AURA pastagratiini à la VesQ

Mun on ehkä pakko kirjottaa yks resepti taas talteen, koska siis ruoka oli taas vaan niin sairaan hyvää. Mä halusin kokeilla tehdä AURA pastagratiinia, mutta en taas voinut olla tunkematta näppejäni reseptiin.

Enhän mä tota siis ihan mahdottomasti muokkaillut, mutta muutos oli kuitenkin jonkinlainen. En tiedä miltä toi alkuperänen maistuu, koska en ole sitä vielä sellaisenaan kokeillut, mutta tämä mun variaatio on kuitenkin aika lähellä uutta lempiruokaa. Hmm, mun lempiruoka tuntuu aina olevan se, mitä olen viimeksi kokeillut ja jos siitä on tullut hyvä..

Kuitenkin, ohjeen pariin!

Tarvitset:

Noin 250g Torinon täysjyvä-kaura Gnocchi -pastaa

410 g kanan fileeleike 

– mied. suol. Kotimaista -merkiltä saa juuri tuon kokoisia pakkauksia ainakin, mutta en usko, että on väliä jos paketissa on VAAN 400 g..

1 pieni kukkakaali
– tai sitten puolikas isosta..

~75 g pinaattia 
– pakastealtaasta 150 g pussi, ja siitä siis puolet

2 dl ruokakermaa

1 pala AURA sinihomejuustoa
– Tässä ei kannata ostaa halvempaa, kaikki halvat on surkeita

Aloitetaan laittamalla vettä kattilaan, levy täysille, kattila levylle ja odotellaan, että se alkaa kiehua. Lisätään pasta sekaan. Otetaan käsittelyyn kana. Koska meillä ei käytetä niitä riekaleita suikaleita, niin pilkon yleensä itse fileeleikkeistä hyvänkokoisia paloja ruokaan kun ruokaan. Eli; pilko kanan fileeleikkeet hyvänkokoisiksi paloiksi. Pistä toinen levy kuumenemaan ja siihen paistinpannu, kiitos.

Kun pasta on kiehunut semmosen 5 minuuttia, niin lisätään sekaan kukkakaali, semmosina pieninä nuppuina. Sen voi esivalmistella tossa 5 minuutin aikana jos tahtoo, mutta pitää olla nopea, koska pitää käsitellä myös kana. Mä ehdin ainakin, joten kai siihen pystyy muutkin. Tässä reseptissä mä lisäsin kukkakaalin kanssa samaan aikaan myös pinaatin sinne pastaveteen, mutta en tiedä oliko tämä se kaikista täydellisin vaihe sille, joten voitte tehdä joko näin tai käyttää raaka-aineitanne paremmin. En minä tiedä.

Nyt kattilassa on siis pastaa, kukkakaalia ja pinaattia. Toisella levyllä on paistinpannu, jossa on öljyä ja siellä paistuu kivasti kanat. Mä paistoin ne kanat ihan kunnolla kypsäksi, koska uunitus tällä ruoalla on aika lyhyt, enkä ole pahemmin valmistanut kanaa uunissa, joten ajattelin mennä turvallisinta reittiä. Kun pastasotku on keittynyt vielä semmosen noin 4 minuuttia, niin kaadetaan siitä vesi veks.

Joku varmasti huuhtelisi pastat ja muut tässä kohtaa vedellä, mutta mä en sitä tehnyt. Mä vaan kaadoin veden pois ja sen jälkeen kaadoin tavarat takaisin kattilaan. Kattilaan kaiken muun lisäksi lisätään vielä ruokakerma. Sekoitellaan. Kanoihin mä itse laitoin vain yhtä maustetta, joka on mun uusi suosikkini, savustettu paprikajauhe Sweet – punainen peltinen rasia, jossa lukee La Chinata. Tätä maustetta ruokaan kun ruokaan 1 tl ja varmasti on hyvää!

Kannattaa varmaan hetkeä ennen tätä kohtaa laittaa uuni kuumenemaan 200-asteiseksi.. Se on hyvä kirjottaa tässä kohtaa, vaikka se olis pitänyt tehdä jo.. Sori. Voidellaan uunivuoka, meillä oli semmonen pieni, hmm, 2 litranen. Sulla pitäisi olla nyt kattilassa siis semmonen sotku, missä on pastaa, kukkakaalia, pinaattia, kanaa ja ruokakermaa, eikö niin? Ne on sekotettu hyvin keskenään, eikö niin? Mietit, että missä kohtaa laitetaan AURA, eikö niin? No, se laitetaan nyt. Mä itse halusin, että se juusto on siellä semmosina chunkkeina, paloina, ja siksi en sekotellut sitä ton ruokakerman joukkoon. Eli siis tässä kohtaa rikot sen AURA-juuston sinne ruoan sekaan käsin tai pilkot veitsellä, nopea sekoitus – älä jää vatkaamaan! Vaan silleen, että sitä juustoa on siellä about kaikkialla, mutta ei niin, että se sulaa siihen ruokakermaan.

Sitten kaadat koko komeuden sinne voideltuun uunivuokaan. Laitat uunivuoan sinne uuniin, jos se on kerennyt lämmetä. Annat sen sapuskan olla siellä uunissa semmosen 15 minuuttia ja sit se on valmis. Vielä ei kannata alkaa kuitenkaan syömään, koska a) se on tosi kuumaa uunista suoraan tulleena ja b) maut paranee kun sen antaa vetäytyä tovin.


Tää oli lämpimänä oikein tosi maistuva päiväruoka, ja kun se unohtui esille, niin mä napostelin siitä melkein puolet hieman jäähtyneempänä, mutta ehkä se oli hieman jäähtyneempänä vieläkin parempaa. AURA-juusto pääsee hyvin oikeuksiinsa kun se on hieman jäähtynyttä ja ottanut taas vähän kiinteämmän muodon. Tän ruoan paras puoli on siinä, että melkein yksikään haarukallinen ei maistunut täysin samalta, ja siihen pystyy vaan siten kun ei sotke tota AURAa sinne semmoseksi litkuksi.

Suosittelen suuresti ja kiitos taas Valiolle hyvästä pohjasta, jota oli mukava lähteä muokkaamaan ja omimaan. Toisaalta oon naureskellut välillä myös sille, että miten helppoa on olla esim. Valion reseptivastaava: nappaat minkä tahansa reseptin löydätkin ja korvaat esim sanan "maito" sanoilla "Valio maito" ja näin sinulla on Valion oma resepti. En mä oikeesti tiiä, mutta kun mä olen semmonen reseptitutkija, joka omii kaikista resepteistä parhaat puolet, niin yleensä törmää tällaiseen ilmiöön näissä.

No, ei mulla muuta.

Paitsi ehkä pakko vielä lisätä se, että mä kyllä tiedostan olevani tosi huono reseptien kirjaaja, koska mulla lähtee aina laukalle ja kirjottelen tonne väliin aina kaikkea turhaa. Reseptin pitäisi olla helposti nopeasti luettavissa oleva pätkä, jota voi silmäillä ruoanlaiton ohessa.. Ja nää mun jutut on aina vähä tämmösiä, että täytyy lukea ja sisäistää, tai muuten ei tuu mitään. Kai se pääasia on, että mä itse saan selvää ja muistan, että "näinhän tää tehtiinkin!", mutta en sitten tiedä miten ideaalia näitä on jakaa täällä..

Jos joku on joskus tehnyt jotain ruokaa mun ohjeistuksella, niin saa ilmiantaa itsensä; miten meni noin niinku omasta mielestä?

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Sain Facebookin puolella palautetta, että kuva valmiista tuotoksesta ois tuonut lisäarvoa merkinnälle tms. Olisi varmasti, mutta siinä vaiheessa kun keksin tallentaa reseptin talteen, mulla ei ollut enää mitään mitä kuvata. Sen verran hyvä sapuska se oli!

MON: Sipsiä ja salsaa

Mun pitäis varmaan pitkästä aikaa päivitellä teille vähän Minulla on nälkä -kuulumisia. Ei sen takia, ettäkö te sitä kaipaisitte, vaan lähinnä siksi, että mulla alkaa ote lipsumaan. Tästä ei nyt kuitenkaan tule mitenkään virallista MON-päivitystä, mutta mun on tosiaan ihan pakko päästä kirjottamaan, jotta saan paketin kasaan asian tiimoilta.

Mitenkö tämä on alkanut lipsumaan, sinä kysyt? No, mä olen alkanut sallimaan itselleni ihan liian monia herkkupäiviä. Tai huijauspäiviä, mitä ne nyt ikinä onkaan. Lauantai on hyvä pitää huijauspäivänä, mutta siitä mä olen lähtenyt soveltamaan; keskiviikko on pikkulauantai, eli pikkuhuijauspäivä. Tän päivän herkut mä vielä itselleni sallin, koska ne on jo suunniteltu etukäteen, mutta sen jälkeen loppuu keskiviikkona herkuttelu.

Eikä sekään olis paha jos yhtenä keskiviikkona herkuttelis, ei.. Mutta se alkaa muodostua jo tavaksi, joten siihen on äkkiä puututtava. Painon suhteen ei ole vielä tapahtunut mitään radikaalia, joten ei sikäli mitään hätää, mutta kyllä elämään pitää jonkinlaiset rajat asettaa.


Mun herkuttelupäivät pitää sisällään yleensä sipsiä ja salsaa (ei se tanssi). Sipsien suhteen mä olen ehkä taas eniten huolissani, koska eihän salsa ole mitenkään paha asia.. Ehkä. Mä olen monta kertaa tännekin kirjottanut, että sipsit on mun suurin heikkous, eikä se ole siitä mihinkään muuttunut. Mä olen hyvinkin heikko jos kaupassa tulee joku uutuus-sipsipussi vastaan; pakko ottaa testiin. Ja kun niitä sipsejä tuntuu taas tulevan uusia kuin sieniä sateella, niin kokoaika pitäisi olla ostamassa uutta sipsipussia kokeiluun.. Ja sitten siinä on se seuraava ongelma; niitä ei voi vaan maistaa, koska koko pussista on maksettu, se myös syödään. Ja sitä ei voi jättää kaapinpohjalle odottamaan vaikka seuraavaa lauantaita, koska ne menee kaapissa aina huonoksi. Ja muutenkin.. Seuraavana lauantaina pitää olla freshit herkut.


Mulle on aina ennenkin toiminut se, että tulen jostain asiasta kirjottamaan tänne. Joten josko nyt taas saisi itsensä kasaan herkkupäivien ja sipsien suhteen? Kerran viikossa herkkupäivä ja silloin pitää valita, että onko se sipsiä vai jotain muuta.. Ja vaikka tässä oonkin sipseistä paasannut, niin yleensä noi herkkupäivät on pitänyt sisällään myös jäätävän kasan irtokarkkia.. Eli tässä on mennyt sikäli aika huonosti.

Mutta kuten sanoin; painon kanssa ei ole tapahtunut mitään radikaalia. Että sikäli tässä ei ole mitään huolta.. Mä vaan mietin, että jos tämän antaa taas jatkua tämmöisenä, niin jonain päivänä huomaan, että syön sipsejä joka päivä ja paino on noussut takaisin sinne 130 kg tietämiin. Sitä mä en enää halua.


Me ollaan ruvettu kattomaan aika paljon telkkaria Maxin nukkumaanmenon jälkeen. Ja yleensä nykyään lähes aina silloin mussa herää se fiilis, että pitäisikö kuitenkin siirtää paastoa ja syödä vielä jotain.. Oon onnistunut sen välttämään hyvinkin monta kertaa, mutta jaksanko enää kauan? Toivon mukaan jaksan, mutta se vaatii tätä puuttumista nyt.

Mitä mä siis oikeesti haluan, on se, että mun paino tulisi vielä ainakin sen 10 kg alaspäin. Mä luulen, että se tulee tapahtumaan sitten kun rullaluistelukelit alkaa, koska sitten mä menen! Rullaan ja rullaan, niin paljon kun vaan kerkeän! Mä oon sitäpaitsi jo päättänyt, että aion panostaa tänä vuonna siihen hieman ja ostan täysin uudet rullaluistimet! Siis ihan uudet, semmoset mitä ei oo kukaan ennen mua käyttänyt! 

Rullaluistelu on ehkä paras urheilumuoto. En tiedä edes miksi, mutta siitä minä vaan tykkään. Nyt ostin kyllä ihan normiluistimetkin, mutta niitä kokeiltiin vaan kerran ja sitten ne jäi sään ja muun takia vaan lojumaan.. Onneksi ne ei kutistu, eikä niissä ole parasta ennen -päivää, niin ehkä niitä voi hyödyntää joskus tulevaisuudessa.. Se luistelu ei ollut ihan niin mukavaa kun rullaluistelu, mutta se johtuu ehkä täysin siitä, että niillä ei pääse kiertämään kaupunkia, vaan niillä ollaan yhdessä ja samassa paikassa.


Hmm.. Kerrottakoon vielä se, että yleensä huijauspäivien jälkeen mulle tulee se 1-2 kg lisää, ja silloin mä taas aina herään ja päätän, että "tämä viikko syödään sitten tosi terveellisesti!" Yleensä sitten saan sen huijauspäivän aiheuttamat lisäkilot viikon aikana karistettua, mutta sitten on jo uusi huijauspäivä, että tämä on tämmönen kehä.. Sen takia nyt vaan odotan, että pääsisin harrastamaan mulle rakasta urheilulajia ja polttamaan niitä ylimääräisiä kaloreita silleen kivalla tavalla. Ja jos saisi taas muutenkin urheilusta enemmän kiinni kun ilma alkaa lämpenemään ja mahdollisuus lenkkeilyllekin taas aukeaa.

Kerrankohan mä kävin tänä talvena lenkillä.. Se oli semmosta varovaista taapertamista, että en oikein inspiroitunut.. Päinvastoin, kaikki liikunta jäi. Ainut mitä tässä nyt on lähiaikoina tehty on liittynyt Maxin kantamiseen, tai muuten ollut jonkinlaista hyötyliikuntaa. En mä sitä tuomitse, mutta on se tosi vähäistä jos haluaisi kalorien palavan.


Tähän päätän tämän itseni ripittämisen. Nyt otan opikseni siitä mitä olen taas kirjoittanut ja paranen taas ainakin hetkellisesti ihmisenä.

Lipsuminen, tai lupsuminen, on se mun pahin ongelma siinä kohtaa kun en enää kirjoittele joka kuukausi asian tiimoilta. Helppo antaa vaan olla ja tehdä asiat taas uudella, huonommalla tavalla. En tiedä pitäisikö kuukausiraportit ottaa taas käyttöön, vai mitä ihmettä mä teen.. Toisaalta kun ton painon kanssa just ei ole tapahtunut mitään, niin tuntuisi typerältä kirjoittaa joka kuukausi vaan "ei muutosta", tms. Mutta siinä olisi kuitenkin se muistutusaspekti, jota selvästi kaipaan..

No, ihmetellään sitä tulevaisuudessa.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Siis vieläkin mä alotin lopputervehdyksen "Terveisin, T..." 

Suunnitelmia

Mä oon nyt pyöritellyt ja miettinyt tätä mun kouluhommaani tässä jonkin aikaa.. Mä alan ehkä olemaan sitä mieltä, että tää jää tällä kertaa tasan 3 kuukauden mittaiseksi pätkäksi, joka siis on tän osatutkinnon pituus. Palaan jatkamaan siitä sitten kun korona joskus on mahdollisesti ohi. Tää koulutus nimittäin ei oo tarjonnut mulle vielä oikeestaan mitään, enkä usko, että tää tästä tällaisena aikana tulee hirveästi muuttumaan.

Opiskelu on lähinnä etäpainotteista, eli teen tehtäviä yksin kotona.. Kyllä, ihan yksin. Mun suuntani eroaa muiden suunnitelmista niin paljon, että mulle luotiin ihan oma polku. Toki se on hyvä, että yksilöidään, mutta tämä tyyli opiskella ei ole mua varten. Mä en pysty kotona keskittymään mihinkään, enkä mä oikein löydä oikeita hetkiä tehdä mun tehtäviäkään. En osaa aikatauluttaa itsekseni, vaikka ehkä pitäisi. Kotona kun opiskelee, niin sitä huomaa kokoaika jotain paljon mielenkiintoisempaa tekemistä ja sitten opiskelu taas jää. Tää tyyli enemmänkin tappaa mun mielenkiinnon tätäkin asiaa kohtaan. Mun pitäisi päästä tekemään ja oppimaan tekemällä, mutta nyt se ei ole mahdollista.

Ajatuksena oli alunperin, että käyn tän kolme kuukautta tätä koulutusta, opin joitain tärkeimpiä asioita alasta ja sitten suuntaan kohti oppisopimusta. Oppisopimus mua edelleenkin kiinnostaa, mutta mä haluaisin oikeesti oppia normaalia ravintolatyötä, enkä niinkään tätä tämmöstä poikkeusaikahommaa. Uskon kuitenkin, että normaalilla ravintolatyöllä ja pelkällä ulosmyynnillä on suuri ero. Vaikka toisaalta, ruokaahan mä vaan siellä tekisin, oli tilanne mikä tahansa.. Menekin ja kiireen kanssa varmaan se näkyvin ero. En tiedä, tää on vähä tämmöstä.


Muutenkin kun tässä ei koskaan tiedä, että koska se lähtö sinne Hyvinkäälle tulee. Mä olen ymmärtänyt, että meillä on mahdollisesti yksi potentiaalinen ostajaehdokas, joten tää kämppä voi mennä hetkenä minä hyvänsä – ja voi olla menemättäkin. Ei se Hyvinkäälle paluu mitenkään este ole opiskeluille, mutta.. Niin, mä haluan odottaa normaaleja aikoja, jos sellaiset joskus vielä koittaa. Mä uskon, että se on mun oppimisen kannalta parempi. Ja tavallaan olis kiva kyllä saada ensin ihan rauhassa taas tutustua Hyvinkää-elämäänkin – jos se siis tässä on tapahtuakseen.

Mun suunnitelmat nyt on siis seuraavanlaiset: koulutusjakso loppuu mun tietojen mukaan joskus 14.5. ja sen jälkeen jään taas vaan etsimään töitä alalta kun alalta, ja opiskelen kokkailua taas omalla tavallani ruoanlaiton merkeissä ja kokkailuvideoita katsellen. Kun korona joskus aikanaan on toivottavasti ohi, niin oli tilanteeni mikä tahansa, niin haluan lähteä uudestaan paremmalla menestyksellä kohti kokin ammattia. Ellei tossa välissä nyt käy jotain maailmaa mullistavaa, että työllistynkin kirjoituksen tai grafiikan puolella, jolloin siis mielelläni jäisin tekemään niitä hommia.. Mutta eipä noita voi etukäteen tietää.


Toivon kovasti, että kämppä nyt menee kaupaksi ja päästään palaamaan sinne Hyvinkäälle. Sitten toivon kovasti myös sitä, että noi koronarokotteet alkaa puremaan ja tartuntaluvut saadaan tipahtamaan mahdollisimman alas, jotta kaikki rajoitukset yms. voidaan purkaa. Ja vasta sen jälkeen mä toivon, että pääsisin oppimaan kokin ammatista kaiken.

Tämmösellä suunnitelmalla meikäläinen lähtee tästä sitten eteenpäin. Tää oli tämmönen vähän lyhkäsempi ja sitäkin sisältököyhempi merkintä. Tuntuu, että jaarittelin jokaisessa lauseessa vaan samaa asiaa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Uusia & vanhoja heikkouksia

Mun täytyy sanoa, että tämä koulunkäynti ei tällä hetkellä ole mun mieleeni. Mä opiskelen käytännössä aivan yksin. Mulla on oppimateriaalit internetissä salasanojen takana, jotka siis sieltä päivittäin kaivan esiin ja opiskelen itselleni sopivan määrän. Tää on vaan just sitä mitä mä en tavallaan halunnut.. Mä opiskelen asioita, jotka ei pysy mun päässä kun vasta sitten, kun pääsen niitä käytännössä tekemään. Eli tavallaan tuhlaan aikaani. 

Koen tämän tämmösen opiskelun yhtenä heikkouksistani. Päntätty tieto ei vaan jää mun päähän, vaikka mä aiheesta kuinka paljon tykkäisin. Luojan kiitos tuolla on myös jonkin verran tehtäviä, jotka jaksaa jollain tapaa pitää mun motivaation kasassa tätä hommaa kohtaan. Vaikka nekin perustuu lähinnä siihen tiedon oppimiseen, niin kai ne toimii paremmin kun pelkkä lukeminen. Haluaisin vaan tekemään, jos se ei vielä tullut jollekin selväksi..


Ja kun puhutaan heikkouksista, niin puhutaan nyt sitten oikein kunnolla. Koska niitä mä olen tässä pohtinut. On meinaan pari heikkoutta, jotka siis todellakin tiedostan, ja joihin oon yrittänyt alkaa puuttumaan.


Ensimmäisestä oon täällä joskus aikaisemminkin kirjotellut, törmäsin siihen merkintään ihan muutama päivä sitten kun selailin vanhoja merkintöjäni. Tämä merkintä käsittelee sitä hieman, ja tämä heikkous liittyy siis päivämääriin tai lähinnä niiden muistamiseen.

Jos et käynyt tuolla linkissä, niin lainaan tähän sieltä kohdan, jotta kenenkään ei tarvitse turhaan avata jotain melkein kolme vuotta vanhaa merkintääni.

Kun puhutaan synttäreistä ja päivämääristä, niin tiedättekös mitä? Mä olen tuomittu. Mä opin jo lapsena vain ja ainoastaan kaksi päivämäärää, ja ne on vieläkin lähes ainoat mitkä muistan sen enempiä miettimättä. Mä muistan mun oman syntymäpäivän (30.6.) ja mä muistan mun pikkuveljen syntymäpäivän (4.6.).

Mitkään muut päivämäärät ei ole mun päässä pysynyt. Okei, joulukuusta mä muistan itsenäisyyspäivän ja itse sen joulun, mutta esimerkiksi muita juhlapyhiä en osaa kalenteriin merkitä. Jos multa nyt kysyttäisiin, että "koska on vappu?" niin mä en osaisi sanoa edes kuukautta. "Koska on pääsiäinen?" niin ei mitään käsitystä.

Tämä tässä.. Mä en edelleenkään osaisi asettaa kalenteriin vappua tai pääsiäistä. Ainoat uudet päivämäärät mitä tässä vuosien aikana olen oppinut on Eiran ja Maxin syntymäpäivät. Nekin oikeestaan vaan itsekehittämäni muistisäännön avulla. Se on aika hauska, tai ainakin Eira nauraa sille aina.

Eiran syntymäpäivät mä olen jotenkin saanut vuosien saatossa taottua päähäni, mutta nyt pystyn tukemaan sen tiedon pysymistä päässä sillä, että Maxin kanssa niillä on tosiaan yhteinen muistisääntö. Eiran syntymäpäivä kertaa neljä on Maxin syntymäpäivä. Ai mitäkö tämä tarkoittaa? No, 7 x 4 = 28. Kuukaudet mun pitää sitten itse vaan muistaa ilman mitään sääntöjä, mutta tollein saan ainakin kaivettua päivät muistilokeroistani. Eiran synttärit on 7.12. ja Maxin 28.10. Muistan ne nyt oikein hyvin tämän säännön avulla – ehkä ne jossain vaiheessa siirtyy myös kunnolla mun aivojen kovalevylle, tai ainakin toivon niin.

Kuitenkin, muistan nykyään muutaman päivämäärän enemmän, se on saavutus itsessään. Haluaisin vaan oppia kaikki tärkeät päivämäärät, jotta ei aina tarvitsisi luntata. Ja mä kirjotin tuolla linkissä, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, mulla ei vaan pysy päivämäärät päässä. Mä nimittäin aikanaan yritin jopa sitä, että vaan hoin päässäni jatkuvasti Eiran syntymäpäivää, mutta ei se sinne jäänyt. Sanoin siellä linkin takana myös, että en halua Eiran syntymäpäivään mitään muistisääntöä alkaa keksimään, koska haluaisin pystyä muistamaan sen ilmankin, mutta nyt siinä on jonkinlainen muistisääntö tukemassa muistiani.

Mä haluan nyt varmistaa, että nää päivämäärät pysyy mun päässä ja opiskelen sen jälkeen pari seuraavaa tärkeetä päivämäärää. Ehkä tää on vaan todella hidas prosessi, mutta jostain syystä koen sen nyt hirveen tarpeelliseksi.

Tää toinen heikkous on sitten uudempi tuttavuus. Tai en ole aikaisemmin tajunnut, että mulla tämmönen heikkous on. En tiedä millä nimellä tätä nyt kutsuisin, mutta sanotaanko nyt vaikka ennakointi tai "seuraavat liikkeet". Tää on tullut tosi paljon esille nyt Maxin hoidon yhteydessä, mutta kai parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Alustetaan tätä niin, että mä olin lapsena suuri strategiapelien ystävä. Niissä on hirveen tärkeetä ajatella pari askelta eteenpäin tai aina tulee turpaan. Mä en tiedä miksi mä tykkäsin niistä strategiapeleistä, koska yleensä mulle tuli aina turpaan. Mä keskityin vaan omissa oloissani rakentelemaan asioita ja yhtäkkiä huomasin vihollisen suuret sotajoukot mun pihamaallani. Mä en ollut yhtään miettinyt tulevia askelia, vaan keskityin siihen hetkeen. 

Kai se liittyy jotenkin siihen, että mä muutenkin tykkään elää vaan tässä nykyisessä hetkessä. Siihen kai toi päivämäärien unohtaminenkin perustuu. En ajattele tulevaa aikaa kovinkaan paljoa siis oikeestaan missään tilanteessa.

Nyt vaan on alkanut huomaamaan sen, että se on iso miinus tässä kohtaa. Mä pystyn tekemään yhtä asiaa, mutta jos Eira ottaa vetovastuun siitä yhtäkkiä ja mun pitäisi lähteä tekemään muita asioita eteenpäin, niin yleensä mä jään vaan siihen katsomaan mitä Eira tekee. Nyt oon alkanut toisinaan havahtumaan siihen, että "nyt mä voisin kyllä tehdä joitain asioita eteenpäin!" joten kai sekin taito alkaa tässä pikkuhiljaa kehittymään.

Mutta tää periaatteessa voi selittää myös paljon sitä, että minkä takia mä muutenkin oon välillä aika hidas. Oottakaas, mikä se on se yksi sana.. Spontaani? Sitä mä en ole ilmeisesti lainkaan. Oon joskus kyllä nimittänyt itseäni oma-alotteiseksi, mutta ilmeisesti en sitä kovin hirveästi olekaan. Mutta en usko, etteikö olisi liian myöhäistä oppia, vai mitä? 

Mä en enää edes tiedä, että minkä takia mä olen pienenä pitänyt strategiapeleistä.. Kun nyt oikeesti muistelen, niin mä olin niissä ihan uskomattoman huono. Mulla oli aina pienimmät sotajoukot. Hmm, mä kyllä tykkäsin niiden kylien rakenteluista ja muuta, että ehkä mä pelasin vaan vääriä pelejä.. Ehkä olis pitänyt pelata jotain kylänrakentelupeliä, jotta olisin saanut joskus tehdä kylät rauhassa loppuun, eikä joku sotaukkeli olisi tullut heti kaikkea pilaamaan.

Mun pitää nyt selvästi lähteä tähän oma-alotteisuuteen ja ennakointiin perehtymään lisää, koska olisihan se nyt kiva pystyä ajattelemaan vaikka yksikin siirto eteenpäin. Se auttaisi arjen pyörittämisessä aika paljon kun ei vaan olisi kiinni nykyhetkessä, ja pystyisi tekemään ennakoivasti joitain asioita pois alta.


Tiedostaminenhan on varmasti yksi askel parempaa kohti, eikö niin? Ainakin kovasti toivoisin niin, koska olishan se nyt oikeesti kiva pystyä tässä vielä kehittymään ihmisenä näilläkin osa-alueilla. Pari viimeistä vuotta on mennyt sikäli aika kivasti, että paljon on tultu ylöspäin ihmisenä, joten kyllä mä uskon potentiaalin riittävän vielä näidenkin heikkouksien parantamiseen. Tai kai sitä ihmisellä on potentiaalia vaikka mihin, jos vain haluaa, joten en mä olisi huolissani.

Mä en vaan tällä hetkellä muista mitä kaikkia projekteja mulla on käynnissä.. Mutta ehkäpä sekään ei haittaa. Kaikesta pitää tehdä semmosia ikuisuusprojekteja, kuten nyt vaikka vedenjuonnin lisääminen ja hampaiden pesu.. Kun ne ei vaan muodostu tavaksi, niin sitten niitä pitää vaan muistuttaa ja muistuttaa. Sama se on kai näiden uusien heikkouksien kanssa; niihin on hyvä puuttua silloin kun sen huomaa. Ei sitä kai nyt voi tässä suoraan päättää, että nyt ne on ohi ja kaikki hyvin..

Mä en tiedä onko tässä ollut enää hetkeen mitään järkeä ja olenko hirveesti toistellut itseäni tai jotain, koska jotenkin tuntuu, että tietokoneaika tuli tältä päivältä täyteen. Ei riitä keskittyminen taaskaan. Jotenkin kun noita kouluasioita selaa päivät pitkät, niin karsii se jotenkin täysin tätä tekstin luomistakin. Kaikki kirjaimet näyttää samalta, on ne sitten kouluasioissa tai sitten itsetuottamaa. Kaikki alkaa näyttämään tältä: "plää plää plää plää.."

Eli aika laittaa merkintä kiinni ja keskittyä johonkin aivan muuhun.

Terveisin,
Vesa-Matti

Selektiivinen mutismi?

Mulle tuli tänne blogiin kommentti. Se on tosi hieno asia, koska ei niitä yleensä tule, joten siksi siitä pitää kirjoittaa ihan oma merkintänsä – ei vaan, on tässä muutakin. Tämä kommentti tuli minun Puhumisen vaikeus -merkintään, ja siinä esiteltiin minulle yksi mahdollinen diagnoosi.

Oon aina pitänyt itseäni vaan tosi ujona ja myöhemmin sosiaalisten tilanteiden pelkoisena, mutta nyt minulla saattaa olla uusi epäilys omasta "viastani". Kommentissa mainittiin sellainen kun selektiivinen mutismi. Mitä mä olen siihen nyt tässä kerennyt tutustumaan, niin tuntuu ihan multa.


Aikanaan kun muutettiin kesken mun ala-asteen Riihimäeltä Hyvinkäälle, niin multa jäi kaikki jo luodut ihmiskontaktit taakse. Ei siihen aikaan ollut mitään Facebookkeja tai Whatsappeja, joilla olisi voinut pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Puhelimet oli, mutta.. No, ei niitä tullut siihen aikaan käytettyä, koska ne oli niitä pöytä- tai seinämalleja. Ei hirveen monella silloin vielä taskumallista ollut, ei ainakaan mulla.

Koulu sitten alkoi aikanaan Hyvinkään puolella, ja mä muistan jo silloin kuinka mua ahdisti aloittaa puhuminen vieraille ihmisille. Mun koulunkäynti oli pääasiallisesti sitä, että mä yritin vaan keskittyä tunneilla ja sitten välitunneilla mä.. Niin, vaan olin. Ei mulla kavereita ollut. Jossain vaiheessa joku halusi muhun tutustua ja siitä sain ihmisen, jolle puhua kouluaikana, siis välitunneilla. Koulunkäynti itsessään oli sitten sitä hiljaista oleilua.

Muistan hyvin yhden tapauksen kun mulle iski ihan uskomaton jano kesken oppitunnin. Mä olin ihan hiljaa ja mä en meinannut saada edes nielaistuksi.. Jossain vaiheessa multa tuli sitten itku ja sain viimein sanottua, että mun on ihan pakko päästä juomaan.. Todellisen pakon edessä pystyin siis sanomaan jotain, muistan kuinka mä pelkäsin, että kuolen sinne luokkaan.

Ala-aste oli kokonaisuudessaan siitä nelosluokasta lähtien oikeestaan täysin hiljaista opiskelua. Kotiin kun koulupäivän jälkeen pääsin, niin siellä mä pystyin avaamaan suuni ja purkaa päivän hiljaaolemisen. Se oli aina hirveen helpottava hetki.

Mä pystyin vastaamaan tunneilla jos multa kysyttiin jotain. Tämä on ehkä kohta joka ei välttämättä tohon mutismiin osu, mutta siis muuten. Joillakin se tuntuu olevan ihan semmosta, että niiden pitää kirjoittaa asiansa johonkin ja näyttää siten mitä haluaisi sanoa, mutta ei mulla ole koskaan moiseen ollut tarvetta. Vaikka välillä on tuntunutkin, että helpommalla sillein olis päässyt, koska se puhuminen on ollut niin vaikeeta.


Yläasteelle siirtyminen, uuteen kouluun.. Ei periaatteessa muuttanut mitään. Mä olin siihen mennessä jo jättänyt elämästäni pois sen ala-asteaikaisen kaverin, joka oli kaveri vain kun ei ollut muita läsnä. Kun muita oli läsnä, oli hän samallainen syrjijä kun kaikki muutkin; ei ottanut mukaan mihinkään ja sysäsi syrjään. Sitä se ala-aste mulle oli pitkälti Hyvinkäällä, että ei ihme jos pää on lähtenyt kehittymään kieroon.

Mutta tosiaan, yläasteen oppitunnit oli taas sitä, että opiskelin hiljaa. Ehkä jopa se opiskelu jäi vähemmälle, koska keskityin ehkä enenevissä määrin vaan vihkoihin piirtelyyn. Mut siirrettiin kyllä erityiskouluun, joten oppiminen oli sikäli sitten niin paljon helpompaakin, että pystyi vähän piirtelemäänkin.

Yläasteen välitunnit oli taas aikaa kun meikäläinen pystyi puhumaan. En kaikille, mutta tietyille ihmisille. Ihmisille, joita kavereiksi voisi kutsua. Opettajien kanssa en puhunut, paitsi pakon edessä – eli jos jotain kysyttiin. Ja joka päivä odotin vaan kotiinpääsyä, jotta saan avata suuni kunnolla, koska kotona mä olen hyvinkin puhelias ihminen vielä tänäkin päivänä. Tai no.. Ehkä oon puhelias semmosen turhan asian kanssa, joten en tiedä onko se hirveen hyödyllistä. Meteliä meikäläisestä lähtee yleensä jos oon joutunut jossain sitä ennen olemaan hiljaa. Sillä hiljaisuudella on tapana purkautua jollain tapaa.


Ammattikoulu oli ihan samaa jatkumoa tälle.. Ammattikoulussa vaan mulla ei ollut ainuttakaan kaveria ja mut jätettiin luultavasti mun hiljaisuuden takia tosi paljon sivuun. Ammattikoulun päätyttyä erottamiseen, halusin tietää mikä mussa on vikana. Diagnoosi oli paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ne varjostikin mun elämää ihan tänne melkein kolmekymppiseksi asti, että ei helpolla olla kyllä päästy.

Nyt koen päässeeni peloista yli, mutta edelleenkin mä olen vaan hiljaa, vaikka olisi hyviä tilaisuuksia puhua. Ja olisi kovin tärkeääkin puhua. Mua ahdistaa hyvin monet tilanteet sen takia, että mä en osaa puhua. 

Mä tiedän, että mä osaan vastata kun on pakko, mutta esimerkiksi tilanteet, kuten nyt vaikka työssäoppimispaikan etsiminen, vaatisi sitä aloituskykyä mun puolelta. Mun pitäisi mennä paikkaan ja avata suu. Jos voisin mennä johonkin paikkaan ja joku kysyisi minulta: "haluutko sä tänne työssäoppimaan?" niin olisi se mulle harvinaisen helppo homma. Mutta kun tämä vaatii sitä, että mun pitää itse aloittaa keskustelu, niin ei.. Mä siirrän ja siirrän, keksin tekosyitä ettei tarvitse ja muuta mukavaa.


Mä en voi olla 100 % varma, että mulla on selektiivinen mutismi, mutta aikalailla sen kuvaus osuu meikäläiseen. 

Noissa kaikissa asiaa käsittelevissä teksteissä mitkä oon lukenut, puhutaan lähinnä vaan lapsista, mutta oon mä nähnyt pari artikkelia aikuisistakin. Mun pitää vielä tutustua aiheeseen lisää, mutta nyt poimin tuolta ainakin pari kohtaa ja kerron teille vähän lisää.

Lapsi voi puhua normaalisti pienelle lähipiirille (oma perhe, ystävät), mutta on vastaavasti täysin puhumaton esimerkiksi vieraiden ihmisten läsnä ollessa.

– Niin, kuten jo kerroin; mä olen kotona yleensä hyvinkin sosiaalinen. Mutta jos vieraannun yhtään ihmisistä, niin mun täytyy aloittaa jollain tapaa se puhumisprosessi alusta. Tälleen käy jopa sukulaisten kanssa jos ei nähdä pitkään aikaan. Puhuminen on vaikeeta ja sen kyvyn löytäminen vie aina oman aikansa, mutta tämmösissä tutummissa tilanteissa se onneksi löytyy nopeammin, kun taas ihan vieraissa tilanteissa. Vieraissa tilanteissa sitä ei yleensä löydy lainkaan.

Taustalla ei ole myöskään laaja-alaisia kehityshäiriöitä, mutta erilaiset traumaattiset kokemukset, perinnöllisyys tai ongelmat lapsuusperheen kasvatuksessa voivat toimia osaltaan taustatekijöinä mutismille altiilla lapsella.

– Mä väittäisin, että jos tän diagnoosin jotenkin saisin, niin kyseessä voisi olla toi traumaattinen kokemus. Uskon nimittäin, että tää kaikki alkoi siitä kun tosiaan muutettiin kesken mun ala-asteen toiselle paikkakunnalle ja olisi pitänyt pystyä aloittamaan ihmisiin tutustuminen alusta. Se ei onnistunut ja sain osakseni vaan syrjimistä ja kiusaamista, joten kai siitä sitten on trauma jäänyt tai jotain.

Myös muut kommunikaatioon liittyvät vaikeudet, kuten änkytys, artikulaatiovirheet sekä yleensäkin myöhästynyt kielen kehitys löytyvät tavanomaista useammin mutismin taustalta.

– Monet ei tiedä, että mä änkytän, koska en mä änkytä aina. Usein silti huomaan, että jos ollaan ns. vieraalla maaperällä ja on pelko, että joku ylimääräinen saattaa kuulla mun puhumista, niin silloin alkaa änkytys. Mä en tiedä mikä siihen oikeesti ajaa, mutta sitä se nyt vaan välillä on. Se on luultavasti se kun mä otan niin hirveesti paineita puheen tuottamisesta, että sit se kärsii jollain tapaa.

Selektiivisen mutismin oireisiin kuuluu ahdistus, joka koetaan erilaisissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa; lapsi lievittää kokemaansa ahdistusta ja stressiä olemalla puhumaton eli pyrkii selviytymään itselleen vaikeista tilanteista vaikenemalla.

– Lapsi, niin, tai aikuinen ehkä myös. Mua ei tosin helpota se, että mä oon hiljaa. Mulla se menee nykyään niin, että mua jopa ahdistaa itseäni se, että oon hiljaa enkä osaa puhua. Eli jos mä helpotan ahdistustani olemalla hiljaa, niin mä samalla myös lisään sitä mun omaa ahdistumista.. Että en kyllä tiedä miten sekaisin mä olen.

Valikoivasti puhumattomat lapset kokevat tavanomaista enemmän mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja he ovat usein jo omalta perusluonteeltaan ja temperamentiltaan ujoja, varautuneita sekä vetäytyviä ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa – samoja piirteitä on havaittu näiden lasten lähisukulaisilla usean tutkimuksen mukaan.

– Niin, tuo sosiaalisten tilanteiden pelkohan mulle on tosiaan diagnosoitu, että jos siitä lähdetään. Ja jos oikein lähdetään tätä kohtaa miettimään, niin kyllä; meiän suvussa on paljon vuorovaikutuksessa vetäytyviä ihmisiä. Ei meistä kai kukaan oikein osaa puhumalla puhua.. Ollaan semmosia suomalaisia ihmisiä, että ei paljoa puhuta tai pukahdeta. Tärkeet asiat yleensä saadaan ulos ja toisinaan se jopa riittää.

Mikäli kuntoutusta ei tarjota, näkyy tämä toimintakyvyn heikkeneminen myöhemmässä vaiheessa opinnoissa ja työelämässä, koska mutisteilla vaikuttaa olevan vielä aikuisiässäkin vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa (mm. sosiaalinen fobia) ja etenkin puhumista sekä keskustelua vaativissa tilanteissa, vaikka he olisivatkin alkaneet puhua.

– Kuntoutusta ei ole tarjottu, koska en edes ole tiennyt tämmöisen olemassaolosta. Mä oon nyt muutamia kertoja päässäni, jo ennen tätä siis, pohtinut, että haluaisin johonkin vertaistukiryhmään. Mä luulen, että olis aika mielenkiintoista tavata ihmisiä, jotka ei puhu paitsi pakotettuna. Se vois olla alkuun hyvin mielenkiintoinen tilaisuus, mutta varmasti siellä muiden samanlaisten kanssa pystyisi lopulta suunsa avaamaan ja lähteä parantamaan omaa vaivaansa.

Tässä mainitaan toi, että "vaikka he olisivatkin alkaneet puhua", niin joo.. Ehkä mä nykyään puhun herkemmin, mutta silti se on kerta toisensa jälkeen ahdistavaa. Oon ajatellut, että ehkä mun pitäisi vaan enemmän mennä ja puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Kuten siinä aikaisemmassa merkinnässä sanoin, niin yritetty on, on yritetty. Sanat on vankina mun suussa tilanteissa kun haluaisin alkaa puhumaan.


Mä jään itse nyt tutkimaan tota aihetta enemmän, koska toi tosiaan rupesi mua kiinnostamaan. En tiedä miten tommonen voidaan tässä iässä diagnosoida, mutta olisi kyllä kiva saada joku selitys tälle omalle puhumattomuudelle. Tai no.. Niin, onhan noita syitä tossa ollut, mutta joku oikea.. En tiiä.

No, tämä kuitenkin tältä erää tässä. Mä luen aiheesta lisää ja jos löydän vielä asioita joihin haluan jollain tapaa jotain kommentoida, niin kommentoin tänne sitten uuden merkinnän muodossa.

Kiitos vielä sinulle salainen kommentoija! Ja ehdottomasti jos joku asiasta tietää lisää ja osaa mua näissä asioissa neuvoa, tai siis neuvoa löytämään kaiken mahdollisen tiedon, niin kommenttia saa jättää. Googlea osaan kyllä käyttää, olin siinä jo peruskoulussa superhyvä, joten aika paljon löydän kyllä itsekin, mutta kaikki linkit yms. on silti hyvin tervetulleita.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Mulla oli linkki kyllä kopioituna, mutta unohdin liittää sen tähän. Eli kaikki lainaukset on otetu Ohohanke.fi sivuilta, ja tarkempi linkki tässä.

Kahvihifistelijä

Mä en yleensä tänne hirveesti mainostele tekemiäni ostoksia, mutta nyt mä haluan tehdä poikkeuksen. Koska siis.. No, ollaan koulussa nyt opiskeltu kahveja ja mä olen jollain tapaa innostunut siitä, että kahvia voi valmistaa niin monella eri tapaa. Ei ole vain ja ainoastaan se Moccamaster, joka on tähän asti ajanut asiansa oikein mainiosti.

Joskus aikoinaan kun meille Moccamaster tuli, niin mullisti se jotenkin ihan täysin kahvielämykset kotona. Hyvin samanmakuista kahvia aina, tosi hyvääkin vielä. Siinä ilmeni vaan yksi ongelma, ainakin mun omaan makuhermoon; kaikki kahvit maistuu ihan samalta. Ennen Moccamasteria mä tykkäsin aina välillä hifistellä ja ostaa itelleni Pauligin Brazil-kahvia, joka on mun mielestä paljon pehmeempi kahvi kun mitä muut on. Juuri sopiva hifistelyhetkiin. Moccamasterin tultua taloon, päätti hän, että Brazil maistuu myös samalta kun kaikki muutkin. Hieman petyin. Sen jälkeen mun ainut hifistelytapa on ollut hieman pesasta kahvipannua, filtterisäiliötä, kastella filtteri ja käyttää oikein niin kylmää vettä kun hanasta tulee. Ei se kuitenkaan kovin suurta vaikutusta tee.

Koulussa oli sitten tunti kun käytiin erilaisia kahvin valmistustapoja läpi. Silloin mä kuuntelin oikein korva tarkkana, että mitä niillä on siellä tarjota oppeja kahvin suhteen. Innostuin ehkä lopulta eniten espressokoneesta, mutta ne on ymmärtääkseni aika järkyttävän hintaisia ja ei ehkä kovin oikeanlaisia välineitä kotikäyttöön. Kerran päivässä käytät, peset ja jätät lojumaan, hmm.. Ei kannata. Sitten tuli vastaan se mikä säväytti toiseksi eniten; pressopannu. Keitettiin siinä tosin vaan teetä koulussa, mutta se mekaniikka oli semmonen mukavan yksinkertainen yksinkertaiselle ihmiselle.

Kotona lähin tutkiskelemaan sitten pressopannujen hintoja. Ne ei ole ihan mahdottoman hintaisia, joten lähdin perustelemaan itselleni sen ostoa kaikin mahdollisin tavoin. Lopulta sitten sain itseni ylipuhuttua ja marssinkin Prismasta hakemaan melkein halvimman laitoksen meille kotiin. Ostin siinä sivussa myös sähköisen kahvimyllyn ja Brazil-kahvin papuja.

Vähän hätänen kuva, mutta ajaa asiansa.

Eilen keitettiinkin sitten Ronin kanssa testikahvit siinä ja voin todeta, että en kadu ostoksia yhtään. Vähän päälle 40 euroa maksoin, mutta en kadu. Vähän tommoset ostokset aina riipasee sen rahankäytön takia pihia miestä, mutta mä koen saaneeni rahalle hyvää vastinetta. Kahvi ei ole ikinä ollut näin hyvää!

Teistä varmaan tuntuu, että hehkutan tätä turhaan, mutta ei. Mä juon nykyisin paastonikin takia aamukahvin mustana, ja mustana sen makueron huomaa kyllä kuin yössä ja päivässä. Moccamasterin kahvi on.. No, se on kahvia, sitä mihin on tottunut. Hieman kitkerähkö, mutta ihan hyvä kahvi. Nyt kun jauhaa pavut ensin itse, niin siitä saa sen tuoksuelämyksen ensin. Sitten vielä kun saa sen kupillisen mustaa kahvia – itse jauhamistaan pavuista – naaman eteen ja pääsee sitä maistamaan.. Huh!

Tätä kun ei suodateta minkään pussin läpi, niin tässä on mukana kaikki se kahvin maku. Ja nyt mä oikeestaan vasta tiedän miltä kahvi oikeasti maistuu, ja nyt mä voin vasta sanoa, että kahvi on hyvää!

Tota tekoprosessia pitää vaan vielä toistaa, muokata ja toistaa, jotta oppii sen oikean tavan valmistaa itseään miellyttävää kahvia. Purujen ja veden välinen täydellinen liitto pitää löytää. Tän aamukahvin perusteella mä olen kyllä aika lähellä, mutta ehkä vielä pitää hioa johonkin suuntaan.


Jos ikinä oot miettinyt pressopannun tai kahvimyllyn hankkimista, niin saat multa ainakin vahvat suositukset siihen! Todella hyvät välineet kahvihifistelyhetkiin. Ja hei, näillä halvoillakin pääsee ihan hyvin alkuun, voin luvata. Mä en jaksa kyllä edes uskoa, että kalliimpaan vaihtamalla se maku vielä voisi jotenkin siitä parantua, joten.. Halvat on todella hyvät, mutta kestävyydestä en vielä osaa sanoa mitään.

Niin, laitokset on seuraavanlaiset; House pressopannu 8 kupille teräs (21,90 €) ja OBH Nordican Easy Grind kahvimylly (19,95 €). Kirjotin noi nimet silleen kun ne lukee Prisman sivuilla, jos joku haluaa niitä lähteä vaikka Googlesta etsimään.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Oon katellut YouTubesta videoita ja nyt tiedän, että pressopannulla voi myös vaahdottaa lämmintä maitoa. Joten jos haluaa vaikka lattea tms. väsäillä, niin onnistuupa kai sekin. Pitää vaan vielä perehtyä, että miten tota espressoa saa tehtyä kotikonstein..

Mä haluan olla kokki

Meillä on ollut nyt kaksi keittiöpäivää ja mä olen ollut niistä eniten innoissani! Ensimmäisenä päivänä kokattiin makeita ja toisena suolaisia kahvilatuotteita. 

Ekana päivänä tehtiin pareina, ja se oli mulle vähän semmonen.. No te tiedätte, mä en oikein osaa toimia vieraiden ihmisten kanssa. Se päivä sit vaan meni omalla painollaan, enkä oikein voi sanoa tehneeni mitään. Vaikka siis tein mä, tein kaiken mitä piti – ekstraakin jopa. Mutta kun asioita tehdään yhdessä, niin ei voi toteuttaa itseään niin paljoa, joten sen takia en voi ottaa kunniaa leivoksista mitä saatiin aikaan.

Toisena päivänä, tänään, päästiinkin sitten vähän pienemmällä porukalla keittiöön ja kaikki pääsikin toteuttamaan enemmän omaa itseään. Vaikkakaan mä en hirveesti uskaltanut.. Mulla on niin vahva epävarmuus kaikessa tekemisessä aina, että sen takia jää aina hirveen vaisuksi oma tekeminen. Eilen väsättiin parin kanssa focaccia-leipä kylmään kohoamaan tätä päivää varten, tänään pääsin tekemään sen loppuun ja täyttämään sen omatekemälläni täytteellä. Pääsin täytteen kanssa maistamaan ja maustamaan, joten siinä pääsin ns. loistamaan. Jos olisin ollut omalla maustekaapilla, niin olisin voinut tunkea sinne vaikka ja mitä, mutta nyt mentiin ihan sitruunalla ja pippurilla, koska.. No, niin, en uskaltanut lähteä säveltämään. Hyvää se oli silti ja keräsi kehuja.


Siellä keittiössä mulle vaan heräsi suurempi palo päästä oikeesti keittiöön töihin. Mä en oo ikävä kyllä yhtenäkään päivänä osannut keskittyä noihin tarjoilijahommiin, mitä tässä nyt on eniten opetettu.. Ne ei ole yhtään sitä mitä haluan tehdä, jolloin pää sitten jostain syystä päättää, että ei mun tarvitse niihin myöskään keskittyä. Oon yrittänyt, mutta aina aivot keksii niin paljon parempaakin tekemistä. Mä en näe itseäni salin puolella, en niin yhtään. Vaikka mä oon päättänyt, että nyt keskityn näihin opintoihin ja suoritan nää täysillä läpi, niin näköjään silti se halu sinne keittiöön on vaan paljon suurempi kun "jonninjoutava tarjoiluhomma". Jonninjoutava ja lainausmerkit siksi, koska en sano tarjoilijoita mitenkään huonoiksi tai mitään, vaan ne hommat ei vaan tosiaan ole mua varten. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa, näin ainakin uskon.

Mä kyllä ymmärrän, että eduksi katsotaan jos kokki on valmis myös tuuraamaan salin puolella, mutta silti.. Mun on yksinkertaisesti mahdoton keskittyä. Mä haluaisin vaan keittiöön ja tekemään ruokaa! Oppimaan ruoanlaitosta kaiken! Huomenna mennään sitten ihan tarjoilemaan, ei enää pelkkää teoriaa, joten kai siellä viimeistään pitää yrittää taas pistää pää kasaan ja koittaa oppia jotain uutta. Toivon vaan kovasti, että ei tarjoilla oikeille ihmisille mitään, koska.. No, taas sanon, että te tiedätte.. Mä en ole se ihminen joka menee kysymään toiselta ihmiseltä mitä hän haluaa ja vielä veisin sen sille.. Vaikka edelleen tiedän, että poistuminen omalta mukavuusalueelta on uuden oppimisen kannalta erittäin tärkeä asia.. Silti.

Mä en ymmärrä, että miksi ihminen, joka haluaa kokiksi, ei vaan voi päästä kokiksi? Tai siis.. No, mulla on todennäköisesti mahdollisuus, tän noin kolmen kuukauden koulutusjakson jälkeen, lähteä suorittamaan tota koulutusta oppisopimuksella loppuun. Silloin mä luultavasti pääsen keittiöön ja opin siinä samalla. Mä en vaan tiedä miten todennäköistä on päästä näinä aikoina keittiöön oppisopimuksella, ja sen takia mua pelottaa, että jään taas vaan roikkumaan johonkin reunalle ja kaikki jää täysin kesken. Mä en muista, että mulla ois ollut tämmöstä innostusta puu- tai pintakäsittelypuolella, joten mä uskon tähän kokki-juttuun paljon enemmän kun oon uskonut mihinkään aikaisemmin, ja siksi mä ehdottomasti haluaisin nyt suorittaa tän ja olla tulevaisuudessa kokki!


Muistan aikanaan kun pintakäsittelypuolelle hain, että olin siitä tosi innoissani ennen koulun alkua. Mä olin ollut jossain maalaamassa jotain, huomasin ajan menevän siinä tosi nopeesti ja ajattelin sitten sen olevan helppo työ ja helpot rahat. Musta tuntuu, että se kolmen vuoden koulutus jokseenkin tuhosi mun mielenkiinnon niitä hommia kohtaan, samoin kun aikanaan puupuolella opiskelu tuhosi mun kiinnostuksen puutöitä kohtaan. Ammattikoulussa on niin paljon turhaa, mitä ei mun mielestä tarvitsisi opettaa.. Tai siis.. Ihminen – ainakin minä – oppii paremmin tekemällä. Nyt mä en haluaisi jäädä koulunpenkille tuhoamaan mun kiinnostusta kokinhommia kohtaan, vaan haluaisin päästä niitä toteuttamaan oikeesti johonkin oikeeseen paikkaan.

Mä en oikeesti enää tiedä mitä mä elämässäni haluan työkseni tehdä, jos tämäkin tavalla tai toisella poksahtaa karikolle. Tähän mulla on kuitenkin tähänastisista asioista isoin usko ja luotto, joten haluaisin viedä tämän kunnialla loppuun – eli työllistyä tälle alalle. Ja siksi haluaisin nyt pystyä keskittymään myös noilla teoriatunneilla ja muussa "jonninjoutavassa", jotta siis saisin vietyä tän tavalla tai toisella maaliin.


Musta tuntuu, että tää merkintä on ollut harvinaisen epäselvä. En oo jostain syystä osannut keskittyä tähänkään nyt. Onkohan mulla nyt joku keskittymishäiriö? Mä oon poistanut asunnosta kaiken melun ja silti tuntuu, että rivit on välillä hyppinyt silmille. Mä oon kyllä ollut aivan uuvuksissa näiden keittiöpäivien jälkeen, että kai siinäkin voi olla syynsä heikolle keskittymiskyvylle. Ja siis oon ollut uuvuksissa vaan sen takia, että en oo taas vaan tottunut tekemään mitään. Monta kuukautta ollut tekemättä oikeestaan mitään hirveen fyysistä, niin kyllähän sitä kenen tahansa mieli ja kroppa on yhtäkkiä hieman shokissa kun pitää jotain tehdä. Mieleistä hommaa tai ei, niin kyllä se uuvuttaa alkuun paljon enemmän kun sitten kun siihen taas tottuu. Uskoisin näin.

Hmm, eikai mulla muuta. Mun pitänee lukea tämä teksti itsekin jossain välissä uudestaan, jotta tiedän oliko tässä järkeä vai ei. Nyt tuntuu, että oon antanut päästäni asioita kyllä ulos, mutta että onko ne tullut tänne ymmärrettävässä muodossa, siitä en ole vielä täysin varma. Jos koen, että tätä tarvitsee joskus vielä selitellä ymmärrettävämmäksi (olipa vaikea sana), niin palaan asiaan uuden merkinnän muodossa. Mutta jos tämä on ymmärrettävissä ja tuntuu ihan asialta, niin suotta kai vaivautua.

Nyt, hei hei!

Terveisin,
Vesa-Matti