppa tässä mihin oon itseni kaivanut? Osaan mä tästä täällä mun blogissani kirjottaa, mutta auta armias kun tulisi mahdollisuus avautua tästä livenä.. Meikäläinen sanoo vaan, että "joo joo, kyllä hoidan"..

Terveisin,
Tekko

Maaliskuun silmäilyt

Viime kuun elokuvat jäi tosi vähäisiksi. Ei jotenkin vaan koskaan löytänyt aikaa, ja jos joskus löysi aikaa, ei löytänyt mielenkiintoa. Huono silmäilykuukausi siis. Lähetään vaan suoraan käymään niitä läpi.

Ja mä valehtelen heti alkuun, koska maaliskuun ensimmäinen elokuva on katottu oikeesti helmikuussa. Kirjotin viime kerralla näin:

Oletan, että tässä kuussa ei tule enää elokuvia katseltua, joten voin listata tän kuukauden katselmukset ihan hyvillä mielin jo nyt. Tänään en ainakaan jaksa elokuvia tuijotella ja huomisestakin mulla on omat epäilykseni.

Ja silti piti kuukauden viimeisenä päivänä kuitenkin vielä katsoa yksi elokuva. Ja koska en lähe muokkailemaan tota edellistä silmäily-blogia, niin valehtelen katsoneeni sen maaliskuussa. Helppoa ja kivaa.

Eli maaliskuun ensimmäinen elokuva oli Vuonna 85. Täs leffassa on sitä jotain, mutta en tiedä oikein mitä. Onkohan sen hienous musiikeissa? On siinä ihan jännä juonikin, mutta se jossain kohtaa hieman ärsyttää mua. Ehkä mä sanon kumminkin niin, että tää elokuva perustuu aika vahvasti siihen musiikkiin. Eppu Normaalia ja Juicea ainakin soi taustalla, ja siis mikä voi sillon mennä pieleen? Ihan katsomisen arvonen elokuva, mutta en tiedä jaksaako sitä katsoa toista kertaa vuoden sisällä? Ehkä parin vuoden välein.

Toinen elokuva on Yösyöttö. Me käytiin Eiran kanssa tää leffa aikoinaan katsomassa ihan leffateatterissa ja siis se oli sillon jo ihan hyvä. Uudelleen katsomista mä en jotenkin kyllä odottanut, mutta nyt se tuli tehtyä. Ja siis kyllä se toimi vieläkin. Ehkä myös semmonen elokuva, minkä voi katsoa parin vuoden välein, mutta ei yhtään tiheämmin.

Kolmas elokuva on semmonen mitä mä oikeestaan olin säästellyt aika paljon. Mä en oo moneen vuoteen sitä nähnyt, tai no siis, en tätä versioo ollut nähnyt ollenkaan. Kyseessä on kuitenkin uudempi Tuntematon Sotilas. Ja siis tästä mä tykkäsin! Katottiin tää Ronin kanssa, ja muistan kun Roni kysy jossain vaiheessa multa jotain, et "onks tää liian jännä sulle?" Mä siis jotenkin elin sitä leffaa liian vahvasti. Jännitin kokoajan kaikkien puolesta ja kaikkee. Jaksoin keskittyä koko elokuvan ajan ja se kertoo hyvästä elokuvasta. Ja loistavat näyttelijät, ai että. Huh huh. Tähän mennessä tän vuoden paras näkemäni elokuva.

Neljäs, ja samalla kuukauden viimeinen elokuva olikin sitten Menolippu Mombasaan. Tää oli joskus semmonen elokuva, jota tykkäsin katsoa, katsoa ja katsoa vieläkin. Tän elokuva suola on aika vahvasti juonessa, tapahtumissa ja läpissä. Mut jotenkin se ei tällä kertaa enää ollut niin mielenkiintoinen.. Mä en jaksanut keskittyä sen katsomiseen, paitsi vasta oikeestaan lopussa. Ja tiedättekö mikä on hassua? Mä kyynelehdin elokuvan lopussa. En tiedä mitkä kuut oli taas ja missä, mutta jotenkin se loppu vaan kolahti ja kovaa.

Elokuvat oli tosiaan siinä. Sarjoja mä en ole merkannut mihinkään ylös ja olen jotenkin nyt ihan täysin unohtanut kaiken. Katsoin ehkä Z-Nationin loppuun? Se oli mahtava! Uutta sarjaa en mun mielestä sen tilalle alottanut, koska siis.. Ei vaan löydy mitään mielenkiintoista Netflixistä! Telkkarista tulee katsottua The Walking Dead, koska.. Miksi mä yritän lähteä sitä perustelemaan jotenkin? Muhun se iskee vieläkin, vaikka katsojamäärät olisikin pudonnut.

Yökatselussa meillä on vieläkin Ihmeiden Tekijät. Nyt on soittimessa levy 5, jossa on jaksot 155-193. Oon saattanu nähdä noi jaksot jo moneen kertaan, mutta se johtuu siitä, että Eira nukahtaa aina ennen mua ja mä jään vielä tuijottelemaan. Sit seuraavana iltana alotetaan taas siitä mihin Eira on jäänyt..

Semmoset sieltä. Mitähän tää kuukausi tuo tullessaan? Ainakin nyt oon jo katsonut yhen elokuvan, joten.. Ei se ainakaan tyhjäksi jää.

Terveisin,

Tekko

13. viikko!

Viikkokuulumisien aika! Oikeestaan mun ois pitänyt kirjottaa tänne jo edellisen kuukauden silmäilytkin, mutta oon pitänyt itteni nyt jotenkin liian kiireisenä. Ehkä se vielä tässä kuussa tulee, hmm, ehkä.

Mutta nyt tosiaan työkokeiluasioiden pariin, koska taas on uusi viikko taputeltu. Tai lähes taputeltu.. Hmm.


Maanantaina tein noita mun perusasioita tuolla. Siivoilin ja järjestelin paikkoja. Kävin toisella työmaalla nostamassa yhen romahtaneen varastoteltan takaisin pystyyn, kantelin siellä hieman maaleja ja yritin päässäni hahmottaa jotain fiksua ratkaisua meidän maalitilanteelle. Ja olin tosiaan mennyt kahdeksaan, koska en ollut tajunnut katsoa mun kalenteria edellisenä iltana.. Meillä oli työpaikkapalaveri ikäänkuin mun työpäivän jälkeen sitten, joten jouduin venyttämään hieman päivää.

Tiistaina mä sain ihan mielenkiintoisen projektin. Harmittaa vaan, että mun pää toimii vähän siten, että jos tulee joku mielenkiintoinen projekti niin unohdan aikalailla kaikki mitä olisi pitänyt tehdä ennen sitä. Piti kunnostaa yksi kaappi, maalata ja katsoa, että se jotakuinkin toimii. Väristä mulle ei kerrottu mitään, joten otin ohjat omiin käsiini. Mun mielestä se uusi maalipinta on mitä mainioin, mutta en osaa kyllä vielä sanoa, että miten se otetaan vastaan muiden toimesta.

Keskiviikkona menin suoraan toiselle työmaalle jatkamaan sen kaapin kunnostusta. Touhusin siellä ihan onneissani, kunnes puhelu keskeytti työntekoni: "Tänään on palaveri, siis niinku nyt." Eikai siinä, tavarat kasaan ja pääkallopaikalle. Palaverin jälkeen vielä takaisin kunnostamaan kaappia.

Eilen, eli torstaina, mä pidin maanantaina kertyneen ylityön pois. Ja lopun siitä työpäivästä suoritin jakamalla esitteitä. Sen takia tämä viikko on vasta lähes taputeltu, koska en saanut käytettyä työajasta kun vain osan. Menin Nellan kanssa sille esitteidenjakolenkille ja se oli, no, mielenkiintoista. Mä jouduin vahtimaan kokoaika, että Nella ei ole autojen tiellä, ja samanaikaisesti laittamaan esitteitä aina mitä erilaisempiin postilaatikoihin. Ja melkein aina kun olin saanut esitteen laitettua laatikkoon, päätti Nellakin, että hänkin haluaisi jättää postilaatikon jaloille oman muistonsa. Piti lopettaa kierros, koska pissaterveiset alkoi mennä yli. Eli siis, tänään tai mahdollisesti viikonlopun aikana pitää hieman vielä jatkaa työntekoa – yksin, tai ainakaan Nella ei lähde mukaan.


Mä en oo kai pitkään aikaan kertonut, että miten mä viihdyn tuolla? No, siis, työyhteisönä toi on vieläkin aivan loistava. Mun perustyötehtävät on mun mielestä mulla jo aika hyvin hanskassa ja näin. Mutta on yksi mutta. Mä edelleenkin inhoan asioiden muuttumista.

Mulla on työtehtävät kirjattuna ylös mun vihkoon, joita toteutan kiireellisyysjärjestyksessä. Kaikelle ei ole edes määritelty kiireellisyyttä, joten teen ne mielekkyysjärjestyksessä. Vaan sitten saattaa yhtäkkiä käydä niin, että joku tehtävä nousee yhtäkkiä sijalle 1, koska joku muu haluaa niin. Ja sitten heti sen perään, joku toinen asia saattaa nousta myös sijalle 1, ja mä en tiedä enää, että mikä nyt oikeesti on se kiireellisin.

Ja kun näitä kiireellisyysmuokkauksia tapahtuu, niin mun päivärytmi hajoaa. Sitten syntyy niitä tilanteita kun asiat saattaa loppua jostain ja jotain. Mulla on selkeesti vielä treenattavaa tässä asioiden ymmärtämisessä.. Miten kaksi asiaa voi olla samaan aikaan kiireellisimpiä, vaikka ne ei ole mitenkään kytköksissä toisiinsa?

No, ehkä mä opin elämään tämänkin kanssa. Pääasia olisi se, ettei nää sotkis mun päivärytmiä. Mä haluan voida tehdä mun perustehtävät ja katsella sitten muita asioita. Mä kumminkin olen työkokeilusopimuksen mukaan talonmies, enkä joka paikkaan ehtivä ihmemies (vaikka mun edeltäjä semmonen olikin).

Terveisin,
Tekko