4/4 | Lapsellisen joulu

 

Myöhästyin, anteeksi. Tässä tämä merkintä nyt kuitenkin on ja se käsittelee muun muossa seuraavia asioita: erikoislaatuinen joulu, lahjakompleksi, kiitollisuuden pohdintaa, joulun puutteita ja uuden vuoden avointa tulevaisuutta. Ja kyllä, nämä viisi kohtaa tähän tiivisti tekoäly. Itse sanoisin vielä, että tässä merkinnässä avaan teille myös hieman lapsellista käytösmalliani pettymysten suhteen. Otsikon kanssa purnasin tekoälyn kanssa, mutta keksin lopulta itse tämän kivan kaksoismerkityksen omaavan otsikon.

Mä en sitten ihan kerennytkään 24. päivä tänne koppiini kirjoittelemaan. Olin herännyt silloin tosi aikaisin ja koko päivä piti mennä ja kulua. Illalla kun viimein päästiin kotiin muka rauhoittumaan niin lapset tottakai innostui vielä leluistaan niin, että ei siinä oikein itse kerennyt tai jaksanut enää mitään muuta. Olihan se, yhdenlainen joulu.

Mä sain muutamia lahjoja, vaikka olin käsittääkseni sanonut, että mä en tarvitse mitään. Maxikin aina kysyi: "Isi, mitä sinä haluat lahjaksi?" niin vastasin vain, että "minulle riittää se, että pojat on onnellisia." Sen lahjan mä sain, poikien aidon riemun, mutta sitten tosiaan muutaman kiinteänkin. Sukkia, boxereita, partatuotteita, tequilan (+härpäkkeet sen nauttimiseen) ja yhden hupparin. Hupparista mulle jäi vähän semmonen.. No, se ei ollut mun päälle hirveän istuva. Vaikka en mitään pyytänytkään, tai toivonutkaan, mutta kun jotain sain niin tottakai pitäisi yrittää olla mahdollisimman kiitollinen. Ja siis olenkin. Vaan kun se ei sopinut mun päälle ja mä olen yrittänyt Eirallekin sanoa, että "mulle ei kannata ostaa vaatteita, koska en löydä välttämättä itsekään just semmosia kun haluan".. Tulee vaan semmonen olo, että saan jotain, mutta en voi olla tarpeeksi kiitollinen siitä kun se on ollut vähän hutiostos. Tiedättekö? Kai joku tietää miltä se tuntuu? Saa lahjan, mistä ei oikein itse saa mitään. Onneksi siinä on mahdollisesti mahdollisuus palauttaa se, mutta silti siitä jää semmonen "olenko nyt epäkiitollinen ihminen?" -olo. Jankutinko jo tarpeeksi kauan, jotta joku edes ymmärsi? Vai jatkanko vielä?

Tequila-pullon sain varmastikin sen takia, että siitä on tullut vähän semmonen.. Hmm, semmonen lentävä vitsi meidän perheryhmässä. Moni asia pyörii aina tequilan ympärillä. Ja asiahan lähti ihan vaan käyntiin semmosesta, että mun yhden kerran teki mieli tequilaa. Sitten aina kun siellä jotain jostain valitan niin joku sanoo, että sun tekee mieli vaan tequilaa. Tai jotenkin näin. Sitten siihen on muodostunut tequila-istuva kissa ja muuta semmosta sisäpiirijuttua, mitä tänne on hyvin vaikea lähteä selittämään. Se oli lahja jota en odottanut, mutta siitä muodostui ihan aito hymy huulille. Ei sen takia, että se on alkoholia, vaan lähinnä juuri tämän kaiken tequila-hössötyksen vuoksi. Pullon mukana sainkin myös kirjallisen sopimuksen siitä, että mulle on neuvoteltu vapaailta sen tequilan nauttimista varten. Oli kyllä odottamaton ja mukava paketti.

Sukkia ja boksereita tuskin tänne täytyy sen enempää avata. Niitä Eira ostaa mulle aina vaikka kuinka sanoisin, että ei osteta toisillemme mitään vaan keskitytään lapsiin. Olisi pitänyt muistaa se ja ostaa kuitenkin Eirallekin jotain, koska siitä tulee taas sitten semmonen, että "minä sain, mutta minä en antanut" -olo. Mun jouluun on näköjään kuulunut paljon erilaisia oloja, vaikka ei mitään varsinaisia oloja ollutkaan. Partatuotteet tuli myös samasta osoitteesta, eli Eiralta, ja niitä se puolusteli sillä, että oli ostanut ne jo kauan aikaa sitten. Mietin vaan, että kuinka kauan aikaa sitten, koska jo viime jouluna sovittiin, että ostetaan vaan lapsille..

Ja siis tulihan tossa taas noita suklaarasioitakin. Ei suoranaisesti minulle, mutta meidän perheelle. Niitä onkin nyt taas melkein yksi kaappi täynnä – tai no, muutama iso kulhollinen. Niitä voi sieltä sitten tuhota tässä vuoden aikana. Tai no.. Luultavasti Eira ei tarvitse kun yhden suklaahimo-illan ja kaikki suklaat on tiessään.


Miten se sitten meni se joulu? No, olen yrittänyt sitä kiitollisuutta tässä itselleni toitottaa. Mun pitäisi osata olla kiitollinen siitä, että päästiin valmiiseen pöytään ja Eiran sukulaisten luokse. Ja vaikka mä olenkin kiitollinen, niin silti mulla on vain semmonen olo, että ei toi ollut joulu. Anteeksi, mutta älkää käsittäkö väärin. Multa vaan jäi puuttumaan tästä joulusta niin paljon kaikkea sitä mitä siihen on ennen kuulunut. Ja sen takia mun ennakkoasenteenikin oli jo se, että "tuli mitä tahansa niin olen tyytymätön". Vaikka mulle oltaisiin kaikki tarjoiltu kultaisista astioista niin olisin varmasti silti ollut pettynyt. Se on mun luonteessani; pettymykset tulee todella vahvoina, jos olen odottanut jonkun asian menevän näin, mutta ne meneekin toisella tavalla.

Ruoka oli syötävää ja sitä olisi ollut siellä runsain mitoin. Vaan kun olin poissa omalta mukavuusalueeltani, eli poissa kotoa, niin en viitsinyt tai kehdannut syödä niin paljon kun jouluun olisi kuulunut. Sen takia mä en koko jouluna saanut ainuttakaan ruokaähkyä, vaikka se ruokaähky nimenomaan jouluun jollain tavalla kuuluu. Taas tipahti jouluperinteistä yksi pois. Tätä tää just oli kun kokoaika tippui jotain pois ja jäljelle jäi vaan joku etäisesti joulua muistuttava ruho. 

Mietitääs nyt ihan kunnolla.. Multa jäi puuttumaan tästä joulusta vanhempien, enää vain äidin, luona yökyläily. Jouluaamun riisipuuro. Kunnon joulusauna. Näiden myötä meni joulufiilis. Pojat on pitänyt mut hyvin kiireisenä, joten en ole kerennyt sen pahemmin rauhoittumaankaan, eli rauhoittuminen on jäänyt pois. Jouluähky ja yösyöminen. Kyllästyminen jouluruokaan, sitäkään ei tapahtunut, ei tosiaan. Mitä ehkä eniten olisin kaivannut, niin sitä iskän ja äidin yhteen toimivaa huumoria kun ne aina joulua edeltävänä iltana kertoili yhdessä nuoruutensa toilailuista.. Niitä oli todella kiva vielä viime jouluna kuunnella.

Jouluja tulee ja jouluja menee. tämä meni nyt tällä tavalla penkin alle omalta osaltani, mutta ehkä seuraava joulu on taas jollain tavalla parempi? Mä tiedän, että mä tän valituksen takia kuulostan ihan teini-ikäiseltä, mutta jostain syystä pettymykset vaan kolahtaa muhun todella kovaa ja sitten pitää marmattaa.

Ja oli tässä joulussa jotain hyvääkin. En vain osaa katsoa joulua nyt sillä tavalla näiden olen pettymällä pettynyt -lasien läpi. Yritän kykyjeni mukaan tosiaan olla kiitollinen kaikesta, ja eniten kiitollinen olenkin lapsien onnellisuudesta ja jouluriemusta. Lasten, varsinkin Maxin, silmistä näkynyt aito riemu kyllä jaksoi kantaa kaikkien tilanteiden läpi.

Mitenköhän mä voisin paketoida tän niin, että ette jää nyt siihen käsitykseen, että kaikki olisi ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää? No, kaikki ei ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää. Mä toistan taas itseäni, mutta en halua jättää tähän väärinkäsitystä. Mä olen siis huono kohtaamaan pettymyksiä. Mä olen niin kauan kun muistan niin aina kokenut pettymykset todella voimakkaina. Esim. kun meillä oli Ronin kanssa tossa se remonttiprojekti ja suunniteltiin, että kun se vihdoin saadaan valmiiksi niin otetaan sen kunniaksi vähän alkoholia. Saatiin remontti valmiiksi, mutta Ronilla oli kipeytynyt joku paikka ja tämä illanvietto silloin jäi. Olin päässäni – nimenomaan päässäni – sitä illanviettoa suunnitellut noin viikon. Kun sitä ei tapahtunut niin mun pää oli ihan kiehumispisteessä. "Miksi se ei tapahdu, vaikka olin sitä niin pitkään suunnitellut?" Tämä pettymys sitten toteutti itseään sillä tavalla, että en ole ollut Roniin yhteydessä koko tänä aikana. Ensin sen takia, että "se perui ihan turhan syyn takia" ja sittemmin kun olen käsitellyt asiat ilman olen pettymällä pettynyt -laseja niin olen tajunnut, että olin taas vain lapsellinen, mutta en ole kehdannut sitä Ronille myöntää ja pyytää esimerkiksi anteeksi lapsellista käyttäytymistäni.

Sama juttu tulee käymään tämän joulun suhteen. Tämä joulu oli erilainen joulu, mutta nyt kun käsittelen tätä asiaa vain näiden mun olen pettymällä pettynyt -lasien kanssa niin saan tästä annettua ulos vain pelkkää negatiivista. Muutun hyvin lapselliseksi kiukuttelijaksi kun asiat ei mene niinkuin olin ne päässäni – nimenomaan päässäni – suunnitellut. Joskus pitäisi varmaan kertoa ne ajatukset sieltä päästä ja katsoa, että jos ne alkaisi sitten sitä myötä tapahtua. Tai jos ei tapahdu niin se pettymys olisi mahdollisesti helpompi käsitellä sitten siinä tilanteessa.


Tästä sitten seuraavaksi kohti vuodenvaihdetta. Sinne mä en ole kerennyt suunnittelemaan mitään, en yhtään mitään. Multa on nyt parikin eri ihmistä kysynyt, että mitä UV:na, mutta en ole joko osannut vastata tai olen sanonut, että en kyllä yhtään tiedä. Olen yrittänyt olla suunnittelematta, koska sillä tavalla ei varmastikaan tule pettymystä.

Mä tavallaan haluaisin olla niin monessa paikassa samaan aikaan yhden illan aikana. Ensinnäkin haluaisin perheen kanssa viettää sitä jotenkin. Sitten haluaisin mennä tuonne, tuonne ja tuonne. Tehdä tuota ja tätä. Olla tuolla, olla ton kanssa, mennä tonne olemaan ton kanssa. Mutta tämä kaikki siis vaan mun päässäni – nimenomaan päässäni. Ne ei ole vielä suunnitelmia, ne on vasta ajatuksia. Luultavasti tämä vuodenvaihde tulee sitten olemaan sellainen kun se vaan tulee olemaan, en sen enempää osaa siitä ehkä tässä kohtaa sanoa. Haluan vain pitää sen sillein kaksiosaisena kuten se on nyt tässä ollut muutaman vuoden ajan; ensin perheen kanssa ja sitten illemmalla se muuttuu "aikuisten juhlaksi". Yleensä ollaan tähdätty siihen, että ollaan jonkinlaisella porukalla Hyvinkään Jussintorilla klo 00:00. Se oli osa nuoruuden vuodenvaihteita ja se on ollut nyt muutaman vuoden osa tätä nykyistä malliakin.

Mutta.. En tiedä. Millainen se sitten lopulta on niin sen tosiaan aika näyttää. Jos edes keitettyä nakkia ja punajuurisalaattia saan niin ehkä se siitä sitten. Mitään kovin vahvaa pettymystä nyt ei varmastikaan voi olla tiedossa, ellen sitten tässä jotain koronaa onnistu saamaan ja joudun vuoteenomaksi. Anteeksi, nyt koputan hieman puuta.


No, tämä oli tämmöinen. Ei tullut ajallaan, eikä ollut kovin positiivinenkaan. Vähän tämmöistä itsetutkiskelua taas. Mutta en mä näille joulumerkinnöille nyt mitään kaavaa kai asettanutkaan? Nämä tuli ulos semmoisina kun nämä tuli ulos. Tämä on luultavasti samalla myös tämän vuoden viimeinen blogimerkintä, joten voinen tässä toivotella kaikille oikein rauhallista vuodenvaihdetta! Älkää ammuskelko niitä raketteja toisianne päin ja ottakaa alkoholia kohtuudella. Älkääkä tukehtuko keitettyihin nakkeihin, koska niitä mä tiedän teidän kuitenkin syövän. Suomalainen juhlii keitetyillä nakeilla aina.

No, niin tai näin. Pahoittelut siitä, että tämä merkintä myöhästyi, en kerennyt teille hyvää joulua toivottamaan silloin kun piti. Kiitokset siitä, että olet ollut taas mukana tämän vuoden. Kuka uskaltaa väittää lukeneensa kaikki tämän vuoden merkinnät? No, niitä ei tänä vuonna ihan kauheasti tullut, joten kai te kaikki olette ne lukeneet. Palatkaamme viimeistään vuonna 2024 uusien blogimerkintöjen parissa!

Terveisin,
Vesa-Matti

3/4 | Tautia ja tunnelmia

 

Minä en tätä ingressiä enää jatkossakaan itse tee. Tekoäly on hoitanut sen niin hyvin näiden viimeisimpienkin merkintöjen kanssa. Tekoälyn mukaan viisi tämän blogimerkinnän tärkeintä kohtaa ovat: tautikierteessä perheen kesken, muuttuneet suunnitelmat, rahahuoli, joulumielen kadottaminen ja päätöstavoite jouluksi.

Taas on viikko joulukuuta vierähtänyt ja olisi taasen aika kirjoitella jotain. Mitä? No, on mulla tässä hieman jotain valmiiksi päässä kirjoitettua, mutta en tiedä saako siitä kokopitkää blogimerkintää. Kokeillaan kuitenkin niin, että aloitetaan hieman kuulumisilla.

Mulla oli taas aika hirvittävä viime yö. Nukuin todella huonosti. Pyörin, hikoilin ja heräilin jatkuvasti. En välttämättä nukahtanut hetkeen taas uudestaan, vaan välissä saatoin olla tunninkin hereillä ennen seuraavaa unensaantia. Aamulla heräsin yhdeksän maissa ja mun päätä särki ja mulla oli kauttaaltaan semmonen epämiellyttävän hikinen olo. Kuumeinen olo, jos niin voidaan sanoa. Lihakset tuntui raskailta ja en meinannut jaksaa kävellä sohvaa pidemmälle. Ja tämä olo oli taas! Ei tarvitse palata ajassa takasin päin kun 7.-8.12. väliseen yöhön, joka oli tyystin samallainen ja aamukin alkoi täysin samalla tavalla. Kuumeinen olo ja ihan oikea kuumekin siinä sitten ilmestyi silloin, joten varmaan nytkin. Sitä kesti viimeksi yhden vuorokauden ja olin sen jälkeen taas terve. En ymmärrä mikä tauti tekee näin?

Mä olin tossa välissä suhteellisen terve. Ainoastaan hieman limaisuutta on ollut, mutta muutoin olen voinut kyllä vallan mainiosti. Tai siis, no, normaalisti. Pojat ei ole voineet normaalisti vaan ovat olleet tässä viikon taas enemmän tai vähemmän kipeitä kumpainenkin. Voi olla, että tässä on tapahtunut jonkinlainen semmoinen noidankehä-efekti, että tauti on jäänyt tänne pyörimään ja sen takia mä koen taas olevani sairas. Tauti menee pojalta pojalle, pojalta isälle, isältä äidille, äidiltä pojalle, pojalta pojalle ja niin edespäin. Vaan en tiedä mikä tauti tämä on, koska kaikilla oireet kuitenkin hyvin erilaisia. Lyhyitä, pitkiä ja erilaisia oireita. Pojat yskii, niiden nenät vuotaa, Eira ja minä kuumeillaan ja lihakset kipeytyy, Eirakin on tossa kokenut jonkinlaista nenänvuotoa ja tosiaan tota limaisuutta on kaikilla enemmän tai vähemmän. Niin, ja kumpainenkin poika taitaa taas valitella korviaan. Tai siis Max sitä oli tossa valitellut ja Miio taasen vaan hieronut korvaansa useaan otteeseen tänäänkin.

Mutta ei, meillä ei pysähdytä. Ehkä sen takia nämä tauditkin jyllää, koska koskaan ei saa tarpeeksi lepoa. Jokaisesta päivästä on vaan selvittävä yksi toisensa perään. Kaikenlisäksi meillä oli tossa Flamingo-reissu, koska se oli tosiaan varattu aikoja sitten ja ei sitä vaan voinut jättää käyttämättä. Pojat viihtyi, eikä siellä oikein kukaan oireillut mitenkään. Vaan kun sieltä sitten palattiin niin Miio on kyllä voinut kovin huonosti. Se on nukkunut tosi paljon ja ollut todella kuuma aina herätessään. Lääkettä menee ja unta. Onneksi edes Miio nukkuu suhteellisen hyvin ja paljon, jotta edes se saisi selätettyä taas tämän taudinkuvatuksen.

En tiedä. Viikko olisi vielä jouluaattoon, joten ei tässä auta kun vaan yrittää kaikkien parantua ja saada tämä tauti pois täältä talosta. Särkylääkettä ja.. No, vaan särkylääkettä. Muuta ei oikein kerkeä.


Mitäs mä nyt sitten olin kirjoitellut ikään kuin päässäni valmiiksi? Mennään siihen nyt. Tämä tulee olemaan aikamoinen valitus, koska mun tekee mieli valittaa. Tai siis, hmm, mulla on aihetta valittaa. Mä olen pyörittänyt päässäni aihetta ja yrittänyt hokea itselleni, että ei asiat oikeasti niin huonosti ole. Mutta musta tuntuu silti, että on ne.

Te tiedätte, että mä olen ollut suuri jouluihminen. Mä olen aina rakastanut joulua ja joulunaikaa. Kaikkea mitä tähän kuuluu. Lapsien myötä joulunvietto on muuttunut paljon, mikä on varmasti ihan luonnollista, mutta oon silti yrittänyt pitää vanhoistakin perinteistä kiinni. Tänä vuonna Eiran työvuorot estää pitämästä kiinni mistään vanhasta. On ollut pakko yrittää rauhoitella mieltä siihen, että no, tänä vuonna joulu nyt on kaikinpuolin erilainen kun aikaisemmin. Uusi, erilainen joulu. Ollaan kotona, syödään ja avataan lahjat..

Vaan eipä ollakaan. Mun ainut turva tässä joulussa oli se, että oltaisiin edes kotona. Jos en muuten saa mitenkään mistään joulumieltä niin ainakin kotona voidaan olla ja nauttia tästä ajasta oman perheen kesken. Viime vuonna Eiran sukulaiset kävi meillä syömässä ja availemassa lahjoja, mutta en tiennyt, että se siirtyy sitten seuraavaan perheeseen. Tänä vuonna meidän olisi tarkoitus mennä syömään jouluruokaa ja availemaan lahjoja Eiran veljelle. Jotenkin vaan.. Tiedättekö.. Tuntuu, että multa viedään se viimeinenkin joulumieli ja turva. Älkääkä ymmärtäkö väärin, en mä Eiran sukua vihaa millään muotoa. En yhtä ainutta ihmistä siitä. Mä vaan.. Tämä muuttuu niin nopeasti niin erilaiseksi tämä joulu. Mikään ei ole kuten ennen. Mä en enää jotenkin vaan osaa nauttia tästä ajasta, joka on mun koko elämäni ajan ollut mun lemppari aikaa vuodesta.

Ja kun siis tämäkin tieto mulle vaan läväytettiin yhtäkkiä tässä muutama päivä sitten. Multa ei kysytty, eikä mun mielipiteellä varmasti olisi ollutkaan minkäänlaista painoarvoa. Homma menee nyt näin ja sillä selvä. Ja tottakai mä olen lasten vuoksi valmis joustamaan, mutta tämä vaan jotenkin.. Tämä vaan tuli niin äkkiä. Muutoinkin erilainen joulu muutetaan vieläkin erilaisemmaksi ja viedään todella kauas sieltä mun omalta mukavuusalueelta.

Ja siis kun mä tiedän, että mä ajattelen liikaa. Voi olla, että mä vaan olen tuominnut ajatuksen etukäteen täysin, mutta todellisuudessa se voi ollakin ihan mukavakin joulu. En tiedä, mutta sellaisessa asennossa aivot nyt vaan on, että tämä joulu tulee olemaan jotain ihan muuta kuin joulu. Eira juoksee töissä, mulla ei ole mahdollisuutta viettää mitään vanhojen perinteiden mukaan, joulu viedään jopa kotoota pois ja mun patterit tulee olemaan niin loppu. Niin loppu. Joulun pitäisi olla jotain muuta kun valtava kasa stressiä.

Eikä mulla ole ollut rahaa edes ostella kellekään mitään joululahjoja. Tuntuu, että raha-asiatkin stressaa taas tässä sivussa enemmän kuin aikoihin. Muutoinkin erilaisesta joulusta on jäänyt jopa se lahjojen ostelun fiilis pois. Tää on siis.. Tää on vaan jotenkin todella vaikeeta nyt. Mä en odota joulua, mä en edes halua sen saapuvan. Tavallaan haluan, että joulu olisi jo vietetty. Ja kun nämä ajatukset ei ole mun ajatuksia! Tai siis on ne nyt, mutta ei jouluihminen ajattele näin.

Mä vaan toivon, että saan edes sen ainoan toivomani joululahjan. Toivoin, että näkisin lasten onnellisuuden joulusta ja lahjoista. Mä en mitään muuta halua kun sen, että lapsilla on hyvä joulu. Tämä joulukiukuttelu pitäisi siispä vaan jättää ja antaa tilanteiden tulla sellaisena kun ne tulee. Se voi olla ihan kivaa ja pääasia on kuitenkin omat lapset. Ehkä ne aivot pitää vaan nyrjäyttää niin, että joulu ei ole enää mun aikaa, vaan joulu on nyt ja tulevaisuudessa lähinnä lasten aikaa. Emmä tiedä, en mä näköjään osaa lopettaa kiukuttelua. Mutta harmittaahan tämä! Miettikää mun aivomaailmaa vaikka tältä kantilta: odotatte pitkään jotain lempiruokaanne, vaikka jotain hemmetin hyvää pizzaa. Sitten teille tuodaankin jokin etäisesti pizzaa muistuttava kasa jotain mitä ette ole ennen edes maistaneet. Kyllähän siitä nyt voi hieman kiukustua. Sitten maistatte sitä ja se voi osottautua ihan hyväksi, ei se pizzaa ole, mutta se on ihan hyvä vaihtoehto. Tai sitten se voi osottautua kamalaksi, joksikin mitä ette ikinä olisi halunneet edes nähdä. En tiedä. Tää nyt on vaan tätä nyt ja ehkä mä tästä jouluun mennessä rauhoitun. Toivoa ainakin sopii.


Viime merkinnässä taisin pistää jonkinlaiseksi tavoitteeksi metsästää se kadonnut joulumieli. Tämä tavoite ei kyllä täyttynyt tähän päivään mennessä, lähinnä päinvastoin. Tuntuu, että mä ihan rehellisesti olen kadottanut ne rippeetkin. Vaan minkäs sille voi? Jouluja tulee ja jouluja menee, ehkä löydän sen fiiliksen sitten ennen joulua 2024.

Mutta joo, näissä mun tämän päivän kirjoituksissa on hyvin paljon kiukuttelu läsnä, joten siksi tämä on hyvin tämmönen.. Negatiivinen. En mä ehkä oikeasti ole joulua näin pahasti menettänyt kun miltä minusta tätä kirjoittaessa tuntuu. Olen jossain negatiivisessa kuplassa tällä hetkellä ja vaan yksinkertaisesti tuomitsen kaiken erilaisen surkeaksi. Mikään ei saisi muuttua, mutta ei sitä muutosta oikein voi estääkään.

Seuraava merkintä tulee jouluaattona, 24.12.2023. Mä laitan sinne tavoitteeksi sen, että puhkaisen tämän negatiivisen kuplan ja vietän kuitenkin ihan kivan joulun. Oli se sitten sellainen tai tällainen, mutta tavoite on viettää se niin hyvin kun vaan pystyn. Mä en voi tietää tulevaa, joten ei kannattaisi etukäteen maalailla niitä piruja sinne seinille. Mä toivon, että kerkeän silloin jouluaattoiltana tänne tietokonekoppiini sitten kertomaan teille hyvästä joulusta, joka ei ollutkaan niin paha kun olin pelännyt. Eikö siinä ole tavoitetta seuraavaan merkintään? Kyllä ainakin minusta.

No, ihmetelkäämme sittemmin lisää! Nyt kaikki, minä mukaan lukien, voi alkaa rauhoittumaan joulun viettoon tällein hyvissä ajoin. Turhat ajatukset sivuun ja kiire myös.

Terveisin,
Vesa-Matti

2/4 | Arjen voittoja

Mä olen nykyään hyvin laiska tämän ingressin kanssa, mutta sitä vartenhan tekoäly on keksitty! Tekoälyyn jos on taas uskominen niin tämän blogimerkinnän keskeisimmät kohdat on: kotoa poistumisen vaikutus mielialaan, lasten leikkiin liittyvät haasteet, Instagram-julkaisut, joulufiiliksen etsiminen ja kirjoitusprosessi. P.S. Tekoäly keksi tälle myös otsikonkin ja se oli ihan täydellisen ympäripyöreä.

Viikko se vierähtikin tuossa taas. Ajattelin tulla kertomaan, että ehkäpä se itsensä kielekkeen reunalle pakottaminen oli hyvä asia, koska mä tosiaan poistuin kotoa. muutamaan otteeseen, enkä vain kauppaan tai viemään Maxia hoitoon. Mä kävin kahtena päivänä äitillä ja sitten kävin kerran ihan vaan kävelemässä. Se kävely ei tosin ollut kauhean pitkä pätkä, mutta kävinpähän kuitenkin. Sehän se oli pääasia. Ja itseasiassa kävinhän mä Miion kanssa vielä kaupungillakin, ensin kävellen kaupunkiin ja sitten bussilla takaisin. Käytiin syömässä ja etsimässä Eiralle jotain konkreettista synttärilahjaa, koska Eiralle tilaamani lahjakortti tulikin mulle vain sähköpostina. Tai siis olihan se lahjakorttikin konkreettinen lahja, mutta.. No, nää on näitä mun aivon kiemuroita; olisi tuntunut vaikealta antaa lahjaksi vain sähköpostiviesti. Vaikka se sähköpostiviesti piti sisällään rahanarvoisen edun, mutta aivoille se oli silti vain sähköpostiviesti.

Mutta niin, mun täytyy sanoa, että mulla on nyt parempi olo. En tiedä vaikuttiko se kotoa poistuminen oikeasti niin paljon vai mitä, mutta jokin viitta mun harteiltani putosi. Ehkä se mökkihöperöityminen vaan oli taas niin vahva, että se ajoi sinne masennuksen rajamaille. Äitillä kun kävin ja juteltiin siellä taas yksi jos toinenkin asia, niin olihan se tyhjentävää. Terapeuttista varmaan jopa. Tai kun mietitte, että kolme viikkoa vain periaatteessa neljän seinän sisällä ja näki vain ja ainoastaan omaa perhettä. Tai siis.. Mä toivon, että joku siellä ymmärtää. Ihminen voi alkaa tuntemaan yksinäisyyttä, vaikka olisi rakastamiensa ihmisten ympäröimänä. Siinä kun etääntyy kaikesta muusta niin kyllä se tekee hallaa mielelle, uskokaa vain. Ei kaikkien aivot välttämättä toimi näin, mutta mun kohdalla kyllä.

Tilanne olisi varmasti eri jos kävisin esimerkiksi edes töissä. Siinä joutuisi jatkuvasti poistumaan kotoota ja näkemään muita ihmisiä. Pääsisi palaamaan kotiin joka päivä ja näkemään ne rakkaat ihmiset uudelleen. Siinä ei hyvin suurella todennäköisyydellä tulisi sitä semmosta mökkihöperöitymis/yksinäisyys-höpöhöpöä. Miksi kirjoitin höpöhöpöä? En tiedä. Mutta kuitenkin, ei varmaankaan pääsisi tilanne niin pahaksi, että alkaisi vaipumaan jo synkkyyteen. Tai ehkäpä se on juurikin se taipumus sille masennukselle? Kun mulla on historiaa masennuksen kanssa niin ehkäpä pitäisi pyrkiä välttämään niitä asioita, jotka sinne helposti ajaa? Kuten nyt juurikin tämä tämmöinen neljän seinän sisään jämähtäminen. Ja vaikka mä kotona todella hyvin viihdynkin niin ilmeisesti siinäkin voi tulla raja vastaan.

En tiedä miksi jaarittelen aiheesta. Pääasia on kuitenkin se, että fiilis on nyt huomattavasti parempi kuin viikko sitten ja siihenhän me tähdättiinkin.


Nyt vielä metsästellään sitä kadoksissa olevaa joulumieltä. Tai siis.. No, ne on taas noi Eiran työvuorot. Koko joulu välipäivineen töissä. Menee aika hyvin se perhejuhlan tuntu siinä, mutta minkäs sille voi? Ei se ole Eirasta kiinni oleva asia, joten en mä siitä Eiraa syytä. Eira on kuulema oman osansa tehnyt toiveiden muodossa, mutta jos niitä toiveita ei oteta huomioon niin sitten me ollaan aika kädettömiä tekemään enempää. Uudelle työntekijälle huonoimmat työvuorot, niin se kai menee ja siihen kai pitää yrittää totutella. Pitää yrittää ottaa se jouluilo irti sitten siitä kun se tulee sieltä töistä joskus. Vaan on se sitten taas itselle aika työmaa kun Maxillakaan ei päiväkotia ole. Älkääkä taas ymmärtäkö väärin, koska kyllä mä pärjään kummankin lapsen kanssa kotona ja näin. Kumpikin saa mitä kumpikin tarvitsee, mutta siihen se sitten aika pitkälti jää. Ne ei leiki keskenään kovinkaan usein ja Max työntää Miioa jopa pois leikeistään. Sitten joutuu ikävän usein pyytämään Maxia sulkemaan huoneensa oven ja leikkimään yksinään. Siitä sitten tulee semmonen syyllisyys, joka taas ahdistaa. Ja siis mä tiedän, että lapsen on hyväkin välillä leikkiä itsekseen, mutta kun se on sitten koko joulun ajan joka aamuista.. Ja siitä tulee enemmän tai vähemmän paha mieli varsinkin itselle.

En haluaisi sitä, että toinen lapsi saa muka enemmän huomiota kuin toinen. Tämä vaan ajaa väkisin semmoseiselta tuntuvaan tilanteeseen. Miioa ei voi jättää vielä yksin leikkimään Maxin oven ulkopuolelle ja Max ei taas ota Miioa mukaan leikkeihinsä, vaikka se mut mukaansa ottaisikin. Ja pyytääkin usein. "Isi leikkimään" ja siihen on vastattava aina vaan "en voi jättää Miioa yksin". Max on hyvin ymmärtäväinen sen asian kanssa, mutta varmasti tuottaa aina jonkinlaisen pettymyksen.

Ehkä pitäisi vaan keksiä se jokin semmoinen juttu, johon kumpikin pystyisi osallistumaan eikä kumpikaan härkkisi toista. En vain tiedä mikä se semmoinen voisi olla, koska sitten tosiaan jos Miio pääsee leikkimään Maxin kanssa samoja juttuja niin usein se on sitä, että Miio vaan härkkii Maxin leikkejä. Ei leiki mukana vaan saattaa mahdollisesti purkaa Maxin juuri rakentamaa junarataa ja siitähän Max ei taas tykkää. Kaipa tämä on ihan ratkaistavissa, mutta.. Niin, iso mutta. Pitääkö tässä antaa vaan ajan kulua ja odottaa, että Miiosta tulee enemmän Maxin leikkeihin sopivampaa sorttia? Vai pitääkö antaa härkkimisen vaan tapahtua ja totuttaa Max siihen, että semmosta se elämä nyt vaan välillä on? Vai mitäköhän tässä pitäisi tehdä tai ajatella?

Ehkä tämä on taas vaan näitä asioita, joihinka se aika on se ainoa ja oikea lääke. Antaa tilanteiden kehittyä ja katsoo päältäpäin, että asiat menee kuitenkin jotakuinkin hyvin.

Eikä muuten auta jos Maxille sanoo, että Miio on dinosaurus joka tulee ja tuhoaa junaratoja. Oon yrittänyt sitäkin kikkaa, että saisin pojat leikkimään yhdessä. Kerran joillakin autoilla leikkiessä se toimi, että Max meni karkuun ja väisteli hurjaa Miioa, joka ei välttämättä edes tajua mitä tekee. Ja sehän oli sitten Miion mielestä hauskaa kun Max mennä viipotti karkuun. Sitten ne on useamman kerran juosseet peräkanaa ympäri kämppää ja Max on sieltä leikin tiimellyksestä saattanut huutaa "isi, me leikitään yhdessä!". Se on ollut ihanaa. Sitä touhua on kyllä sitten mukava katsellakin, vaikka siinä saa sitten taas olla sydän syrjällään, että koska jompikumpi juoksee taas päin seinää tai jotain. Ei aina tiedä kumpi on kumman perässä ja kun kumpikin sitten jatkuvasti tarkkailee taaksensa, että tuleeko sieltä joku, niin siinä sitten usein seinät ja päät kolisee.

Mutta joo, on tämä välillä vähän tämmönen tuhannen palan palapeli, jossa on lähikuva lumesta. Onko se hyvä vertauskuva? Viittaan sillä siis siihen, että on kyllä vaikea löytää toisiinsa sopivia paloja, joilla saisi edistystä aikaan. Ehkäpä tuo palapeli siinä on aika yksinkertaistava tekijä, koska kyllä kyseessä on vähintäänkin jonkinlainen 3D-palapeli. Meinaan siis kaikenkaikkiaan tätä vanhemmuutta. Mutta onhan se sitten kyllä taas niin mahdottoman palkitsevaa kun löytää sopivat palat ja saa edistystä aikaan. Välillä raskasta, mutta se raskas aika viittaa sitten aika usein siihen, että on tulossa mahtavaa kehitystä ja siitä sitten suurta iloa.


Kuvien suhteen oon onnistunut tässä omanlaisessani joulukalenterissa hyvin. En tiedä kannattaako siitä täällä edes puhua, koska kaikki te ette niitä kuvia edes välttämättä näe, mutta puhutaan nyt kuitenkin. Eli tosiaan niistä Instagram-julkaisuista minä tässä seuraavaksi muutaman sanasen. 10 kuvaa on nyt tullut ja pääsääntöisesti kaikki on tullut jotenkin luonnollisesti. Luontaisesti? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita. Parina päivänä on joutunut miettimään, että mitä ihmettä mä tänään julkaisen, mutta lopulta keksinyt sitten jotain. Nimenomaan jotain. Kuvatekstit ei ole olleet kovin paljon puhuvia, eivätkä ole aina välttämättä edes liittyneet kuvaan mitenkään, mutta.. No, niin käy joskus. Vaikka sitä ajattelisi tämmösenä ihmisenä, joka melkein joka päivä ottaa kymmeniä kuvia, että olisi helppo joka päivä myös julkaista niistä yksi.. Niin ei se aina välttämättä ole. Mä olen lopulta aika kriittinen julkaisujeni suhteen ja jos julkaisuun pääsee jotain mistä sitten jälkikäteen huomaan, että "hitsi, tässähän on kuvanlaatu aivan päin prinkkalaa" niin mun on todella vaikea olla poistamatta sitä. Ja kun olen nyt päättänyt olla poistamatta mitään mitä olen julkaissut tämän joulukalenterin aikana, niin on toisinaan ollut hieman kamppailua siinä sitten itsensä kanssa. Haluaisin poistaa pilalla olevan kuvan, mutta en voi ottaa yhtä luukkua mitenkään pois välistä.

Pahin on tässä ollut ehdottomasti se kun kävin siellä kävelylenkillä. Pimeässä metsässä kädet ja silmät jäässä julkaisin kuvan maisemasta, jota kävin katsomassa. Kotona sitten tietokoneelle päästyäni multa tippui lähes silmät päästä, koska se kuvanlaatu oli aivan uskomattoman surkea. No se kuva ei sisällä ihmisiä tai mitään henkilökohtaista niin voin sen tänne myös laittaa:

Tosiaan, puhelimen ruudulta kun sitä silmät jäässä katsoi niin se näytti todella kivalta. Ja tollein kun se on tossa pienennettynä. Mutta avatkaapa se tietokoneella isoksi (painakaa kuvasta kerran niin sen pitäisi aueta isoksi) ja katsokaa sitä.. Mä olen rakastanut tota mun puhelimeni kameraa, mutta selvästikään ei sekään ihmeisiin pysty. Pimeässä otetut kuvat vaan ei taida olla kännyköiden parhaimpia juttuja. Tossa kuvassa olisi muuten kyllä kaikki just eikä melkein kivasti, mutta tosiaan kun laatu on sitten kuin perunalla oltaisiin kuvattu. Itseasiassa luulen, että perunalla saisi hieman tarkempia kuvia.

Hyvää vertailua on sitten tuo eilen ottamani. Sisällä hyvässä valaistuksessa ja vakaalla kädellä otettu kuva irtokarkeista. Samalla puhelimella kuitenkin! Todella hyvälaatuinen kuva. Jokaisen sokerin voi jopa karkkien pinnasta maistaa.. Tai siis nähdä. Senkin voin tähän laittaa, koska se ei sisällä mitään muuta kuin tiedon minun irtokarkkimaustani, enkä usko, että sitä voidaan käyttää mitenkään minua vastaan – ehkä? No, tässä kuitenkin kuva:

On sielläkin sumeutta ainakin kahdessa karkissa, mutta se johtuu ihan siitä, että en jaksanut säätää sumeutettavaa aluetta. Laiskuuden piikkiin siispä. Jos olisin sitä hieman kuvatessani suurentanut, niin tuo olisi liki täydellinen kuva. Täydellinen puhelimella otetuksi kuvaksi. Täydelliset irtokarkit siinä kuitenkin on kaikesta huolimatta.

Muutoin kuvat on olleet pääosin lapsista, meidän kodista tai muusta mitä en halua enää kaiken kansan tietoisuuteen blogissani asettaa. Minulle kuitenkin edelleen saa seuraspyyntöjä Instagramissa lähettää ja niitä hyväksyn todella suuren suurennuslasin kautta, että olkaatten sitten valmiina syyniin jos minun seuraamiseni kiinnostaa. Linkki Instagramiini tässä.


Tässähän tätä tekstiä kai tulikin jo riittämiin. Mulla on ollut hirveä hinku kirjottamaan, mutta en ole sallinut sitä itselleni, koska olen myös hyvin perfektionisti. Nyt kun olen merkannut nämä merkinnät numeroin, niin en voi tulla tunkemaan väliin numeroimattomia postauksia. Pitää toivoa, että tämä kirjoitusfiilis säilyisi vaikka vielä joulun yli ja saataisiin vaikka sitten neljännen ja viimeisen numeroidun merkinnän jälkeen vielä lisää postauksia. Vai pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan johonkin varastoon näitä ja julkaista sieltä sitten jossain vaiheessa? No, en tiedä. Parempi yleensä antaa vaan tulla hetkessä.

Jep. Seuraava merkintä sitten taas viikon päästä! Sinne mulla ei nyt ole asettaa mitään tavotteita, ellei sitten voi jotenkin ajatella, että metsästäisin sen kadonneen joulufiiliksen jostain.. Mutta mä en jotenkin usko, että sitä nyt siinä parhaimmassa muodossaan löytyy. Se mitä lasten vuoksi tulee niin se kyllä varmasti tulee, mutta jouluihmisenä tämä on hyvin hämmentävä tilanne kun sitä ei tule sillein luonnollisesti. Luonnostaan? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita.

Terveisin,
Vesa-Matti

1/4 | Elämä voittaa?

Otsikointi tulee ihan puhtaasti siitä, että mainitsin tuon tässä blogimerkinnässä kerran. Ja se on semmoinen asia, johon tahdon uskoa. Mä pyysin tekoälyä kertomaan tästä blogimerkinnästä viisi tärkeintä asiaa ja se antoi mulle nämä: Nopeasti saapunut sunnuntai, taistelua masennuksen kanssa, ulos lähtemisen lupaus, sisäinen ristiriita ja toive paremmasta huomisesta. Joten näitä tämä blogimerkintä pitää sisällään – jos tekoälyyn on uskominen.

Tämä ensimmäinen sunnuntaihan saapuikin sitten todella nopeasti. Jopa ihan niin nopeasti, että en mä ole kerennyt yhtään miettimään. Kerennyt, osannut tai mitään. Mä en haluaisi lähteä viemään tätä tajunnanvirta-menetelmällä, koska sitten tää menee aika varmasti siihen mitä elämä nyt tällä hetkellä on. Ja sehän on jonkinlaista selviytymistaistelua itselleni tällä hetkellä, enkä tahtoisi teitä asialla enempää rasittaa. Vaikka! Tänään ei tuntunut niin pahalta herätä, että voitaisiinko sitä pitää jonkinlaisena elämä voittaa -merkkinä?

No, tämä menee väistämättä tähän. Haluan kertoa teille tästä, koska.. No, toivon, että tästä puhuminen auttaa itseäni. Niin, siis tästä mahdollisesta masennuskaudesta. En taas tiedä mistä se tarkalleen ottaen tuli, koska se tarkalleen ottaen tuli tai muutakaan, mutta kukapa näitä tietää? Se ei todellakaan ole mikään tilattu juttu, jonka haluaisi taas käydä läpi vaikka elämä muuten olisi niin mukavaa.

Mä en todellakaan haluaisi näyttää nyrpeää naamaa jatkuvasti. Mun aivot vaan yksinkertaisesti yrittää kieltää mua iloitsemasta asioista. Ihan siis niinkin pahasti, että jos mua jokin asia meinaa hymyilyttää niin mun aivoista tulee heti joku viesti, että mulla ei ole lupaa siihen ja sitten naama menee takaisin peruslukemille tai sen alle. Lapset on monesti tässä olleet hauskoja ja se on viihdyttänyt mua, mutta hymyn pyrkiessä esille tulee aina se viesti aivoista, että äläpäs nyt liioittele. Se harmittaa todella, koska en todellakaan haluaisi olla tämmöinen. Maxikin tossa joku päivä kyseli, että "onko isi iloinen?" ja jouduin vastaamaan, että ei, ei isi ole nyt kamalan iloinen. En viitsinyt valehdellakaan. "Miksi isi ei ole iloinen?" niin, en tiedä oikein itsekään.

Jostain luin, että masennus tulee usein siitä, että yrittää olla liian vahva liian pitkään. Periaatteessa uskon siihen, koska mä olen joutunut olemaan liian vahva liian pitkään. Keho ja mieli varmaan yrittää sanoa, että pitäisi hieman hellittää ja alkaa käsittelemään asioita. Mutta en mä voi. Mulla on tässä arki kannettavanani. Ja vaikka mieli olisi ollut kuinka maassa tahansa niin minä olen puskenut eteenpäin, minä olen herännyt joka aamu ja hoitanut velvollisuuteni. Toinen vaihtoehto olisi vaan jäädä sängyn pohjalle ja rypeä, mutta siihen mulla ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuuksia.

Kieltämättä, vaikka mun perhe on mulle kaikki kaikessa niin pakko sanoa, että tää on vähän semmonen tilanne kun kaipaisi lomaa omasta elämästä. Kaipaisi semmoista tilaa, jossa saisi aivot narikkaan ja levättyä hetken. Onko väärin isänä ja avopuolisona sanoa näin? Se ei kuitenkaan ole pois rakkaudesta perhettä kohtaan. Ajattelen, että osaisin olla parempi ihminen jos pääsisin tästä hetkeksi irti. En tiedä, ehkä tämä on hieman outo ajatus?

Ja tiedättekö mitä? Samaan aikaan mun aivot yrittää mulle kokoaika väittää, että mä vaan kuvittelen. Ei mulla ole mitään masennusta, ei mulla ole mitenkään paha olla, ei. Oon alkanut kuulla sen äänen oikeestaan vasta nyt kun oon alkanut tästä tänne kirjoittamaan. Tää on hyvin hankala tilanne, koska siis.. Musta tuntuu, että kyllä mä olen masentunut, mutta sitten väitän itselleni, että kuvittelen koko jutun. Tavallaan siis yritän kai taas vaan siirtää sen asian käsittelyä sillä, että yritän väittää asian olevan toisin kun se ehkä kuitenkin on? En minä tiedä. Tää on taas näitä tilanteita kun mietin, että olenkohan terapian tarpeessa? Okei, ei sitä tarvitse kenenkään näillä puheilla miettiä; mä olisin terapian tarpeessa. Vaan enpä tiedä. Kai siitä varmasti olisi apua, mutta siihen ryhtyminen olisi liian iso askel. Tavallaan niin ajattelen kaikesta muustakin tällä hetkellä. "En ota yhteyttä keneenkään, koska se on liian iso askel", "en lähde kotoa minnekään, koska se on liian iso askel" ja muuta tällaista.

Eilen käytiin kyllä markkinoilla. Liittyy siis tohon, että en muka lähde kotoa. No joo, olin sielläkin ihan tyystin nyrpeä. Ei ollut apua ulos lähtemisestä.

Mutta niin.. Jotainhan se olisi tehtävä, mutta enpä tiedä mitä. Tai siis tiedän; mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja ravistella oikein olan takaa. Vaan on tuo aika liian iso askel otettavaksi..


No, tuota.. Ette varmaan kuitenkaan tahdo, että joulukuun kaikki kirjoitukset on tätä luokkaa? En minäkään. Haluaisin kyetä kirjoittamaan jostain muustakin, jostain iloisemmasta. Vaan on aika vaikea työntää sivuun näitä päällimmäisiä ajatuksia, joten ehkä nämä on hyvä tunkea pihalle ensin ja miettiä vasta sitten jotain muuta. Seuraavaan merkintään on taas viikko, joten ehkä jo silloin olisi ikävät ajatukset pois mielestä ja jäljellä läjä hyviä ajatuksia? Ainakin mä siis kovasti toivon, että tämä kausi ei tässä nyt ihan hirveän pitkään rellestä. Haluaisin pysyä optimistisena, koska jos taas ajattelisin, että "tämä varmaan kestää taas pienen iäisyyden" niin sitten se varmasti myös kestäisi pidempään. Nyt mulla on suuri halu päästä pois täältä kuopasta. Toisaalta, pessimisti ei pettyisi? No, ei, en tahdo olla pessimisti. Tahdon täältä ylös niin nopeasti kuin mahdollista ja kun uskon siihen, niin ehkä tämä on kohta jo taputeltu.

Taas. Sain kirjoitettua ton lauseen loppuun ja sitten aivoista tuli viesti "mikä on kohta taputeltu" ja läjä ajatuksia siitä, että ei mulla ole mitään ongelmaa tässä. Miten vaikea tämä on myöntää itselle? Tai antaa lupa itselle siihen, että tämä nyt vaan on näin? Ihmismieli on kyllä hankala vempain, ainakin mun tapauksessa.

Mä arvaan, että nää mun ongelmat liittyy jollain tavalla tunnelukkoihin. Pitäisi kai perehtyä asiaan. Ja käydä ammattilaisen pakeilla. Vaan vaikka kuinka asiasta tässä jaarittelisin niin tuskin tulen tekemään asian eteen mitään – taaskaan. Asiat on aina ennenkin saanut sysättyä lopulta takaisin taka-alalle ja jatkettua elämää kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.


Mä haluan kuitenkin – ajatellen seuraavaa blogimerkintää – tehdä yhden lupauksen tänne teille ja itselleni. Ennen ensi sunnuntaita mä lupaan poistua kotoota, johonkin muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia päiväkotiin. Oli se sitten vaikka pieni kävelylenkki tai jotain, mutta mä haluan nyt työntää itseäni sinne kielekkeen reunalle. Mä jotenkin ajattelisin, että olisi hyvä käydä vähän kävelemässä ja yrittää tyhjentää mieltä sen avulla. Joten sitä kohti mä ehkä mahdollisesti tässä tulen lähtemään.

Mä olen pyöritellyt tota ulos lähtemisen vaikeutta tässä lähes joka ilta, oikeastaan joka yö. Tietty hetki yöstä kun tulee niin mä olen aina sitä mieltä, että huomenna mä olen taas parempi versio itsestäni ja teen asioiden eteen jotain! Aamulla asiat on taas kuitenkin toisin, tai siis.. Siten kuten ne on ennenkin olleet. Mitään ei tapahdu, vaikka olin yöllä niin varma, että tapahtuu. Nyt kun mä kuitenkin lupaan tämän tällein kirjallisessa muodossa, niin mulla on suurempi todennäköisyys tehdä asialle jotain. Nyt mulla on tavoite; tahdon voida kirjoittaa tänne seuraavana sunnuntaina, että olen käynyt kävelyllä tai jossain ja ajatukset alkavat taas kirkastumaan. Mä tahdon sitä, koska en tahdo olla tämmöinen mörökölli.

Tämä olkoonkin nyt toivottavasti tämän vuoden viimeinen masentava kirjoitus. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Terveisin,
Vesa-Matti

Blogiputki on peruttu -info

Onko se masennusta? Onko se mökkihöperöitymistä? Jonkinlaista hyperfiksaatiota vai tätä kaikkea yhdessä? Niin, en tiedä tai sitten tiedän. Painin kuitenkin tässä tämmöisen tilanteen kanssa, joten blogiputki-joulukalenteria ei tänä vuonna tästäkään syystä tule. Jaksaminen on hyvin kortilla. Tässä kuitenkin teille aika informatiivinen paketti siitä mitä mä kuitenkin yritän joulukuussa saavuttaa.

Taas se saapui joulukuu, mutta eipä saapunut jo perinteeksi muodostunut blogiputki-joulukalenteri. Miksi? Mun täytyy sanoa ihan rehellisesti, että päällimmäinen syy on jaksaminen. Sanotaan näin, että elämä pitää kyllä kiireisenä. Lapset tarvitsee mua ja mä tarvitsen lapsia, jotta ylipäätään jaksan selvitä edes päivästä. Oon taas alkanut valumaan liikaa sinne harmaalle alueelle, jota myös mahdollisesti masennuskaudeksi kutsutaan. Oon varmaan kyllä ollut siellä jo jokusen tovin, koska en muista menneistä päivistä, ehkä viikoista värejä.

Voi toki myös olla, että sekoitan masennuskauden nyt mökkihöperöitymiseen. Tai ehkä myös se mökkihöperöityminen antaa oman mausteensa masennukseen, en ole ihan varma. Mä en ole osannut poistua kotoa muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia hoitoon kohta noin kolmeen viikkoon. Ja jos ajattelenkaan kotoa lähtemistä johonkin niin mulla nousee seinät pystyyn ja jään vaan tänne. Pitäisi ehdottomasti tehdä asialle jotain, mutta.. No, helpommin sanottu kuin tehty.

Eira pääsi tossa jonkinlaisella työkierrolla toiseen paikkaan töihin ja ne sen työvuorolistat on ihan kauheita. Ne on vetänyt tän pakan jotenkin ihan sekaisin. Sillä voi olla yksi vapaapäivä tuolla, toinen sitten jossain muualla, mutta pääosin musta tuntuu, että Eira on kokoaika töissä. Joo, jonkunhan se pitää tienata kun itse olen tämmöinen työllistymätön nahjus, mutta kuitenkin.. Jos olisi edes jotain pysyvää, eikä jokainen viikko olisi erilainen. Viikonloppuvapaatkin olisi kovin tervetulleita taas tähän elämään. Kaikista kamalinta on nimenomaan ehkä se, että yksi vapaapäivä saattaa olla maanantaina ja sitten seuraava vaikka torstaina. Eiran iltavuorot on ehkä itselleni kaikista raskaimpia, koska molemmat pojat on väsyneinä kotona ja itsekin on jo ihan valmis vaaka-asentoon. Kuormittaa, kuormittaa niin paljon, mutta minkäs sille voi.

Tätä mahdollista masennuskautta kaikenlisäksi maalaa harmaammaksi vielä sekin, että mulla on nyt mahdollisen hyperfiksaationi kanssa pelaamiskausi. En siis normaalisti välttämättä pelaa ollenkaan, mutta sitten kun tulee hurahdus pelaamiseen niin mun aivot on kokoaika siinä tilassa, että pelaamaan olisi päästävä. Puhelinpelit ei tällä hetkellä riitä vaan mun aivot haluaisi päästä jatkuvasti pelaamaan tietokoneella. Ja kun mulla ei ole pahemmin aikaa pelailla niin sitten mun aivot on vaan kokoaika siinä asennossa, että pitäisi päästä pelaamaan. Se syö hyvin paljon jaksamista, että haluaa tehdä jotain, mutta ei voi tehdä sitä niin paljon kun haluaisi. Mä oon aika paljon niitä harvinaisia tyhjiä hetkiä täyttänyt pelaamisella ja mä alan varmaan olemaan sen kauden kanssa ehkä jo loppusuoralla, joten ehkä kun tämäkin tästä selätetään niin päästään taas eteenpäin elämässä. Mulla ei ole diagnosoitua adhd:ta, mutta mulla on hyvin paljon piirteitä, jotka viittaa siihen. Tämä hurahtaminen on yksi hyvin selvä merkki, ainakin mitä olen tutkiskellut. 

Mutta hei! Mä olen tiedostavinani tilanteen, eli olen tavallaan kai sen niskan päällä, mutta tässä nyt menee ehkä tovi saada paketti kasaan. Tämän mä halusin vaan tulla kertomaan teille, että ette ihmettele missä blogiputki on. Eilen Facebookissa vähän avasin jo asiaa, mutta eihän kaikki mua siellä seuraa, joten päätin nyt kuitenkin tulla tännekin vielä vähän tilannetta avaamaan.

Lupasin eilen tosiaan sen, että yritän joka päivä ainakin Instagramiin ja sitä kautta myös henkilökohtaiseen Facebookiini tunkea 1.-24.12. välillä joka päivä yhden kuvan ja kuvatekstin. Jos täällä on joku jota nämä mahdolliset kuvat kiinnostaa niin kannattaa seurata mua Instagramissa. Joo, se on hyvin henkilökohtainen paikka myös, mutta ehkä ainut semmoinen sosiaalisen median alusta mihin haluan ihmisiä elämäni ulkopuolelta seuraamaan – jos he siis jostain syystä niin tahtovat. Tänne blogiin en niitä kuvia enää upota, koska ne ei tosiaan enää näy muille kuin seuraajilleni.

Mä muistelin, että olisin tänne joskus kirjoitellut siitä, että yritän nykyään suojella omaani ja lasten yksityisyyttä paremmin internetissä.. En löytänyt kyseistä merkintää nopealla selauksella, joten en ole yhtään varma siitä. Se on kuitenkin syy miksi mua nykyään täytyy seurata jos haluaa mun julkaisuja esim. tuolla Instagramissa nähdä. En halua jakaa elämästäni liikaa semmoisille ihmisille, joille se ei millään tavalla edes kuulu. Seuraamispyynnötkin käsittelen aika paljolti sitten sen mukaan.

Eilisessä ilmoituksessa ilmoitin myös sen, että blogimerkintöjä tulee tai on tulematta, riippuen allekirjoittaneen jaksamisesta, joulukuussa joka sunnuntai. 3.12., 10.12., 17.12. ja 24.12. ovat siis ne mahdolliset päivämäärät. Tämä tämänpäiväinen merkintä ei luultavasti ole pois miltään tulevalta päivämäärältä, koska tämä on vähän tämmöinen extra, että saan vaan kerrottua laajemmin asiasta.

Ja toivotettua teille oikein hyvää joulukuuta! Mä yritän parhaani mukaan rämpiä ylös täältä suosta. On se suo sitten nimeltään masennus, mökkihöperöityminen tai mitä tahansa. Joululauluja kuuntelemalla tai sitten jotenkin muuten. Joululaulujen kuuntelu ei kyllä itseasiassa ole hyvä lääke, koska musta tuntuu, että ne on tänä vuonna alkanut enimmäkseen itkettämään. Mutta kuitenkin, enköhän minä taas jotain keksi.

Toivottavasti törmäämme täällä sunnuntaisin! Jos ei, niin sitten mulla tulee kyllä ehkä epäonnistunut olo, vaikka en niitä sunnuntai-merkintöjä teille nyt ihan lupaamalla lupaakaan. Ne toimikoon kuitenkin jonkinlaisina tavotteina, jotta saan pidettyä hieman mielenkiintoa yllä.

Kiitos, anteeksi ja näkemisiin!

Terveisin,
Vesa-Matti

Uni, remontti ja remontti

Tänään käydään päässäni pyöriviä juttuja läpi; toissa öinen uni, kotonamme tapahtuva lattiaremontti ja sitten vielä yksi remonttihomma, jossa olen itse Ronin kanssa vetovastuussa. Tästä selviää muun muassa se, että mitkä kaikki asiat saa mieleni surulliseksi ja/tai äreäksi? Mikä taas on tuntunut onnistumiselta? Ehkä. Lukekaa niin tiedätte mitä siellä selviää.

Mulla pyörii mielessä ainakin kolme eri aihetta, jotka mä haluaisin kirjoittaa nyt ulos päästäni. En tiedä tuleeko tämä järkevästi ulos, mutta kokeillaan. Pääasia olisi, että aiheet ei sekoitu keskenään, jolloinka mistään ei saisi enää mitään selvää, koska aiheet ei.. No, pari aihetta liippaa läheltä toisiaan, mutta muutoin niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Ja nyt kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä niin huomasin, että kirjoitan tähän aloitukseen sen mitä pitäisi kirjoittaa tuohon ingressiin.. Mitähän kirjoitan sitten siihen ingressiin? No, se nähdään kun tämä teksti on valmis. Outo aloitus, mutta mennään tällä.


Mä haluan ihan ensimmäisenä käsitellä tämän unen, joka on pyörinyt mun päässä nyt eilisestä aamusta asti, koska siis näin sen unen toissa yönä. Mä en yleensä jää unia pyörittelemään pitkäksi aikaa päähäni, koska en näe sille mitään tarvetta. Unet on unia ja sillä selvä. Ja vaikka nytkään en olisi halunnut jäädä unta mielessäni pyörittelemään niin ei se kuitenkaan ole tuolta mihinkään lähtenyt. Se on jäänyt jotenkin kaivelemaan mua ja sen takia haluan kirjoittaa sen pois pääkopasta. Siihen liittyi paljon heräämistä ja uudelleen nukahtamista, joten kirjoitan ne myös mukaan jotenkin. Mutta tässä se nyt tulee.

Ensinnäkin mun nukahtaminen on aina vaikeaa. Oli toissa yönäkin. Kun vihdoin sitten nukahdin niin alkoi uni, joka alkoi sillä, että mun luokse käveli lääkäri tai joku tommonen hoitohenkilö. Se tosiaan tuli mun luokse ja sanoi jotain tyyliin: "Meillä on tapahtunut tässä joku kammottava virhe. Ei teidän isänne ole kuollut." Ja kun tämä lause tuli päätökseen niin iskä tosiaan käveli saattohoitohuoneesta ulos ja tervehti mua ihan omana itsenään. Me sitten lähdettiin sairaalasta ja mä olin siinä unessa kokoaika epäuskoisen itkuinen. Me mentiin tekemään kaikkea, vietettiin päivä tehden asioita mitä nyt ihmiset yleensäkin tekee. Päivän päätteeksi.. No, iskä taas kuoli ja se oli samalla myös se hetki kun mä heräsin unesta. Mietin vaan, että ei hemmetti mitä unia mulle nyt näyttää ja käännettyäni kylkeäni nukahdin uudelleen. Nukahdettuani uudelleen alkoi uni, jossa mun luokse kävelee lääkäri tai joku tommonen hoitohenkilö. Se tuli mun luokse ja sanoi jotain tyyliin: "Meillä on tapahtunut tässä joku kammottava virhe. Ei teidän isänne ole kuollut." Ja taas tämän sanottuaan, iskä käveli saattohoitohuoneesta omana itsenään ja tervehti mua. Mä en ole tässä kohtaa varma, että oliko tämä tavallaan uusi päivä vai alkoiko sama uni vaan alusta, mutta kun me lähdettiin sieltä sairaalasta niin se mitä tehtiin sen jälkeen oli edellisestä unesta eriävää. Vietettiin siis kuitenkin päivä miten ihmiset sen viettää, mutta se ei mennyt täysin samalla tavalla kun edellinen. Ja päivän päätteeksi taas, no, tarvitseeko mun sanoa? No, päivän päätteeksi iskä taas kuoli ja siinä kohtaa minä taas heräsin. Tässä kohtaa herättyäni mietin, että nyt on kyllä erittäin outo ja epämukava uni sattunut pari kertaa peräkkäin, mutta käänsin kylkeäni ja nukahdin uudestaan. Ja arvaattekos mitä? Kyllä, uni alkoi niin, että mun luokse käveli lääkäri tai joku tommonen hoitohenkilö ja.. Niinpä, alkoi uudestaan.

Mä nukahdin ja heräsin ton yön aikana useaan otteeseen. Monesti Miion herättämänä ja monesti sen unen herättämänä. Jokainen herääminen tapahtui kuitenkin juuri niin, että iskä kuoli uudestaan. Ja jokainen uudelleen nukahtaminen alkoi niin, että mulle kerrottiin tästä virheestä. Ensimmäinen uni oli jo ihan tarpeeksi mulle, mutta sitten näin sitä lähes samaa unta koko yön.. Alku ja loppu oli sama, mutta se mitä siinä välissä tapahtui vaihteli. Mutta se herääminen.. Huh huh, joka kerta se sattui ihan yhtä paljon.

Mä olen yrittänyt olla ajattelematta tota unta, koska mun mielestä unet on tosiaan vaan unia. Mutta kun en ole saanut tota päästäni jostain kumman syystä, niin olen yrittänyt miettiä sitten syitä tommoselle kammottavalle toistuvalle unelle. Parhain selitys kaiketi on se, että iskän viimeiset oikeestaan pari vuotta oli meille kaikille aika raskaat. Oli hyvin paljon stressiä kokoaika ja niin paljon erilaisia tutkimuksia, joista sitä odotti kokoaika tuloksia ja tietoja. Mä muistan, että mä aina odotin ja toivoin, että on tapahtunut tosiaan joku virhe, että mitään hätää ei oikeasti ole. Tai, että syöpä on nyt voitettu ja kaikki voi jatkua kuten ennenkin. Mulla oli niin paljon uskoa ja luottoa monta kertaa siihen, että iskä tulee vielä terveeksi ja elämä ei tee mitään typerää muutosta tähän täällä olemiseen. Ja kyllähän tohon pätkään mahtui myös hyviä uutisia, mutta sitten toisessa hetkessä vedettiin matto jalkojen alta. Toi aika oli mielelle semmonen loiva alamäki, joka aina välillä teki pieniä nousuja, mutta jatkui sitten taas loivana alamäkenä, päättyen lopulta jyrkänteen reunalle, josta sitten tiputtiin kolisten alas.

Iskällä olisi ollut tossa joku aika sitten synttärit ja kohta on taas isänpäiväkin, joten nämä on pistänyt ajattelemaan taas enenevissä määrin iskää ja sitten mieli kehitti mulle tämmösen unen tästä kaikesta. Toisaalta olisin voinut elää ilman tuollaista unta, mutta tämä pakotti taas tässä hektisessä elämässä käsittelemään asiaa hieman. Ikävä on kova, todella kova.


Jaa.. Mitenköhän tämmösen ryöpytyksen jälkeen voi taas siirtyä kirjoittamaan hieman arkisempia asioita? Tavallaanhan tosta ensimmäisestä aiheesta tuli jo aika pitkä, että ehkä mun ei edes tarvitsisi enää jatkaa, mutta kun tuli tuolla alussa luvattua. Käydään nopeasti nämä seuraavat aiheet läpi, koska ne on aika liki toisiaan muutenkin. Liittyy remontointiin.


Meillähän sattui tuossa joku aika sitten semmonen juttu, että meidän tiskikone valutti vettä meidän laminaattilattialle. Mä en tiedä mistä se vesi sinne koneeseen pääsi, koska meillä on aina se venttiili kiinni, mutta se kuitenkin sinne jostain pääsi. Ja sieltä koneestahan se pääsi sitten saranapuolelta helposti valumaan laminaatin alle ja päälle. Laminaatti meni hetkessä ihan kuprulle ja alkoikin sitten operaatio: korvaako vakuutus?

Eira on selvittänyt asiat ja vakuutus korvaa kuin korvaakin meille uuden lattian. Koneen rikkoutuminen ei ollut itseaiheutettua, vaan oli kaiketi mennyt vanhuuttaan rikki tai jotain. En muista mikä siinä oli vikana, mutta vikaa kuitenkin oli.

Mutta tämä remontti mikä meillä on tässä käynnissä.. Tämä syö ihmistä todella paljon. Mulle selvisi silloin kun Riihimäeltä Hyvinkäälle muutettiin väliaikaismajoitukseen, että mun mielelle on hyvin vaikeaa jos ympärillä on keskeneräistä. Mä en siihen keskeneräisyyteen kiinnitä mielestäni paljon huomiota, mutta se alkaa jossain vaiheessa vaikuttamaan muhun hyvin paljon. Huomaan tulevani herkästi äreäksi ja mua suututtaa todella paljon, että mitään ei koskaan löydy ja mitään järjestystä ei ole. Mä vaan haluaisin, että tämä remontti olisi pian ohi ja saataisiin meidän koti takaisin järjestykseen.

En tiedä, että onko toi remonttifirma ihan asiansa osaava, koska täällä ei tapahdu mitään! Me on tiedetty mikä lattia me halutaan, Eira on sen niille sanonutkin, mutta sitä lattiaa alettiin tilailemaan varmaan vasta siinä kohtaa kun oli saatu valut laitettua. Miksi sitä lattiaa ei ole voitu tilata aikaisemmin? Miksi se lattia ei ole jo paikallaan? Jo pelkästään keittiön kuivaamisessa meni kaksi viikkoa ja se aika oli semmonen, että "ei täällä tapahdu mitään". Siltä se tuntui, koska kone vaan pöhisi ja kaikki oli erittäin epäjärjestyksessä. Kaikki on edelleen epäjärjestyksessä! Lattia ei ilmeisesti etene ennen ensi viikkoa mihinkään! Ja kun se lattia sitten mahdollisesti jossain kohtaa saadaan, niin sitten meidän pitää löytää joku laittamaan sitä samanlaista lattiaa jatkoksi tohon, koska vakuutus ei korvaa kun ne alueet mitkä oli kosteita; keittiön ja puolikkaan käytävän. Kyllä, puolikkaan käytävän. Se lattia mikä meillä oli keittiössä ja tossa puolikkaassa käytävässä jatkui saumattomasti toiseenkin käytävän puolikkaaseen ja ruokatilaan. Tästä olisi jäänyt ihan kamala kosmeettinen/esteettinen haitta meille, joten tämä maksaa nyt meille enemmän rahaa kun ei haluta semmosta haittaa meille. Ja siis kyllä mä ymmärrän oikeesti, että meidänhän se kuuluukin hoitaa. Mehän tässä asutaan. Tuli vaan jotenkin silti ikävänä yllätyksenä, että lattia voidaan vaan käytännössä leikata tietystä kohtaa ja korvata uudella jättäen se loppupätkä ennalleen. Saumaton jatkuvuus vaan vähän kärsii, mutta eihän sillä ole väliä.. Pöh.

Periaatteessahan ne antoi meille jo aika paljon anteeksi, koska ne vaihtaa kuitenkin koko keittiön lattian. Ajatella, että ne olisi vaan ottanut pois kaiken kostean ja laittanut siihen uuden lattian tilalle. Sehän se vasta olisikin aivopieru ollut. Ehkä ei auta valittaa. Vaan mun valituspa johtuu ihan puhtaasti siitä, että on keskeneräisen näköistä ja se alkaa tosiaan mun mieleeni niin paljon jo vaikuttamaan. Ja kun ei tässä itse voi asialle mitään!

Mä olen siis huomannut, että mulla on jäänyt toi ruoanlaittokin aika vähälle. Mua ei ole kiinnostanut yhtään tehdä tuolla keittiössä mitään. On ollut ankeaa aikaa kun on pitänyt elää pääsääntöisesti pelkällä leivällä. On ollut paljon närästystä, koska ruokailut on ollut huonoja. Ja se taas vaikuttaa mieleen. Että ei tämä ole kyllä helppoa! Ja nyt tajusin, että meillä ei taida olla hellakaan käytössä ennen lattian asennusta.. Joten huonot ruokailutkin tässä sitten jatkuu.

En tiedä saitteko tästä nyt mitään järkevää irti, mutta siis lyhyesti; kaikki on kesken, keskeneräisyys vaikuttaa negatiivisesti mieleen ja mieli on jatkuvasti enemmän tai vähemmän huono. Haluan vaan, että koti olisi vihdoin taas koti.

Ja kun tästä on jo kerran jouduttu lähtemään muualle asumaan. Eiran siskon asuntoon. Vieraassa paikassa oleminen on taas itselle myös semmonen, että on siellä kiva käydä, mutta pitkäaikainen oleilu alkaa vaikuttamaan mieleen negatiivisesti. Siellä ei voi olla kuin kotona ja kun ei voi olla kuin kotona, niin miten ihmeessä ihminen pärjää? Ja luultavasti joudutaan lähtemään sinne vielä toistamiseenkin evakkoon.. No, ehkä tämän kaiken jälkeen kotiin palaaminen ja sen valmius on todella palkitseva hetki.


Ja sitten vielä semmoinen juttu tähän loppuun, että me päästiin Ronin kanssa tekemään pitkästä aikaa semmosta remonttihommaa. Ollaan kerran aikaisemmin saatu tämmönen projekti ja se oli todella mukava homma. Meidän kohde on noin 50 neliöinen asunto, mihin meidän täytyy tehdä aika kattava pintaremontti. Ollaan edetty siellä hienosti. Ollaan kitattu, hiottu, kitattu, hiottu, pohjamaalattu, kitattu, hiottu, paikkamaalattu ja vähän jo pintamaalattukin. Tällä kertaa oltiin monin tavoin viisaampia kuin viimeksi, joten saadaan toi nopeammalla aikataululla valmiiksi.

Tykkään tosi paljon tosta hommasta ehkä eniten sen takia, että kukaan ei ole hönkimässä niskaan ja ollaan itse tavallaan meidän pomoja. Ollaan jouduttu miettimään mitä tarvitaan, mitä löytyy jo valmiiksi ja mitä täytyy ostaa. Ollaan saatu hyvässä hengessä hommaa kokoaika eteenpäin, eikä ole kertaakaan tullut edes semmosta oloa, että tarvitsisi alkaa pelleilemään samalla tavalla kuin joskus opiskeluaikoina. Kaikki työtunnit mitä on käytetty on myös käytetty remontoimiseen. Se kertoo homman mielekkyydestä. Päivän jälkeen on aina ollut hyvä sanoa toiselle, että "Hei, tänään saatiin taas hyvin aikaan! Hyvä me!"

Remontti on tällä hetkellä, hmm.. Sanoisinko, että 50-60 % valmis. Riippuen paljolti siitä, että vahvistuuko muutamat työtehtävät vielä meidän harteille vai vastataanko me vaan seinistä. Jos me hoidetaan vaan seinät niin sanoisin, että ollaan 60 % valmiita sen osalta.

No, tänään meillä on välipäivä, koska Ronilla on muuta menoa, mutta lauantaina olisi taas tarkoitus jatkaa ja saada taas mahdollisimman paljon aikaan. Hyvä siitä tulee! Ja Roni oli sitä mieltä, että se haluaa olla mukana silloin kun asunnon omistaja käy katsomassa meidän työnjäljen, koska ilmeisesti Roni on myös kovin tyytyväinen aikaansaamaamme muutokseen. Ja olen mäkin! Kun lähtökohdat oli vähän mitä oli ja se mitä me tehdään saa asunnon näyttämään ihan uudelta.. Kyllä siitä täytyy olla ylpeä.


No, hmm.. Nyt tässä taitaa olla kaikki mikä on tuolla pääkopassa pyörinyt. Oon kirjottanut nyt yhdeltä istumalta niin kauan, että en enää osaa edes lopettaa tätä. Istun, tuijotan näyttöä ja mietin viimeisiä sanoja, mutta mitään fiksua ei tule mieleen. Joten kai me vaan lopetetaan tämä sen enempiä jaarittelematta?

Terveisin,
Vesa-Matti

Kuulumisia pitkän tovin jälkeen

Kirjoittelin hieman kuulumisia pitkästä aikaa. Tässä merkinnässä kerron vähän missä mennään. Ikävä iskää, joulukin mietityttää ja onhan siellä sitten tietenkin myös lasten kuulumiset mun näkökulmasta. Huomasin itsestäni sen, että mun on helpompi kirjoittaa ongelmakohdista, vaikka kuinka olisin halunnut käsitellä positiivisen kautta.

Täällä taas. Kai. En tiedä onko mulla tässä mitään sanottavaa, mutta kokeilen. Yritän tätä pitkästä aikaa taas tällä tajunnanvirta-menetelmällä. Ei siis ideaa, mutta yleensä niitä ideoita syntyy kun antaa sormien matkustaa näppäimistöä pitkin ja antaa tulla sen mitä tulee.

Mä yritän itselleni uskotella, että olen pitänyt ihan vaan tietoista taukoa kirjoittamisesta, mutta todellisuudessa mulla ei ole vaan ollut fiilistä eikä sitä kuuluisaa aikaakaan. Päivät kun menee edelleen ja tulee menemäänkin lasten kanssa pääosin. Enkä mä siis valita, mä tykkään olla meidän lasten kanssa. Omaa aikaa edelleen varastan nukkumisesta, mutta kyllä mä olen ihan hyvin pärjännyt 4-7 tunnin yöunilla. On ollut pitkään jo uusi normi, vaikka ei tietenkään pitäisi.


Iskää on kamala ikävä. Mun on edelleen vaikea edes hahmottaa sitä, että iskä on oikeasti poissa. Mun on ollut edes mahdoton sitä täysin käsitellä, koska elämän on täytynyt jatkua. Ja se elämän jatkuminen on toisinaan ärsyttänyt mua niin suunnattomasti. Mulla on paljon niitä päiviä kun mua ei huvittaisi edes nousta sängystä, koska haluaisin vaan olla ja rypeä. Järki-Vesku vaan on sitä mieltä, että ei kannata jäädä rypemään, että eteenpäin on mentävä, koska iskäkin olisi niin halunnut. Ja mitä se rypeminen edes auttaisi? Ei se tuo ketään takaisin. Lapset tarvitsee mua nyt ja mä tarvitsen lapsia, koska muuten en varmasti pysyisi edes kasassa.

Eilen Youtubesta paukahti vahingossa joululaulu soimaan. Kuuntelin sitä aluksi niin, että "kyllä, kohta se joulu taas on." Tovin kuunneltuani mulla tuli kyynel jos toinenkin silmään. Luulin, ettei mulla tulisi kyyneleitä selvinpäin, mutta ihan oikeasti pari kyyneltä tuli. Ja olo, että mitään joulua ei tule. Mun jouluihin on aina kuulunut se, että käyn vanhemmilla viettämässä aikaa. Voinhan mä edelleen mennä äitin luokse viettämään sitä perinnettä, mutta tajusin, että ei se ole enää sama. Iskä puuttuu. Joulun aikaan on aina kuulunut se, että kuuntelen äitin ja iskän yhteen toimivaa huumoria ja nauretaan paljon. Jopa Arton kuoleman jälkeen meidän jouluun kuului huumori ja nauru, vaikka Arton kuolemasta ei ollut edes pitkä aika. Jotenkin tuntuu, että tänä jouluna ei naureta. Voin olla siinä taas väärässä, mutta tältä musta tuntuu tällä hetkellä. Tai eilen tuntui ja nyt kun sitä taas ajattelee, niin tuntuu se nytkin.

Kaikki tietää; mä rakastan joulua. Mutta mitä tapahtuu nyt kun asetelma on eri? Tuleeko musta vähemmän jouluihminen? Sitä ei voi vielä tietää, mutta jos joululaulut itkettää jo nyt niin varmasti jotain on muuttunut mun ajatusmaailmassa.


No, hmm.. Lapsistahan te varmasti haluatte kuulla, eikö niin?

Nyt kun Eira on palannut työmaailmaan ja mä olen pääosin itsekseni lasten kanssa aamupäivät, niin mä olen joutunut opettelemaan asioita. Mä olen joutunut opettelemaan Maxin päiväkotiin viemisen niin, että Miio kulkee kokoaika mukana. Onneksi on kantoreppu, koska ilman sitä mä en varmasti pärjäisi, koska mä inhoan lastenrattaiden kanssa kulkemista jos on toinen lapsi vapaana. Mä haluan olla kokoajan tilanteen tasalla ja jos vapaana oleva Max yhtäkkiä livistää johonkin niin mun on helppo lähteä perään. Onneksi mitään livistelyjä ei ole ollut, mutta niitä tilanteita mä silti jostain syystä pelkään. 

Onneksi toi päiväkotiin vieminen on osottautunut suhteellisen helpoksi operaatioksi. Toisinaan Max on toista mieltä ja ne aamut on vaikeampia, mutta eikö meillä kaikilla ole niitä aamuja kun ei kiinnostaisi mihinkään lähteä? Tottakai Maxillakin. No, mulla on tosiaan niitä aamuja kun mua ei kiinnostaisi edes nousta ja se ajaa mulla saman asian. Max käy nyt toistaiseksi vaan puolipäiväisesti päiväkodissa. Ensi viikolla asia kuulema muuttuu ja Max siirtyy täyspäiväiseksi päiväkotilaiseksi. Se helpottaa mun aamuja, koska mun ei sitten taas tarvitse välttämättä lähteä vaeltamaan Miion kanssa Maxia hakemaan ennen päiväunia.

Päiväunet on muuten.. Tai no, sanotaan, että nukkumaan meneminen on Maxille pääsääntöisesti tällä hetkellä vaikein osa päivää. Mä olen paljoa valehtelematta joutunut joka päivä sanomaan Maxille saman lauseen: "Jokaiseen päivään kuuluu yhdet päiväunet ja yhdet yöunet." Se ei mene Maxin jakeluun. Aina kun ollaan menossa päivä- tai yöunille niin siitä tulee jonkinlainen taistelu. Max kun puhuu nykyään hyvin ymmärrettävästi, niin se kyllä kertoo syitä miksi ei mennä nukkumaan. "Ei nuku, ei pötkötä, ei väsytä, ei sitä, eikä varsinkaan tätä". Saattaa olla yhdellä kädellä laskettava se määrä kun Max on mennyt hyvillä mielin nukkumaan.

Toinen vaikeus Maxin arjessa on Miio. Max on hyvin vahvasti sitä mieltä, että Miio rikkoo kaiken, vaikka Miio ei ole koskaan käsittääkseni rikkonut mitään. Miio ei saa osallistua Maxin leikkeihin, koska "Miio rikkoo". Tää on toinen asia mihin joutuu päivittäin sitten itsekin toistamaan useaan otteeseen tutun lauseen: "Ei, Miio ei riko mitään. Miio haluaa vaan leikkia sinun kanssa."

Ja, no.. Maxin ruokailut on myös vähän mitä on. Hyvin vähäruokainen lapsi, mutta ei se ole kyllä nälkää joutunut näkemään. Meillä, ehkä enemmän Eiralla, on semmoinen tapa, että jos ei yksi ruoka kelpaa niin sitten tarjotaan toista. Mä olen yrittänyt siitä eroon kokonaan, koska tällä tavallahan lapsi oppii sitten valikoivaksi ja oppii myös sen, että näin helposti meillä saa periksi. Mä olisin itse sitä mieltä, että jos lapsi ei nyt syö niin se syö sitten myöhemmin. Ruokapöydästä pois ja sillä selvä.

Tästä tuli mieleen se, että meillä on muutamia lastenhoidollisia erimielisyyksiä Eiran kanssa, jotka pitäisi ehkä kitkeä kokonaan pois. Meillä meni jo koira vähän pilalle kun minä olin säännöt ja Eira on ollut hellyys ja herkut. Mä en halua toistaa sitä virhettä lasten kanssa. Mä olen yrittänyt Eiralle sanoa näitä asioita, mutta yleensä ne unohtuu siinä kohtaa kun ei jaksa enää lapsen itkua kuunnella. Enkä mä siis yritä tässä nyt mitenkään pönkittää itseäni, tämä tulee vaan tajunnanvirtana nyt näköjään ulos. En mäkään tee aina oikein, en varmasti. Tää on meille molemmille ihan yhtä suurta opettelua kokoaika. Ja kun on vanhemmilla eri lähtökohdat ja molemmat on kasvanut erilaisessa perhemuodossa. Tässä kai kuitenkin päivä päivältä mennään enemmän ja enemmän sitä kohti, että löytyisi ne täysin yhteiset pelisäännöt.

Ja siis lasten kanssa mä olen ollut enemmän se herkut kun mitä Eira. Mä haluan nähdä lapset hyväntuulisina ja olen sen takia helposti sortunut antamaan lapsille herkkuja. Sitä mä yritän itse opetella nyt, että on vaan yksi lauantai ja vain silloin on herkku-/karkkipäivä. Mun on täytynyt myös itse opetella kärsivällisyyttä, vaikka olen aina kokenut olevani lähes maailman kärsivällisin ihminen. Jos joku luulee olevansa kärsivällinen ihminen niin yllättyy varmasti lastenkasvatuksessa hyvin paljon. Se vaatii ihan jonkun uuden tason kärsivällisyyttä, josta ei edes koskaan ollut kuullutkaan.

Sanoisin, että Eiran Akilleen kantapää on Miion ripustautuminen. Miio roikkuisi kokoaika Eirassa jos se olisi mahdollista. Ja jos se ei ole mahdollista niin sitten Miio parkuu lattialle laskettuna niin kauan, että Eira sen taas syliinsä nostaa, koska ei jaksa kuunnella sitä parkua. Ja tämä on semmonen kohta missä mulla on eri näkökanta; mun mielestä toi on taas sitä, että lapsi oppii saamaan periksi. Mä voin olla tässä väärässä, mutta siltä musta tuntuu. Mutta kyllä mä ymmärrän tässä Eiraakin, koska onhan Miion parkuminen noissa tilanteissa hyvin raskasta kuunneltavaa. Ei vaan olla löydetty oikein keinoa, että millä me saataisiin Miio irti äidistään. Ei kokonaan, mutta tiedätte kyllä.

Ja siis kun Eira on töissä niin Miio ei itke lähes yhtään. Mun muistaakseni Maxilla oli tämä sama vaihe jossain kohtaa ja siitäkin päästiin ajan kanssa eroon. Kai tässäkin vaan vaaditaan sitä kärsivällisyyttä. Mua harmittaa hyvin paljon se, että meillä on Miion kanssa ainakin mun mielestä mukavat aamupäivät, mutta sitten kun Eira tulee kotiin niin Miio ei ole huomaavinaankaan minua, vaan ripustautuu Eiraan täysin. Mä olen yrittänyt kykyjeni mukaan käydä sitä Miioa Eirasta irrottamassa, mutta usein se on sitten taas parkua.

Jatketaan sitten Miiosta lisää. Miiohan on sitten käytännössä taas Maxin vastakohta. Miio syö hyvin, Miio menee nukkumaan hyvin ja Miio varmasti myös antaisi Maxin osallistua omiin leikkeihinsä, jos hänellä omat leikit olisi, eikä aina vaan yrittäisi Maxin leikkeihin mukaan. Tai siis onhan Miiolla omat leikkinsä, joita se leikkii yleensä silloin kun ollaan kahden. Miio tanssii, leikkii autoilla ja kaikista mieluiten Miio leikkisi asioilla, jotka ei ole leluja eikä varsinkaan lapsille tarkoitettuja.

Miiossa vaikeinta on juurikin tuo äitiinsä ripustautuminen. Muutoin Miio on kyllä hyvin leikkisä ja iloinen veijari. Kävelee, juoksee ja kiipeilee nykyään jo todella kovaa vauhtia.


Mä huomasin, että mä tartun helposti vaan ongelmakohtiin ja kirjoitan niitä sitten vaan ylös. Mutta ehkä se on vaan sitä, että ne on tässä ollut aika vahvasti päälimmäisenä arjessa. Tai siis niiden kitkeminen pois ja elämän helpottaminen kaikille osapuolille. 

Vaikka kirjoitin lapsista noita ongelmakohtia tähän niin se ei todellakaan tarkoita, että meidän lapset olisi jotenkin vaikeita. Ei todellakaan. Omat haasteensa, mutta pääosin meidän pojat on ihan mahtavia tyyppejä kaikkine "vikoineen". Siksi haluankin koittaa kirjoittaa ylös myös enemmän hyvää.

Maxihan rakastaa tällä hetkellä ehkä eniten junia. Jossain vaiheessa se olisi voinut vaan tuijotella pattereilla liikkuvaa junaa tuntitolkulla. Ja mä voisin tuijotella Maxia kun se vaan tuijottaa junaansa. Musta se on todella hellyyttävää, että lapsi leikkii ja tulee iloiseksi leikeistään. Erilaisia vaiheita tulee leikkienkin suhteen kokoaika ja välillä kiinnostaa junat, välillä autot ja sitten taas joku muu. Mutta kaikki leikkiminen on ilo vanhempien silmille. Ja leikkiminenhän on juuri se asia, mitä mä haluan, että meidän lapset tekee ihan niin pitkään kun siltä vaan tuntuu. En halua, että mikään ulkopuolinen taho ikinä yrittää saada meidän poikia lopettamaan leikkejään. Mä lopetin itse leikkimisen liian aikaisin omasta mielestäni, koska "muutkaan ei enää leiki, enkai mäkään sitten". Mä olisin halunnut, mutta mulle tuli se pelko, että koulussa alettaisiin kiusaamaan seuraavaksi sitten siitä jos se tieto jotenkin olisi kouluun levinnyt. Mun vanhemmat olisi kyllä varmasti antanut mun leikkiä jos olisin uskaltanut haluta leikkiä, mutta paineet kävi itselle liian suuriksi.

Huomaatteko miten tämä tajunnanvirta vie tätä tekstiä?

Max on myös pääsääntöisesti iloinen veijari. Max haluaa hassutella ja leikkiä. Max myös haluaisi, että joka päivä on karkkipäivä ja siinä minä sitten aika usein sorrun yhteen tikkariin tai yhteen karkkipatukkaan. Max nukkuu nykyään – on nukkunut jo pitkään – hyviä yöunia, sen jälkeen kun vaan suostuu nukkumaan. Aina välillä yöllä se hiipii meidän väliin nukkumaan ja mun mielestä se on ihan ok. Jopa hellyyttävää. Toki sille pitää jossain ikävaiheessa pistää stoppi, viimeistään varmaan joskus siinä aikuisuuden kynnyksellä.

Maxin kanssa on nykyään kiva jutella kun siltä tulee tosiaan tosi paljon jo ymmärrettävää tekstiä ulos. Ja Maxille on muodostunut jo omia hokemiaan, jotka se on oppinut jostain. Se painottaa joitain sanoja tietyllä tavalla ja se kuulostaa hauskalta. Yks parhaimpia on se kun Max saa vaikka uuden takin tai uudet kengät, no, mitä vaan uutta, niin Max yleensä sanoo: "VAU! Upee takki!" tai mikä se milloinkin on. Ja toinen hauska on se miten se innostuksissaan painottaa "miTÄ?"-sanaa. Ja nykyään se toistelee tosi paljon sanaa: "Oikeesti?" "Oikeesti!" "Oikeesti.."

Miion suustahan ei vielä tule mitään muuta kuin "kakka". En tiedä voiko sitä vielä merkata ensimmäiseksi sanaksi, koska se saattaa olla ihan vaan jokeltelua, mutta se osaa sen myös pyynnöstä toistaa. Matkii kissaa ja koiraa hienosti, mutta jos ei tiedä eläintä niin yleensä se on ollut koira, äänestä päätellen.

Miio myös ymmärtää paljon asioita, mutta vaan silloin kun haluaa tai kerkeää ymmärtämään. Tänä aamuna esimerkiksi se yllätti mut sillä kun sanoin, että "mennäänpä syömään aamupalaa", poika juoksujalkaa riensi avaamaan laatikon, jossa meillä lastenruokia säilytetään, otti sieltä purkin käteensä ja antoi mulle. Aikaisemmin jos sanoin, että mennään syömään, niin se juoksi vaan tuolinsa luokse. Voi olla, että tämä oli joku kertaluontoinen tapahtuma, mutta ainakin todisti mulle sen, että se ymmärtää mitä sille puhutaan. Vaikka se ei siltä harmitilanteissa kyllä vaikuta. Oliko tuo vähän ilkeästi sanottu? Ehkä se oli vähän. Mutta ottakaa se huumorina, koska en mä vakavissani koskaan viittaisi lapsen älykkyyteen negatiivisessa valossa.

Miion harrastuksiin tosiaan kuuluu kiellettyjen asioiden haluaminen, kiellettyihin paikkoihin meneminen ja siellä pysyminen useista kielloista huolimatta ja ripustautuminen. Taas mä menin negatiivisen kautta, anteeksi. Olenko mä jotenkin huono vanhempi kun multa tulee helpommin nämä huonot jutut ulos? Kyllähän siis Miiokin tekee ihan sallittuja asioita ja se senkin seuraaminen on viihdyttävää. Oon nähnyt nyt muutamaan otteeseen, että Miio uppoutuu asioihin vahvasti. Se saattaa tuijotella ja pyöritellä asiaa kädessään pitkään ja vaan miettiä sitä. Ehkä, en mä tiedä mitä se oikeasti miettii. Se on hauskannäköistä kun se on muutoin ihan seis, mutta asia kädessä pyörii ja sitä kyllä tutkitaan tarmokkaasti.

Miio tykkää myös hassutella. Ja kun minäkin tykkään hassutella niin meillä on Miion kanssa kaksin paljon semmosia hetkiä kun poika vaan nauraa räkättää. Ja on niitä hetkiä välillä myös muulloinkin jos se on vaan sillä tuulella, että isinkin seura kelpaa.


Hmm, olisikohan tässä tarpeeksi tälle kertaa? Johan tässä on päälle tunti tullut kirjoiteltua. Joo, päätetään tämä tältä kerralta tähän ja lähden herättelemään poikasia.

En osaa sanoa, että koska seuraava blogimerkintä ilmestyy, mutta nyt kun taas kokeili pitkästä aikaa niin olihan tämä ainakin sen verran hauskaa, että pitäisi kyllä useammin. Tässä mennään vaan hyvin vahvasti fiiliksen, ajan ja lasten ehdoilla. Jos fiilis on sopiva, aikaa on jostain syystä tuhlattavaksi asti ja lapset ei estä kirjoittamasta niin sitten taas kirjoitetaan.

Terveisin,
Vesa-Matti

Outoja oireita

Mä olen vähän huolissani omasta jaksamisestani. Mä jaksan, koska on pakko jaksaa. Nää muutama stressaava vuosi ja hyvin paljon enemmän stressaavat pari kuukautta ei ole ollut mun mielenterveydelle hyvästä. Ei todella.

Mä vähän listaan tähän asioita, joita mä olen nyt viime aikoina huomannut itsessäni. Ensimmäinen asia mikä mua alkoi omassa voinnissani huolettaa oli se, että mä aloin tekemään pieniä virheitä. Joo, pienet virheet on varmasti normaalia silloin tällöin, mutta mulla ne alkoi lisääntymään. Vaikka ne tuntuu hyvin vähäpätöisiltä niin kyllä se jossain vaiheessa alkaa tuntumaan siltä, että kaikki ei ole ok. Kyse on kuitenkin ihan semmosista pienistä jutuista, joita kuka tahansa voi tehdä. Huomasin, että aloin laittamaan asioita vääriin paikkoihin. Ne ei jäänyt niihin paikkoihin pitkäksi aikaa, koska huomasin heti, että nyt ei mennyt oikein. Tuttipullo jääkaappiin ja maitopurkki mukaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Tehtiin tuorejuustolla täytettyjä herkkusieniä ja irroitellessani jalkoja siitä itse tatista niin huomasin, että laitoin niitä jalkoja useammankin kerran sinne minne piti laittaa ne ns. kannet. Kaupassa olen saattanut katsoa tahtomaani tuotetta, mutta saattanut kuitenkin ottaa siitä vierestä väärän tuotteen. Kuten sanottua, hyvin pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Niitä vaan tulee turhan usein.

Mä olen aina ollut hirveän tietoinen siitä mitä mä teen ja sen takia mä en hirveän usein tee tommosia pieniäkään virheitä. Mietin vaan, että onko tämä vaan alkua? Ensin teen pieniä virheitä ja jossain vaiheessa ne kasvaa isommiksi ja isommiksi.

Sitten on se, että mun lähimuisti on alkanut olemaan semmonen palapeli, joka rakentuu sen mukaan mitä mulle kerrotaan. Kaikkihan on joskus ollut niin kännissä, että seuraavana päivänä kaikki mitä sulle on kerrottu eilisestä tulee uutisena? Ai ei? No mä olen joskus ollut. Mun muisti on tavallaan nyt ollut vähän semmosta, vaikka nyt mä saan kyllä itse kasattua sitä palapeliä hiljalleen. Toistaiseksi mun on täytynyt rakennella näitä palapelejä vain öiden osalta, mutta entä jos tämäkin vain kasvaa ja pahenee?

Meillä yöt on semmosia, että pitää välillä juosta antamaan Miiolle maitoa ja sitten pitää jossain vaiheessa yötä usein tehdä Maxin olo hyväksi meidän sängyssä, koska se tykkää öisin tulla meidän viereen. Seuraavana aamuna tai päivänä kun Eira on kysellyt, että miten yö on mennyt (jos se ei siis itse ole herännyt tekemään mitään)? Mulla lyö yleensä siinä kohtaa ihan tyhjää, enkä osaa kertoa mitään. Sitten Eira sanoo jonkun ratkaisevan sanan tai lauseen "Ai eikö Miio pyytänyt maitoa yöllä?" ja sitten mulla tulee palapeliin ensimmäinen palanen ja muistan, että aivan, kyllähän minä kävin Miiolle maidon antamassa. Sitten saatan muistaa kellonajan ja muitakin yksityiskohtia, mutta ensin mulla ei ollut kyllä mitään muistikuvaa. "Eikö Max tarvinnut yöllä mitään?" Hmm, hei joo, tarvitsi. Vaihdoin sen vaipan ja annoin sillekin maitoa.

Mun muistia tarvitsee siis ikään kuin johdatella. Päiväsaikaan tätä ei paljoa tapahdu tai sitten päiväsaikaan ei ole vaan mitään muistettavaa. Kerran juteltiin yhdestä meidän naapurista ja mä kerroin mitä olin nähnyt. Sitten Eira kysyi jonkun tarkentavan kysymyksen ja siinä kohtaa mä rupesin rakentamaan sitä palapeliä uudestaan, mutta en saanut sitä täysin kasaan. En muistanut semmosta isoa yksityiskohtaa, joka nyt olisi pitänyt muistaa.

Tämäkin on toki pientä ja on mulla mennyt ihan puhtaasti stressin piikkiin. Mä en vaan tiedä, että miten saisin tota stressiä vähennettyä niin, että oireet ei enää pahentuisi? Siihen tuskin on mitään muuta lääkettä kuin lepo? Mä en vaan saa levättyä. Tokihan mä yöllä nyt nukun sen suhteellisen normaalin 4-7 tuntia, riippuen paljon tähtien asennosta ja muuta. Ja kun en ole töissäkäyvä ihminen tällä hetkellä niin pitäisihän mun varmaan saada levättyä kun kotona kerta lojun, mutta ei. Mä käyn jatkuvasti ylikierroksilla.

Sanon taas kerran, että ruuhkavuodet ja menetykset ei sovi yhtään yhteen. Tämä pakottaa mut sellaiseen tilanteeseen, että mun on vaan pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi. Mä haluan kantaa vastuuni vanhempana ja haluan osallistua lasten kasvatukseen kaikkien kykyjeni mukaan. Se menee jopa oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle, vaikka kauanhan se ei voi niinkään jatkua.


Kaiken muun lisäksi mulla on vielä semmoset aivot, että ne jatkuvasti kertoo mulle, että mä vaan ylireagoin. Ei mulla ole oikeasti mitään hätää. Mun aivot jopa alkuun meinasi kieltää mua puhumasta näistä asioista Eiralle, mutta mä olen nyt tapellut aivojeni kanssa ja kertonut nämä pienetkin asiat. Vaikka ajattelin itsekin alkuun, että ei se ole mitään vakavaa ja menee varmasti ajan kanssa ohi, niin jossain vaiheessa tulee se tilanne, että on vaan parempi kertoa ennen kun oma jaksaminen loppuu täysin.

"Jaksan, koska on pakko jaksaa." Näin mä sanon, jos joku kysyy multa miten voin tässä tilanteessa. Sehän kuulostaakin jo typerältä, vaikka se aika pitkälti totta on.

Mulla on pitkään ollut se fiilis, että mä haluaisin vaan joskus olla nousematta aamulla sängystä. Olisin siellä siihen asti kun vaan tuntuu hyvältä nousta ylös. Se fiilis, että ei jaksaisi suoriutua arjesta ja kaikesta mitä siihen liittyy. Ei se vaan toimi niin. Eira käy töissä ja mulla on vastuu lapsista liki joka arkiaamu. Mä siis todellakin samaan aikaan pidän siitä, että saan olla molempien poikien tai edes toisen pojan kanssa kotona, mutta tällä hetkellä se on myös se mikä ei anna mulle tilaa ajatella mitään muuta. Onko tämä se kuuluisa noidankehä? Vai oravanpyörä? 


Onneksi Eiralla on nyt muutama päivä vapaata ja saatiin sovittua, että mä menen Sälinkäälle joksikin aikaa. Mun aivot vaan väittää mulle tässäkin tilanteessa, että ei siitä mitään apua ole, koska mitään hätää ei oikeasti ole. Onhan. Se on hätä, että jaksaa vaan, koska on pakko jaksaa.

Kaikki aina puhuu, että maalla sielu ja mieli lepää. Mä koen, että se on toiminut ennenkin, niin miksei se muka toimisi nyt? Mietin samalla vaan sitäkin, että kuinka pitkäksi aikaa se auttaa jos se auttaa? Olenko taas viikko kotiintulon jälkeen ihan yhtä jumissa kun mitä olen nyt? Tavallaanhan se ei auta kun kokeilla, mutta mä haluaisin oikeesti, että patterit latautuisi ja olo ei olisi näin ristiriitainen. Haluaisin voida sanoa, että minä jaksan. En, että jaksan, koska on pakko jaksaa. Tai jos joskus olisi niinkin ihmeellisesti tilanteet, jotta voisi sanoa, että "hyvin pyyhkii".

Nyt tässä on vaan niin paljon kaikkea. Aivot ei toimi, tunteet ei toimi ja kai tässä kohtaa hajoaa myös kroppa jotenkin. Itseasiassa.. Meinasin unohtaa!

Tuolla ylempänä kun listasin näitä nyt ilmenneitä oireita, niin mulla oli siihen myös kolmas kohta. Anteeksi, että tämä merkintä tulee taas näin hyppien aiheesta toiseen, mutta pakko kirjoittaa tämäkin tajunnanvirtana, eli miten tajunta sen mulle tarjoilee. Jos hoksaan tässä blogimerkintää lopetellessani, että unohdin jotain niin pakkohan se on sitten tänne loppuun vielä kirjoittaa.

Tänään tosiaan kun Max oli päiväkodissa ja Miio oli nukkunut lyhyet aamupäikkärit, niin rupesin Miioa sitten ruokkimaan. Lämmittelin ruoat, nostin pojan syöttötuoliin ja aloin lusikoimaan ruokaa Miion suuhun. Mulla oli toisessa kädessä lusikka ja toisessa pidin lautasta, vaikka olisin voinut pitää lautasta myös pöydällä. Ihan yhtäkkiä tämä lautasta pitelevä käsi päätti irroittaa otteen lautasesta. Onneksi vielä refleksit sen verran toimii, että pahimmalta sotkulta säästyttiin, mutta silti. Mun raajoillani ei ole ollut tapana toimia vasten mun tahtoani, joten tämäkin oli sillleen hyvin hämmentävä hetki. Ensimmäinen kerta käsittääkseni koskaan kun käsi vaan päättää irroittaa otteensa. Liekö tämäkin sitten stressin syytä vai mistä johtuu, mutta kuulunee oireiden listaan.


Noniin, ja justiinsa Eira ja pojat tuli kotiin. Ensitöikseen Eira huomasi, että mulla on jäänyt tekemättä asia mitä se pyysi lähtiessään. Tämä ei kovinkaan tavatonta ole ennenkään ollut, mutta tilanne oli tällä kertaa se, että asia annettiin mulle käteen ja sen olisi voinut hoitaa heti. Laskin sen hetkeksi ja sillä sekunnilla se unohtui. Tiedä sitten, että mistä tämäkin sitten taas johtui..

No, menen nyt auttamaan poikien iltatoimien kanssa. Tämä oli tämmöinen teksti ja kirjottelen taas lisää kun tai jos aivot joskus toimii.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maailman vahvin iskä, hyvää matkaa. ❤️

Pitkästä aikaa täällä taas, eikä todellakaan minkään kevyen aiheen parissa. Oon tässä muutenkin kamppaillut riittämättömän ajan kanssa, mutta ihan rehellisiä jos ollaan, niin mulla ei ole ollut edes mielenkiintoa avata blogia ja kirjoittaa tänne mitään. On pitänyt keskittyä kaikkeen muuhun, vaikka ei ole osannut kai keskittyä oikein mihinkään.

Viimeisin merkintäni "En ymmärrä" ei kerännyt hirveästi lukijoita, koska mä kirjotin sen tavallaan salassa, koska.. No, mun vaan yksinkertaisesti piti kirjoittaa se, enkä tiennyt muutakaan paikkaa. Vaikka olisihan noita paikkoja varmasti ollut. En tiedä, se oli vaan.. No, kuten sanottu; se oli vaan pakko tehdä jotenkin ja tämä blogi on yleensä itselle se paras paikka purkaa pääkoppaa. En jakanut sitä mihinkään muualle kuin yhteen paikkaan ja ne jotka tänne blogiin eksyi muuten vaan niin eksyi myös varmaan lukemaan sen vahingossa. Mutta ei sillä ole väliä. En tiedä miksi selostan tähän alkuun jotain näinkin turhaa.. Pöh. Aivot ei vaan toimi ja nyt kävi näin.

Mutta se viimeisin merkintä on hyvin vahvasti kytköksissä tähän.

Mä en osaa tähän hätään selittää tilanteiden kulkua tänne sen paremmin, enkä usko, että mun tarvitsisikaan. Mulla vaan on pakottava tarve taas turvautua blogiin ja sen antamaan mahdollisuuteen purkaa pääkoppaani.


11. päivä kuluvaa kuuta meidän iskä nukkui pois pitkän sairauden uuvuttamana. Iskän aika ei todellakaan vielä olisi ollut, mutta syöpä on erittäin epäreilu sairaus. Se ei katso kenelle se tulee, eikä siitä selviämiseen ole aina konsteja. Paljon iskän eteen tehtiin, siitä kiitos Suomen terveydenhuollolle. Tavallaanhan tässä olisi myös mitä mainioin paikka katkeroitua terveydenhuoltoa kohtaan, koska iskää ei kyetty pelastamaan, mutta mä itse kuitenkin koen, että kaikki mikä oli tehtävissä tehtiin. Toki sinne mahtuu muutama seikka, jotka olisi pitänyt ottaa vakavammin ja hoitaa paremmin, mutta kuitenkin; pelastusta ei enää ollut. Lopusta olisi vaan voitu tehdä kivuttomampi.

Mä näin iskän viimeisen kerran 10. päivä kun kävin iskää iskän siskojen kanssa morjestamassa saattohoidossa. Huone oli suhteellisen hiljainen. Kai se on meidän sukuvika, että ei osata löytää sanoja. Mä en voinut siellä huoneessa välttyä kyyneliltä. Mä yritin vaan katsoa iskää koko sen vierailun ajan. Mä näin, kuinka iskää sattui. Kipulääkitys oli, mutta se ei ilmeisesti enää tehnyt oloa yhtään paremmaksi.

Iskän siskot poistui huoneesta ja mä jäin huoneeseen vielä hetkeksi, koska yritin löytää sanoja. En löytänyt. Saatiin aikaan viimeinen keskustelu, joka meni jotakuinkin niin, että mä sanoin "Ei vaan osaa sanoa mitään.." Iskä: "Sepä se.." Jatkoin: "Mut mä tuun sit taas seuraavan kerran kun Ville ajelee tänne päin.." Iskä: "Tehdään niin.." Minä: "No.. Moikka nyt sitten.." Iskä: "Moikka.."

Tän keskustelun jälkeen mä jäin hetkeksi vielä siihen sängyn viereen ja olisin halunnut koskea iskän käteen, polveen tai mitä vaan ja sanoa vielä rakastavani, mutta mä en hemmetti soikoon ymmärrä, että miksi se oli niin vaikeaa. Se jäi siis sanomatta ja se surettaa suunnattomasti. Vaikka samaan aikaan mä tiedän, että iskän tapoihin ei kuulunut toitottaa rakastavansa, vaan iskä oli tehnyt selväksi, että hän sanoo sitten jos tilanne muuttuu. Tilanne ei siispä ollut muuttunut. Eikä ole munkaan suunnalta, mutta mä olisin sen halunnut sanoa. Äh.. Sattuu. Miksi pitää olla niin vaikeaa sanoa asioita, joiden sanomisen ei pitäisi olla niin vaikeaa?

Mä poistuin sairaalalta ja mä kai tavallaan jo siinä kohtaa tiesin, että en mä kerkeä enää takaisin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä, mutta aamulla niihin aikoihin kun olin viemässä Maxia päiväkotiin niin iskä oltiin löydetty kuolleena. Ja se kuulostaa kyllä aivan kamalalta, että sairaalassa löydetään ihminen kuolleena.. Mutta samaan aikaan mulla on kyllä tietoa, että näin se aika usein menee. Eira kuitenkin työskentelee terveydenhuollossa, tai mikä ikinä se oikea termi onkaan, ja on Eirakin monet kerrat sanonut, että joku on löydetty kuolleena. Ei mitenkään voi resurssit riittää pitämään kaikkia silmällä 24/7. Plääh, en tiedä miksi saarnaan tästä.

Mä olin päässyt kotiin Miion kanssa ja touhuiltiin niitä näitä täällä kun äiti ilmoitti, että iskä oli kuollut. Mun jalat lopetti toimimasta. Mun päässä alkoi vaan pyöriä. Mä makasin keittiön lattialla, enkä osannut enää tehdä mitään. Mun päässä rupesi soimaan Kari Tapion Sydänpuoli säätä vasten, joka on semmonen kappale, jota me iskän kanssa monesti kuunneltiin. Me molemmat tykättiin siitä kappaleesta.

Mä en tiennyt miten mä jaksan sen aamun. Mä yritin vihjailemalla saada Eiran tulemaan töistä kotiin, mutta ilmeisesti keikkahommista ei niin vaan lähdetä.. Se tuntui myös pahalta. Miio oli onneksi tässä kohtaa keksinyt jo paljon omaa tekemistä ja leikki pitkin kämppää. Mä makasin keittiön lattialla, jalat ei kantanut ja yritin pistää viestiä ihmisille, jotta saisin asioihin jotain järkeä. Mihinkään ei kai lopulta tullut järkeä, mutta mun oli vaan pakko jaksaa. Oli pakko saada jalat toimimaan, jotta pystyin ottamaan taas vastuun Miiosta ja kohtahan se Maxikin piti jo taas päiväkodista hakea. Tuli vähän semmonen olo kieltämättä, että "ei voi jäädä tuleen makaamaan". Siinä kohtaa mä taas huomasin, että mä sysäsin tunnemaailman pois edestä ja jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Ei ollut vaihtoehtoja. Eikä tunnu olevan vieläkään.. Mun on pakko jaksaa lasten takia, vaikka mun olo on semmonen, että mua ei kiinnostaisi jaksaa just nyt. Mä haluaisin vaan irti arjen pyörityksestä. Tilaa kokea oikeita tunteita tai aloittaa niiden käsittely kunnolla.

Ns. ruuhkavuodet ja menetykset ei vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Tässä on pakko ajatella lasten parasta ja koittaa vaan jatkaa kaikesta huolimatta. Joskus vaan olisi kiva kun voisi vaan olla jaksamatta.


En tiedä onko tässä merkinnässä mitään järkeä, mutta ehkä tämä vähän tyhjensi taas päätä. Aivosumua tuntuu olevan tai jotain, koska ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Ajatukset jää tyngiksi ja katoaa. Sisältä tuntuu puuttuvan jonkinlainen pala, mutta en saa vaan tunteistani kiinni enää. En taaskaan.


Mua itseäni henkilökohtaisesti auttaa jaksamaan iskän omat puheet. Iskä oli loppuun asti realisti. Vaikka iskästä näki jo kauan aikaa sitten, että elämäniloa olisi ollut ja yritystä hoitaa itsensä kuntoon, niin kun iskä sanoi "asia nyt vaan on niin" niin asia silloin vain oli niin. Loppu tulee, kukaan ei voi auttaa, joten asia pitää vaan parhaan kykynsä mukaan hyväksyä. Mä jaksankin ihmetellä, että miten iskä pysyi loppuun asti niin vahvana ihmisenä, että jaksoi yrittää iskeä asian meille niin kun asia oli. Ei pehmennellyt. Onneksi ei pehmennellyt.

Ja se itseasiassa on se yksi iso asia mitä iskässä kunnioitin – kunnioitan. En ehkä nuorempana sitä osannut nähdä siten, mutta kun itse kasvoin ja opin ymmärtämään, niin tottakai asiat pitää tuoda esille niin kuin ne on.

Iskä oli aina läsnä, vaikka se ei aina paljoa puhunut. Ei kaiketi halunnut puhella turhia. Vaan kun se jotain sanoi niin se sanoi sen syystä ja yleensä siten, että se meni kerrasta perille.


Meillä oli iskän kanssa hyvin samanlainen huumorintaju. Äiti on itseasiassa sanonut monesti, että me oltiin muutenkin iskän kanssa hyvin samanlaisia ja sen takia meillä iskän kanssa kai vaikeuksia olikin kun vielä asuin kotona. Kun muutin omilleni ja aloin tutustumaan iskään tavallaan kai uudestaan erilaisesta näkökulmasta niin asiat alkoi mennä todella hyvin. Ei me enää oltu napit vastakkain jatkuvasti vaan meillä oli pääosin hauskaa. Minä kunnioitin iskää ja yritin parhaani mukaan tehdä niin kuin iskä halusi.

Huh huh. Olisinpa osannut vaan vielä sanoa kaiken haluamani. Sen takia mä kai sen viimeisimmän merkinnän kirjoitin, että siinä olisi tullut kerrottua edes osa siitä. Ei puheena, mutta kerrottua kuitenkin. Kaikkea tätä voi enää vaan pyöritellä päässään, koska nyt tilanne on tämä. Tavallaan kai olisi vaan hyvä osata luopua ajattelemasta, että mitä olisi vielä voinut tehdä ja mitä olisi vielä halunnut sanoa. Mulla oli tilaisuuteni, mutta en sitä osannut käyttää.

Mua voidaan pitää puhumattomuuteni takia vaikka minkälaisena idioottina, ylimielisenä tai jotain, mutta ihan puhtaasti se on vaan sitä, että mä en saa sanoja mun suustani ulos. En edes tällaisessa tilanteessa kun se olisi todellakin hyvä asia. Äh.


Kunhan joskus saan taas alettua työstämään tunnepuoltani niin ehkäpä saan itsestäni jotain enemmän ulos. Nyt tämä tosiaan tulee tämmösenä tajunnanvirtana. Poukkoilee ja yrittää löytää jotain järkeä, vaikka ei saa asioista kiinni.

Lopetan tämän blogin sanoihin, joita en osannut sanoa iskän vuoteen vieressä. Rakastan sua, iskä. Maailman vahvin iskä.

Terveisin,
Vesa-Matti